Assassin’s Creed Unity PS4 (2014)

acu
Assansin’s Creed Unity (2014)

Ajattelin jo, että jätän Assassin’s Creed Unityn (jatkossa ACU) kokonaan käsittelemättä täällä blogin puolella. Tunnustan: en ole opetellut, kuinka kuvakaappausten ottaminen toimii nykyisellä pelikoneellani. Ja mitä on peliaiheinen teksti ilman kuvia?

Peliarvostelijana olen melkoinen vitsi – tai olisin, jos kutsuisin tätä tekstiä arvosteluksi ja itseäni peliarvostelijaksi. Enemmän tämä on vapaamuotoista tuumintaa ja tajunnanvirtaa. Jätän pelijuttujen yhteydessä ainakin toistaiseksi tähdet antamatta.

Koska kuvia ei ole, katsokaa tämä traileri. Se on oikeasti aika hieno – niin hieno, että mieleni tekee lahjoittaa kaikki rahani Ubisoftille. (Mä olen niin sucker hyvin tehdyille pelitrailereille.)

Traileristakin voi päätellä, että pelin pääjuonessa liikutaan vallankumouksen ajan Pariisissa. Itse tapahtumasarja alkaa tosin jo keskiajalta, ja touhua tavallaan operoidaan nykyajasta käsin, mutta nämä seikat eivät nähdäkseni ole tässä yhteydessä tarkemman selostamisen arvoisia. Pelaaja saa ohjattavakseen Arno Dorianin hahmon, joka joutuu tahtomattaan kahden kilpailevan salaseuran välisen kärhämän keskelle. Kehän toisella laidalla ottelevat Temppeliritarit, toisella taas Assassiinit. Pelisarjan nimestä voi varmaankin arvata, kumman puolelle Arno asettuu. Vierellä roikkuu Arnon nuoruudenihastus Elise De La Sarre, jolla on oma lusikkansa Temppeliritarien ja Assassiinien keittelemässä sopassa.

Arnon taustassa ja motiiveissa olisi aihetta pidemmällekin selonteolle, mutta riittäköön tämä tällä erää. Pelin eri vaiheissa tarkoituksena on likvidoida milloin kukakin Temppeliritarien toimintaa tukeva taho. Varsinaisessa gameplayssa korostuvat erilaiset näkymättömyyteen liittyvät liikkumis- ja taistelutekniikat: on savupommeja, jotka sumentavat vihollisten silmät (näitä näkyy trailerissakin), erilaisia uhrin pahaa-aavistamattomuuteen nojaavia iskutyyppejä ja kykyä sulautua huomaamattomasti osaksi ihmisjoukkoa.

Pelin taustalla häämöttää valtava määrä käsikirjoitusliuskoja ja tutkimustyötä. Juoni ei ole historiallinen, mutta suuri osa henkilöhahmoista on: Ludvig XIV, kreivi Saint-Germain, Napoleon Bonaparte, markiisi de Sade, Maximilien de Robespierre… Arnon polku sivuaa monia todellisia tapahtumia, kuten Bastillen vapautusta, ns. terrorin aikaa, syyskuun murhia ja Ludvig XIV:n teloitusta. Vaikka juoni poikkeaa historiallisista tapahtumista monissa kohdin, on pelin yhteyteen koottu valtava historiallinen tietokanta, jota lukemalla yleissivistys karttuu. Voisin hyvin pistää Ranskan vallankumouksen detaljeja historiantunneilla pänttäävät yläkouluikäiset pelaamaan ACUa kertaukseksi ennen kurssikoetta. Vaikka suurin osa pelistä on perinteistä toimintaseikkailuhiiviskelyä ja salamurhailua, tarttuu kokonaisuuden myötä päähän vähintään muutama historiallinen fakta.

