HBO Nordic – Kokemuksia

Kirjoittelin jokin aika sitten fiiliksiäni SF Anytime -elokuvakirjastosta. Koska elokuvakirjastojen ja suoratoistopalveluiden arvosteluille tuntuu olevan kysyntää, ajattelin nostaa esille omia kokemuksiani myös muista palveluista. Nyt vuorossa HBO Nordic, joka on minulle tuttu jo vuosien takaa. Mutustelin HBO Nordicin käytettävyyttä pari vuotta sitten Game of Thronesin viitoskautta käsittelevässä tekstissä. TL;DR: vuonna 2015 HBO Nordicissa ärsyttivät PS4-sovelluksen puute, käytettävyysongelmat eri desktop-selaimien kanssa, pätkiminen hitaalla yhteydellä (jolla Netflix kuitenkin pyöri täysin ongelmitta) ja sekalainen ärsyttävä känkkäränkkä.

Kehitys kuitenkin kehittyy ja HBO Nordic sen mukana: vuoden 2015 loppupuolella saimme käyttöömme PS4-sovelluksen. Hurraa! Ei enää piuhojen kanssa taistelua ja telkkarin edessä lojuvaan läppäriin kompastelua! Toistaminen hitaalla yhteydellä toimii omien kokemuksieni mukaan tänä päivänä paremmin kuin pari vuotta sitten, eli ilmeisesti palvelun tekniikkaan on panostettu.

HBO Nordicin tekninen käytettävyys ja käyttöliittymä eivät silti edelleenkään vedä vertaa Netflixille. PS4-sovelluksen käyttöliittymän logiikan sisäistämiseen kuluu tovi poikineen – ja sopimuskauden uusiminen se vasta vaikeaa onkin. Miksi katseluoikeutta ei voi ostaa suoraan PS4-sovelluksesta käsin, vaan katsoja pakotetaan desktopin ääreen säätämään laitekoodien kanssa? Miten hitossa Netflix hoitaa tämänkin asian niin helvetisti paremmin? Kun tänä keväänä uusin sopimuskautta katsellakseni Twin Peaksia, meinasin jättää homman kesken ihan vain katseluoikeuden ostamiseen liittyvien hankaluuksien vuoksi. Huono käyttäjäkokemus vituttaa aina – olivat Twin Peaksin uudet jaksot kuinka must-see tahansa.

HBO Nordic saa kuitenkin pisteitä siitä, että sen sisältöä voi selata vapaasti kirjautumatta palveluun. Toisin sanoen kuluttaja voi selvittää, mitä hän palvelun ostaessaan saa. Avoimuus on hieno juttu. Miinusta kuitenkin siitä, että katsoja ei voi edes desktop-versiossa selata tarjolla olevia sisältöjä tekijän nimen, tuotantovuoden tai ikärajan mukaan. Myöskään hakutoiminto ei tunnista tekijöiden nimeä, mitä pidän todella suurena puutteena. Ja PS4-sovelluksen selaustoiminto vasta hankala onkin!

Entä sisältö? HBO Nordicin tarjonnan ydin ovat HBO:n tuottamat, korkeiden tuotantoarvojen sarjat. HBO:n ja HBO Nordicin brändit huokuvat laatua: suuria budjetteja, hyvää käsikirjoittamista, kauniita lavasteita ja tasokasta näyttelijäntyötä. Juuri HBO:n sarjoissa kiteytyy kaikkein voimakkaimmin 2000-luvulle ominainen ”sarjojen elokuvallistuminen”. Käsityksemme siitä, mitä televisiosarjat ovat, ei ole ennallaan – ja se on pitkälti HBO:n levittämien sarjojen ansiota. Nykyään sarjat voivat olla elokuvan mittasuhteisiin yltäviä spektaakkeleita, jotka saatetaan ahmaista kokonainen kausi kerrallaan. Vastaavaa ei löydy muualta. Käänsi asiaa miten päin tahansa, Netflixin katalogi on HBO Nordicin valikoimaan verrattuna ”halpis”.

