Guns N’ Roses ja minä, osa 3: Onneksi on internet

Älä lue tätä tekstiä. Lue sen sijaan juttusarjan aiemmat osat, Guns N’ Roses ja minä, osa 1: Kuinka rock-musiikki teki minusta elitistin ja Guns N’ Roses ja minä, osa 2: Use (and lose) your illusion. Jos teit sen jo, jatka toki lukemista.

Palataan varhaisteini-ikäisen Heinin todellisuuteen ja illuusioihin. Vuosituhat vaihtui. Menin yläasteelle. Kävin ensimmäistä kertaa ihan oikeilla festareilla. Löysin black metalin, 70-luvun progen ja muut vanhempieni vinyylihyllyn aarteet, dark waven ja goottirockin, death metalin, funeral doomin, neofolkin, industrialin, ambientin, folkin (ilman etuliitettä) ja black metalin (taas, ja taas, ja taas) – en ehkä tässä järjestyksessä, mutta kuitenkin. Kaiken uuden musiikin keskellä seurasin edelleen Guns N’ Rosesin uraa, jonka alkoi näihin aikoihin saada uusia, jännittäviä käänteitä.

Guns N’ Roses teki paluun keikkalavoille vuonna 2000 uudella kokoonpanolla, jonka ainoa alkuperäisjäsen oli W. Axl Rose. Ensimmäinen suurempi comeback-esiintyminen tapahtui seuravaana keväänä Rock in Rio -festivaaleilta. Olin noihin aikoihin yhä niin kiintynyt bändiin, että hankin välittömästi konserttitaltioinnin bootleg-VHS:nä – se taitaa olla edelleen tallella vaatimattomassa videokokoelmassani. Olen kelaillut tuota surkealaatuista tallennetta ees taas lukemattomia kertoja. Tuoreeltaan pelkästään tallenteen symbolinen merkitys riitti lumoamaan minut: Guns N’ Roses elää! Tämän täytyy olla alku jollekin suurelle ja mahtavalle!

Kyllä, näin minä ajattelin. Tämä on osoitus siitä, kuinka sitkeästi esiteini-ikäinen voi pitää kiinni lapsenuskostaan. I used my illusion. – Tavallaan olin oikeassa: ilman GN’R:n comeback-keikkaa en kenties koskaan olisi koskaan tutustunut Bucketheadin musiikkiin – mutta se on jo oman tekstinsä aihe (tekstin, joka on muhinut blogin luonnoksissa jo yli vuoden ja jota en ehkä koskaan saa valmiiksi).

Koska en (onneksi?) ole enää 13-vuotias, osaan nyt katsoa konserttitaltiointia kriittisemmin. Koko keikka on hirvittävä. Rose on hengästynyt ja haparoi laulussaan. Kerran hän sekoaa sanoissaan ja lopettaa kappaleen tahdin tai pari myöhemmin kuin muu bändi. Hänen äänessään on edelleen läsnä kaikki se potentiaali, joka teki hänestä yhden kaikkien aikojen hienoimmista rock-vokalisteista. En tiedä, mikä häntä tarkalleen ottaen vaivaa – kaikki vain menee pieleen. Aivan kuin hän ei tajuaisi vanhentuneensa lähes kymmenen vuotta  sitten edellisen Guns N’ Roses -konsertin. Use Your Illusion -kiertueen aikoihin 30-vuotiaan Rosen jalka nousi kepeästi tiheisiin juoksuspurtteihin. Vuonna 2001 hän on 38-vuotias, ja sen huomaa: hän huohottaa ja hikoilee kuin sika.

Niin tärkeä muusikko kuin Bucketheadista minulle tulikin, on myönnettävä, että hän on täysin väärä henkilö soittamaan Slashin säveltämiä sooloja. Pidänkin eniten niistä Rock in Rio -pätkistä, joissa Buckethead ei ”coveroi” Guns N’ Rosesia, vaan soittaa jotain omaansa – kuten tässä upeassa, Robin Finckin kanssa improvisoidussa instrumentaalipätkässä. Voi vain arvella, kuinka mahtavia juttuja Buckethead ja Finck olisivat voineet yhdessä tehdä, jos he olisivat soittaneet samassa bändissä vähän pidempään.