Tarina muodostaa eräänlaisen vaihtoehtohistoriallisen tulkinnan vallankumouksen ajan Ranskasta. Peliä onkin kritisoitu ennen kaikkea siitä, kuinka negatiivisessa valossa se kuvaa valistuksen ajan toimijat. Ranskan vasemmistopuolue on soimannut peliä suoranaiseksi propagandaksi. No. Selvää on, ettei pelissä esitetä asioita aivan kuten ne ovat tapahtuneet. Mutta luulisi maailman olevan jo kypsä sille, että tiettyjä historian merkkihahmoja pystytään esittämään myös vähemmän ihannoivassa valossa. Vallankumouksen puuhamiehiin ja johtajiin kuului varmasti myös itsekkäiden tarkoitusperien motivoimia hahmoja – tätä ei Ranskan vasemmisto ilmeisesti halua myöntää.

ACUn myötä myös Pariisin kaupunginosat ja kadut tulevat varmasti hyvin tutuiksi. Kyse on tosin 1700-luvun lopun Pariisista, joka on aika toisenlainen paikka kuin tämän päivän metropoli. Pelaajalla on apunaan yksityiskohtainen ja selkeä kartta, jossa ennalta kouluamattoman kaupunginosan kadut saa näkyviinsä kiipeämällä kyseisen kaupunginosan korkeimman rakennuksen huipulle. Pelin mittaan täytyy siis kivetä käytännössä kaikkien Pariisin tunnetuimpien rakennusten nokkaan: on Pantheonia, Notre Damen katedraalia, Bastillea, Luxembourgin palatsia. Riemukaari ja Eiffel-torni tietenkin puuttuvat – niitä ei ollut vallankumouksen aikoihin vielä rakennettu.

Vaikka minulla ei ole kokemusta Assassin’s Creed -sarjan aiemmista peleistä, olen kuitenkin pelannut ahkerasti pelisarjan ”henkisen edeltäjän” eli Prince of Persia -sarjan pelejä. Oikeastaan juuri PoP-pelit ovat minulle niitä kaikkein rakkaimpia ja tärkeimpiä videopelejä. Juuri tällaisista toimintaseikkailuista minä pidän – mukana on vauhtia ja vaaraa, mutta myös mukavia aivopähkinöitä. Eräs PoP-pelien kiehtovimmista elementeistä olivat aseet, joita pelihahmo saattoi varastaa surmaamiltaan vastustajilta. Tämä ominaisuus on ollut ymmärtääkseni läsnä myös aiemmissa Assassin’s Creed -peleissä, mutta Unitysta se puuttuu. Muut pelaajat ovatkin pahoitelleet tämän ominaisuuden puuttumista, ja tuohon kuoroon voin minäkin yhtyä. Eräs toimintaseikkailupelien hauskimmista ominaisuuksista on juuri sälän keräily, ja Prince of Persiassa se oli erityisen tyydyttävää. Jos ACUssa ei voi keräillä aseita kuolleilta vihollisilta, niin muuta sälää pelissä kyllä riittää. Pariisi on kylvetty täyteen vaakunakilpiä, kokardeja ja arkkuja, joita pelaaja saa halutessaan metsästää. Lisäksi pelihahmon vaate- ja varustevalikoima on melkoinen.

Tiedän, että ACUsta on karsittu vihollisten aseiden keräämismahdollisuuden lisäksi muitakin ominaisuuksia, jotka ovat olleet läsnä aiemmissa Assassin’s Creed -peleissä – en käy niitä tässä luettelemaan. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi monet vanhoista Assassin’s Creed -pelaajista eivät ole innostuneet ACUsta niin paljon kuin sarjan aiemmista osista. Itse en kuitenkaan onneksei kanna tuota edellisten pelien muodostamaa painolastia, joten pystyn suhtautumaan (ja suhtaudunkin) ACUun myötämielisemmin kuin moni Assassin’s Creed -konkari.

ACUa pelatessaan tulee kiinnittäneeksi huomiota ennen kaikkea kahteen elementtiin: juonellisuuteen ja visuaaliseen hienovaraisuuteen. Molemmat ovat muuten elementtejä, jotka tuovat videopelejä yhä lähemmäs nimenomaan elokuvaa, ja molempia arvostan itse suuresti. Sen sijaan hahmon ohjattavuuden en koe juurikaan edenneen PoP-ajoista, mikä oli pettymys. Pelihahmon ohjaaminen oli ajoittain suorastaan ärsyttävän hidasta ja kömpelöä. Sarjan aiempiin osiin perehtyneiltä pelaajatovereilta olen kuullut samaa kritiikkiä, joten vika tuskin on pelkästään nakkisormissani.

