Spiritual Front – nihilismiä ja gigoloja

Spiritual Front esiintyy perjantaina 14.7.2017 Tampereella järjestettävillä goottimusiikkiin keskittyvillä Lumous-festivaaleilla. Hurraa! Ajattelin koota keikan kunniaksi listan omista Spiritual Front -suosikeistani.

spiritual front
Spiritual Front

Ensin kuitenkin taustaa. Simone Salvatori perusti Spiritual Frontin 90-luvun lopulla Italiassa. Bändin kaksi ensimmäistä julkaisua olivat äänimaailmaltaan sangen karuja ja pelkistettyjä, ja nämä kaksi julkaisua ovatkin nykyään pitkälti vaipuneet unholaan. Soundi muuttui huomattavasti raikkaammaksi ja popahtavammaksi vuonna 2003 julkaistun Nihilist-EP:n myötä. Vuonna 2005 julkaistun, Ordo Rosarius Equilibrion kanssa toteutetun Satyriasis-splitin myötä ilmaisu muuttui yhä siistimmäksi ja menevämmäksi. Juuri tästä soundista Spiritual Front tunnetaan nykyään kaikkein parhaiten.

Spiritual Front lasketaan yleisesti ottaen neofolkiksi. Tällainen luokittelu ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton, sillä bändi ei käsittele musiikissaan lainkaan niitä aiheita, joiden perinteisesti katsotaan kuuluvan erottamattomasti neofolkiin: Euroopan (lähi)historiaa, esoteriaa ja okkultismia, riimuja, uuspakanuutta. Toisin kuin bändin nimi antaa olettaa, Spiritual Front ei vaikuta ainakaan päällisin puolin olevan kiinnostunut mistään henkisestä tai hengellisestä. Myös bändin soundi on huomattavasti perusneofolkia sliipatumpi ja ”popimpi”. Myöhemmässä tuotannossa on runsaasti vaikutteita myös kantrista ja rock and rollista.

Bändi määrittelee musiikkinsa termillä nihilist suicide pop, joka ei sekään kuvaa järin hyvin bändin käsittelemiä teemoja tai soundia. Spiritual Front tuo kyllä nihilismiä jatkuvasti esille esimerkiksi levyjen nimissä ja oheistuotteissa, mutta biisien sanoituksissa se ei juuri näy. Bändin kappaleet ovat suurimmaksi osaksi melko perinteisiä, popahtavia, kantri- ja tangovaikutteisia rakkauslauluja. Mistään purkkapopista ei kuitenkaan ole kyse: Spiritual Frontin lyriikalle ovat ominaisia erotiikka ja ajoittain hyvin ronski ilmaisu.

Mutta nyt niihin biiseihin. Otetaan yksi lohkaisu bändin jokaiselta albumilta. Pyydän kärsivällisyyttä: pari ensimmäistä biisiä ovat hyvin karuja, mutta kyllä se soundimaailma siitä pian kirkastuu.

Devourment of the Will (albumilta Song for the Will, 1999)

Tästä se lähti: särisevästä ja hienoisesti Death in June -vaikutteisesta folk-levystä, jota painettiin alle 500 kappaletta. Song for the Will on kokonaisuutena äärimmäisen kolkko ja pessimistinen. Simone Salvatori ei tässä vaiheessa ole ilmeisesti lainkaan oivaltanut, että hän osaa myös laulaa. Jos levyn rupisuuden ei anna häiritä itseään, löytyy siltä myös hetkensä: Empty ja Devourment of the Will ovat oikeasti hyvin kauniita kappaleita. ”We will taste the death, and in the death the conquest of the will.”

Levystä ei tietääkseni ole otettu koskaan uusintapainosta, joten tätä voinee pitää eräänlaisena keräilyharvinaisuutena. Kyselin taannoin suoraan herra Salvatorilta, miten on parin ensimmäisen julkaisun uusintajulkaisujen laita. Hän kertoi, ettei ole erityisen ihastunut Spiritual Frontin ensimmäisiin julkaisuihin ja että niistä tuskin tullaan näkemään uusintajulkaisuja. Harmi.

