Katarina Baer: He olivat natseja (2016)

he olivat natseja kansi
He olivat natseja (2016)

Katarina Baer: He olivat natseja (2016)
Lukuhaasterasti: 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Jostain syystä kansallissosialismi oli poikkeuksellisen vahvasti edustettuna viime kevään lukemistossani: ensin oli Berhnard Schlinkin Lukija, sitten Hitlerin raivottaret, niiden ohella myös minisarja  NSU – Saksan uusnatsimurhat. Olen toki lukenut aihetta käsittelevää kirjallisuutta jo pitkään, mutta harvoin näin tiiviissä ryppäissä. En ole erityisesti yrittänyt etsiä näitä kirjoja käsiini; pikemminkin tuntuu, että kirjat ovat löytäneet minut.

Muun muassa Helsingin Sanomien toimittajana työskennelleen Katarina Baerin He olivat natseja -kirjassa yhdistyvät kolmannen valtakunnan historia ja Baerin henkilökohtainen perhetausta. Teoksen keskiössä ovat Baerin saksalaiset ihovanhemmat Gerhard ja Ortrud Baer, joiden elämä ja toimet kolmannessa valtakunnassa ovat olleet suvun kesken vaiettu aihe. Baer päättää sukeltaa isovanhempiensa menneisyyteen ja selvittää, missä määrin he olivat mukana kansallissosialistisessa aatteessa ja toiminnassa.

Monet tunnettujen kansallissosialistien jälkeläiset ovat avautuneet läheistensä toiminnasta kolmannessa valtakunnassa. Ehkäpä äänekkäin ja tunnetuin heistä on Auschwitz-päällikkö Rudolf Hössin poika Rainer Höss. Baerin kertomus isovanhemmistaan eroaa näistä ulostuloista siinä, että Baerin vanhemmat eivät olleet tunnettuja, puolueen hierarkiassa korkealle kohonneita kansallissosialisteja tai niitä, jotka toteuttivat holokaustin, vaan tuiki tavallisia, keskituloisia saksalaisia, joiden sidos kansallissosialistiseen aatteeseen ja puolueeseen on parhaimmillaakin hämärä. Baer on joutunut näkemään melkoisesti vaivaa selvittäessään, olivatko hänen isovanhempansa ja muut sukulaisensa puolueen jäseniä ja missä määrin he osallistuivat puolueen toimintaan.

Natsi-isoisän kuolema Italiassa huhtikuussa 1944 vaikuttaa saaneen Baerien suvussa jonkinlaisen sukutrauman aseman. Kirjan ensimmäinen varsinainen luku alkaa kuvauksella isoisän kuolemasta, ja asiaan palataan teoksen mittaan useita kertoja. Välillä syntyy jopa se vaikutelma, että isoisän kuoleman olosuhteet ja se, mitä sen jälkeen tapahtui, kiinnostavat Baeria enemmän kuin mikään muu – jopa isovanhempien kansallissosialistinen vakaumus jää sen rinnalla toiseksi.

Baerin keromuksessa henkilökohtainen tilinteko ja sukututkimus yhdistyvät yleiseen historiankirjoitukseen. Yksityinen ja kollektiivinen näkökulma vuorottelevat, joskin yksityinen saa teoksessa huomattavasti suuremman painoarvon – ja niin täytyykin, sillä juuri se tekee Baerin teoksesta uniikin. Baer taustoittaa oman sukunsa taustoja aina isovanhempiensa baltiansaksalaisiin vanhempiin asti. Taustoitus menee jossain vaiheessa jopa liian yksityiskohtaiseksi: varsinaiseen pihviin eli kansallissosialismiin päästään vasta sivun 124 paikkeilla. Isovanhempien sukutaustan ja lapsuuden kuvailuun on  hujahtanut lähes yksi kolmasosa kirjan sivumäärästä.

