Mullan alla (Six Feet Under 2001–2005) arvostelu

Mullan alla
Mullan alla (2001–2005)

Mullan alla (Six Feet Under, 2001–2005) on mustan komedian sävyillä ryyditetty draamasarja, joka kertoo hautaustoimistoa pyörittävästä Fisherin perheestä. Sarjan ydinteemat liittyvät kuolemaan, suruun ja ihmisen katoavaisuuteen: Kuinka elää tietoisena omasta kuolevaisuudestaan? Tulisiko meidän jähmettyä kauhusta vai päinvastoin ottaa elämästämme kaikki ilo irti? Kuinka löytää merkitystä ja mielekkyyttä lyhyen maallisen elämän aikana? Kuinka elää onnellisena se pieni hetki, jonka saamme maan päällä viettää?

Sarjan ensimmäisessä jaksossa perheen isä Nathaniel vanhempi menehtyy auto-onnettomuudessa. Millaista ironiaa: hautausurakoitsija ajaa ruumisauton suoraan bussin alle sytyttäessään savuketta keskellä suurta risteystä. Tupakka tappaa! Isä on kuolemansa jälkeen vahvasti läsnä perheenjäsentensä muistoissa ja kuvitelmissa, ja on siis varhaisesta kuolemastaan huolimatta mukana kaikilla viidellä tuotantokaudella.

Nathaniel vanhempaa suremaan jäävät perheen esikoinen, tuhlaajapoika Nate (Peter Krause), ylihuolehtivainen äiti Ruth (Frances Conroy), homoseksuaalisuuttaan piilotteleva David (Michael C. Hall) ja kapinallinen iltatähti Claire (Lauren Ambrose). Aluksi perhe tuo mieleen kaikessa karikatyyrimaisuudessaan Addamsin perheen, mutta kun hahmoihin tutustu paremmin, paljastuu heistä kukin hyvin inhimilliseksi.

Mullan alla
Mullan alla alkaa perheen isän kuolemasta. Hautajaisissa koolla David, Claire, Ruth ja Nate.

Ydinperheen hahmoista minulle rakkaimmaksi nousi jo ensimmäisen tuotantokauden aikana David, joka on pyörittänyt isänsä kanssa hautaustoimiston arkea jo yli kymmenen vuoden ajan. Alun perin Davidilla on ollut muita urasuunnitelmia, mutta hän on lopulta päättänyt jatkaa isänsä jalanjäljissä hautausurakoitsijana. David ei ole sinut seksuaalisuutensa kanssa eikä siksi ole rohjennut puhua perheelleen avoimesti homoudestaan. Seksuaalivähemmistöjen kohtaamat ennakkoluulot ja sisäiset paineet tulevat hienosti esille hänen hahmossaan. Hän ei kuitenkaan kutistu karikatyyrimaiseksi homoksi, vaan osoittautuu erittäin täyteläiseksi ja hyvällä tavalla monimutkaiseksi hahmoksi.

Mullan alla
Tukka siistiksi ja kravatti ojennukseen: hautausurakoitsijaveljekset David ja Nate.

Perheen esikoinen Nate matkustaa Seattlesta Los Angelesiin tapaamaan perhettään ja kuin vahingossa asettuu takaisin lapsuutensa maisemiin. Hän on päättänyt vakaasti, ettei osallistu millään tavalla perheensä yritystoimintaan, mutta isänsä kuoleman jälkeen ajautuu työskentelemään hautaustoimistossa ja huomaa lopulta pitävänsä työstään.

Henkilökohtaisesti en oppinut pitämään Natesta. Hän on liian tavallinen, hajuton ja mauton. Hän ei ole kiinnostava. Mitä pidempään seurasin Naten naissotkuja, sitä vähemmän hänestä pidin. Natelle naiset ja parisuhteet ovat vain välineitä tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi ja kokea elämässä jännitystä. Kun parisuhde muuttuu haasteelliseksi, Nate hyppää seuraavaan vuoteeseen.

Sen sijaan Naten tyttöystävää Brendaa rakastin heti alusta lähtien. Brenda on sarjan alussa salaperäinen hahmo, ja pelkäsin, että hän menettää särmänsä sitä mukaa kun hänen menneisyydestään saadaan tietää enemmän. Olin väärässä: kun Brendan tarina alkaa kiertyä auki, hänestä tulee yhä kiinnostavampi ja jännittävämpi. Brenda tekee sarjan mittaan paljon huonoja valintoja ja satuttaa ihmisiä ympärillään, erityisesti Natea. Silti olen valmis antamaan hänelle anteeksi ja rakastamaan häntä kerta toisensa jälkeen, sillä ymmärrän, että hänen elämänkokemuksensa ovat rikkoneet häntä pahasti. (Vihaan kaikkia muita naisia, joiden kanssa Nate riiustelee sarjan aikana. En tiedä, miksi. Oikeasti Brendan ei pitäisi kuluttaa aikaansa Naten kaltaiseen tylsimykseen.)