We could fail again (albumilta Nihilist Cocktails for Calypso Inferno, 2001)

Tässä vaiheessa Spiritual Frontin ilmaisuun on ilmestynyt pari keskeistä elementtiä, joista tulisi myöhemmin keskeinen osa bändin soundia: rautalankakitara ja mahtipontiset perkussiot. Ylipäätään ilmaisusta on tullut huomattavasti suureellisempaa kuin debyyttialbumin aikaan. Kokonaisuutena Nihilist Cocktails for Calypso Inferno on melko kummallinen ja sekava levy, mutta silläkin on totisesti hetkensä. Salvatori ei ole vieläkään hoksannut osaavansa laulaa, vaan pitäytyy spoken word -mörinässä.

Luulin monta vuotta, että  We could fail again kertoo epäonnisesta rakkaudesta, mutta itse asiassa se taitaakin kertoa sukupuolitaudeista.

No Kisses on the Mouth (Nihilist-EP:ltä, 2003)

Raflaavasta nimestään huolimatta Nihilist-EP sisältää lähinnä melankolisia rakkauslauluja. Bändin soundi on muuttunut huomattavasti monipuolisemmaksi ja ”tuotetummaksi”: mukana on pianoa ja jopa jousisoittimia. Ja huomaatteko: nyt Simone laulaa!

Nihilistillä julkaistiin nippu kappaleita, jotka muodostavat eräänlaisen Spiritual Front -kaanonin: Soulgambler, No Kisses on the Mouth, Autopsy of A Love. Nämä kappaleet olivat pitkään bändin tunnetuimpia biisejä, kunnes myöhemmät poppilevyt alkoivat nauttia suurempaa suosiota myös neofolk-piirien ulkopuolella.

Tavallaan Nihilist on Spiritual Frontin paras julkaisu: sillä ei ole yhtäkään huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta. Tältä levyltä on vaikea valita näytebiisiä. Soulgambler ja Autopsy of A Love ovat aivan yhtä kovia kappaleita kuin No Kisses on the Mouth. Myös pehmoisempi versio We could fail again -kappaleesta on todella hyvä.

Moniko muuten tietää, mistä No Kisses on the Mouthin kertosäkeen sitaatti (”The limit of love is that of needing always an accomplice”) on peräisin? Tästä elokuvasta. Kyseisellä elokuvalla ja myös ohjaajan muulla tuotannolla on ollut suhteellisen voimakas vaikutus Spiritual Frontin käsittelemään kuvastoon.

Song for the Old Man (split-albumilta Satyriasis feat. Ordo Rosarius Equilibrio, 2005)

Tutustuin itse Spiritual Frontiin (ja itse asiassa myös Ordo Rosarius Equilibrioon) Satyriasis-albumin myötä. Molempien bändien soundi on tavallaan tällä albumilla klassisimmillaan ja puhtaimmillaan. Satyriasis on klassikkolevy, jonka pitäisi löytyä aivan jokaisen neofolkista kiinnostuneen hyllystä. Spiritual Frontin ilmaisu on tässä vaiheessa kehittynyt edelleen Nihilist-EP:n viitoittamaan suuntaan: soundimaailma on yhä monipuolisempi ja kirkkaampi.

No Kisses on the Mouth (albumilta Armageddon Gigolo’, 2006)

Armageddon Gigolo’n myötä Spiritual Front löi ns. isosti läpi. En ymmärrä, miksi. Äänimaailma on kehittynyt tässä vaiheessa ”tuotetun” kuuloiseksi ja helposti lähestyttäväksi, eikä sen puolesta ole yllätys, että levyt alkoivat myydä paremmin. Biisimateriaali on kuitenkin huomattavasti heikompaa kuin Nihilist-EP:llä ja Satyriasis-splitillä.

En ole koskaan tykännyt tästä levystä. Ainoat Armageddon Gigolo’n biisit, joista pidän, ovat uusintaversioita vanhoista kappaleista: Ragged Bed, Love Through Vaseline, No Kisses on the Mouth. Viimeiseksi mainittuun kappaleeseen onkin saatu aivan ihastuttavaa ryhtiä pari vuotta varhaisempaan, Nihilist-EP:llä julkaistuun versioon verrattuna.