Kun kertasin tätä tekstiä valmistellessani varten Guns N’ Rosesin vanhoja videoita ja Rock in Rion keikkataltiointia, panin merkille, kuinka samankaltaisia hahmoja Slash ja Buckethead oikeastaan ovat. Kummankin esiintymisasu on vakiintunut ja helposti tunnistettava. Molemmat pyrkivät asustevalinnoillaan ja liikkeillään piilottamaan kasvonsa yleisöltä. Molemmat tykkäävät pitää suunsa kiinni ja kiusaantuvat, jos heiltä kysytään jotain. Molemmat ovat kehittäneet äärimmäisen omaleimaisen ja tunnistettavan soittotyylin. Äkkiä Bucketheadin valinta Guns N’ Rosesin soolokitaristiksi ei tunnukaan niin oudolta. Hän on kuin Slashin varjo (siinä mielessä kuin C. G. Jung käsitettä käytti): äärimmäisen tekninen, kirjaimellinen ja suoritusorientoitunut vastine sydämelliselle Slashille.

Kun  Buckethead erosi Guns N’ Rosesista vuonna 2004, huomasin olevani paljon kiintyneempi Bucketheadin siihenastiseen soolotuotantoon (Colma, Monsters and Robots, Giant Robot, Bucketheadland ja niin edelleen) kuin Guns N’ Rosesin musiikkiin. Veljeni pyysi ikuisuuslainassa olleet GN’R-ceedeensä takaisin. Rippasin levyt mp3-tiedostoiksi ja unohdin ne vuosikausiksi kiintolevyn syövereihin.

Kului vuosi, toinen, kolmas, neljäs. Vuonna 2008 tapahtui se, mitä kukaan ei enää uskonut tapahtuvaksi: Guns N’ Rosesin kuudes studioalbumi Chinese Democracy ilmestyi.

Olen kuunnellut viimeisen kahdeksan vuoden aikana Chinese Democracya enemmän kuin mitään muuta Guns N’ Rosesin albumia. Minun mielestäni se on hyvä levy. En tiedä, mitä Axl Rosen äänelle tapahtui Rock in Rion ja Chinese Democracyn välissä. Ehkä hän on kaikki nämä vuodet ollut oivallinen studiolaulaja, ehkä ainoastaan keikkojen suhteen on välillä ollut vaikeaa. Kuunnelkaa, kuinka siistiltä hän kuulostaa vaikkapa Better-kappaleella.

Chinese Democracya vaivaa vain yksi ongelma: se ei kuulosta lainkaan Guns N’ Roses -albumilta. Slash ja Izzy Stradlin olivat niin keskeisiä vaikuttajia Guns N’ Rosesin soundin synnyssä, ettei bändi yksinkertaisesti ”kuulosta itseltään” ilman heitä. On kuitenkin kysyttävä: Onko tällainen kritiikki reilua? Guns N’ Roses ei kuulosta ”itseltään” – mutta mitä sitten? Maailma on muuttunut sitten vuoden 1991, joten olisi kai täysin kohtuutonta odottaa, että Guns N’ Roses ei olisi muuttunut lainkaan.

Vaikuttaa siltä, että ihmiset pettyvät Chinese Democracyyn juuri sen takia, ettei se kuulosta 90-luvun alun Guns N’ Rosesilta. Tosiasiassa tämän ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Ne, jotka pystyvät hyväksymään ja ylittämään tämän, oppivat yleensä pitämään Chinese Democracysta. Albumia luonnehditaan osuvasti L.A. Weeklyssä: ”Chinese Democracy is criminally underrated. It’s now the ultimate ’I used to hate it but now I love it’ record — –.” Chinese Democracya ei kannata ajatella Guns N’ Roses -albumina, vaan pikemminkin albumina, jolla laulaa W. Axl Rose. Ja hyvin laulaakin.

Minulta vei lähes 20 vuotta ymmärtää, kuinka ainutlaatuinen muusikko Axl Rose oikeasti on. Asia nousi mieleeni vuonna 2014 julkaistun The Vocal Ranges of The World’s Greatest Singers -listan myötä. Listassa Rosen äänialan laajuudeksi annetaan noin viisi ja puoli oktaavia. Rock-laulajalle tällainen oktaavimäärä on aivan käsittämätön saavutus. Vasta tämän listauksen myötä rupesin tietoisesti kiinnittämään Rosen laulutekniikkaan huomiota. Hiljalleen aloin kuulla Guns N’ Rosesin biiseissä ja Rosen äänessä asioita, joille olin nuorempana täysin kuuro. Erityisesti hänen äänensä sävyn muutokset ovat huimia: ero korkean devil woman -kimityksen ja Rosen luontaisen, pehmeän baritonin välillä on valtava. Tällä hetkellä minun on vaikea ymmärtää, kuinka en nuorempana ole hoksannut Rosen äänen ja tekniikan omalaatuisuutta.