Kuten traileristakin huomaa, pelin markkinoinnissa on käytetty paljon yksinkertaista verbin imperatiivimuotoa: ”Unite”. Trailerissa näkyy neljä hyvin samannäköistä assassiinia, mutta pelaaja voi kuitenkin pelata ainoastaan yhtä hahmoa kerrallaan. Kenen kanssa pelaajan on siis tarkoitus yhdistää voimansa? ACU antaa pelaajalle mahdollisuuden tehdä yhteistyötä muiden pelaajien kanssa, mikä tuppaa olemaan uusissa peleissä melkeinpä vakio-ominaisuus eikä siis sinänsä mikään erityisen kohkaamisen arvoinen asia. Itse en tätä ominaisuutta pelissä käyttänyt – olen sen verran ujo, etten halua virtuaalisia pelitovereita todistamaan kompasteluitani ja sähläystäni. Täytyy kuitenkin nostaa Ubisoftin markkinointiosastolle hattua: Unity monitulkintaisuudessaan on juuri tälle pelille erinomainen nimi. Se viittaa paitsi co-op-mahdollisuuteen, myös pelin vallankumousaiheeseen. Jos hienoinen anakronistisuus sallitaan, vertailukohtaa voisi hakea Karl Marxin kuuluisasta kehotuksesta: Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen! (Workers of the World, unite!) Marxilla ei tietenkään ollut mitään tekemistä Ranskan vallankumouken kanssa, mutta periaate on sama: työtä tekevä kansanosa yhdistää voimansa herroja vastaan.

ACU oli kaikin puolin hieno pelikokemus ja upea tapa päättää monen vuoden pelipimento. Sarjan seuraavasta osasta saatiinkin eilisiltana nähdä uusi traileri. Seuraava Assassin’s Creed -osa kantaa siis nimeä Assassin’s Creed Syndicate. Peli sijoittuu viktoriaanisen ajan Lontooseen, teollisen vallankumouksen myllerryksen keskelle ja järjestäytyneen rikollisuuden synnyinvuosiin. En ole pelistä trailerin ja tietoiskujen pohjalta niin innoissani kuin haluaisin, mutta eiköhän tämäkin tule läpi pelattua. Peli julkaistaan lokakuun 23. päivänä PS4:lle, Xbox Onelle sekä PC:lle. Ubisoft näköjään jättää siis PS3:n ja Xbox 360:n tästä lähtien rannalle.

Lokakuuhun on vielä aikaa, joten mitäs seuraavaksi? Ostin juuri Alien: Isolationin (2014), sen kun sai PlayStation Storesta naurettavan halvalla (19,95 €, tarjous on voimassa huomiseen asti). Heti pelin ostamisen jälkeiseen aamupäivään osui jonkinlainen PSN-verkon yhteysongelma, minkä vuoksi en saanut PS Storesta ladattuja pelejä lainkaan toimimaan. (En tiedä, koskiko ongelma kaikkia PS Storen käyttäjiä, mutta suurta osaa joka tapauksessa. Vika ei lopulta kestänyt kuin muutaman tunnin, mikä oli kuitenkin tässä tapauksessa liikaa.) Koska oma taipaleeni PS Storen kanssa alkoi näin nihkeästi, voin vain todeta, etten luultavasti tule ostamaan PS Storesta koskaan mitään täysihintaista. En ylipäätään ymmärrä, miksi suuri osa pelaajista on valmis maksamaan PS Storen tuotteista suunnilleen saman hinnan kuin pelilevyistä. Levyillä on aina jälleenmyyntiarvoa, ja ne toimivat luotettavammin kuin PSN-verkosta (osittain) riippuvaiset lataustiedostot. PS Storesta pelinsä saa ehkä nopeammin ja vähemmällä vaivalla kuin pelilevyt, mikä saattaa toki olla ADHD-nuorisolle tärkeä juttu. Minulla on puolestani aikaa odottaa päivä tai pari, että Posti-Kusti polkee pelilevyn luokseni.