Darkroom Friendship ja Odete (albumilta Roma Rotten Casino, 2010)

Roma Rotten Casino (2010) on niin hyvä levy, etten yksinkertaisesti pysty valitsemaan siltä vain yhtä näytebiisiä. Darkroom Friendship on reipas pop-lohkaisu, jonka video tai lyriikat eivät jätä mitään arvailujen varaan. Odete on kaunis ja balladimainen, mutta silti reipas kappale, jossa on uskomattoman tarttuva kertosäe. Musiikkivideo ei mielestäni tee kappaleelle oikeutta. Jos Salvatorin seksuaalinen suuntautuminen on tähän mennessä jäänyt epäselväksi, tämän videon jälkeen se viimeistään selviää jokaiselle.

Tämä levy yllätti minut todella positiivisesti: Armageddon Gigolo’n jälkeen odotukseni Spiritual Frontin tuotannon suhteen olivat melko vaatimattomat. Roma Rotten Casinon biisimateriaali on Armageddon Gigolo’on verrattuna erittäin tasokasta.

Eternally Yours (levyltä Black Hearts in Black Suits, 2013)

Black Hearts in Black Suits jää mielestäni välityön asemaan. Levy koostuu lähinnä melankolisista, elokuvamusiikkimaisista balladeista. Ymmärtääkseni levyä ei tehtykään perinteiseen tapaan Spiritual Frontin omista lähtökohdista, vaan mukana oli poikkeuksellisesti muutakin luovaa voimaa. All in all, Black Hearts in Black Suits ei kuulosta Spiritual Front -albumilta, mutta älkäämme antako sen haitata; levyllä on hetkensä. Eternally Yours on niistä mielestäni parhain.

We could fail again (albumilta Open Wounds, 2013)

Open Wounds on eräänlainen Spiritual Front plays Spiritual Front -coveralbumi. Se koostuu pääosin bändin uudelleen sovitetuista vanhoista biiseistä ja eräänlaisista mukaelmista, joita vanhojen kappaleiden pohjalta on tehty. Idea on hauska ja myös toteutus on yllättäen onnistunut. Erityisesti We could fail again, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 2001, on freesattu todella onnistuneesti 2010-luvulle. Albumilla on myös tavattoman kaunis uusintaversio Devourment of the Will -kappaleesta, mutta sitä ei valitettavasti löydy Youtubesta.

Semmosta siis luvassa ensi perjantaina 14.7. Lumouksessa Tampereen Klubilla!

Mainokset

Neofolk-poimintoja, osa 4: Pohjoismaat, muruja ja keikoista

Viimeinen maanantai neofolkin parissa! Postaussarjan edelliset osat löytyvät täältä: Neofolk-poimintoja, osa 1: Alkeet ja Iso-Britannia, Osa 2: Saksankielinen kulttuurialue, Osa 3: Ranska ja Italia.

Pohjoismaat ja siivu Saksaa

Viime viikolla päädyttiin Ordo Rosarius Equilibrion matkassa Ruotsiin … josta ei sitten OREn lisäksi juuri kiinnostavaa neofolkia löydy. ORElta täytyy vinkata Satyriasiksen lisäksi toinenkin yhteistyöjulkaisu. Bändi yhdisti taannoin voimansa Triarii-nimisen, saksalaisen neoklasaribändin kanssa. Syntyi Three Hours -albumi (2009), jonka tekijäksi mainitaan kollaboraatioprojekti TriORE. Albumilta kannattaa tsekata ainakin After Summer We Fall -kappale.