Itse asiassa HBO Nordicin hankala käyttöliittymä ja laadukas valikoima välittävät yhtä ja samaa arvomaailmaa: tyyli ennen kaikkea. Netflix on kaikessa käytettävyydessään helposti lähestyttävä ja jopa arkinen, HBO Nordic taas massiivinen, hieno ja kiiltävä, mutta vaikea ja raskas. En sano, että antaisin HBO Nordicille sen käyttöliittymän kankeudet ja rajoitteet anteeksi sen massiivisuuden kustannuksella. Palvelun kannattaa ja täytyy tähdätä käytettävyydessä samaan korkeaan laatuun, jonka se on saavuttanut sisällöissä.

Tälläkin hetkellä juuri HBO Nordic on puutteistaan huolimatta ainoa suoratoistopalvelu, jonka käytöstä maksan. Omat suosikkini sarjan tarjonnasta ovat True Detective (ja kakkoskausi), Game of Thrones (yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän) ja Penny Deadful. Tällä hetkellä kesken on Westworldin ensimmäinen tuotantokausi (uuuuhh!) ja Penny Deadfulin kolmas tuotantokausi (aaaahh!). Sen jälkeen vuorossa ovat varmaankin Vinyl, The Deuce ja The Wire, ehkä myös The Knick. The Leftoversia on kehuttu kovasti, mutta minussa kytee epäilys, onko tämä sarja sittenkään minua varten. Vanhemmista klassikoista kiinnostavat Six Feet Under, Dexter ja The Sopranos – jep, nämä ovat minulle käytännössä täysin tuntemattomia. Myös Lost kiinnostaa – mutta mitä ihmettä, miksi sitä ei löydy HBO Nordicin valikoimasta?

Auttakaa naista mäessä: mitä HBO Nordicilta kannattaisi oikein katsoa?

(Ensivaikutelmiani Netflixistä raportoin taannoin Aseman puolella.)

Mainokset

Twin Peaks (2017) arvostelu

Twin Peaks (2017)

Twin Peaks on ainutlaatuinen osa 1990-luvun televisiohistoriaa – ja nyt myös 2010-luvun. Kuka olisi uskonut Laura Palmerin vuonna 1991 lausumaan ennustukseen siitä, että 25 vuoden kuluttua rätisee jälleen? En minä ainakaan. Olin skeptinen erityisesti sarjan rahoituksen suhteen – voisiko David Lynch todella saada projektinsa taakse tarpeeksi dollareita? Lynch meinasi vetäytyä projektista liian pieneksi katsomansa budjetin vuoksi, mutta jostain järjestyikin lisärahoitusta. Tai jotain. Kuka näistä tietää? Pääasia, että uusi sarja meni tuotantoon.

Uusi Twin Peaks on hämmentävän uskollinen alkuperäiselle sarjalle. Vanhan toisinnosta ei silti ole kyse: nyt sukellellaan samassa lammikossa kuin 90-luvun alussa, mutta sen syvemmässä ja synkemmässä poukamassa.

90-luvun Twin Peaksin viehätysvoima perustui arjen ja mystiikan yhdistämiselle. Pienessä amerikkalaiskaupungissa elettiin tuiki tavallista arkea, kunnes jokin mursi hauraan rauhan ja jätti jälkeensä muoviin kääräistyn ja sinertävän Laura Palmerin. Vaikka pikkukaupunki ei koskaan palannut tragedian jälkeen täysin entiselleen, elämä asettui pian raiteilleen: teinit ja vähän vanhemmatkin ihastuivat toisiinsa, Double-R-Dinerin kahvipannu porisi lounasaikaan ja saha puski ulos siisteiksi laudoiksi siivutettua puutavaraa.

Lauran kuoleman myötä Twin Peaksin todellisuuteen repesi railo, josta maailmankaikkeuden kauhu ja tyhjyys tuijottavat suoraan amerikkalaiseen arkeen – ja silti tuo arki pyöri edelleen suhteellisen samanlaisena kuin aina ennenkin.

Twin Peaks 2017
Agentti Dale Cooper saa äänettömiä neuvoja silmättömältä naiselta. This makes sense.

Tuon railon vuoksi 2010-luvun Twin Peaksista on tullut kolkko paikka. Alkuperäisen sarjan henkilöhahmot ovat saaneet lapsia, jotka voivat kukin tahoillaan pahoin: Shellyn ja Bobbyn tytär Becky kiskoo kokaiinia nokkaansa syrjäytyneen Steven-poikaystävänsä kanssa, Audreyn poika Richard on sotkeutunut paikallisen huumeliigan pyöritykseen. Myös Lucyn ja Andyn poika Wally vaikuttaa jotenkin kajahtaneelta. Mikä Twin Peaksin nuoria oikein vaivaa? Aivan kuin heidän syntymänsä aikoihin kaupunkiin olisi pullahtanut ydinlaskeuma, joka on vaikuttanut koko sakin aivokemiaan kohtalokkaasti.

