Game of Thrones, 7. tuotantokausi (2017)

Game of Thrones, 7. kausi (2017)

Game of Thrones muuttuu kausi toisensa jälkeen komeammaksi. Seitsemännellä tuotantokaudella ylletään jo niin monitahoiseen ilmaisuun ja korkeisiin tuotantoarvoihin, että tekijät vaativat enemmän aikaa: ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen kevät ei merkinnytkään uuden GOT-kauden saapumista, vaan jaksoja päästiin katselemaan vasta heinäkuussa. En ihmettele – sen verran massiivisesta tuotannosta on jo kyse.

Spoiler alert: Seuraava teksti on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija on nähnyt Game of Thronesin tuotantokaudet 1–6. Teksti voi siis sisältää spoilereita viidestä ensimmäisestä tuotantokaudesta. Jos nämä kaudet eivät ole vielä tuttuja, on parempi, että siirryt lukemaan niitä koskevia tekstejä (1. kausi2. kausi3. kausi4. kausi5. kausi, 6. kausi).

Game of Thrones on muuttunut vaivihkaa kuninkaiden noppapelistä kuningattarien johtamaksi maailmansodaksi. On Daenerys Targaryen, joka on viimein päässyt sinne, minne hän on matkannut koko sarjan ajan: Westerosiin. On Sansa Stark, joka on selvinnyt mitä hirvittävimmistä koettelemuksista Talvivaaran ladyksi ja hallitsijaksi. Ja sitten on tietenkin Cersei, hullu narsistikuningatar, jonka tuskallista kuolemaa me kaikki odotamme kuin maanantaiaamu kaukana häämöttävää perjantai-iltaa.

Cersein ja Jamien insestinmakuinen romanssi on muuttunut kuin kahden elämäänsä kyllästyneen keski-ikäisen ressukan pystyyn kuolleeksi avioliitoksi.

Seitsemäs on kausi ennen kaikkea Daenerysin juhlaa. Hän pääsee vihdoin suoran toiminnan keskelle ja usuttaa lohikäärmeensä taisteluun. Valitettavasti Daenerys alkaa kauden mittaan osoittaa merkkejä siitä, ettei hän välttämättä olekaan sen kummoisempi halltisija kuin Cersei. Toisin kuin aiemmin, hän ei enää tarjoa taistelusta selvinneille vastapuolen sotilaille vaihtoehdoiksi vapautta tai palvelusta, vaan kuoleman tai palveluksen.

Cersein osalta kausi on hiljainen ja suorastaan tylsä. Kuninkaan satamassa kyllä tapahtuu, mutta paljon vähemmän kuin Dragonstonella tai Muurin tietämillä. Pettymys, sanon ma. Sarjan ongelmaksi muodostui jo varhaisessa vaiheessa se, että tarina pirstaloituu jatkuvasti yhä pienempiin ja pienempiin osasiin ympäri Westerosin mannerta. Vaivaiset seitsemän jaksoa pitkällä seitsemännellä tuotantokaudella tämä on pahempi ongelma kuin koskaan aiemmin. Tarinalinjoja on niin monia, ettei jokaisen seuraamiseen yksinkertaisesti riitä aikaa.

Taistelu kuolleia vastaan synnyttää epätodennäköisiä yhteistyösopimuksia.

Game of Thrones on tunnettu säälimättömyydestään keskeisiä hahmoja kohtaan. Jo ensimmäisten tuotantokausien aikana saimme todistaa sellaisten hahmojen kuolemia, joiden uskoimme sinisilmäisesti sinnittelevän hengissä saagan loppuun asti. Seitsemäs tuotantokausi on tässä suhteessa suorastaan pettymys: saamme hyvästellä oikeastaan vain yhden keskeisen hahmon.

Raja liikuttavan mahtipontisuuden ja ylilyövän pateettisuuden välillä on hiuksenhieno. Seitsemännellä tuotantokaudella tekijöiden arviointikyky pettää ensimmäistä kertaa koko sarjan historiassa: kauden loppupuolella on taistelukohtaus, jossa CGI-lohikäärmeet, kumea musiikki ja Hollywood-tyyliä orjallisesti noudatteleva rytmitys sekoittuvat keskenään ällömakeaksi kiisseliksi. Onneksi tyylirikko tapahtuu vain kerran – toivoa sopii, että tämä ei tapahdu uudestaan.