Ajoittain olisi toivonut, että teokseen sisällytettyjä kirjeitä olisi lyhennetty ja karsittu ronskimmin. Arvelen, että isovanhempien kirjeet ovat muodostuneet tutkimustyön mittaan Baerille hyvin tärkeiksi ja ettei hän tämän tunnesiteen vuoksi ole halunnut tai pystynyt lyhentämään kirjeiden asiasisältöä tarpeeksi. Tämä on ymmärrettävää, mutta silti kovin ikävää lukijan kannalta. Paikoin kirjeissä lipsutaan jaaritteluun ja toistoon, ja myönnän, että koin tällöin lähes vastustamatonta halua yksinkertaisesti hyppiä kirjeosioita yli.

Kirjeiden ja taustoituksen sijaan olisin toivonut kuulevani teoksessa vahvemmin Baerin omaa ääntä. Baer kyllä kertoo tutkimustyön heränneistä tunteista ja ajatuksista, mutta olisin suonut hänen menevän pohdinnassaan pidemmälle. Hänen isovanhempiensa tarina tuiki tavallisina saksalaisina ja rivikansallissosialisteina on sinänsä kiinnostava, mutta tapa, jolla Baer tuota tarinaa kertoo, ei ole erityisen innostava tai koskettava.

Eräs kohta Baerin pohdinnoissa kiinnittää erityisesti huomiota:

Ja mikä kiusallisinta: tunnen tarvetta ymmärtää häntä [isoisääni] ja hänen valintojaan hänen eläessään keskellä ihmiskunnan historian synkintä vaihetta ja keskellä valtavaa propagandamyllytystä. (s. 191)

Hassua kyllä, itse pidän kiusallisena pikemminkin sitä, että ihmiset kieltäytyvät yrittämästä ymmärtää näitä asioita. Minusta jokaisen sivistyneen ihmisen pitäisi pyrkiä ymmärtämään kansallissosialismia ja kansallissosialisteja. Ei hyväksymään heidän ajatuksiaan ja tekojaan, vaan ymmärtämään niitä. Ymmärtämisen vastakohta on ymmärtämättömyys, tietämättömyys – ja kuinka ihmeessä halu karkottaa ymmärtämättömyyttä voisi koskaan olla kiusallista? Etenkin kun kyse on asiasta, jolla niinkin kauaskantoisia seurauksia kuin kansallissosialismilla oli.

Juuri siksi Baerin teos on tärkeä – ja juuri siksi se, että hän kokee kiusalliseksi halunsa ymmärtää, on mielestäni kummallista. Tähän asiaan varmaankin vaikuttaa Baerin saksalainen sukutausta: hän lienee saanut osansa saksalaisten potemasta kollektiivisesta syyllisyydentunnosta.

He olivat natseja on kiinnostava kuvaus siitä ristiriidasta, joka syntyy, kun muistot omista läheisistä ja yleiset mielikuvat kansallissosialisteista eivät vastaa toisiaan. Baerin on ilmeisen vaikeaa totuttautua ajatukseen siitä, että hänen hymyileväinen ja lämmin mummunsa on nuoruudessaan ollut vakaumuksellinen kansallissosialisti. Niin se vain on – meissä kaikissa asuu sama se sama ilkimys kuin Baerin isoäidissä, isoisässä ja hänen puoluetovereissaan: potentiaali ja valmius pahaan.

Katarina Baer: He olivat natseja @ Adlibris

Mainokset

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret (2013)

hitlerin raivottaret
Hitlerin raivottaret (2013)

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä (Hitler’s Furies: German Women in the Nazi Killing Fields, 2013, suom. 2014)
Lukuhaasterasti: 14. Historiaa käsittelevä tietokirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Muistatteko, kun viime syksynä kerroin Hansi: Tyttö joka rakasti hakaristiä -muistelmateoksesta? Toivottavasti ette. Suunnittelin jo tuolloin, että tutustumista kolmannen valtakunnan naisiin voisi jatkaa Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret -teoksen merkeissä. Kirja muistui pitkästä aikaa mieleeni, kun bongasin niteen kirjaston esillepanohyllystä. Mukaan lähti.