Tämä teoria osuu paljon lähemmäs totuutta kuin äkkiseltään uskoisi. Laura Palmerin kuoleman ja Dale Cooperin katoamisen jälkeen metsässä ammottava Mustan killan sisäänkäynti on saastuttanut koko kaupungin. Siinä missä alkuperäisen sarjan arkisissa kohtaamisissa oli lämpöä ja rakkautta, on tämän päivän Twin Peaks kuin pystyyn kuollut metsä, jonka aavemainen hiljaisuus halkeaa vain harvoin jonkin reitiltään eksyneen satakielen lauluun.

Twin Peaks 2017
Double-R Diner on entisensä.

Ensimmäisissä jaksoissa meille muistutetaan, mitä tapahtui alkuperäisen sarjan viimeisessä jaksossa: Dale Cooper jäi jumiin Mustaan kiltaan, ja hänen riivattu kaksoisolentonsa pakeni hänen sijastaan fyysiseen maailmaan. Uusien jaksojen alussa Cooper on edelleen jumissa Mustan killan luuppimaailmassa pahantahtoisen doppelgängerin rellestäessä ympäri Yhdysvaltoja. Mutta odottakaas: Coopereita onkin kahden sijaan kolme! Tämä selviää, kun tapaamme Dougie Jonesin – pöhöttyneen uhkapeliriippuvaisen perheenisän, joka muistuttaa erehdyttävästi Cooperia.

Ollaan Lynchille rakkaan motiivin äärellä: henkilöhahmot kahdentuvat, jakaantuvat, monistuvat ja haarautuvat. Yksi näyttelijä saattaa edustaa useita eri hahmoja, ja toisaalta yhden hahmon sisällä saattaa asustaa monenlaisia entiteettejä. Tämähän on tuttua jo aiemmilta kausilta – esimerkiksi kysymykseen siitä, kuka murhasi Laura Palmerin, ei ole yksiselitteistä vastausta, sillä samassa kehossa eleli ainakin kaksi sielua ja tahtoa.

Twin Peaks 2017
Pahan Cooperin kasvot ovat kuin kiveä ja iirikset mustiksi palaneet.

Sarjassa nähdään sekä doppelgängereitä, klassisia kaksoisolentoja, joista toinen on alkuperäinen ja ”hyvä”, toinen taas vääristynyt, riivattu ja ”paha”. Niiden lisäksi on olemassa tulpaksi nimitettyjä olentoja: tyhjyyttään kaikuvia, ihmismuotoisia Xerox-kopioita. Kyle MacLachlan on saanut esitettäväkseen kaikki kolme olentotyyppiä: alkuperäisen ”hyvän” Cooperin, BOBin riivaaman ”pahan” Cooperin ja Dougie Jones -tulpan, joka ei tiedä, missä ja miten päin pitäisi olla. Ei helppo duuni MacLachlanille – hän selviytyy rooleistaan erinomaisesti.

Eikä tässä vielä kaikki: osa hahmoista edustaa vieläkin selkeämmin universumin suuria voimia. Kun Laura Palmer irrottaa Mustassa killassa kasvonsa ja antaa Dale Cooperin katsoa sisimpäänsä, näkee Cooper pelkkää puhdasta valoa. Kun Sarah Palmer hieman myöhemmin tekee saman, hänen kasvojensa takana irvistää hyytävä pimeys. Palmerin naiset eivät ole tavallisia ihmisiä, joita outo kohtalo riepottelee, vaan valon ja pimeyden enkeleitä.

Twin Peaks 2017
Hyvä Cooper ottaa haltuun paikkaa, jonka Dougie Jones -tulpa on hänelle valmistellut. Dougien vaimo Janey-E ihmettelee vieressä.