Kun Alien: Isolationia ei kerran saatu pyörimään, aloitin Middle-Earth: Shadow of Mordorin pelaamisen (levyltä, tietenkin). Hahmon ohjautuvuus vaikuttaa paljon paremmalta ACUun verrattuna, mutta grafiikka on kömpelömpää – etenkin välianimaatiot näyttävät ACUn pehmoisen ja sulavan kuvavirran jälkeen aika kököiltä. Tästä lisää joskus myöhemmin.

Palataan vielä hetkeksi ACUun. Sain viime viikonloppuna vinkin Conan O’Brienin Clueless Gamer -peliarvosteluista (kiitos!), ja olen jo nyt koukussa. Keltanokka kun olen, omat reaktioni peliin ovat aika samansuuntaisia kuin Conanin. Alla on siis Conan mietteitä ACUsta ja hieman gameplay-kuvaa, joka tämän tekstin lomasta jäi sattuneesta syystä uupumaan.

Assassin’s Creed Unity PS4 @ Discshop
Assassin’s Creed Unity Xbox One @ Discshop

Assassin’s Creed Unity PC @ Discshop

Mainokset

Kirsi Vainio-Korhonen: Sofie Munsterhjelmin aika (2012)

sofie munsterhjelmin aika
Sofie Munsterhjelmin aika (2012)

Kirsi Vainio-Korhonen: Sofie Munsterhjelmin aika: Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa (2012)
Lukuhaasterasti:  20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella.
Mistä peräisin: lainattu kirjastosta.

Jos suomalaisista kustantajista pitäisi valita henkilökohtainen suosikkini, valitsisin varmaankin Suomalaisen kirjallisuuden seuran. Nykyisen bulkkikustannustoiminnan aikana SKS:n julkaisut erottuvat edukseen: ne ovat edelleen yhtä huolella kirjoitettuja, toimitettuja ja taitettuja kuin menneinä vuosina, jolloin kirjatalot elelivät nykyistä lihavammin. Ymmärtääkseni SKS painattaa kirjansa edelleen Suomessa. Tämä ei sinänsä ole mikään laadun tae, sillä myös Suomessa osataan tehdä huonolaatuista painotyötä, ja toisaalta myös Itä-Euroopasta voi saada varsin laadukkaita painotuotteita, mikäli kommunikaatiossa ei ole ongelmaa eikä hinnasta ole pihistelty liiaksi. Mutta silti. Kirjapainon kotimaisuus ei ole ehdoton laadun tae, mutta jonkinlainen tae kuitenkin.

SKS:n kustantaman Sofie Munsterhjelmin ajan kannen uusklassinen fiilis vetoaa minuun voimakkaasti. Kannessa on kahta kaunista, alusmekkoihin pukeutunutta tyttöä esittävä maalaus. Takakannesta selviää, että kyseessä on Constance Munsterhjelmin eli Sofie Munsterhjelmin veljentyttären maalaama kuva siskoistaan Fannysta ja Minettestä. Tarkemmin katsottuna maalaus on kömpelö ja haparoiva: oikeanpuoleisen tytön molemmat kädet ovat luonnottoman pitkät, ja molempien tyttöjen olkapäät ovat pyöristyneet luomistyön tuoksinassa olemattomiin. Pukujen laskokset on sen sijaan saatu kankaalle kiitettävän hyvin.