Levy kuulostaa selvästi enemmän Triariilta kuin ORE:lta. Triarii on leimallisen yliampuva ja teatraalinen yhtye: äänimaailma täyttyy jatkuvasti mahtipontisesta, sinfonisesta pauhusta. Moni pitää Triariita ylilyövässä, kotikutoisessa orkestraalisuudessaan tahattoman koomisena bändinä. Triariista pitäminen vaatiikin tiettyä Iron Sky -henkeä. Vaikka Triariilla ei äänimaailman puolesta ole oikeastaan mitään tekemistä neofolkin kanssa, en malta olla suosittelematta siltä yhtä kappaletta. Lukioikäisenä kuuntelin ensimmäisellä täyspitkällä julkaisua Heaven and Hell -kappaletta repeatilla varmaankin useamman päivän putkeen. Enää en yhtä montaa repeatia jaksa, mutta kyllä tästä hyvä mieli edelleen tulee.

Pohjoismaisesta neofolkista puhuttaessa on tietenkin mainittava myös tanskalainen :Of the Wand and the Moon:, jonka Kim Larsen perusti vuonna 1999. Elementit ovat suunnilleen samat kuin Death in Junessa: mies, kitara ja satunnaisia rumpuja – ja jos oikein villeiksi ruvetaan, harmonikkaa, urkuja tai jopa jousisoittimia. OTWATM on hämmentävän monotoninen bändi. Kaikki kappaleet ja levyt kuulostavat periaatteessa samalta – tai näin ainakin minulle on kerrottu (itse olen sovituksellisille seikoille melko kuuro, joten en uskalla sanoa asiaan juuta tai jaata). Kaiken logiikan mukaan OTWATM:in pitäisi olla maailman tylsin bändi, mutta jokin tässä konseptissa jaksaa kiinnostaa levy toisensa jälkeen. Albumeista suosittelen ensi sijassa :Emptiness:Emptiness:Emptiness:-levyä (2001) ja siltä kappaleita My Devotion will Never Fade ja Here’s to Misery (A Toast).

Muruja: Luxemburg, Yhdysvallat

Myös pikkuisessa Luxemburgissa tehdään neofolkia. Vuonna 2005 perustettua Romea kehutaan usein hyvistä soundeista, mutta moititaan taas persoonattomasta ja tylsästä ”sisällöstä”. Henkilökohtaisesti pidän Romea yhtenä tärkeimmistä kolmannen aallon neofolk-bändeistä. Yhtye on ollut kymmenvuotisen uransa ajan varsin tuottelias, joskaan aivan jokainen julkaisu ei ole osunut napakymppin. Suosittelen Romelta Die Aesthetik der Herrscaftsfreiheit -levyn ekaa osaa ja siltä kappaleita To Teach Obedience ja The Spanish Drummer.

Neofolk on leimallisen eurooppalainen genre: eurooppalainen kulttuuri- ja muukin historia, luonto, mytologiat ja riimut ovat tärkeässä osassa sekä lyriikoissa että visuaalisessa ilmeessä. Neofolkia tehdään Euroopan ulkopuolella vain vähän, mutta tehdään kuitenkin. Tärkein ei-eurooppalainen neofolk-bändi on ehdottomasti yhdysvaltalainen Blood Axis, joka lukeutuu ikänsä puolesta neofolkin ensimmäiseen aaltoon. Pitkästä iästään huolimatta bändi on julkaissut vain kolme albumia. Yhtyeen nokkamiehenä hyörii muuan Michael Moynihan, joka pitää itsensä kiireisenä kirjallisen alan töillä. Suomessa hänet tunnetaan erityisesti black metalia käsittelevän Kaaoksen ruhtinaat -teoksen kirjoittajana. – Blood Axisilta suosittelen erityisesti albumia Born Again (2010, levyä ei löydy Youtubesta kokonaisena möhkäleenä) ja Song of the Comrade -raitaa.

No mites Suomi?

Myös Suomessa on tehty ja tehdään yhä neofolkia, joskaan genren perinteet eivät täällä ole läheskään yhtä vahvat kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa tai Saksassa. Vuonna 1996 perustettu Tenhi lienee monelle neofolkiin perehtymättömällekin tuttu. On tulkinnanvaraista, että onko Tenhi neofolkia vai tavallista, etuliitteetöntä pop-folkia – omana mielipiteenäni voin sanoa, että kyllä se neofolkia on. Perustelen: Tenhiä julkaisee neofolk-lafka Aurbach Tonträger, ja bändi on soittanut monien ulkomaisten neofolk-bändien kanssa. Lisäksi bändin tuotanto myös kuulostaa aika lailla siltä, miltä neofolk-bändit usein kuulostavat. Tenhiltä kannattaa kuunnella ainakin vuonna 2002 julkaistu Väre ja siltä raita Jäljen.