Euron Greyjoy – hyi helvetti mikä tyyppi.

Seitsemäs tuotantokausi on kauttaaltaan taattua Game of Thrones -laatua. Tässä mielessä sarja alkaa jopa käydä tylsäksi: se on niin tasalaatuinen, että positiivisesti on jo vaikea yllättyä. Lopulta olen kuitenkin helvetin iloinen, että tänä päivänä voidaan tehdä näin korkeiden tuotantoarvojen televisiodraamaa ilman, että laadusta tingitään sarjan edetessä.

Plussaa myös siitä, että Daenerysin loharit pääsevät tämän kauden mittaan vihdoin tehokäyttöön.

*****

Mainokset

Game of Thrones, 6. tuotantokausi (2016)

Spoiler alert: Seuraava teksti on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija on nähnyt Game of Thronesin tuotantokaudet 1–5. Teksti voi siis sisältää spoilereita viidestä ensimmäisestä tuotantokaudesta. Jos nämä kaudet eivät ole vielä tuttuja, on parempi, että siirryt lukemaan niitä koskevia tekstejä (1. kausi, 2. kausi, 3. kausi, 4. kausi, 5. kausi).

GOT 6 poster
Game of Thrones, 6. kausi (2016)

On vaikea kuvitella, kuinka valtavan taakan Game of Thronesin tekijätiimi tuntee harteillaan. Kuudenteen kauteen edenneestä sarjasta on tullut sukupolvikokemus, ja sääliksi käy kaikkia niitä, jotka ovat päättäneet skipata sarjan. Toisaalta säälin myös niitä, jotka ovat vaivihkaa sitoutuneet seuraamaan sarjaa sen hamaan loppuun asti; vaikka Game of Thrones on tänä individualismin ja pirstaleisten alakulttuurien 2010-luvulla täysin ainutlaatuinen ilmiö, on sen ote löystynyt sitten ensimmäisten tuotantokausien. Sillä ei ole mitään merkitystä katsomispäätösten kannalta. En ole varma, haluanko enää katsoa koko sarjaa – katson joka tapauksessa. Ei tätä enää voi jättää kesken.

George R. R. Martin on kasvattanut kerronnallisesta epäsikiöstään tuhatpäisen hirviön. Kun yksi henkilöhahmo kuolee ja tarinalinja katkeaa, syntyy haavaumasta kolme uutta tarinalinjaa. Viimeistään kuudennen kauden myötä käy selväksi, ettei paketti ole enää luojansa hallinnassa. Tapahtumat ovat levinneet aivan liian laajalle, aivan liian monen henkilöhahmon mukana. Osa hahmoista unohtuu useiden jaksojen ajaksi – vain saadakseen taas pari minuuttia hajanaista ruutuaikaa. Ja kun eri hahmojen uusia vaiheita ei ehditä pohjustaa, ei myöskään muutoksia tapahdu.

GOT6 jon awake
Luuliko joku muka, että Jon Nietos kuoli oikeasti?

Sarjassa on yksinkertaisesti liian paljon kaikkea. Main cast on paisunut noin kolmikymmenhenkiseksi. Sen lisäksi kaudella on noin kahdeksankymmentä sivuhahmoa. Kymmenjaksoinen kausi käsittää ruutuaikaa karkeasti ottaen 10 tuntia. Jos tuo aika jaetaan tasan kaikkien hahmojen kanssa, saa kukin hahmo osakseen ruhtinaalliset 7,5 minuuttia ruutuaikaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaudella esiintyy runsaasti varsin keskeisiäkin hahmoja, joille ei kuitenkaan tapahdu kauden aikana yhtään mitään. (Olisi kiva puhua tässä yhteydessä hahmoista heidän oikeilla nimillään. Jätän nimet kuitenkin spoilereiden välttämiseksi mainitsematta.)

Valtaistuinpelistä on tullut piirileikki. Ympäri mennään, yhteen tullaan. Eikä talvi tule vieläkään.

got6 sansa snow
Sansa, sä oot ihana. Myöskään ”velipuolesi” ei ole yhtään hullumpi tapaus.