Rosen monipuolisuus laulajana tulee kenties kaikkein parhaiten esille It’s So Easy -kappaleessa. Nuorempana jopa luulin, että kappaleessa on kaksi tai kolme eri laulajaa – niin paljon Rosen erilaiset ”äänet” eroavat toisistaan. Hänet tunnetaan ennen kaikkea korkeista nuoteistaan, mutta tarvittaessa hän pääsee myös sangen mataliin ääniin.

Silläkin uhalla, että minua syytetään romanttisen taiteilijaneromyytin elättelystä: Guns N’ Roses ei todennäköisesti olisi mitään ilman Axl Rosea. Sanon tämän siitä huolimatta, että Rose vaikuttaa mielestäni itsekkäältä ja tylsältä tyypiltä, jonka ego on vuosien varrella paisunut räjähdysherkkiin mittasuhteisiin. Izzyn biisintekotaidoilla ja Slashin trademark-soundilla on tietenkin varsin suuri merkitys kokonaiskuvassa, mutta juuri Rosen loppumaton lavaenergia ja raivo leimaavat bändin ilmaisua enemmän kuin mikään muu elementti. Valitettavasti tuo sama raivo sai bändin muut alkuperäisjäsenet iskemään pillit pussiin.

Hypätään vuoteen 2016. Klassisen kokoonpanon ydinjengi päätti muutama kuukausi sitten lyödä hynttyyt jälleen yhteen: Axl Rose, Slash ja Duff McKagan soittivat huhtikuussa yhdessä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1993. Ja kas: reunion-keikat ovat olleet painajaismainen antikliimaksi. Kaikki kolme alkuperäisjäsentä vaikuttavat nuutuineilta ja väsyneiltä. Axl Rose… ei näytä itseltään. En viitsi edes sanoa, miltä hän näyttää. Murtuneen jalan vuoksi tuoliin sidottu Rose on kuin Niskavuoren vanha emäntä, joka on rakennuttanut itselleen valtaistuimen maailman keskipisteeseen ja katselee nyt tyytyväisenä, kun kyykytetyt palkkarengit häärivät ympärillä.

Mutta Rosen ääni – se on ennallaan. Hän kuulostaa ihanalta, aivan samalta kuin vuonna 1988. Se ei valitettavasti riitä. Mä haluaisin nähdä livenä tämän bändin…

Early Guns N' Roses
Guns N’ Roses 80-luvun puolivälin tienoilla.

…enkä tätä:

Axl Rose Chair
Guns N’ Roses huhtikuussa 2016.
Slash ja Duff eivät halunneet kuvaan, ja kai bändissä on muitakin jäseniä.

Mieluummin katselen Rosen käärmetanssia Youtubesta ja teeskentelen, ettei viimeistä kolmeakymmentä vuotta ole tapahtunut.

Onneksi on internet.

Se minusta ja Guns N’ Rosesista. Ensi viikolla on luvassa juttua bändin Watch You Bleed -historiikista. Myös Schizoblogissa on kirjoiteltu alkuvuodesta Guns N’ Rosesista, elämästä, menneisyydestä ja nykyisyydestä. Aurinkoon tuijottelua -blogissa käsiteltiin jokin aika sitten bändin klassisen kokoonpanon reunion-kiertuetta. Hyviä kirjoituksia molemmat. Menkää ja lukekaa!

Mainokset

Ulvilan murhamysteeri (2014) – Erään (oikeus)murhan anatomia

ulvilan_murhamysteeri
Ulvilan murhamysteeri (2014)

Yritän olla kerrankin nopea ja ajankohtainen. Viime viikolla Yle esitti Pekka Lehdon dokumenttielokuvan Ulvilan murhamysteeri (Suomi 2014). Se on vielä vajaan kuukauden ajan katsottavissa Yle Areenassa. Menkää ja katsokaa. Mainittakoon samalla, että myös ohjaaja Lehdon näytelmäelokuva Kaivo (Suomi/Ruotsi/Tanska 1992) esitettiin Ylellä tovi sitten ja että sekin löytyy Areenasta vielä kuukauden ajan. Jos kotimainen true crime kiinnostaa, niin nyt vipinää kinttuihin. Kaivon näkemiseen tulee tuskin toista tilaisuutta kovinkaan pian (ellei Yle sitten pyöritä elokuvaa esitysoikeuksien salliessa pikauusintana vuoden tai parin sisään).