1600–1800-luvut ovat mielestäni ehdottomasti kiinnostavin aikakausi Suomen historiassa. On tavallaan epäasianmukaista niputtaa nuo kolme vuosisataa samaksi historialliseksi jaksoksi, mutta koska se nyt kuvaa omaa tapaani hahmottaa asioita, niin menköön. Eräs suosikkiromaaneistani on Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset, ja Topeliusta olisi tarkoitus lukea myös tänä vuonna. Tämän ajan suomalaiselämää kuvaavissa teoksissa aatelistolla on tietenkin suuri rooli, minkä vuoksi aikakauden arkitodellisuudesta voi helposti syntyä vääristynyt kuva. Topelius ansaitsee kuitenkin kiitosta siitä, että hän ottaa silloin tällöin myös muiden säätyjen edustajia kuvauksensa kohteeksi. 1800-luvun ja erityisesti Minna Canthin myötä myös alemmat säädyt pääsivät kaunokirjallisen kuvauksen fokukseen. (Hauskaa sinänsä, että vaikka Canth mielletään selvästi uudemman ajan kirjailijaksi Topeliukseen verrattuna, he itse asiassa elivät ja olivat aktiivisia samaan aikaan. Canth lopulta jopa kuoli ennen Topeliusta. Totta on, että Topelius aloitti kirjallisen uransa jo silloin, kun Canth liihotteli vielä lettipäisenä tyttönä Tampereen työläiskortteleissa, mutta toisaalta Topelius myös jatkoi julkaisemista aivan kuolemaansa saakka. Näin se menee: taiteelliset virtaukset voivat olla ja ovatkin olemassa samanaikaisesti, vaikka jälkimaailma mieltääkin eri virtaukset usein peräkkäisiksi, ei limittäisiksi. – Olisi kiinnostavaa tietää, tapasivatko Topelius ja Canth koskaan – tuskin – ja mitä mieltä he olivat toistensa kirjallisista saavutuksista.)

Sofie Munsterhjelm (1801–1867) on hahmo, joka voisi olla peräisin kumman tahansa – Topeliuksen tai Canthin – romaanista. Topeliusta hän olisi voinut kiinnostaa, sillä hän oli syntyisin vanhasta aatelissuvusta, josta versoi myös useita maineikkaita upseereita ja koska hän vietti nuoruutensa varsin ylellistä, ”romanttista” aatelisneidon elämää. Canthia sen sijaan olisi voinut innoittaa hänen loppuelämänsä: Sofie joutui suuriin taloudellisiin ongelmiin aviomiehensä holtittoman taloudenpidon vuoksi (samaan tapaan kuin monet Canthin naishahmot), mutta hän päätti kuitenkin selviytyä rahavaikeuksista itsenäisesti ja kieltäytyi kerjäämästä sukulaisilta armopaloja.

Sofien elämäkerta tarjoaa ennen kaikkea näköalan 1800-luvulla aateliston asemassa tapahtuneeseen muutokseen ja taloudellisesti hyvinkin itsenäisen ja määrätietoisen naisen elämään. Kirjassa painotetaan moneen otteeseen Sofien tarkkaa tilinpitoa ja laskutaitoa: hän ei tarvinnut miesten apua taloudenpitoon tai kassanhallintaan. Kirjoittaja tuntuu itse pitävän tätä suorastaan yllättävänä, ja niin pidän kyllä minäkin.

1800-luvulla aateliston asema alkoi jo rapistua. Koulutusjärjestelmä muuttui hiljalleen tasa-arvoisemmaksi, ja aiemmin vain aatelisten miehittämät virat avautuivat myös koulutetuille porvareille. On hieman vaikea erottaa, mitkä Sofien elämän käänteistä liittyvät aateliston aseman muutokseen ja mitkä hänen henkilökohtaiseen (epä)onneensa. Oli miten oli, 1850-luvulle tultaessa hänen asemansa ei ollut kadehdittava. Sofie muutti tuolloin Helsinkiin ja vuokrasi Kruununhaan Ilves-korttelista asunnon, ”jossa oli kaksi kamaria, keittiö, halkoliiteri, karjasuoja ja heinävintti”. Kaksi seikkaa huvittaa minua: kuinka Sofien elämä ei vastaa lainkaan stereotyyppistä mielikuvaa aatelisnaisen elämästä ja asumuksesta, ja kuinka Kruununhaka onkaan viimeisen 160 vuoden aikana muuttunut. Samalta aikakaudelta löytyy myös yksityiskohta, joka väkisinkin huvittaa elokuvien ystävää: Sofien ruokahuoltajana on näihin aikoihin toiminut ”mamselli Fellini”.