Mullan alla
Brendalla ja Natella on ”kiva”, ”toimiva” ”parisuhde”.

Ruth on koko elämänsä ajan elänyt miestään ja lapsiaan varten. Kun Nathaniel vanhempi kuolee sarjan alussa ja nuorinkin hänen lapsistaan alkaa aikuistua, jää Ruth tyhjän päälle. Hänen on yllättäen opittava kuuntelemaan itseään ja keksittävä, mitä hän tahtoo elämällään tehdä. Ruth on taipuvainen ylihuolehtivaisuuteen ja kanaemomaiseen neuroottisuuteen, mutta pian hänestä paljastuu myös villi ja spontaani puoli. Erityisesti leskirouvan rakkauselämässä todistetaan sarjan tuotantokausien aikana lukuisia kiinnostavia käänteitä.

Claire elää sarjan alussa vaikeaa elämänvaihetta. Oikeastaan voisi sanoa, että hän elää sitä koko sarjan ajan: ensimmäisten tuotantokausien aikana hän opiskelee high schoolissa ja siirtyy sen jälkeen collegeen. Hän kokee itsensä ulkopuoliseksi ja hapuilee yrittäessään rakentaa identiteettiään. Välillä Clairen yritykset löytää omaa paikkaansa ja tehdä olemassaolosta mielekästä lipsuvat suoranaiseen raivoon ja itsetuhoon. Silti Clairen keskenkasvuisuus ei ärsytä. Hän osaa kipuilla tyylikkäästi.

Mullan alla
Elämä kuljettaa Clairen kartan ulkopuolelle.

Jokainen sarjan hahmoista etsii tavallaan tasapainoa ja onnea. Kun se löytyy, on se vain väliaikaista. Eräs sarjan hienoimmista lausahduksista liittyy juuri onneen. Sen tosin lausuu hahmo, jota inhosin alusta loppuun asti, ja se saa erään päähenkilöistä luotsaamaan oman elämänsä suoraan karikkoon, mutta hieno ajatus se on silti:

Well, I know if you think life’s a vending machine, where you put in virtue and get out happiness, then you’re probably gonna be disappointed.

Onni puolestaan kytkeytyy toisiin ihmisiin: puolisoon, parisuhteisiin, perheeseen. Sarjan hahmoista kukaan ei ole onnellinen yksin. Lopulta yksinäisyys suorastaan pakottaa osan hahmoista sitoutumaan sellaisiin ihmisiin, joihin sitoutuminen ei ole heille hyväksi. Parempaakaan ei ole tarjolla, ja kun suhteeseen on kerran investoitu, ei tehtyjä sijoituksia haluta heittää hukkaan.

Aivan sarjan lopussa Brenda käy maanisdepressiivisen Billy-veljensä kanssa upean keskustelun yksinäisyydestä ja vanhenemisesta:

Brenda: “I used to think that I’d have more people in my life as time went on.”
Billy: “Mh, it doesn’t work that way.”
Brenda: “I’m starting to realize that.”
Billy: “It’s almost like as we get older, the number of people that completely get us shrinks.”
Brenda: “Right. Until we become so honed by our experiences… and time and…”
Billy: “Nobody else understands.”

En ole varma, ovatko Brenda ja Billy oikeassa, mutta kun katson ympärilleni, tämä kaava näyttää todella pitävän kutinsa. Ihmisten sosiaalinen piiri näyttää lähes poikkeuksetta kutistuvan iän myötä. Vanhusten yksinäisyys on ongelma, josta on puhuttu jo vuosia. Miksi vanhukset eivät sitten voi viettää aikaa keskenään, jos he kerran ovat kaikki niin pirun yksinäisiä? Koska toista ihmistä, jota erilaiset kokemukset ovat hioneet ja kolhineet vuosikymmenten ajan, on käytännössä mahdoton ymmärtää. Vanhuus tarkoittaa vääjäämätöntä yksinäisyyttä.

Mullan alla
Ruth ja David osallistuvat vielä yksiin hautajaisiin.