Lower keskittyy teoksessaan ennen kaikkea itäisen Euroopan holokaustiin. Kun saksalaiset raivasivat itselleen Lebensraumia Itä-Euroopasta, piti maat ja asumukset tyhjentää entisistä asukkaista. Vaikka saksalaisten laajamittaista muuttoliikettä itään ei koskaan ehtinyt tapahtua, asettui valtakunnan itäisille seuduille varteenotettava määrä saksalaisia toimittamaan erilaisia tehtäviä. Itään suuntasi paljon myös naisia. Osa lähti aviomiehen ja perheen vuoksi, osa etsi idästä itselleen elantoa ja uraa.

Lower käsittelee teoksessaan pääosin neljää naisryhmää: opettajia, sairaanhoitajia, sihteereitä ja SS-miesten aviovaimoja. Kiinnostavaa sinänsä, se kaikkein tunnetuin ja stereotyyppisin naisnatsityyppi puuttuu listalta kokonaan – missä ovat keskitysleirien naisvarijat? Lower ei ilmaise tätä aivan suoraan, mutta rivien välistä voi lukea, että hänen mielestään naispuoliset natsirikolliset samastetaan liian vahvasti nimenomaan vartijoihin. Hitlerin raivottaret tuntuu olevan  nimenomaan yritys kääntää huomio toisaalle ja osoittaa, että vartijat eivät olleet suinkaan ainoita saksalaisnaisia, jotka osallistuivat holokaustin toimeenpanoon.

Teoksen avartavimpia oivalluksia on se, millaisia mahdollisuuksia idän suuntaan laajeneva valtakunta saksalaisnaisille tarjosi. Kolmatta valtakuntaa on perinteisesti pidetty naisten aseman kannalta taantumuksellisena järjestelmänä, jossa naisen paikka oli kotona kodin- ja lastenhoidon parissa. Asia ei Lowerin mukaan kuitenkaan ollut aivan näin yksinkertainen:

Naiset alkoivat toimia sen ehkä pelottavan, mutta useammin kuitenkin voimaa antavan, kunnianhimoisen ajatuksen pohjalta, jonka mukaan heidän pitäisi odottaa elämältä enemmän. Jokainen Hitlerin raivottarista kertoo muistelmissaan ja haastatteluissaan samanlaisista nuoruudenkokemuksista: päätettyään koulunsa nuorina aikuisina he tajusivat, että he halusivat tulla joksikin. — — Nuoret, vaatimattomista oloista lähtöisin olevat naiset toivat itseään esiin lähtemällä kylistään, ilmoittautumalla konekirjoittaja- tai sairaanhoitajakursseille ja liittymällä poliittiseen liikkeeseen. [Näiden naisten] mielissä väikkyi ajatus, että Saksassa ja sen ulkopuolilla oli tarjolla mahdollisuuksia.

Käytännössä Lower tuntuu näkevän kansallissosialistiseen hegemoniaan kasvaneiden naisten sukupolvessa orastavaa individualistista elämänkatsomusta. Mistään feminismin riemuvoitosta ei tietenkään voi puhua – naisasialiike oli epäsuosiossa, ja sitä pidettiin (Lowerin mukaan) suorastaan vanhanaikaisena. Käytännössä itään laajentuva valtakunta kuitenkin antoi naisille uudenlaisia mahdollisuuksia työllistyä ja elää itsenäisesti ilman riippuvuussuhdetta synnyinperheeseen tai aviomieheen.

On siis suhteellisen helppoa ymmärtää, miksi saksalaiset (naiset) lähtivät niin mielellään itään: se tarjosi työtä. Ehkäpä kaikkein suurin työsarka avautui sihteereille ja muille toimistotyöntekijöille, joita lähti Saksasta työhön itään yli 10 000. Erityisesti SS:n palkkalistoille pääsy tarjosi mahdollisuuden päästä osaksi eräänlaista uutta eliittiä. Gestapo taas tarjosi kilpailukykyistä palkkaa ja vakaata urakehitystä. Näissä organisaatioissa toimivat toimistyötyöntekijät eivät tietenkään osallistuneet holokaustiin käytännön tasolla. Sen sijaan he muun muasa organisoivat keskitys- ja tuhoamisleirivankien kulketuksia ja asuttamista ja kantoivat näin oman kortensa kekoon. On turha väittää, etteivät nämä naiset tienneet, mitä tekivät.