1990-luvun alun Twin Peaks -teoksissa Laura Palmer nähtiin teinityttönä, jonka pumpulielämän takaa paljastui likaisia, kummallisia yksityiskohtia. Hän oli paitsi uhri, myös kiinnostunut asioista, joita hänen ikäisensä nuoren naisen ei ”pitäisi” olla kiinnostunut.  Hän hakeutui vaarallisten miesten seuraan, käytti kovia huumeita ja lähetteli itsestään vihjailevia valokuvia tuhman lehden senssipalstalle. (Olen aina pitänyt tätä piirrettä Lauran hahmossa ongelmallisena: Lauran synkillä mielihyvän lähteillä ikään kuin esitetään, että ainakin osa hänen kokemistaan rikoksista olivat jossain määrin hänen omaa syytään, mikä puolestaan laimentaa itse tekijöiden syyllisyyttä. ”Mitäs lähti sellaisten miesten matkaan.”)

Nyt Laurasta tulee kuitenkin jotain enemmän kuin väkivaltaiseen seksiin ja kokaiiniin mieltynyt teinityttö – suuremman voiman edustaja, lähes pyhimys. En ole varma, mitä mieltä tästä pitäisi olla. Vanha Laura Palmer on niin vahvasti lihaa ja verta, niin vahvasti maallisten hyveidensä ja paheidensa riepoteltavana, että hänen uutta asemaansa jonkinlaisena esoteerisena agenttina on vaikea ottaa tosissaan. Lynch on kehitellyt ajatustaan Lauran hahmosta hieman liian kauas alkuperäisestä.

Twin Peaks 2017
Laura Palmer vai pelkkä kuvajainen? Mustassa Killassa tapahtuu.

Mytologia sikseen – puhutaan hetki draamasta, kerronnasta ja tarinasta. Sarja lähtee käyntiin kuolettavan hitaasti, ja etenkin sielustaan otteen menettäneen Dale Cooperin toilailujen seuraaminen on sarjan alkupuolella todella turhauttavaa. Sarjan alkupään tapahtumat ovat kuin langanpätkiä, jotka alkavat ja päättyvät antamatta katsojalle mitään tarinan kannalta relevanttia tietoa. Tämä on sinänsä tyypillistä Twin Peaksia: jo alkuperäisessä sarjassa katsojan kustannuksella pilailtiin jatkuvasti ”vääriä vihjeitä” antamalla. Tälläkin kertaa katsoja pohti alkuun, onko Twin Peaksin pikkukaupungin triviaaleilla iloilla ja suruilla jokin syvempi merkitys – ja lopulta joutuu myöntämään, että ei, ei tosiaankaan ole. Tällainen tyhjäkäynti on turhauttavaa silloin, kun siitä ei irtoa syvempää esteettistä arvoa.

Jakso jaksolta sarja zoomaa yhä kauemmas ja kauemmas, kunnes kahdeksannessa jaksossa tarinan raamit tulevat näkyviin. Ne, jotka jaksavat sarjan verkkaista sekoiluvaihetta tarpeeksi pitkään, saavat siis kärsivällisyydestään palkkion. Saamme tietää, että se, mitä Twin Peaksissa tapahtui vuonna 1989, on vain yksittäinen heijastuma valtavasta tapahtumakulusta, joka sai alkunsa Trinityn ydinräjähdyksessä vuonna 1945 (siitä samasta, johon pohjautuu Twin Peaksiakin upeamman Carnivàle-sarjan backstory).

Sarja muuttuu viimeisten jaksojen aikana yhä mielenkiintoisemmaksi. En usko, että sen kaikille osasille on mahdollista löytää sellaista luentaa, jolla olisi tukeva jalansija itse sarjan tapahtumissa ja piirteissä. Äärettömän moni seikka jää tulkinnanvaraiseksi.

Twin Peaks 2017
Kasinon ihanien puputyttöjen aivopesu on onnistunut erinomaisesti.

Eräs elementti, johon en osannut kiinnittää sarjan ensimmäisissä tuotantokausissa huomiota, liittyy mielenhallintaan, johon kytkeytyviä viittauksia uudessa sarjassa on runsaasti. Tähän suuntaan ojentuvat ennen kaikkea Dougien/Cooperin perässä juoksevien kasinorikollisten puputytöt, jotka eivät missään vaiheessa ole kunnolla läsnä tässä todellisuudessa. Myös Audrey Hornen mielentila askarruttaa. Miksi ennen niin toimeliaasta ja päättäväisestä naisesta on kasvanut sekava, voimaton hupsu, joka alistuu friikahtavan aviomiehensä käsikassaraksi? Mitä kummaa tapahtuu sen jälkeen, kun Audrey ummistaa silmänsä tanssiessaan Road Housessa? Audrey ei selvästi hallitse omaa elämäänsä – mutta kuka sitä sitten hallitsee?