Kauden tapahtumien raskain painopiste on pohjoisessa: Sansa Starkin ja Jon Nietoksen vaiheiden käsittelylle suoraan ruutuaikaa luultavasti enemmän kuin millekään mulle tarinalinjalle. Olen edelleen hämilläni siitä, kuinka upea hahmo vaatimattomasta ja neitimäisestä Sansasta on sarjan mittaan kehittynyt. Tietyt raskaat kokemukset ovat painaneet hänen persoonaansa synkän leiman, joka syventää hänen hahmoaan. Ikävä sanoa, mutta Sansa ei olisi Sansa, ellei hän olisi kokenut sitä, mitä hän koki viidennen tuotantokauden lopulla. Jep, arvasitte oikein – viittaan tähänastisen GOT-historian vihatuimpaan jaksoon.

Jon Nietoksen suhteen kuudes kausi ei ole aivan yhtä kiinnostava. Kyllä: Jon Nietos kuoli viidennen kauden lopussa, mutta se ei estä häntä osallistumasta kuudennen kauden tapahtumiin. Kuinka ja millaisissa olosuhteissa Jon palaa kuolleista, se jääköön tässä yhteydessä kertomatta.

GOT6 daenerys tyrion
Daenerys ja Tyrion Lannister ovat kelpo tiimi.

Lohikäärmekuningatar Daenerys Targaryen ei ole kuudennen tuotantokauden alkuun mennessä vieläkään päässyt kastelemaan jalkojaan Kapeanmeren veteen, vaan tamppaa yhä Essosin hiekkaisia mantuja. Spoilereiden välttämiseksi en kommentoi, muuttuuko tilanne miksikään kuudennen kauden loppuun mennessä. Daenerys ei ainakaan muutu. Hän löytää kuudennen kauden mittaan veikeän liittolaisen, mutta seipä siitä kehityskulusta sitten – kaikki muu on jo niin nähty. Lohikäärmeet eivät liikuta enää ketään, ja tulipalosta ehjin nahoin selviytyminen on sekin jo vanha temppu. – Emilia Clarken suukkohuulia ja näyttelijäntyötä on toki edelleen mukava katsella.

got6 arya jedi
Aryan jedikoulutus etenee verkkaisesti.

Kauden kenties ankein tarinalinja liittyy Arya Starkiin – tai tyttöön, joka ei ole kukaan. Aryan kausi kuluu lähinnä päämäärättömän hakkaamisen ja kryptisen haahuilun merkeissä. Jakso toisensa jälkeen Arya saa ensin turpaansa ja keräilee sitten hampaitaan Braavosin kaduilta. Mitä mystisellä jedikoulutuksella oikein yritetään saavuttaa, se jää jokseenkin epäselväksi. No, onneksi kauden loppua kohden tilanteessa tapahtuu muutos – mutta se tapahtuu aivan liian myöhään. Kauden loppupää lupaa joka tapauksessa hyvää Aryan tarinalle seiskakauden osalta.

got6 cersei mountain
Valttikortit hupenevat Cersein käsistä, mutta onneksi yksi on yhä jäljellä: Gregor ”Vuori” Clegane.

Eräs tuotantokauden ja oikeastaan koko sarjan kiinnostavimmista kehityskuluista liittyy Cersei Lannisteriin. Kuudennen tuotantokauden alkuun mennessä hänen on ehtinyt menettää kolmesta lapsestaan kaksi ja tulla sekopäisen uskonlahkon häpäisemäksi koko kuningaskunnan edessä. Ainoa jäljellä oleva lapsi on niin nössö, että äitiä hävettää. Cersei on muuttunut sarjan mittaan enemmän kuin yksikään muu hahmo: ylpeä ja kaunis kuningatar on joutunut nöyrtymään ja kasvattamaan paksun, karkean nahan. Mitä kovemmaksi hän muuttuu, sitä vastenmielisempi hänestä tulee. Paradoksaalista kyllä, samanaikaisesti hänestä tulee myös yhä sympaattisempi ja inhimillisempi.

Kyse on motiivien ymmärtämisestä. Sarjan alussa Cersei näyttäytyi katsojille yksinkertaisesti vittumaisena akkana, jota kiinnostaa oman navan ja jälkikasvun lisäksi vain kaksoveljen kookas lerssi. Hiljalleen on kuitenkin paljastunut, ettei Cersei ole tavallista perheenäitiä kummempi (ellei sukurutsausta oman veljen kanssa lasketa): hän tekee mitä tahansa suojellakseen lapsiaan ja murtuu joutuessaan heistä eroon.