Holokaustia toteutettiin kaikessa hiljaisuudessa myös vanhan valtakunnan sisällä. Tämä työ lankesi lääkärien ja sairaanhoitajien kontolle. Vammaisia, mielisairaita ja perinnöllisesti sairaita likvidoitiin ruiskeilla ja kaasulla. Tuntuu omituiselta, kuinka sairaanhoitaja, jonka pitäisi lähtökohtaisesti tähdätä elämän suojelemiseen ja jatkumiseen, voi osallistua ihmisten murhaamiseen. On kuitenkin syytä ottaa huomioon, että kolmannessa valtakunnassa sairaanhoitoon liittyvä perusideologia muuttui: korkeimpana arvona oli rotuhygienia, jolle elämän jatkuvuus oli alisteista.

Lower kuvaa naisten osuutta holokaustissa yleistajuisesti ja johdonmukaisesti. Osa Lowerin kuvaamista naisista voi puolustautua toteamalla, etteivät he voineet mitään niille tapahtumille, joita he joutuivat todistamaan. Tämä puolustus ei kuitenkaan päde  läheskään kaikkiin: monet naiset osallistuivat holokaustin toteuttamiseen omasta vapaasta tahdostaan ja suuremmalla panoksella kuin heiltä toivottiin tai odotettiin.

Kun teoksen loppupuolella tulee selitysten aika, muuttuu Lowerin kerronta hapuilevaksi. Oikeastaan tämä ei ole mikään ihme: Lower on historiantutkija eikä ihmismielen tuntija, ja nimenomaan ne, jotka tarkastelevat asiaa psykologisesta näkökulmasta, osaavat yleensä tarjota parhaat katsaukset tällaisten tekojen motiiveihin. Lowerille tuntuu tällä erää riittävän, että hän pystyy todistamaan naisten ottaneen osaa holokaustiin kaikilla sen tasoilla. Kenties selityksiä asialle onkin parasta etsiä toisten ihmisten toimesta toisenlaisissa teoksissa.

Kolmatta valtakuntaa käsitteleviä teoksia vaivaa usein kirjoittajan ylenmääräinen tarve kauhistella ja irtisanoa siten itsensä niistä ilmiöistä, joista hän kirjoittaa. Aivan kuin kirjoittaja pelkäisi, että lukija epäilee häntä kaappinatsiksi ja että hänen on siksi jatkuvasti todisteleva, miten kauhuissaan hän on käsittelemänsä aineiston äärellä. Vaihtoehtoinen, ehkä jopa todennäköisempi selitys kauhistelun ja tuomitsemisen määrälle on se, että lukijan omaan arviointikykyyn ei luoteta. Että jos lukijalle ei jatkuvasti hoeta, miten hirveitä ja sairaita ja kerta kaikkisen kamalia natsit olivat, hän päättää ottaa lukemastaan esimerkkiä ja pistää uunit lämpiämään. Itse en erityisemmin arvosta sitä, että minua pidetään lukijana näin tyhmänä ja kyvyttömänä arvioimaan lukemaani. Lower ei onneksi sorru kauhisteluun kuin muutamaan otteeseen, ja niissäkin kohdin tämä on asiayhteyden huomioonottaen jokseenkin ymmärrettävää.

Sen sijaan en ole erityisen ihastunut teoksen nimeen. Nimitys Hitlerin raivottaret, Hitler’s Furies, vihjaa siihen, että naiset ovat toimineet jonkinlaisen voimakkaan tunteen varassa. Tällaisesta stereotyyppisenä esimerkkinä ovat eksploitaatioelokuvissa suositut, yliseksualisoidut naisvartijahahmot, joiden kokemusmaailmassa väkivalta ja seksuaalisuus muhjautuvat sekavaksi tunnemössöksi. Lower pyrkii kuitenkin teoksellaan nimenomaan hälvyttämään tätä stereotypiaa ja pohtii, olisiko naispuolisten kansallissosialistien harjoittama väkivalta luonteeltaan sittenkin aika samanlaista kuin miespuolisten.