Vaikka sarjan keskeisimmät teemat kytkeytyvät kuolemaan, on myös seksi erittäin keskeisessä osassa sarjan tarinoissa. Seksi ja kuolema – mikä ikiaikainen yhdistelmä! Joku toinen voisi sanoa, että kyse on seksin sijaan romantiikasta tai parisuhteista – että kaikki sarjan hahmot etsivät rakkautta. Niin kai etsivätkin, mutta oikeastaan juuri seksi aiheuttaa hahmoille eniten päänvaivaa: David on umpisolmussa oman homoseksuaalisuutensa edessä. Claire ei tunne omaa kehoaan eikä oikein tiedä, mitä seksiltä odottaa, joten hän tulee kokeilleeksi vähän kaikkea. Ruthista kuoriutuu pienen alku-ujoiden jälkeen oikea aistillisuuden asiantuntija, joka on huolissaan siitä, saavatko hänen lapsensa tarpeeksi seksiä. Brendalle seksistä muodostuu suoranainen pakkomielle.

Mullan alla tulee niin lähelle, että sen hahmot alkavat tuntua omilta perheenjäseniltä. Katsoin sarjan kaikki viisi tuotantokautta putkeen ja harmittelin alusta lähtien, etten nähnyt niitä tuoreeltaan yli kymmenen vuotta sitten. En voi edes kuvitella, kuinka hienoa olisi ollut ”elää” ja kasvaa viisi vuotta Fisherien kanssa. No such luck, mutta hyvä näinkin.

Mitä sitten seuraavaksi katsoisi. Olisiko nyt toisen eeppisen Michael J. Hall -sarjan vuoro?

*****

Mainokset

The Jinx (2015) arvostelu

the jinx arvostelu
The Jinx (2015)

The Jinx: The Life and Deaths of Robert Durst (2015) on dokumenttisarja amerikkalaisen kiinteistömiljonääri Robert ”Bob” Durstin vaiherikkaasta elämästä ja rikostutkinnoista, joiden tutkinnoissa Durst on tavalla tai toisella ollut läsnä. Erityisen kiinnostavan dokumentista tekee Durstin oma osallistuminen tuotantoprosessiin ja se, kuinka dokumentintekijät lopulta sotkeutuvat erään murhan tutkintaan.

Robert Durst on joko kylmähermoinen murhaaja tai maailman huono-onnisin mies, joka sattuu toistuvasti olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Vuonna 1982 Durstin vaimo Katherine katosi jäljettömiin. Vuonna 2000 Durstin läheinen ystävä Susan Berman ammuttiin kotiinsa. Vuonna 2001 Durstin naapuri Morris Black löydettiin viiteen osaan paloiteltuna texasilaisen järven rantamilta. Durstin osallisuutta näihin kaikkiin rikoksiin on tutkittu.

the jinx arvostelu
Durst demonstroi oikeudessa, kuinka Morris Black kuoli.

The Jinxin tavoitteena ei ole todistaa Durstia sen enempää syylliseksi kuin syyttömäksikään. Sen sijaan ajatuksena on pikemminkin kuvata Durstia ihmisenä kaikkine hyvine ja pahoine puolineen. Dokumentissa kyllä keskitytään pitkälti rikostutkintoihin ja siihen, mitä Durst on ehkä tehnyt tai ollut tekemättä – sehän juuri tekee Durstista kiinnostavan hahmon. Mukaan on kuitenkin otettu myös kuvauksia Durstin muusta elämästä.

The Jinxin katsottuani huomaan sääliväni Durstia. Mitä paremmin opin häntä dokumentin mittaan tuntemaan, sitä epäloogisempana hänen ratkaisunsa näyttäytyvät ja sitä sairaammalta ihmiseltä hän vaikuttaa.

the jinx arvostelu
Katherinen ruumista ei koskaan löydetty.

The Jinxissä yhdistyvät klassikkodokumentin kaksi välttämätöntä kriteeriä: kiinnostava aihe ja onnistunut kerronta. Perheensä hylkimä erakkomiljonääri, jonka vaimo katoaa, paras ystävä ammutaan ja naapuri paloitellaan, on ehdottomasti kiinnostava kerronnan aihe.

Dokumentti toimii myös kerrontansa puolesta. Vaikka dokumentin keskeiset tapahtumat sijoittuvat lähes 40 vuoden mittaiselle aikajanalle, onnistuvat tekijät pitämään paketin kasassa ja esittämään asiat johdonmukaisessa järjestyksessä.