Haluan tässä yhteydessä mainita erään aikalaisromaanin, joka kuvaa niin ikään rapistuvaa aatelistoa. Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna (Det gråa slottet, 1851) on goottilaisena romaanina varmaankin ainoa tämän lajityypin edustaja suomalaisten romaanien joukossa (korjatkaa, jos olen väärässä). Myös tälle kirjalle ovat leimallisia kuihtuvan aateliston kuvaus ja naisnäkökulma. Olivatko nämä asiat sitten genrelle tyypillisiä juuri sen takia, että lukijat halusivat lukea kuihtuvasta aatelista? Porvarit olivat jo niin vauraita, että pystyivät ostamaan kirjoja, ja he lukivat varmasti mielellään teoksia, joissa kilpakumppani eli aatelissääty lannistui. Ehkä porvariston mieltymyksilläkin on ollut vaikutuksensa. Silti aateliston alamäki oli tässä vaiheessa ainakin minun ymmärtääkseni jo selvä tosiasia.

Koin jo kiusausta ruksata tällä kirjalla lukuhaasteesta kohdan kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi, sillä tämä kohta vaikuttaa tällä hetkellä vaikeimmalta suorittaa. Heti kirjan alusta tekstissä alkaa nimittäin vilistä tuttuja paikannimiä: on Nastolaa, Tuulosta, Hauhoa, Hämeenlinnaa. Tässä hoodeilla siis pyöritään. Eräs tekstissä mainittu kartano sijaitsee vain parin kilometrin päässä lapsuudenkodistani. Mutta koska Sofie ei missään vaiheessa pysähdy pidemmäksi aikaa mihinkään koti- tai synnyinkuntani paikkaan, en ala huijata. On kuitenkin aina suuri nautinto lukea mainintoja sellaisista paikoista ja maisemista, jotka ovat itselle tuttuja ja jopa henkilökohtaisesti tärkeitä.

Ja niistä maisemista: kirjaan on sisällytetty useita ajan maalauksia, niin muotokuvia kuin maisemakuviakin. Mukana on myös valokuvia esimerkiksi Sofien jäämistöön kuuluvista esineistä. Etenkin maalauksien kohdalla harmittaa, ettei kuvia ole painettu värillisinä. Väriprinttien sijoittelu tekstin lomaan vaatii toki taittajalta enemmän huolellisuutta ja nostaa hieman myös painokuluja, mutta vastapainoksi upeat maalaukset pääsevät moninkertaisesti paremmin oikeuksiinsa. (Tämä kirja on jo tällaisenaan hintavahko, ja epäilen, tokko väriprinttien tuoma hinnankorotus olisi vaikuttanut potentiaalisen lukijaryhmän ostohalukkuuteen.) Erityistä hallaa mustavalkopainatus on tehnyt Werner Holmbergin Maantie Hämeessä -maalaukselle (1860).

maantie hämeessä
Maantie Hämeessä (1860). Kuvitelkaapa tämä mustavalkoisena.

Miksi juuri Sofie Munsterhjelmistä on kirjoitettu elämäkerta, miksei jostakusta muusta aatelisnaisesta? Selitys löytyy pitkälti arkistomateriaalista: Sofien jäämistö löytyi muutamia vuosia sitten hyvin säilyneenä, minkä vuoksi hänen curriculum vitaensa on pystytty hahmottelemaan poikkeuksellisen hyvin. Toinen selitys löytyy kirjoittajan, professori Kirsi Vainio-Korhosen taustasta: Vainio-Korhonen on aiemmin kirjoittanut Sofien isoäidin elämää käsittelevän teoksen Sophie Creutzin aika: Aateliselämää 1700-luvun Suomessa (2008). Vaikuttaa varsin kiinnostavalta teokselta tämäkin, mielelläni luen tämän joskus.