Oli vain ajan kysymys, koska Anneli Auerista ja Ulvilan surmasta tehdään dokumenttielokuva. Ja hyvä niin: dokumentteja täytyy tehdä aiheista, jotka ihmisiä kiinnostavat ja puhututtavat. Auerin tapaus on kiinnostava paitsi sen vuoksi, että kyseessä on (tämänhetkisen näkemyksen, joka myös jäänee lopulliseksi, mukaan) paitsi ratkaisematon murha, myös tapaus, jossa tutkinta on onnistu sössimään harvinaisen perinpohjaisesti.

Dokumentissa esitetään Jukka S. Lahden murhaa koskevan oikeudenkäynnin vaiheet jotakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Periaatteessa kerronta alkaa surmayöstä ja etenee oikeudenkäyntien, uusien tutkintojen ja peiteoperaatioiden kautta siihen, mihin dokumentin kuvaukset ovat päättyneet, eli viimeisen hovioikeuden päätöksen odottamiseen. Vaikutelma kronologiasta on lopulta aika heppoinen etenkin arkistomateriaalin hajanaisen käytön vuoksi. Tämä on varmasti ollut tekijöiltä aivan tietoinen päätös.

ULVILA-yksin
Ei vain Anneli.

Anneli Auer ei ole vain Anneli Auer. Ulvilan surma ei ole vain Ulvilan surma – jos jostakin, niin näistä asioista katsoja saadaan vakuuttuneeksi. Auerin tuomitseminen murhasta olisi vuosikausien tutkimisen ja oikeudenkäynnin jälkeen tarkoituksenmukaista. Tapaus on Suomen poliisi- ja oikeuslaitoksen kannalta hyvin kiusallinen, ja Auerin tuomitseminen murhasta saisi jutun pakettiin ja nätin rusetin päälle. Tai pitäisi kai sanoa olisi saanut: viime kuussa tulleen vapauttavan tuomion jälkeen Auerin asettaminen uudelleen syytteeseen miehensä murhasta vaatisi vapauttavan tuomion purkamista, ja on varsin epätodennäköistä, että näin tapahtuisi.

Dokumentin mieleenpainuvimpiin kohtiin kuuluu syyttäjä Jarmo Valkaman kuvaus siitä, mistä oikeastaan on kyse, kun syyttäjä valittaa hovioikeuden päätöksestä:

Meillähän on kolmiportainen järjestelmä, että nää normaalit menee, alioikeus, hovioikeus, sitten siellä on se kolmas porras, korkein oikeus, ja se ovi on auki, jos korkein oikeus avaa sen. Me nyt koputamme oveen, ja sitten vasta, jos korkein oikeus ei avaa ovee, sitten hovioikeuden päätös on lainvoimainen.

Mahtaako tämä olla Valkamalta viittaus Franz Kafkan Lain edessä -tarinaan? Mielelläni ajattelen sen sellaisena, ja jos kommentin tulkitsee Kafka-viittauksena, tulee siihen yllättävä, armollinen sävy. Kafkan tarinassahan mies saa lain eteen pyrkiessään kuulla toistuvasti kieltävän vastauksen: häneltä on toistaiseksi evätty pääsy lain eteen. Odotettuaan vuosikausia lain oven edessä hän on jo kuolemaisillaan. Silloin hän kysyy ovenvartijalta, miksei kaikkina vuosina kukaan ole astunut lain ovesta sisään, mihin portinvartija vastaa: ”Kukaan muu ei olisi voinut astua siitä, sillä tämä ovi on tehty vain sinua varten. Minä suljen sen nyt.” – Tavallaan Auerin tapauksessa on kyse juuri tästä: (lähes) iäisestä odottelusta oikeuden oven edessä. Vaikka Ulvilan surman oikeusprosessi on ainakin Auerin osalta jo päättynyt, ei hänen seksuaalirikostuomionsa käsittely välttämättä ole ohi: siitä on valitettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Suuren yleisön silmissä Auer lienee joka tapauksessa ikiajoiksi leimautunut syylliseksi – ellei murhaan, ellei seksuaalirikoksiin, niin ainakin siihen, ettei hän pillahtele julkisesti itkuun kuten äidin ja naisen kuuluisi tehdä.