Twin Peaks 2017
Audrey tanssii yhtä kauniisti kuin 25 vuotta sitten.

Lynch on perinteisesti hyvin tarkka teostensa musiikkivalinnoista. Uuden vuosituhannen Twin Peaksissa käytetään samoja Angelo Badalamentin aaltoilevia ambient-hittejä, jota tulivat tutuiksi alkuperäisessä sarjassa. Lisäksi (lähes) jokainen jakso päättyy Road Housessa järjestettyyn musiikkiesitykseen. Lynch on varmasti panostanut kovasti bändi- ja biisivalintoihin – ja silti minulla on tästä kimarasta vain vähän hyvää sanottavaa. Ainoat lohkaisut, jotka saavat varauksettomat suosionosoitukseni, ovat The Cactus Blossomsin rautalankaisen nostalginen Mississippi sekä aina vain upeammaksi kylpsyvän Rebekah del Rion No Stars.

Eddie Vedderin ja Nine Inch Nailsin yllätysesiintymiset ovat sinänsä hauskaa katseltavaa. Täysiä hutilyöntejä löytyykin sitten enemmän. James Marshallin esittämä Just You and I on aivan yhtä kiusaannuttavaa ininää kuin 90-luvun alussa. Pahinta sarjan musiikkivalinnoissa ovat kuitenkin Chromaticsin aneemiset Julee Cruise -imitaatiot, joita, paradoksaalista kyllä, edes Julee Cruise itse ei pysty pelastamaan.

Kun Twin Peaksia alettiin tehdä vuonna 1990, oli Lynchillä tilillään vain neljä feature-elokuvaa: surrealistinen outoiluelokuva Eraserhead, suhteellisen perinteinen elämäkertaelokuva Elefanttimies, surullinen scifi-floppi Dyyni ja väkivaltaisen upea Blue Velvet (jonka Dorothy-hahmoa olen muistellut ja makustellut viimeisen vuoden aikana valtavan paljon). Lynch ei ollut käsite – hänestä tuli sellainen Twin Peaksin myötä.

Twin Peaks 2017
Äijä ite: Lynch palaa rooliinsa agentti Gordon Colena. Kuvassa mukana FBI:n namunen Tammy ”what’s-her-last-name”.

Kun uuden Twin Peaksin jaksojen esituotanto käynnistyi reilu 20 vuotta myöhemmin, oli Lynchillä harteillaan raskas taakka. Hänestä oli tullut brändi. Häneltä odotettiin tietyntyyppistä tuotantoa – jotain lynchmäistä. Alkuperäisen Twin Peaksin illanpaahteisen pumpulitunnelmoinnin toistaminen sellaisenaan ei olisi vastannut näihin odotuksiin. Uudelta Lynchiltä odotetaan seksiä, makaaberia, pimeyttä ja juonta, joka rikkoo lineaarisen kerronnan traditiot.

Ja juuri näitä asioita Lynch meille antoi. Lynch tuntee brändinsä ja tietää, mitä häneltä odotetaan ja halutaan. Sattumanvaraisesti operoivan luovan nerouden vai liikemiesvaiston aikaansaannoksia? Mene ja tiedä.

En pysty antamaan tähtiä.

Game of Thrones, 7. tuotantokausi (2017)

Game of Thrones, 7. kausi (2017)

Game of Thrones muuttuu kausi toisensa jälkeen komeammaksi. Seitsemännellä tuotantokaudella ylletään jo niin monitahoiseen ilmaisuun ja korkeisiin tuotantoarvoihin, että tekijät vaativat enemmän aikaa: ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen kevät ei merkinnytkään uuden GOT-kauden saapumista, vaan jaksoja päästiin katselemaan vasta heinäkuussa. En ihmettele – sen verran massiivisesta tuotannosta on jo kyse.