Adlibris

Yövieraat (1986) – Pintapuolinen painajainen (ja pieni myyttiekskursio)

gothic
Yövieraat (1986)

Yövieraat (Gothic, Iso-Britannia 1986) on elokuva englantilaisen (myöhäis)romanttisen kirjallisuuden keskushahmoista. Se pohjautuu hyvin höllästi tositapahtumiin: Vuonna 1816 runoilija Percy Shelley matkusti nuoren vaimonsa Mary Shelleyn kanssa Geneve-järven rannalla sijaitsevaan Villa Diodatiin tapaamaan runoilijan ystävää, lordi Byronia. Paikalla oli myös Byronin henkilääkäri John Polidori. Eräänä iltana seurueessa syntyi ajatus tarinankerrontakilpailusta: jokainen pyrkisi kertomaan seurueelle mahdollisimman pelottavan kauhutarinan. Byron sai aikaiseksi ihan kiinnostavan vampyyrikertomuksen. Sen pohjalta Polidori myöhemmin työsti oman Vampyyri-novellinsa (1819), jota voidaan pitää nykyaikaisen vampyyrikirjallisuuden esiasteena. (Vertailun vuoksi: Bram Stokerin Dracula ilmestyi vuonna 1897, siis lähes 80 vuotta Polidorin Vampyyrin jälkeen. Vastoin yleistä harhaluuloa Dracula ei siis ole mikään vampyyriaiheen pioneeriteksti – sen merkitys ja ansiot ovat jossakin aivan muualla.)

Kaikkein tunnetuin Villa Diodatin kerrontakilpailun hedelmä on kuitenkin Mary Shelleyn romaani Frankenstein (1818), jonka vaikutus tieteiskirjallisuuteen ja 1900-luvun kauhuelokuviin on järkyttävän suuri. Olen kuullut väitettävän, että Frankenstein olisi maailman elokuva-adaptoiduin romaani. Väite voi hyvin pitää paikkansa.

GOTHIC-seurue
Mary Shelley, Claire, Byron ja Percy Shelley.

Yövieraat ei kuitenkaan kerro varsinaisesti siitä, kuinka nämä tarinat syntyvät, vaan tarjoaa eräänlaisen tulkinnan siitä, millaisissa olosuhteissa ne luotiin. Tarinoiden kertomiseen kyllä viitataan dialogissa, mutta varsinaisten kerrontatilanteiden osuus jää kovin vähäiseksi. Sen sijaan keskitytään henkilöhahmojen välisten ristiriitojen ja heidän yksityisten ongelmiensa käsittelyyn. Ja niitähän riittää: Mary (Natasha Richardson) on vastikään menettänyt pienen lapsensa, henkilääkäri Polidori (Timory Spall) on neuroottisempi tapaus kuin yksikään hoidettavistaan, Byron (Gabriel Byrne) leikittelee nuoren Clairen (Myriam Cyr) tunteilla, ja Percy Shelleyn (Julian Sands) mielenterveys kiikkuu muuten vain hataralla pohjalla. Ei mene kauaakaan, kun Villa Diodatin käytävät täyttyvät huudoista, juoksuaskelista ja harhanomaisista näyistä.

GOTHIC-katse
Claire näyttää mallia hypnoottis-magneettisesta katseesta.

Käsikirjoittajat ovat ottaneet varsin suuria vapauksia tapahtumien kulun suhteen. Tosiasioiden kustannuksella korostetaan romantiikan hengessä henkilöiden sisäisiä elämyksiä. Ohjaaja Ken Russell on myös muissa elokuvissaan kunnostautunut subjektiivisen, harhanomaisen kokemuksen ja objektiivisen maailman outouden yhdistämisessä, eikä Yövieraat tee tässä poikkeusta: usein on vaikea arvata, onko jokin asia henkilöhahmon kokemaa harhaa vai osa todellista tapahtumakulkua.

GOTHIC-ovet
Elokuvassa nähdään muutamia kohtauksia, joissa tunnekokemuksesta on saatu puristettu esiin kaikki oleellinen.