Samalla syntyy kuitenkin vahva vaikutelma, että me emme näe emmekä tiedä kaikkea. Dokumentti porautuu aiheeseensa ihailtavan huolellisesti – ja silti tiedämme, ettemme saa nähdä koko totuutta. Vain Durst tietää, onko hän syyllinen Katherinen katoamiseen ja naapurinsa ja ystävänsä murhiin, eikä hän kerro kaikkea tietämäänsä.

the jinx arvostelu
Pieni yksityiskohta johtaa murhan tutkinnassa läpimurtoon.

Kuten dokumentin ohjaaja Andrew Jarecki toteaa, Durst näyttää menettäneen oman asemansa rikkaan perheensä esikoispoikana. Hänet on syrjäytetty Dursin kiinteistöimperiumin johdosta ja palveluksesta. Vaikuttaa oudolla tavalla loogiselta, että hän yrittää hakea omaa ääntään ja tilaansa osallistumalla The Jinxin tekoon.

Tonkiessaan todistusaineistoa ja jututtaessaan Durstin läheisiä dokumentin tekijät sotkeutuvat lopulta itsekin rikostutkintaan. Heistä tulee osa sitä tarinaa, jota he ovat kertomassa. Kaiken huipentaa sarjan päätösjakson viimeinen kohtaus, joka on kuin suoraan kauhuelokuvasta.

Susan Bermanin murhaa käsitellään oikeudessa jälleen keväällä 2018. Seuraan tapauksen vaiheita mielenkiinnolla, kuten varmasti käytännössä jokainen The Jinxin katsoja.

*****

Westworld, 1. tuotantokausi (2016-) arvostelu

westworld arvostelu
Westworld (2016-)

Westworld (2016-) on massiivinen, kaunis ja (ainakin ensimmäisen tuotantokauden) loppuun asti yllättävä sarja. Tämä HBO Nordicin katalogiin kuuluva draama-mysteeri-scifi-western kertoo villin lännen maailmaa simuloivasta Westworld-teemapuistosta, jonka ”isäntiä” eli asukkaita ovat minttiin asti hiotut androidit. Kukin Westworldin isännistä on kytketty johonkin monista tarinaluupeista, joiden tarkoitus on huvittaa ja viehättää maailmassa vierailevia ihmisiä. Isäntien olemassaolon ainoa tarkoitus on viihdyttää puistoon saapuvia vieraita, jotka voivat – kuten osa vieraista asian ilmaisee – löytää Westworldissa ”todellisen itsensä”. Käytännössä tämä tarkoittaa useimpien vieraiden kohdalla oman sisäisen elukan vapauttamista: tappamista ja raiskaamista.

Nomen est omen: Dolores-androidin nimi pohjautuu latinan kärsimystä merkitsevään dolor-sanaan.

Juoni pyörii suurelta osin Dolores-androidin (Evan Rachel Wood) ympärillä. Dolores on yksi Westworldin vanhimmista androideista, ja hänellä on takanaan pitkä historia eri tarinaluupeissa. Bernard Low, yksi Westworldin pääsuunnittelijoista, havaitsee Doloresissa merkkejä orastavasta tietoisuudesta ja sukeltaa syvemmälle Doloresin koodista punottuun sielunelämään. Tietoisuus ei synny ilman kärsimystä – sattumaa tuskin on, että hahmolle annettu nimi kantaa latinan dolor-sanaan, joka merkitsee tuskaa tai kipua.

Sarjan alkuvaiheissa puistoon saapuva William iskee silmänsä Doloresiin. Vaikka Williamin lankopoika Logan hokee korvan juuressa jatkuvasti, että isännät ovat robotteja vailla tietoisuutta, on Willian huomaavinaan Doloresissa merkkejä todellisista tunteista ja itsetietoisuudesta. Eksistentiaalinen kriisi valtaa Doloresin, ja yhdessä Williamin kanssa hän alkaa jahdata haamujaan ja etsiä paikkaa, jossa hän voisi tuntea olevansa kotonaan. Williamin ja Doloresin yhteinen tie muodostuu kuitenkin pidemmäksi ja vaiherikkaammaksi kuin sarjan alkuvaiheissa voisi edes kuvitella.

westworld arvostelu
Myös William ”löytää itsensä” Westworldissa. Hevosen selässä nakuilee lankomies Logan.