Spoiler alert: Seuraava teksti on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija on nähnyt Game of Thronesin tuotantokaudet 1–6. Teksti voi siis sisältää spoilereita viidestä ensimmäisestä tuotantokaudesta. Jos nämä kaudet eivät ole vielä tuttuja, on parempi, että siirryt lukemaan niitä koskevia tekstejä (1. kausi2. kausi3. kausi4. kausi5. kausi, 6. kausi).

Game of Thrones on muuttunut vaivihkaa kuninkaiden noppapelistä kuningattarien johtamaksi maailmansodaksi. On Daenerys Targaryen, joka on viimein päässyt sinne, minne hän on matkannut koko sarjan ajan: Westerosiin. On Sansa Stark, joka on selvinnyt mitä hirvittävimmistä koettelemuksista Talvivaaran ladyksi ja hallitsijaksi. Ja sitten on tietenkin Cersei, hullu narsistikuningatar, jonka tuskallista kuolemaa me kaikki odotamme kuin maanantaiaamu kaukana häämöttävää perjantai-iltaa.

Cersein ja Jamien insestinmakuinen romanssi on muuttunut kuin kahden elämäänsä kyllästyneen keski-ikäisen ressukan pystyyn kuolleeksi avioliitoksi.

Seitsemäs on kausi ennen kaikkea Daenerysin juhlaa. Hän pääsee vihdoin suoran toiminnan keskelle ja usuttaa lohikäärmeensä taisteluun. Valitettavasti Daenerys alkaa kauden mittaan osoittaa merkkejä siitä, ettei hän välttämättä olekaan sen kummoisempi halltisija kuin Cersei. Toisin kuin aiemmin, hän ei enää tarjoa taistelusta selvinneille vastapuolen sotilaille vaihtoehdoiksi vapautta tai palvelusta, vaan kuoleman tai palveluksen.

Cersein osalta kausi on hiljainen ja suorastaan tylsä. Kuninkaan satamassa kyllä tapahtuu, mutta paljon vähemmän kuin Dragonstonella tai Muurin tietämillä. Pettymys, sanon ma. Sarjan ongelmaksi muodostui jo varhaisessa vaiheessa se, että tarina pirstaloituu jatkuvasti yhä pienempiin ja pienempiin osasiin ympäri Westerosin mannerta. Vaivaiset seitsemän jaksoa pitkällä seitsemännellä tuotantokaudella tämä on pahempi ongelma kuin koskaan aiemmin. Tarinalinjoja on niin monia, ettei jokaisen seuraamiseen yksinkertaisesti riitä aikaa.

Taistelu kuolleia vastaan synnyttää epätodennäköisiä yhteistyösopimuksia.

Game of Thrones on tunnettu säälimättömyydestään keskeisiä hahmoja kohtaan. Jo ensimmäisten tuotantokausien aikana saimme todistaa sellaisten hahmojen kuolemia, joiden uskoimme sinisilmäisesti sinnittelevän hengissä saagan loppuun asti. Seitsemäs tuotantokausi on tässä suhteessa suorastaan pettymys: saamme hyvästellä oikeastaan vain yhden keskeisen hahmon.

Raja liikuttavan mahtipontisuuden ja ylilyövän pateettisuuden välillä on hiuksenhieno. Seitsemännellä tuotantokaudella tekijöiden arviointikyky pettää ensimmäistä kertaa koko sarjan historiassa: kauden loppupuolella on taistelukohtaus, jossa CGI-lohikäärmeet, kumea musiikki ja Hollywood-tyyliä orjallisesti noudatteleva rytmitys sekoittuvat keskenään ällömakeaksi kiisseliksi. Onneksi tyylirikko tapahtuu vain kerran – toivoa sopii, että tämä ei tapahdu uudestaan.

Euron Greyjoy – hyi helvetti mikä tyyppi.

Seitsemäs tuotantokausi on kauttaaltaan taattua Game of Thrones -laatua. Tässä mielessä sarja alkaa jopa käydä tylsäksi: se on niin tasalaatuinen, että positiivisesti on jo vaikea yllättyä. Lopulta olen kuitenkin helvetin iloinen, että tänä päivänä voidaan tehdä näin korkeiden tuotantoarvojen televisiodraamaa ilman, että laadusta tingitään sarjan edetessä.

Plussaa myös siitä, että Daenerysin loharit pääsevät tämän kauden mittaan vihdoin tehokäyttöön.

*****