Kuudes tuotantokausi ei ole Cersein hahmon kannalta erityisen tapahtumarikas. Hän on lähes koko kauden ajan passiivinen sivustaseuraaja, joka antaa asioiden vain tapahtua ympärillään, kun ei muutakaan voi. Hän joutuu tunnustamaan oman avuttomuutensa itseään suurempien voimien edessä… ainakin hetkeksi. Veikkaan, että seitsemäs tuotantokausi tulee olemaan Cersein hahmon kannalta toiminnantäyteinen.

Tai niin ainakin toivon.

Kun kautta oli takana kahdeksan jaksoa, alkoi touhu jo toden teolla kypsyttää. Kävin siippani kanssa Facebookissa seuraavan keskustelun:

Pahoittelen brutaalia kielenkäyttöäni, mutta hei oikeasti, olihan kauden alkupää melkoista piinaa.

En usko, että siipalla oli oikeasti asiasta mitään parempaa tietoa, kunhan halusi varmistaa ettei telkkaria tarvitse katsella yksin. Hän oli kuitenkin oikeassa: yhdeksännessä jaksossa alkaa oikeasti tapahtua. Kahdessa viimeisessä jaksossa rymisee koko kauden edestä. Yhtäkkiä sarja ei tunnu enää ajanhukalta.

On joka tapauksessa syytä muistaa, että Game of Thrones ei ole eikä ole koskaan ollutkaan pelkkää tarinaa ja hahmoja. Okei, hahmot ovat sarjan paras investointi – mutta sarja on paljon muutakin. Jos tarina onkin suvantovaiheessa, ei näyttämöllepanossa ole missään vaiheessa ollut valittamisen aihetta. Erityisesti puvustuksen taso tuntuu tällä kaudella nousseen entisestään: henkilöhahmojen asut heijastelevat heidän luonnettaan ja historiaansa yhä voimakkaammin.

Terveisiä vielä HBO Nordicin suuntaan: urputin palvelustanne jo vuosi sitten viitoskautta käsittelevässä tekstissä, ja valehtelisin, jos väittäisin olevani vieläkään tarjoamaanne palveluun täysin tyytyväinen. PS4-applikaationne ei ilmeisesti osaa skaalata kuvanlaatua verkkoyhteyden nopeuteen ollenkaan, tai jos osaa, se tekee sen erittäin huonosti. Kulutin tämän vuoksi elämästäni kolme kullanarvoista varttia turhaan säätöön ja jouduin lopulta katsomaan yhden jakson selainkäyttöliittymän (joka hallitsee skaalauksen jalon taidon paremmin kuin PS4-sovellus) kautta. Kuulostaa ehkä naurettavan pieneltä ongelmalta, mutta hei, minä maksan palvelusta, joka oikeasti toimii – tai ainakin haluaisin maksaa.

Lisäksi kauden ensimmäisten jaksojen ajan dothrakinkielisen puheen englanninkielinen tekstitys asettui suoraan suomenkielisen tekstityksen alle, mikä teki molemmista tekstityksistä täysin lukukelvottomia. Myöhemmissä jaksoissa ongelma oli korjattu – jättämällä suomenkielinen tekstitys kokonaan pois. Ei kovin huomaavaista niitä katsojia kohtaan, jotka luulivat maksavansa siitä, että saavat katsoa lempisarjaansa suomenkielisellä tekstityksellä.

*****

True Detective, 2. tuotantokausi (2015)

True_Detective_S2
True Detective, 2. kausi (2015)

True Detectiven (Yhdysvallat 2014–) toista tuotantokautta on vaikea, suorastaan mahdoton käsitellä peilaamatta sitä sarjan ensimmäistä kautta vasten. En edes yritä. Sanotaan se heti alta pois: koska ensimmäinen tuotantokausi oli parasta pitkään aikaan, oli toinen tuotantokausi väistämättä pettymys kaikille, jotka antavat itselleen luvan verrata näitä tuotantokausia keskenään.