Westworld on fyysisessä maailmassa olemassa oleva teemapuisto – ei siis pitkälle kehitetty tietokonepeli tai VR-simulaatio. Käytännössä Westworld koostuu kahdesta tasosta: isäntien ja vieraiden kansoittamasta, maan pinnalle sijoitetusta puistosta ja sen alapuolella sijaitsevasta huolto- ja kehitysalueesta. Vaikka nämä kaksi maailma sijaitsevat aivan kiinni toisissaan, on raja niiden välillä ehdoton. Westworldin puistoalue on kuin kirkas päivätajunta, jonka tapahtumat ovat pitkälti seurausta sen alapuolella sijaitsevan, alitajuisen huoltoalueen tapahtumista.

Androidit ovat materiaalisia koneita, jotka joutuvat kuoltuaan käymään läpi monimutkaisia mekaanisia korjaustoimenpiteitä puiston maanalaisessa osassa. Isäntien kehojen lisäksi myös heidän mieltään käsitellään ja korjataan jatkuvasti: telakalle tuotujen isäntien muisti pyyhitään, mikä takaa sen, että isännät eivät voi kantaa kaunaa tai kostaa kokemiaan julmuuksia. Näin ainakin periaatteessa. Käytännössä yhä useampi isäntä alkaa osoittaa merkkejä pitkäaikaisemmista muistoista, mikä saa heidät poikkeamaan heille määrätyistä tarinaluupeista.

Eräs isäntä, joka osoittaa merkkejä heräävästä muistista, on saluunatyttö Maeve (Thandie Newton). Hän pystyy lopulta osoittamaan, että hänen muistonsa eivät ole unia tai houreita, vaan mielikuvia todellisista kokemuksista. Tämän oivalluksen myötä Maeve pystyy raottamaan ovea Westworldin kahden eri osan välillä.

westworld arvostelu
Maeve-saluunatyttö on samanaikaisesti sekä somiste että käyttöesine.

Westworld tuo vahvasti mieleen toisen androidien tietoisuutta ja kokemusmaailmaa kuvaavan teoksen, nimittäin Blade Runnerin. Molemmissa teoksissa juuri muistot ovat ovi, jonka kautta anrdoidit kulkevat kohti ihmisyyttä. Sekä Blade Runnerin että Westworldin androidien mieliin on istutettu keinoteikoisia muistoja, jotka antavat heidän persoonilleen syvyyttä ja tekevät heistä ihmismäisempiä. Westworld ottaa kuitenkin askeleen pidemmälle: isännät alkavat nähdä istutettujen muistojen luoman verhon taakse ja muistaa asioita, joita he ovat oikeasti kokeneet – ja joita Westworldin suunnittelijat eivät halua heidän muistavan. (En muuten ole vieläkään katsonut Blade Runnerin jatko-osaa. Työn alla, työn alla…)

Toinen mielekäs vertauskohta liittyy sarjan toisen käsikirjoittajan eli Jonathan Nolanin menneisyyteen. Kaikkien tuntema Memento-elokuva pohjautuu juuri Jonathan Nolanin kirjoittamaan novelliin. Kuten Mementon muistiongelmainen Leonard-parka, myös isännät aloittavat jokaisen päivänsä ”nollasta”. He ovat haavoittuvaisia ja alttiita hyväksikäytölle, sillä ei eivät voi muistaa kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta.

westworld arvostelu
Westworldin luoja ja suvereeni johtaja: Robert Ford.

Westworldin maanpäällisessä osassa väkivalta ja yhteenotot ovat arkipäivää. Myös maan alla tapahtuu vaarallisia asioita – itse asiassa kaikki Westworldin puiston tapahtumat ovat jollakin tapaa sidoksissa siihen, mitä ohjauskeskuksessa on suunniteltu. As below, so above. Westworldin rakentaneen yrityksen hallinnossa vallitsee vahva muutospaine. Jopa puiston pääsuunnittelijan, eläkeikää lähestyvän Robert Fordin asema on uhattuna. (Fordia esittävän Anthony Hopkinsin tähtikuva tuo hahmoon ihastuttavaa syvyyttä. Me tiedämme alusta lähtien, että Hopkinsin esittämää hahmoa ei noin vain lakaista syrjään, ja siksi luotamme vahvasti siihen, että hän pysyy mukana sarjassa.)

Westworldin konsepti ei aluksi houkutellut minua lainkaan, mutta päätin kuunnella vuolaita kehuja ja antaa sarjalle mahdollisuuden. Kyllä kannatti: Westworld on kerronnallisesti koukuttava ja visuaalisesti erittäin kaunis (ja huh, miten kallis!). Sen vetovoimaa on kuitenkin käytännössä mahdoton selittää. Ja jatkoahan tälle namille on luvassa; Westworldin toinen kausi pulpahtaa HBO Nordicin katalogiin jo tänä keväänä.

*****