Raivotar-sanalla voidaan viitata myös kreikkalaisen mytologian kostottariin eli erinyksiin, joita kutsutaan myös nimellä eumenidit eli hyväntahtoiset. En näe minkäänlaista yhteyttä Lowerin kuvaamien naisten ja kostottarien välillä – ilmeisesti nimi on vain läntätty kirjan kanteen asiaa sen enempää miettimättä. Kiinnostavaa kuitenkin on, ettei Hitlerin raivottaret ole ainoa kansallissosialisteista kertova teos, joka on saanut nimensä kreikan kostottarista: myös Jonathan Littellin Hyväntahtoiset-romaanin nimi viittaa samoihin hahmoihin.

Valittelen usein tietokirjojen kohdalla kuvaliitteiden puutetta. Hitlerin raivottarissa ei ole varsinaista kuvaliitettä, sen sijaan mustavalkoisia valokuvia on siroteltu lukujen sekaan. Kuvat eivät tietenkään näytä tavalliselle mattapaperille painettuna yhtä kirkkailta kuin ne olisivat erillisellä valokuvaliitteellä näyttäneet, mutta väliäkö tuolla. Kaikkiaan kirja on painotuotteena kaunis, erityisesti sen kansi on mielestäni kauniisti suunniteltu.

Lower mainitsee vain ohimennen maailman tunnetuimmat naispuoliset natsirikolliset eli Ilse Kochin ja Irma Gresen. Paradoksaalista kyllä, Lowerin kirjan myötä eriyisesti Gresen kohtalo alkoi kiinnostaa minua – ehkä juuri siksi, että Grese nimenomaan sulkee hänet oman teoksensa ulkopuolelle. Grese on kiinnostava erityisesti ikänsä puolesta: hän oli vain 22-vuotias, kun hänen kuolemantuomionsa pantiin täytäntöön. Niin tunnettu hahmo kuin Grese onkin, hänestä ei ilmeisesti ole kirjoitettu kunnollista elämäkertaa – vain ohuita lipareita, joiden laatutasoon en luottaisi. Harmi.

Hitlerin raivottaret (kovakantinen) @ Adlibris
Hitlerin raivottaret (pokkari) @ Adlibris

Bernhard Schlink: Lukija (1995)

lukija kansi
Lukija (1995)

Bernhard Schlink: Lukija (Der Vorleser, 1995, suom. 1998)
Lukuhaasterasti: 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Katsoin Stephen Daldryn ohjaaman Lukija-elokuvan (The Reader, Saksa/Yhdysvallat 2008) joskus viime vuosikymmenen lopulla. Vaikken yleensä ole järin perso draamalle enkä valtavirtatuotteiden natsiruodinnalle, Lukija teki minuun vaikutuksen. Nyt, kun elokuvan katselusta on kulunut jo hieman aikaa, oli sopiva hetki tarttua alkuteokseen. Suurin osa elokuvan yksityiskohdista oli jo pyyhkiytynyt mukavasti pois mielestä. En kuullut kirjan pitkiä sisäisiä monologeja lukiessani Ralph Fiennesin ääntä. Sen sijaan Kate Winslet kasvoista en päässyt eroon: hänen roolisuorituksensa elokuvassa on liian mieleenpainuva.

Lukijan tarina jakautuu kolmeen osaan. On alku: päähenkilö ja minäkertoja, lukioikäinen Michael rakastuu Hannaan ja saa odottamatonta vastarakkautta. On keskikohta: oikeustieteen ylioppilas Michael seuraa oikeudenkäyntiä, jossa Hanna on syytettynä. Ja on loppu: mitä tapahtui oikeudenkäynnin ja tuomion jälkeen?