Ensimmäisen tuotantokauden vetovoima pohjautui vahvoihin päähenkilöihin sekä kaoottiseen ja toivottomaan maailmankuvaan. Etsivät voivat vain raapaista pintaa siitä valtavasta mätäpaiseesta, joka velloo Louisianan lahoavien teollisuusalueiden ja suohetteikköjen keskellä. Aivan sama idea muodostaa myös toisen tuotantokauden selkärangan. Tapahtuu murha, jonka myötä poliisietsivät saavat vihiä valtavasta korruptio- ja rikosvyyhdistä. Kyse ei ole ainoastaan rahasta ja vallasta, vaan myös inhimillisestä kärsimyksestä: prostituutiosta, seksuaalirikoksista, kidutuksesta. Jossain vaiheessa poliisietsivät joutuvat toteamaan, että lain koura on liian lyhyt. Tässä vaiheessa tutkinnasta on kuitenkin kehittynyt etsiville henkilökohtainen ristiretki, jota ei yksinkertaisesti voi jättää sikseen, vaikkei kukaan sotkun selvittämisestä palkkaa maksaisikaan. Tähän viittaa myös sarjan nimi: true detective, tosietsivä, ei tee työtään rahasta, vaan suurempien päämäärien vuoksi. (Historiallisesti true detective on viitannut lähinnä true crime -lajityyppiin, jolla on niin ikään sarjan nimen kannalta oma merkityksensä. Aivan kuin nimivalinnalla haluttaisiin viestittää, että eetterissä lilluva moraalinen visva ei ole pelkkää fiktiota, vaan totisinta totta… – mikä varmaankin pitää hyvin paikkansa.)

td2-ranta
Ja taas horisontti syttyy tuleen.

Kakkoskaudesta jää kuitenkin puuttumaan kaksi elementtiä, jotka tekivät ensimmäisestä kaudesta niin erinomaisen. Ensinnäkin jännitteet keskushahmojen välillä ovat hajanaisia ja löysiä. Toista oli ykköskauden raudanluja yhteys Rustin Cohlen ja Martin Hartin välillä: miesten vastakohtaiset luonteet ja maailmankuvat täydensivät toisiaan. Vaan kuinka luoda yhtä tiukka hahmopaketti, kun päähenkilöitä onkin kahden sijaan neljä?

Toinen elementti, jota kakkoskaudella jäin kaipaamaan, oli maailmankuvan häilyvä yliluonnollisuus. Suorat viittaukset Robert W. Chambersin kirjalliseen tuotantoon, Carcosaan ja Keltaiseen kuninkaaseen sekä hieman hämärämmät kädenojennukset H. P. Lovecraftin kirjallisen maailman suuntaan liittivät True Detectiven jo ennalta olemassa olevaan fiktiiviseen mytologiaan – ja juuri tämä seikka teki ainakin minun mielestäni ensimmäisestä tuotantokaudesta niin ainutlaatuisen. Toinen tuotantokausi edustaa huomattavasti perinteisempää detektiivifiktiota, jossa maailman nielevä yliluonnollinen kaaos loistaa poissaolollaan.

Onko sitten ylipäätään mielekästä verrata näitä kahta kautta toisiinsa? Eikö toista tuotantokautta voisi katsella vain omana kokonaisuutenaan? Asia ei ole aivan näin yksinkertainen; kyse on sarjan markkinoinnista ja brändistä. Vaikka True Detective onkin antologiasarja, on katsojalla oikeus muodostaa aiempien kausien perusteella tiettyjä odotuksia tulevien kausien suhteen. Katsojareaktioiden perusteella voidaan päätellä, että näihin odotuksiin ei ole pystytty sarjan toisella tuotantokaudella vastaamaan. Närkästys, jolla toinen kausi on otettu vastaan, on aivan perusteltua. Pidän kuitenkin hölmönä hirttäytyä ensimmäisen kauden luomiin odotuksiin ja vastaanottaa toinen kausi vain ja ainoastaan ensimmäistä kautta vasten peilaillen – tällaistakin käytöstä on tämän kesän aikana nähty.

Kun pakollinen vertailu ensimmäiseen tuotantokauteen on nyt tehty, voidaan siirtyä käsittelemään toista tuotantokautta an sich.

td2-santa-muerte-velcoro
Velcoro löytää Casperen työhuoneelta enteellisen Santa Muerten – eikä juuri muuta.