Yövieraat ei ole järin kiitollinen analysoitava. Syyt ja vaikutteet Mary Shelleyn suurromaanin synnyn taustalla esitetään ylimalkaisesti ja naiivein taustaoletuksin. Elokuva on leimallisesti modernin ajan tuote: näyttämöllepanosta ja näyttelijäntyöstä paistaa se tosiasia, että elokuvan henkilöhahmot, tapakulttuuri ja henki on ainoastaan naamioitu 1800-luvun malliin. Kauhuromantiikasta ja sille ominaisesta psyyken kompleksisuudesta elokuva ei onnistu kertomaan oikeastaan yhtään mitään.

Tämä on sinänsä pettymys. Odotin nimittäin elokuvan promomateriaalin, ennen kaikkea julisteen perusteella nimenomaan kauhuromantiikan sisäisyyden luotausta. Ei tarvitse olla kummoinenkaan taiteentuntija huomatakseen, että elokuvan juliste on pastissi romantikkotaiteilja Henry Fuselin The Nightmare -maalauksesta, jota arkkityyppisempää viittausta kauhuromantiikkaan saa etsiä.

THE NIGHTMARE
The Nightmare (1781)

Elokuvassa kyllä on maalausta jäljittelevä kohtaus, joka jää kuitenkin lähinnä pelkäksi nokkelaksi kuriositeetiksi. Sigmund Freud teki mielen tiedostamattomasta puolesta ehkä vähän liiankin keveän käsiteltävän, niin triviaaleiksi sen representaatiot tuntuvat nykykulttuurissa muodostuvan. (Ja nyt mennäänkin jo aika kauas itse aiheesta.)

The Nightmare -maalaukseen liittyy sanaleikki: nightmare on paitsi painajainen, myös night-mare eli yö-tamma (siksi vasemman laidan musta hevonen) ja yö-mara. Ai mikä? Mara on pohjoisissa kansantaruissa esiintyvä pahantahtoinen henkiolento, joka saa ihmiset näkemään painajaisia istumalla heidän rintakehänsä tai vatsansa päällä – aivan samalla tavalla kuin maalauksen ja elokuvajulisteen pikku-ukot. Hengittäminen vaikeutuu ja unesta tulee levotonta.

Itse asiassa monien eurooppalaisten kielten painajaista merkitsevät sanat – englannin nightmare, ruotsin mardröm, islannin martröð, norjan mareritt, tanskan mareridt – juontavat juurensa juuri maran nimestä. Kaksi viimeksi mainittua sanaa merkitsee kirjaimellisesti maran ratsastusta, mikä viittaa uskomukseen, jonka mukaan marat ratsastivat öisin talojen hevoset henkihieveriin. Ja mihinkäs ne hevoset länsimaisessa symboliperinteessä liitettäisiin, ellei juuri seksuaalisuuteen. Seksuaalisuuteen, joka muotoutuu sanoiksi ja kuviksi usein juuri unissa. – Myös buddalaisessa mytologiassa tunnetaan mara-demoni, joka lähetti kolme tytärtään kirvoittamaan Gautama Buddhassa märkiä unia. Se, onko buddhalaisella ja pohjoismaalaisella maralla jotain tekemistä keskenään, lienee melko tulkinnanvarainen detalji.

Entä suomen kielen painajainen? Sekin on kiinnostava sana. Suomalaisessa mytologiassa painajainen oli maran kaltainen olento, joka myös istuu painajaisunen aikana ihmisen rintakehän päällä, siis painaa tämän keuhkoja, jolloin henki ei tahdo kulkea. Painajainen on siis jokin, joka painaa.

Tästä kaikesta mieleeni tulee vahvasti pari vuotta sitten Suomessa festarikierroksella pyörähtänyt Borgman (Alankomaat/Belgia/Tanska 2013), jossa mara-aihetta on hyödynnetty järkyttävän kiinnostavalla tavalla. Tästäkin elokuvasta on tulossa juttua aivan pian, luultavasti Aseman puolelle.

Voi taivas, millaisille sivupoluille olen taas eksynyt. Annan vielä Yövieraille tähdet, sitten sinetöin tämän merkinnän.

*****