Toinen kotimainen neofolk-suosikkini on yhden miehen bändi Pyhä Kuolema, joka on ollut pari vuotta kovasti nousussa. Yhtye soittaa neofolkia yksinkertaisimmillaan: on mies ja kitara, ei juuri muuta. Bändin puuhamiehen lauluääni ääni on kuitenkin sen verran vahva ja persoonallinen, että ero muihin mies ja kitara -bändeihin on selvä. Pyhän Kuoleman soundi tuo mieleen erityisesti Orplidin tuotannon – ei vähiten laulajan syvän ja sävykkään äänen vuoksi. Suosittelen bändiltä erityisesti Saavun vaikken kulkisi -debyyttialbumia (2011) ja kappaletta Nuori Maa.

Pyhän Kuoleman kohdalla erityistä huomiota kannattaa kiinnittää biisien teksteihin; osa bändin lyriikoista on tavattoman oivaltavia ja kauniita (esim. Nuori maa, Avaruusmies ja helvetinmies ja Tanssi vainajille). Suomalainen laululyriikka onnistuu aika harvoin paitsi punoutumaan luontevaksi osaksi musiikkia, myös ilmaisemaan kiinnostavia ajatuksia. Pyhän Kuoleman kappaleissa molemmat seikat toteutuvat.

Pyhä Kuolema syntyi muutamia vuosia sitten Tuhat kuolemaa sekunnissa -nimisen duon jäänteistä. Vaikka TKS taidetaan nykyään tuntea lähinnä Pyhän Kuoleman edeltäjänä, tahdon linkittää myös heiltä yhden irtoraidan. Vihaisen laulun lyriikka tiivistää jotain hyvin oleellista neofolkin ja sen tekijöiden sielunelämästä: Taidamme ollakin vain raskasmielisiä / turhankin vihaisia nuoria miehiä.

Sivareita, gootteja ja keskikaljahevareita: live-neofolk Suomessa

Suomen neofolk-keikkatarjonta oli melkoista namua vuosina 2008–2012. Näinä vuosina olen päässyt todistamaan Suomessa kaikki kolme brittiklassikkoa (Death in June, Current 93 ja Sol Invictus). Spiritual Front on käynyt täällä ainakin kahdesti (tosin se vuonna 2011 nähty, Death in Junea lämpännyt ruotsinlaivadisko on karmeimpia keikkoja, joilla olen ollut). Ordo Rosarius Equilibrio: nähty Lumouksessa pari vuotta sitten. :Of the Wand and the Moon:: Helsingissä, olikohan vuosi 2011? Blood Axis: Kuudennella linjalla, muistaakseni vuonna 2012. Tenhin näin vuonna 2008 Gloriassa, sen jälkeen bändi ei ole Suomessa soittanut (enkä tuota Glorian keikan fiaskoa todistaneena yhtään ihmettele, miksi. Bändissä ei ollut mitään vikaa, yleisössä sitten sitäkin enemmän.).

Äärimetallikeikkojen järjestäjänä kunnostautunut Kold Reso Kvlt, tuttujen kesken KRK, järjesti melko ahkerasti neofolk-keikkoja, kunnes lakkasi olemasta  vuonna 2013. Sen epävirallinen manttelinperijä Åbo Deadbangers ei ole jatkanut neofolk-keikkojen järjestämistä. Onneksi Kuolleen musiikin yhdistys heräsi vuosikausien hiljaisuuden jälkeen henkiin, mutta sekään ei neofolkin ystävää ole juuri lämmittänyt: KMY on profiloitunut ennen kaikkea industrial-livemusiiikin (Karjalan Sissit!!) maahantuojana, eikä revenanttiyhdistys ole toistaiseksi järjestänyt neofolk-keikkoja.