Toisen tuotantokauden tapahtumaketju käynnistyy pölyisen teollisuuskaupunki Vincin kaupungin hallinnossa työskentelevän Ben Casperen katoamisesta. Pieni pöyhintä paljastaa, että Caspere on sekaantunut yhteen jos toiseenkin laittomuuteen: on hämäriä maakauppoja, huumeita, maksullisia naisia. Casperen kohtalo kiinnostaa monia tahoja, ja tapauksen tutkinnasta uhkaa tulla taisteluareena, jolla poliisiviranomaiset nahistelevat keskenään. Keissin tutkinta jaetaan lopulta kolmen poliisietsivän kesken. He muodostavat sarjan ydinjoukon: on tehtävästään lomautettu liikennepoliisi Paul Woodrugh (Taylor Kitsch), Venturan piirikunnan etsivä Antigone Bezzerides (Rachel McAdams) ja paikalliselle poliisilaitokselle työskentelevä poliisietsivä Ray Velcoro (Colin Farrell).

Tiimi muodostuu hämärien sattumusten myötä – hahmot ikään kuin ajautuvat työskentelemään yhdessä. Sattumusten ja puutteellisen tiedon varassa tehtyjen ratkaisujen hallitsemat tapahtumakulut ovat leimallisia koko kaudelle. Ajatus silmät kiinni tehdyistä valinnoista ja sattumasta konkretisoituu ennen kaikkea valtavissa tasoliittymissä, jollaisia vilahtelee sarjan jokaisessa jaksossa. Hahmot ovat kuin liittymissä toisiaan lähestyviä autoilijoita: heillä on tarkka käsitys siitä, minne he ovat itse menossa – mutta siitä, minne viereisellä kaistalla ajava muukalainen tähtää, ei heillä ole eikä voikaan olla mitään tietoa. Lopulta he saattavat epähuomiossa poistua valtatieltä väärän liittymän kautta ja päätyä jonnekin aivan muualle kuin minne oli tarkoitus mennä. Autoilija on riippuvainen opasteista – mutta mitä tehdä, kun opasteet ovat epäluotettavia tai puuttuvat kokonaan? Kokonaisuuden voi hahmottaa vain se, joka tarkastelee liikennettä ylhäältä käsin – tässä tapauksessa siis sarjan katsoja, eikä hänkään voi tehdä asioista järin varmoja päätelmiä.

td2-risteys
Myös sarjan alkutunnuksessa nähdään risteysaihelma.

Keskushahmoihin kuuluu myös Frank Semyon (Vince Vaughn), lain hämärällä puolella kauppaa tekevä liikemies, jonka omaisuus valahtaa vaakalaudalle Casperen katoamisen myötä. Semyonilla ja Velcorolla on takanaan pitkä tuttavuus, ja miehet jakavat vastavuoroisesti toisilleen tietoja. Semyonin tarinalinja on varsin irtonainen muiden keskushahmojen tarinalinjoista, eikä olisi vaatinut käsikirjoitukseen kummoisiakaan muutoksia pudottaa hänet pelkäksi sivuhahmoksi. Erityisesti Semyonin parisuhdetta ja yrityksiä tehdä vaimonsa Jordan (Kelly Reilly) raskaaksi seurataan niin pitkän kaavan kautta, että vähän ihmetyttää. Minun mielestäni poliisietsiväkolmikko olisi riittänyt muodostamaan kaudelle tiiviin ja tehokkaan keskuksen. Semyonin nostaminen sarjan keskushahmojen joukkoon toki laajentaa kerronnan mahdollisuuksia, mutta samalla pirstaloi kokonaisuutta. Vince Vauhgnin näyttelijäntyötä on toki ilo katsella.

td2-semyonit
Frank ja Jordan Semyon pitävät yhtä – hyvinä ja huonoina aikoina.

