Katarina Baer: He olivat natseja (2016) arvostelu

he olivat natseja kansi
He olivat natseja (2016)

Katarina Baer: He olivat natseja (2016)
Lukuhaasterasti: 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Jostain syystä kansallissosialismi oli poikkeuksellisen vahvasti edustettuna viime kevään lukemistossani: ensin oli Berhnard Schlinkin Lukija, sitten Hitlerin raivottaret, niiden ohella myös minisarja  NSU – Saksan uusnatsimurhat. Olen toki lukenut aihetta käsittelevää kirjallisuutta jo pitkään, mutta harvoin näin tiiviissä ryppäissä. En ole erityisesti yrittänyt etsiä näitä kirjoja käsiini; pikemminkin tuntuu, että kirjat ovat löytäneet minut.

Muun muassa Helsingin Sanomien toimittajana työskennelleen Katarina Baerin He olivat natseja -kirjassa yhdistyvät kolmannen valtakunnan historia ja Baerin henkilökohtainen perhetausta. Teoksen keskiössä ovat Baerin saksalaiset ihovanhemmat Gerhard ja Ortrud Baer, joiden elämä ja toimet kolmannessa valtakunnassa ovat olleet suvun kesken vaiettu aihe. Baer päättää sukeltaa isovanhempiensa menneisyyteen ja selvittää, missä määrin he olivat mukana kansallissosialistisessa aatteessa ja toiminnassa.

Monet tunnettujen kansallissosialistien jälkeläiset ovat avautuneet läheistensä toiminnasta kolmannessa valtakunnassa. Ehkäpä äänekkäin ja tunnetuin heistä on Auschwitz-päällikkö Rudolf Hössin poika Rainer Höss. Baerin kertomus isovanhemmistaan eroaa näistä ulostuloista siinä, että Baerin vanhemmat eivät olleet tunnettuja, puolueen hierarkiassa korkealle kohonneita kansallissosialisteja tai niitä, jotka toteuttivat holokaustin, vaan tuiki tavallisia, keskituloisia saksalaisia, joiden sidos kansallissosialistiseen aatteeseen ja puolueeseen on parhaimmillaakin hämärä. Baer on joutunut näkemään melkoisesti vaivaa selvittäessään, olivatko hänen isovanhempansa ja muut sukulaisensa puolueen jäseniä ja missä määrin he osallistuivat puolueen toimintaan.

Natsi-isoisän kuolema Italiassa huhtikuussa 1944 vaikuttaa saaneen Baerien suvussa jonkinlaisen sukutrauman aseman. Kirjan ensimmäinen varsinainen luku alkaa kuvauksella isoisän kuolemasta, ja asiaan palataan teoksen mittaan useita kertoja. Välillä syntyy jopa se vaikutelma, että isoisän kuoleman olosuhteet ja se, mitä sen jälkeen tapahtui, kiinnostavat Baeria enemmän kuin mikään muu – jopa isovanhempien kansallissosialistinen vakaumus jää sen rinnalla toiseksi.

Baerin keromuksessa henkilökohtainen tilinteko ja sukututkimus yhdistyvät yleiseen historiankirjoitukseen. Yksityinen ja kollektiivinen näkökulma vuorottelevat, joskin yksityinen saa teoksessa huomattavasti suuremman painoarvon – ja niin täytyykin, sillä juuri se tekee Baerin teoksesta uniikin. Baer taustoittaa oman sukunsa taustoja aina isovanhempiensa baltiansaksalaisiin vanhempiin asti. Taustoitus menee jossain vaiheessa jopa liian yksityiskohtaiseksi: varsinaiseen pihviin eli kansallissosialismiin päästään vasta sivun 124 paikkeilla. Isovanhempien sukutaustan ja lapsuuden kuvailuun on  hujahtanut lähes yksi kolmasosa kirjan sivumäärästä.

Ajoittain olisi toivonut, että teokseen sisällytettyjä kirjeitä olisi lyhennetty ja karsittu ronskimmin. Arvelen, että isovanhempien kirjeet ovat muodostuneet tutkimustyön mittaan Baerille hyvin tärkeiksi ja ettei hän tämän tunnesiteen vuoksi ole halunnut tai pystynyt lyhentämään kirjeiden asiasisältöä tarpeeksi. Tämä on ymmärrettävää, mutta silti kovin ikävää lukijan kannalta. Paikoin kirjeissä lipsutaan jaaritteluun ja toistoon, ja myönnän, että koin tällöin lähes vastustamatonta halua yksinkertaisesti hyppiä kirjeosioita yli.

Kirjeiden ja taustoituksen sijaan olisin toivonut kuulevani teoksessa vahvemmin Baerin omaa ääntä. Baer kyllä kertoo tutkimustyön heränneistä tunteista ja ajatuksista, mutta olisin suonut hänen menevän pohdinnassaan pidemmälle. Hänen isovanhempiensa tarina tuiki tavallisina saksalaisina ja rivikansallissosialisteina on sinänsä kiinnostava, mutta tapa, jolla Baer tuota tarinaa kertoo, ei ole erityisen innostava tai koskettava.

Eräs kohta Baerin pohdinnoissa kiinnittää erityisesti huomiota:

Ja mikä kiusallisinta: tunnen tarvetta ymmärtää häntä [isoisääni] ja hänen valintojaan hänen eläessään keskellä ihmiskunnan historian synkintä vaihetta ja keskellä valtavaa propagandamyllytystä. (s. 191)

Hassua kyllä, itse pidän kiusallisena pikemminkin sitä, että ihmiset kieltäytyvät yrittämästä ymmärtää näitä asioita. Minusta jokaisen sivistyneen ihmisen pitäisi pyrkiä ymmärtämään kansallissosialismia ja kansallissosialisteja. Ei hyväksymään heidän ajatuksiaan ja tekojaan, vaan ymmärtämään niitä. Ymmärtämisen vastakohta on ymmärtämättömyys, tietämättömyys – ja kuinka ihmeessä halu karkottaa ymmärtämättömyyttä voisi koskaan olla kiusallista? Etenkin kun kyse on asiasta, jolla niinkin kauaskantoisia seurauksia kuin kansallissosialismilla oli.

Juuri siksi Baerin teos on tärkeä – ja juuri siksi se, että hän kokee kiusalliseksi halunsa ymmärtää, on mielestäni kummallista. Tähän asiaan varmaankin vaikuttaa Baerin saksalainen sukutausta: hän lienee saanut osansa saksalaisten potemasta kollektiivisesta syyllisyydentunnosta.

He olivat natseja on kiinnostava kuvaus siitä ristiriidasta, joka syntyy, kun muistot omista läheisistä ja yleiset mielikuvat kansallissosialisteista eivät vastaa toisiaan. Baerin on ilmeisen vaikeaa totuttautua ajatukseen siitä, että hänen hymyileväinen ja lämmin mummunsa on nuoruudessaan ollut vakaumuksellinen kansallissosialisti. Niin se vain on – meissä kaikissa asuu sama se sama ilkimys kuin Baerin isoäidissä, isoisässä ja hänen puoluetovereissaan: potentiaali ja valmius pahaan.

Katarina Baer: He olivat natseja @ Adlibris

Mainokset