Jäljelle jää tamperelainen goottifestari Lumous, joka on silloin tällöin napannut ohjelmistoonsa myös neofolkia: tällä vuosikymmenenä Lumouksessa on päästy todistamaan ainakin Spiritual Frontia ja Ordo Rosarius Equilibriota. Lumous on kaikin puolin mukava tapahtuma, jonka ohjelmistoa syynään vuosi toisensa jälkeen suurella mielenkiinnolla. Neofolk-näkökulmasta festarin ongelmana on kuitenkin se, että genre nähdään eräänlaisena goottimusiikin alajaokkeena. Jos tietty neofolk-bändi ei herätä mielenkiintoa Suomen goottiskenessä, ei sitä Lumoukseen huolita. Tätä ei tule ottaa moitteena Lumousta kohtaan, kysehän on silkasta realiteetteihin mukautumisesta. Ilman kohderyhmäajattelua festivaali on hyvin pian entinen festivaali.

Neofolkin asema on siis suomalaisen keikkakulttuurin puitteissa jossakin goottikuvioiden ja black metal -skenen välimaastossa. Oikeastaan neofolk on hyvinkin laajassa mielessä eräänlainen risteyskohta: erilaisiin alakulttuureihin ja ideologihin profiloituvat ihmiset voivat nauttia yhdessä hyvästä musiikista. Neofolk-keikat vetävät blackmetallisteja Lumoukseen ja gootteja hevareiden järjestämiin tapahtumiin. Olen joskus kuullut loxeihin ja PVC:hen somistautuneiden goottitytyjen nyrpistelleen Lumoukseen änkevien hevareiden keskikaljankatkulle, mutta muutoin fiilis neofolk-keikoilla on yleisön monenkirjavuudesta huolimatta yleensä hyvä.

Forsetia ja The Moon Lay Hidden Beneath a Cloudia on keikalle turha toivoa, koska bändit eivät ole enää aktiivisia. Sen sijaan kaikki muut tässä tekstisarjassa mainitsemani bändit, jotka eivät Suomessa ole vielä keikkailleet – Der Blutharsch, Orplid, Dernière Volonté, Ordo Equitum Solis, Ianva, Rome, Triarii/TriORE, – ovat edelleen tiettävästi aktiivisia. Koska Suomen neofolk-järkkäily on KRK:n hiljentymisen jälkeen pitkälti jäänyt Lumouksen harteille, veikkaisin, että seuraavaksi Suomessa päästään näkemään joko Dernière Volonté tai Rome – juuri näille bändeille kun tuntuisi olevan kysyntää Suomi-goottien keskuudessa. Jää nähtäväksi, toivotaan parasta.

Neofolk-poiminnat päättyvät tältä erää tähän. Kiitos lukijoille – hallintapaneelin uumenista näen, että neofolk-jutut ovat herättäneet kiinnostusta enemmän kuin Lyhdyn tekstit keskimäärin. Jäikö jokin erinomainen neofolk-bändi tai -julkaisu mielestäsi mainitsematta? Muita ajatuksia? Avautukaa toki joko blogin kommenttikenttään tai Facebook-sivun puolelle.

Zombie ja Kummitusjuna (1991)

zombie
Zombie ja Kummitusjuna (1991)

Kaikenlaista sitä menee ohi korvien. Jos olisin nähnyt Mika Kaurismäen ohjaaman Zombie ja Kummitusjuna -elokuvan (Suomi 1991) kymmenen vuotta sitten, olisin luultavasti pitänyt siitä valtavan paljon. Elokuva on hauska sekoitelma goottirock-tyyliä, lama-ajan Suomi-kuvaa ja rappioromantiikkaa. Olen valitettavasti huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän pidän kummankaan Kaurismäen elokuvista – ja minä alan olla jo aika vanha… Silti koin tämän elokuvan sympaattisena.