Toisaalta tässä ja monissa muissakin Valkaman kommenteissa on huomattavissa tiettyä vastuuttomuutta. Valkama kertoo näkemyksenään syyttäjän asemasta, että syyttäjän tehtävä on syyttää, jos on todennäköisiä syitä olettaa, että henkilö X on syyllistynyt tekoon Y. Että syyttäjä vain tarjoaa vaihtoehtoja. Aivan kuin syyttäjällä ei olisi mitään omaa harkintavaltaa asiaan. Lain oveen vain koputellaan, ja jos se sitten koputtelun voimasta aukeaa, niin sitten se aukeaa. – Samalla Valkama vaikuttaa varsin sympaattiselta hahmolta. Lehto ansaitsee hatunnoston: vaikka Lehto on Auerin syyllisyyden suhteen aivan eri linjoilla kuin Valkama, saa syyttäjä reilusti ruutuaikaa, ja vaikuttaa siltä, että hänen kommenttinsa on leikattu ja ujutettu muun aineiston sekaan asiallisesti.

ULVILA-osoitus
Dramatisoidut pätkät tukevat Lehdon käsitystä Auerin syyttömyydestä.

Pekka Lehto ei peittele omaa näkemystään siitä, että Auer on syytön kaikkeen, mistä häntä on oikeudessa syytetty. Hänellä on kieltämättä vahvat perusteet uskomukselleen: vaikka Auerin syyllisyys näyttää alkuunsa melkeinpä itsestään selvältä, olen itse alkanut pitää hänen syyttömyyttään aina vain todennäköisempänä, mitä enemmän saanut tapauksesta tietää. Erityisen kiinnostavaa asiassa on se, että vaikka murha- ja seksuaalirikosoikeudenkäynnit ovat kaksi erillistä oikeudenkäyntiä, on langettava tuomio seksuaalirikoksista saanut suuren yleisön – myös minut – alttiimmaksi pitämään Aueria todennäköisenä syyllisenä myös Jukka S. Lahden murhaan. Ja mikä se totuus tuossa seksuaalirikosasiassa edes on, sitä on vielä vaikeampi arvioida kuin Auerin osallisuutta veritekoon.

Dokumentin alkuun on lisätty maininta: ”Yle on tehnyt muutoksia elokuvan kuvaan ja ääneen alaikäisten yksityisyyden suojelemiseksi.” Pidän tätä sinänsä erikoisena ratkaisuna, sillä yleensä Suomessa vastuu tällaisista kysymyksistä on annettu dokumentin tekijöille ja niille tahoille, joille arkistomateriaalin tekijänoikeus kuuluu. Minun logiikkani sanoo, että ainakin poliisin tekemien nauhoitteiden kohdalla vastuun pitäisi kuulua poliisille. Jos poliisi katsoo aiheelliseksi antaa dokumentaristin käyttöön tiettyjä nauhoitteita, ei eettinen pohdinta näiden nauhojen käytöstä valmiissa dokumentissa käsittääkseni kuulu dokumentaristille tai levittäjälle. Suomessa televisiokanavien ei ole ollut tapana lisäillä piippauksia sen enempää rumien sanojen kuin muidenkaan äännähdyksien päälle. Ulvilan murhamysteerin kohdalla on näköjään tehty poikkeus: Auerin lasten nimet on kuorrutettu piippauksin, ja lisäksi heidän kasvonsa on blurrattu. Se, ovatko kaikki blurraukset Ylen käsialaa, jäi minulle epäselväksi. Asia voi tuntua pikkujutulta, mutta osoittautuu olennaiseksi, kun aletaan miettiä dokumenttina välineenä, jonka avulla joku yrittää argumentoida jonkin väitteen puolesta jollekulle toiselle. Sensuuri ja epäselvyys sen suhteen, mikä on sensuuria ja mikä taas tekijän oman linjauksen mukaista ilmaisua, ovat omiaan hämärtämään itse viestiä. Niin tässäkin tapauksessa.