Myös muiden keskushahmojen kotielämää ja henkilökohtaisia traumoja seurataan pieteetillä. Velcoron elämän on mennyt pilalle jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun hänen vaimonsa on joutunut raiskauksen uhriksi. Yhdeksän kuukautta raiskauksen jälkeen Velcoron vaimo on synnyttänyt pojan. Vaikka epävarmuus pojan geeniperimästä ei estä Velcoroa rakastamasta punapäistä ja ylipainoista jälkikasvuaan, on hänen avioliittonsa päättynyt eroon ja yhteishuoltajuuteen. Velcoron saamat haavat paljastetaan katsojalle jo varsin varhaisessa vaiheessa, jolloin hänestä tulee nopeasti katsojalle läheinen ja samastuttava hahmo. Tästä syystä miellän Velcoron tuotantokauden kaikkein keskeisimmäksi päähenkilöksi. Samaa näyttää miettineen myös HBO:n markkinointiväki promotessaan tuotantokautta ensisijaisesti kuvalla, jossa Velcoro sovittelee sormiinsa nyrkkirautaa. (Myös muista keskushahmoista on tehty vastaavat promojulisteet, mutta Velcoron nyrkkirautakuvaa olen nähnyt kaikkein eniten levityksessä.)

td2-antigone
Bezzerides ei päästä katsojaa helpolla.

Woodrughin ja Bezzeridesin traumojen paljastumista saadaan odotella pidempään. Woordughin henkilökohtaiset skismat jäävät perusjuonesta turhan irrallisiksi, eikä hahmo ylipäätään ole kauden päähenkilöistä kaikkein uskottavin. Sen sijaan Bezzeridesissä on ytyä. Keskeinen kulma Bezzeridesin luonteesta paljastuu, kun hän perustelee Velcorolle, miksi hän julkisilla paikoilla liikkuessaan kantaa mukanaan puukkoa: ”Fundamental difference between the sexes is that one of them can kill the other with their bare hands.” Bezzerides on päättänyt, ettei hän ole se, joka kuolee väärän uroon näppeihin jouduttuaan. Mutta mistä Bezzeridesin syvä epäluottamus miehiin ja maailmaan juontaa? Mitä pidemmälle sarjassa edetään, sitä enemmän Bezzeridesin menneisyydestä saadaan tietää ja sitä täyteläisemmäksi hänen hahmonsa muuttuu. Hänestä löytyy uusia puolia vielä kauden viimeisessäkin jaksossa.

Toista tuotantokautta on kritisoitu ennen kaikkea sekavasta juonesta. Tähän kritiikkiin on helppo yhtyä. Suuri osa ruutuajasta kuluu ihmetellessä, kuinka jotakin tapahtui joskus aikaisemmin jossain muualla, jolloin tapahtumien ytimestä jäädään hyvin kauas. (On tosin samaan hengenvetoon myönnettävä, että tässä suhteessa True Detective ei ole mikään poikkeus – kyseessä on koko detektiivigenrelle ominainen piirre.) Samaa ideaa käytettiin jo ensimmäisellä tuotantokaudella: hyvin suuri osa tapahtumista ja rikosvyyhdin hahmoista jäi katsojan tavoittamattomiin. Osittain ensimmäisen kauden teho perustui juuri tähän. Todellinen pahuus ja suurimmat rikokset ovat kaiken rangaistuksen yläpuolella, pimeässä. Vasta toisella tuotantokaudella asioiden vatvominen jossain muualla, jonkun toisen toimesta, joskus kun kaikki on jo päättynyt, alkaa toden teolla häiritä. Tapahtumien kulku puuroutuu sekavaksi mössöksi.

td2-dark-ride
Woodrughin yöllisestä surmanajosta tulee etäisesti mieleen Lynchin Lost Highway.

Jo True Detectiven ensimmäisessä tuotantokaudessa nähtiin kaikuja ysäriklassikko Twin Peaksista. Toisella kaudella nämä kaiut ovat vahvistuneet entisestään. Erityisesti hämyinen ja autiohko kuppila, jossa Velcoro tapailee Semyonia, tuo mieleen Twin Peaksin Roadhouse-baarin. Kaljaluolan lavalla esiintyy ilta toisensa jälkeen suttuisesti meikattu Lera Lynn, joka säestää narisevaa lauluaan epävireisellä kitaralla. Lynn sekä näyttää että kuulostaa ankealta, enkä olisi pannut pahitteeksi, jos tämä angstinen americana-laulajatar olisi jätetty sarjasta pois. Hänet voi toisaalta nähdä eräänlaisena 2010-luvun Julee Cruisena, mikä tuokin laulajattaren hahmoon jännää syvyyttä: tämä vuosikymmen on kauhea ja ruma, ainakin 90-lukuun verrattuna.

td2-semyon-velcoro
Vincin Roadhouse on tunkkainen ja apea, samoin siellä iltaa istuvat Semyon ja Velcoro.