Zombie (Silu Seppälä) on parikymppinen elämäntapamuusikko, joka asuu vanhempiensa kellarissa, soittelee bassoa ja juo kaljaa. (Seppälä oli elokuvan kuvausten aikaan noin 35-vuotias ja myös sen näköinen. Asia ei kuitenkaan saa elokuvaa vaikuttamaan epäuskottavalta, sillä koko elokuvan maailma on sadunomainen ja vähän rempallaan. Siksi 35-vuotias Seppälä menee hyvin 18-vuotiaasta elämäntapaepäonnistujasta.) Suhde entiseen heilaan Marjoon (Marjo Leinonen) on päässyt väljähtämään, mistä Zombie voi syyttää lähinnä omaa passiivisuuttaan. Mistään ei meinaa tulla mitään. Zombie ei istu armeijan harmaisiin sen paremmin kuin duunarihommiinkaan. Päivä toisensa jälkeen täyttyy turhasta olemassaolosta, basson näppäilystä ja kalsarikänneistä.

ZOMBIE-z-harri
Epätodennäköiset ystävät: Zombie ja kantrimies Harri.

Siinä se pähkinänkuoressa on. Elokuvan käsikirjoitus voisi tasonsa ja kekseliäisyytensä puolesta olla yläasteen videokurssin hedelmä. Tarinaa on vain nimeksi, ja elokuvan kohtaukset täyttyvät toisiaan merkityksettöminä seuraavista tapahtumista. Zombie ei yksinkertaisesti pääse elämän imuun mukaan. Ei hän tosin juuri yritäkään, vaan sössii kaikki tilaisuudet, joita hänelle avokätisesti suodaan. Alkoholi on Zombielle ongelma alusta asti, ja mitä pidämmelle tarina etenee, sitä suuremmaksi tuo ongelma kasvaa.

Vaan se, minkä elokuva juonessa ja tarinassa häviää, se voittaa tyylissä ja ilmeessä. Voi olla, että elokuvan tekijät ovat aikoneet Zombiesta pikemminkin punkkaria, mutta itse näen hänessä ennen kaikkea kotikutoisen Batcave-gootin, jolla ei ole rahaa Sisters of Mercyn paitaan tai ankh-riipukseen. Goottikulttuuri kyllä levisi Suomeen jo 80-luvulla, mutta pysyi melko tiukasti marginaalissa aina 90-luvun loppuun asti. Zombie onkin suomalaisena elokuvahahmona melkoinen harvinaisuus.

ZOMBIE-gootit
Zombie löytää keikkabussista toisen ehdan Suomi-gootin.

Zombie on olemuksensa ja ulkoasunsa myötä herttainen hahmo, käytöksensä puolesta taas pelkkä vätys. Itse en osaa oikein kokea sympatiaa Zombieta kohtaan, sillä hän on itse syyllinen kaikkiin ongelmiinsa. En tosin ole aivan varma, onko tällainen vaikutelma ollut elokuvan tekijöiden tähtäimessä. Periaatteessa Mika Kaurismäen kaltaiset tekijät tuppaavat yleensä olemaan pienen ihmisen puolella suurta ja pahaa koneistoa/kapitalismia/maailmaa vastaan. Tästä elokuvasta vasemmistolainen eetos kuitenkin puuttuu, tai sitten olen sille jotenkin sokea. Ehkä tällä kertaa poliittiset teesit on päätetty jättää syrjään ja kuvata vaihteeksi yksilöä, joka on yksinkertaisesti kyvytön kantamaan vastuuta omasta itsestään.

Yleensä vasemmalle kallistuvia toimijoita leimaa ns. ulkoinen hallintakäsitys. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että syyt ja selitykset oman elämän onnistumisille ja epäonnistumisille löytyvät yksilön ulkopuolelta – valtiosta, kasvatuksesta, työnantajasta, markkinataloudesta, kohtalosta. Aki Kaurismäen Suomi-trilogian elokuvat ovat erinomaisia esimerkkejä tästä: näissä elokuvissa yksilö on riisuttu vastuusta käytännössä kokonaan. Pahaa maailmaa käy syyttämien kaikesta. (Juuri tämä on yksi syy sille, miksi en millään jaksa katsoa Akin elokuvia. Minusta tällainen ajattelutapa on epärealistinen ja masentava.) Poliittisesti oikealle sijoittuvat toimijat taas tuppaavat painottamaan sisäistä hallintakäsitystä – he pitävät yksilöä oman elämänsä ensisijaisena ohjaajana, sekä hyvässä että pahassa.