Erityisen hassua on vanhojen perhevalokuvien blurraus. Samat kuvat ovat edelleen kenen tahansa katseltavissa Auerin perhekerho.net-sivustolla, joka on yhä vain toiminnassa. Auer on jatkanut sivuston ylläpitoa miehensä kuolemasta ja murhaoikeudenkäynnistä huolimatta. Päivitykset loppuvat syyskuuhun 2009, jolloin Auer vangittiin epäiltynä miehensä murhasta. Sen jälkeen linjoille on ilmestynyt vielä yksi päivitys kesältä 2011, jonka Auer vietti vapaana. Tuntuu vähän oudolta, että ihminen, jonka omat lapset on otettu huostaan, päivittelee nettisivuilleen lukujärjestyspohjia aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä hämärin Perhekerhosta bongaamani sivu pitää sisällään ohjeen iloiseen isänpäiväkakkuun. Siellähän ne lasten naamatkin muuten ovat, leveässä hymyssä kaikki. Isänpäiväkakun naama taas näyttää siltä kuin sen silmien kohdalle olisi askarreltu ristit.

Minusta on vähän hassua, että Auerin syyllisyydestä esitetään jatkuvasti niin vahvoja mielipiteitä. Monet ovat ”ihan varmoja” siitä, tekikö Auer murhan vai ei. Mutta hei, sehän on kiva. Jos asia kerran on noin yksinkertainen, Suomen valtio olisi voinut säästää rutosti riihikuivaa. Miksi käydä hankalasti oikeutta, jos Auerin syyllisyys (tai syyttömyys) kerran on ihan varma juttu? – Valitettavasti asia ei ole näin yksinkertainen, mikä nyt varmaankin käy ilmi siitäkin, etteivät edes oikeusistuimet meinanneet päättää, mitä mieltä Auerin syyllisyydestä pitäisi olla. Tällaisissa tapauksissa tulee näkyväksi se, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan oikeusvaltiosta.

ULVILA-valheenpaljastus
Edes valheenpaljastuskoneen käyttö ei takaa, että objektiiviseen totuuteen päästään käsiksi.

Vielä siitä varmana olemisesta. Etenkin seksuaalirikostuomion suhteen nämä väitteet tuntuvat aika hassuilta, sillä tätä tapausta käsittelevät oikeuden pöytäkirjat on julistettu salaisiksi, emmekä siis oikeastaan tiedä näistä rikoksista paljonkaan muuta kuin että kuka tuomittiin ja mistä. Todistusaineiston uskottavuuden arvioiminen on mahdotonta, sillä todistusaineisto ei ole meidän käsissämme. Tarvitaankin melkoista itseluottamista, jotta pystyy saavuttamaan varmuuden siitä, että Auer todellakin syyllistyi mainittuihin tekoihin. – Seksuaalirikosoikeudenkäynti kuitataan Lehdon dokumentissa ripeästi, ja ihan syystä – on vaikea kommentoida asiaa, josta julkista tietoa on kovin niukalti saatavilla.

Mitä Lehto sitten tarjoaa tilalle? Jos Anneli Auer ei surmannut Jukka S. Lahtea, kuka sen teki? Lehto ei esitä mitään varsinaista vaihtoehtoista teoriaa, mutta mainitsee, että Lahti oli ennen kuolemaansa pitänyt yhteyttä porvoolaiseen poliisiin, joka sittemmin löydettiin kuolleena asunnostaan. Samoin Lehto tuo esille, että Lahden opiskelukaveri ja pitkäaikainen tuttava, joka oli tavannut Lahden vain vähän ennen tämän kuolemaa, löytyi hukkuneena Lahden surmaa seuraavana päivänä. Lehto ei täsmennä, miksi hän on halunnut kertoa näistä kuolemantapauksista dokumentissaan. Hän kuitenkin mainitsee, että poliisin mukaan kuolemat eivät liity Lahden murhaan millään tavalla. – Minusta on harmillista ja suorastaan pelkurimaista, että Lehto heittää nämä kaksi kuolemantapausta ilmaan ja antaa katsojan ymmärtää, että tästä löytyy ratkaisu Ulvilan mysteeriin. Miksei hän kysele näistä kuolemista surman tutkintaa johtaneilta poliiseilta? Ei edes mainitse, onko poliiseja yritetty haastatella aiheeseen liittyen? Tätä ratkaisua en osaa juuri arvostaa.

*****

Discshop DVD