Teoksen alkupuoli ei lupaa paljoa. Eletään oletettavasti 1950-lukua. Aikuistumisen kynnyksellä keikkuva Michael aloittaa intiimin suhteen Hannaan, joka voisi ikänsä puolesta olla Michaelin äiti. Kiihkeä suhde on pidettävä salassa, sillä maailma ei katso hyvällä keski-ikäisen naisen ja teinipojan lempeä.

Vaikka ensimmäinen osa ei tarinan tei teemojen kannalta juuri innosta, on se kuvauksen kannalta varsin onnistunut. Michael kuvaa erityisesti elinpiirinsä miljöitä eläväisesti ja osuvin sanoin. Hän kuvailee auliisti myös Hannaa, jonka hhamoon lukija nyt tutustutetaan  ja ihastutetaan. Hanna on pelokas ja arka, mutta samalla voimakas ja dominoiva. Ei ole hetkeäkään epäselvää, että juuri Hanna päättää, mihin suuntaan hänen ja Michaelin välinen suhde kehittyy. Samalla hänessä on jotakin vastenmielistä, alkukantaista ja kehittymätöntä.

Samalla teini-ikäisen pojan ja neljääkymmentä lähestyvän naisen suhde tuntuu kyseenalaiselta. On hyvä leikitellä hetki sillä ajatuksella, millainen teos Lukija olisi, jos asetelma olisikin päinvastainen: jos Hanna olisikin Hanz ja Michael olisikin Michaela. Suhtautuisimme toisin moneen asiaan.

Alkupuoli on kuvaukseltaan rikasta, mutta sisällöltään ohkaista. Vanhemman naisen ja nuoren miehen välisen suhteen kuvaaminen ei sinällään ole kovinkaan kiinnostavaa. Temaattista sisältöä tekstiin alkaa tulla juonen toisessa osassa, kun Michael pääsee seuraamaan oikeudenkäyntiä, jossa Hanna istuu syytettynä erinäisistä toisen maailmansodan aikana tapahtuneista rikoksista. Hanna ja Michael lakkaavat olemasta yksilöitä ja muuttuvat omien sukupolviensa edustajiksi: natseiksi (tai vähintäänkin natsien hyväksyjiksi) ja nuoreksi, nousevaksi sukupolveksi, joka kokee väsymätöntä tarvetta käsitellä ja märehtiä edellisen sukupolven tekoja. Tätä kuvaa Michaelin pohdinta siitä, kuinka oikeudenkäyntejä seuraavat opiskelijat suhtautuvat istunnoissa käsiteltäviin asioihin:

Nykyisin olen sitä mieltä, että todella inhottavaa olikin se into, jolla me kaivoimme esiin hirveyksiä ja yritimme tyrkyttää tietoa niistä muillekin. Mitä kauheammista tapauksista luimme ja kuulimme, sitä vakuuttuneemmaksi tulimme omasta valistus- ja syyttämistehtävästämme. Vaikka jotkut seikat olivat salvata meiltä hengen, me kohotimme ne voitonriemuisina esiin. Katsokaas tätä!

Tähän asenteeseen törmää yhä tänä päivänäkin aika usein. On ihmisiä, jotka lukevat kirjallisuutta holokaustista (& cetera) voidakseen reagoida lukemaansa – voidakseen kauhistua ja päivitellä, kuinka kukaan pystyy tekemään tuollaista. Tarkoituksena ei ole laajentaa omaa ymmärrystä, vaan vahvistaa lukijan sisäistä kokemusta siitä, että holokaustin kaltaiset ilmiöt ovat hänen omalle maailmalleen ja sisäisyydelleen jotakin täysin vierasta ja mahdotonta.

Juuri tässä kohtaa mennään metsään. Ihminen, joka ei tutki sisintään ja tunnista omaa potentiaaliaan väkivaltaan ja pahaan, on kaikkein eniten altis sopivan tilaisuuden tullen sortumaan niihin. Juuri siksi pelkkä tuomitseminen on äärimmäisen vaarallista – ja juuri siksi Lukija on romaanina niin ansiokas.

Lukija @ Adlibris