En osaa sanoa, kumpi näistä ajattelutavoista on lähempänä totuutta (riippuu varmaankin tilanteesta), mutta sen voin sanoa, että ulkoisesta hallintakäsityksestä ei ole mitään hyötyä. Se passivoi: en jaksa hakea töitä/nousta sohvalta/lukea tenttiin, kun ei se onnistuminen kuitenkaan ole minusta kiinni. Sen sijaan sisäisestä hallintakäsityksestä voi olla paljonkin apua – se kannustaa aktiivisuuteen. Voi sitten miettiä, kumpaa ajattelutapaa painottavat henkilöt todennäköisemmin menestyvät urallaan ja ylipäätään saavat elämässään jotain aikaiseksi.

ZOMBIE-marjo
Tyttöystävä Marjo yrittää saada Zombien päähän järkeä.

Tämän pitkän sivupolun kautta takaisin itse aiheeseen: Zombie ja kummitusjuna -elokuvan voi nähdä varoittavana esimerkkinä ulkoisen hallintakäsityksen vaaroista. Zombie ottaa kaiken annettuna eikä edes yritä vaikuttaa oman elämänsä juoksuun. Sen takia hänen nimensä onkin Zombie: hän on täysin passiivinen ja avuton. Hän ei silti ole hahmona vastenmielinen tai edes ärsyttävä, vaan kaikessa nössöydessään aika hellyttävä.

Surullista kyllä, Zombiella ja näyttelijä Silu Seppälällä on ilmeisesti paljon yhteistä. Hesari kirjoitti alkuvuodesta pienen jutun Seppälän nykytouhuista. Haastattelussa Seppälä kertoo, kuinka hän vietti 1980-luvulla aikaansa muusikkotovereiden kanssa Vanhan kuppilassa: ”Kenelläkään ei ollut yhtään rahaa, ei siis yhtään. Silti kaljaa juotiin aamusta iltaan.” Kuulostaa hirveältä – ihan samalta, kuin elokuvan Zombien arki… sillä erotuksella, että Zombie juo yksin. Myös muutamat muut Hesarin jutussa mainitut seikat vihjaavat analogioihin Seppälän ja Zombien elämien välillä, mutta jätetään niiden tarkempi käsittely spoilerivaaran vuoksi väliin.

ZOMBIE-maistuu
Zombielle maistuu kaljan lisäksi myös kirkas.

Onneksi elokuvasta löytyy myös huumoria. Zombin ystävä Harri (Marri Pellonpää) pyörittää Harry and the Mulefukkers -nimistä kantripumppua, jonka esiintymisillä on ehdoton huumoriarvo. Harrin hahmo ja Mulefukkers-bändi ovat hersyvän lempeitä karikatyyrejä kantrikliseistä. Zombien ja Harrin ystävyyttä ei tosin vaivauduta elokuvassa lainkaan taustoittamaan (miksi keski-ikää kolkutteleva kantrimuusikko tarjoaa ystävyyttään ja apuaan parikymppiselle goottipojalle?). Epäilenpä, että ensin on tullut idea Pellonpään tuunaamisesta jäyhäksi kantribändin nokkamieheksi ja vasta sitten loput elokuvan käsikirjoituksesta. Pellonpään hahmo on hauska, mutta kovin irrallinen olento tämän elokuvan tuhnuisessa maailmassa.

Kuriositeettina: elokuvassa kierrätetään muutamaan otteeseen Black Sabbathin Solitude-kappaletta. Kotimaisissa tuotannoissa kuulee näin mukavia lainoja kansainvälisesti menestyneestä rock-musiikista vain harvoin. (Meinasin kirjoittaa: melko mielikuvituksetonta cover-versiota Black Sabbathin Solitudesta, kunnes tajusin, että tämähän on se alkupeärinen. Ulverin cover samasta kappaleesta on niin muhkea, että Black Sabbathin esitys tuntuu sen rinnalla luirulta. Toisaalta juuri sen takia alkuperäinen versio sopii tähän elokuvaan niin hyvin.)

*****