HBO Nordicin kuvavirta töksähtelee edelleen jonkin verran (=liikaa), eikä HDMI-roikan ja kannettavan kanssa säätäminen ole muuttunut yhtään iloisemmaksi puuhaksi. Stillien ottaminen tätä tekstiä varten oli yhtä helvettiä: aina, kun kohdistinta liikuttaa jakson aikajanalla, kuvavirta katkeaa ja aloittaa kymmeniä sekunteja kestävän mietiskelyn ja ihmettelyn ennen kuin suostuu jatkamaan. – Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tämä ongelma vaivaa jossain määrin kaikkia kokeilemiani streaming-palveluita ainakin sillä kaistanleveydellä, joka minulla on käytössäni. Millään muulla palvelulla ongelma ei kuitenkaan ole yhtä paha ja odotteluajat yhtä pitkiä kuin HBO Nordicilla.

Lisäksi tuotantokauden tekstityksissä olisi petrattavaa. Kiinnitin huomiota erityisesti kahteen erikoiseen käännösratkaisuun – ja varoitan: seuraavat kappaleet pitävät sisällään armotonta pilkunviilausta ja rumia sanoja.

Lähes jokaisessa jaksossa tekstityksessä vilahtaa ainakin kerran ilmaisu kyrväke. Siis mikä? Tämä on tekstittäjän oma käännös sanasta motherfucker, joka olisi mielestäni kääntynyt aika nasevasti ilmaisulla kusipää. Juuri kun olin päässyt nauramasta, milloin ruutuun mahtaa pamahtaa kyrväkkeen pariksi vituke, sieltähän se tuli: ihmiseen viittaava substantiivi fuck (esimerkiksi huudahduksessa ”That sick fuck!”) oli muutamaan otteeseen käännetty vitukkeeksi. Itse olisin luultavati käyttänyt tämän käännöksenä vaikkapa paskiaista.

Kun näiden ilmaisujen rakennetta pohtii tarkemmin, niistä löytyy uusia merkityksiä. Näissä ilmaisuissa on ilmeisesti käytetty -ke-diminutiivipäätettä. Jos -nen-diminutiivipäätteellä muodostetaan tyttö-sanasta tyttönen eli pieni tyttö, tuleeko samalla tavalla diminutiivipäätteellä muodostetusta vitukkeesta sitten pieni vittu? Kyrväke olisi vastaavasti pieni kyrpä. Aika rajua kieltä. ”Joku pieni vittu varasti mun pyörän kioskin kulmalta.” ”Se pieni kyrpä on taas käyttänyt kahvimaidon loppuun.” Huh, kyllä ohikulkijoilla päät kääntyy.

Vai onko -ke-pääte sittenkin verbiin liitettävä, substantivoiva johtopääte? Ulottaa > uloke, lämmittää > lämmike, vituttaa > vituke. Uloke on jotain, joka ulottuu, lämmike taas jotain, joka lämmittää. Onko vituke sitten jotain, joka vituttaa? Ehkä näin voisi ajatella. Mutta entäpä kyrväke – mistä ihmeen verbistä se on muodostettu? Kyrvättää – mitä se tarkoittaa?

No, leikki ja Kielikello-parodia sikseen. On selvää, että vituke ja kyrväke ovat väärin johdettuja ilmaisuja, joiden käyttämistä ammattitaitoinen tekstittäjä ei edes harkitsisi. Toivon, etten enää koskaan törmää näihin ilmaisuihin.

td2-loyto
Liikennepoliisi Woodrugh tekee tien päällä hämäriä löytöjä.

Nyt odotellaan uutisia siitä, tehdäänkö sarjalle kolmatta tuotantokautta. Itse toivon, että tehdään – ehkäpä käsikirjoittaja Nic Pizzolatto on vapautunut valtavista suorituspaineistaan toisen tuotantokauden myötä ja kykenee luomaan kolmatta kautta varten taas jotakin nerokasta? Sitä odotellessa voi tutustua Pizzolatton debyyttiromaani Galvestoniin (2010), jonka suomennoksen Like julkaisee ensi kuussa. Saatanpa tarttua käännökseen itsekin.

*****

True Detective, 2. tuotantokausi, DVD @ Discshop
True Detective, 2. tuotantokausi, BD @ Discshop