Demonic (2015) – ”Just another James Wan movie”

demonic-2015 arvostelu
Demonic (2015)

Demonic (Yhdysvallat 2015) on näkemättä tuttua kamaa kaikille, jotka ovat nähneet vähintään yhden 2010-luvun James Wan -kauhun: Riivattu, Kirottu (kakkososaa on en ole vielä nähnyt mutta hyvältä vaikuttaa), Annabelle. Wanista alkaa tulla jo käsite – ei yhtään hullummin alle nelikymppiseltä ohjaajalta, joka on ehtinyt kauhugenren lisäksi operoida muidenkin lajityyppien hiekkalaatikoilla. Hyvä James! Ihan vähän nämä sun riivauskauhut jo kyllästyttää, mutta älä anna sen haitata tahtia.

Demonicissa joukko kummitusjahdista kiinnostuneita nuoria suuntaa tutkimaan autiotalon energioita Louisianan sydämeen. Porukkaa johtaa yliluonnollisista ilmiöistä kiinnostunut Brian Purcell (Scott Mechlowicz). Mukana ovat myös tekniikasta vastaava Donnie (Aaron Yoo), okkultismiasiantuntija Jules (Megan Park) sekä nuoripari Michelle (Cody Horn) ja John  (Dustin Milligan). Talo kiinnostaa nuoria erityisesti sen vuoksi, että parikymmentä vuotta aikaisemmin eräs teinijoukkio on niin ikään pitänyt vuonna 1988 seinien sisässä istunnon, jonka päätteeksi lähes koko porukka sai väkivaltaisesti surmansa.

Arvatkaapa, mitä tapahtuu istunnon toisinnossa?

demonic-2015-michelle-john
John ja Michelle sanovat: ”Muikku”.

Demonic vuorottelee heti ensi minuuteista lähtien kahden aikatason välillä. Varhaisemmassa aikatasossa nähdään, kuinka nuoret valmistautuvat aavejahtiin, saapuvat talolle ja aloittavat istunnon. Jälkimmäisessä aikalinjassa kuvataan verilöylystä selvinneen Johnin kertomuksia illan kulusta ja poliisien yrityksiä saada yön tapahtumista jokin tolkku. Välillä vilkuillaan videonauhoja, joita porukka on kuvannut kummitustalossa yön aikana; mukana on siis ripaus found footage -henkeä.

Demonicin leimallisin piirre on sen kelluva ajankulku. On hyvin vaikea arvioida, kuinka pitkään elokuvassa kuvatut tapahtumat kestävät. Pari tuntia? Kokonaisen yön? Pidempään? Haalea ajantuntu tarkoittaa tässä tapauksessa jännitteen puutetta: Demonicissa ei ole oikeastaan mitään jännää. Loppukäänteeksi on keksitty hauska koukku, ja mukana on muutama ihan hauskasti tutisuttava säikäytysefekti, mutta siihen se sitten jääkin.

demonic-2015-piiri
Ja taas kerran istutaan ringissä.

Lisämiinusta Demonicille ropisee hataranpuoleisesta okkulttiseen traditioon liittyvän kuvaston ja symboliikan esittämisestä. Nopeasti huomaa, että tämä maailma ei ole elokuvan käsikirjoittajille tai lavastajille lainkaan tuttu. Jotenkin sitä aina toivoo, että elokuvan aihepiiriin maltettaisiin oikeasti perehtyä tai edes tutustua ennen käsikirjoituksen viimeistelyä; ehkä se on liikaa vaadittu.

Demonic ei ole kovin kummoinen elokuva – hyvässä tai pahassa. Arvelen, että James Wan ehtii tehdä tämän saman elokuvan vielä lukemattomia kertoja. Itse en jaksaisi katsella kaavasta enää kovin montaa variaatiota.

*****

Demonic DVD @ Discshop
Demonic Blu-ray @ Discshop
Demonic VOD @ Discshop
Demonic HD VOD @ Discshop

Mainokset

Blair Witch (2016) & The Curse of Blair Witch (1999)

blair-witch-2016
Blair Witch (2016)

The Blair Witch Project (Yhdysvallat 1999) on sukupolvikokemus. Näin elokuvan pian sen teatterikierroksen jälkeen VHS:ltä, kuten ajan henkeen kuului. Teatteriin en päässyt sitä katsomaan, sillä olin aivan liian nuori, vain 11-vuotias (ja vaikka ikä olisikin riittänyt, ei elokuvateattereita ollut mailla halmeilla; lähin teatteri oli noin 35 kilometrin päässä läänin pääkaupungissa. – Nyt tämä alkaa mennä nostalgiatripin puolelle, joten palataan asiaan.). Osittain juuri siksi, että olin aivan liian nuori täsmälleen otollisessa iässä katsomaan tulevaisuuden kauhuklassikoita, elokuva teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Se aiheutti eräässä ikätoverissani lähes hysteeristä pelkoa: hän oli täysin vakuuttunut The Blair Witch Projectin ”aitoudesta”. Itse en uskonut aivan yhtä vakaasti elokuvan kuvaamien tapahtumien todenmukaisuuteen, mutta kyllä se minunkin mielestäni oli huisin pelottava.

Tästä syystä vastikään ensi-iltaan tullut Blair Witch (Yhdysvallat 2016) oli käytännössä pakollinen katsottava. Trailerin perusteella tuoreessa elokuvassa näytti olevan mukavasti The Blair Witch Projectin henkeä, ja ajattelin, että ehkä se toimisi jonkinlaisena alkuperäisen elokuvan korvikkeena. Jos en nähnyt alkuperäistä elokuvaa teatterissa, näkisin sentään tämän. Tavallaan jekku toimi, sillä Blair Witch on tyylillisesti erittäin uskollinen franchisen ensimmäiselle elokuvalle.

James (James Allen McCune) ei ole päässyt yli The Blair Witch Projectista tutun Heather-siskonsa katoamisesta. Vaikka The Blair Witch Projectin tapahumista on jo 17 vuotta, päättää James lähteä etsimään siskoaan Burkittsvillen synkkiin metsiin. Hän ottaa mukaansa ystävänsä Peterin (Brandon Scott) ja tämän tyttöystävän Ashleyn (Corbin Reid) sekä Lisan (Callie Hernandez), joka valmistelee dokumenttia Jamesin yrityksestä löytää kadonnut sisko. Joukko saa lisävahvistusta, kun burkittsvilleläiset Lane (Wes Robinson) ja Talia (Valorie Curry) liittyvät seuraan.

blair-witch-lisa
Lisa kuvaa dokumenttia.

Jos näitä pieniä muutoksia henkilökokoonpanossa ja lähtöasetelmassa ei oteta lukuun, on Blair Witch käytännössä franchisen ensimmäisen elokuvan suoraa toistoa. Kun yö tulee, metsässä rytisee ja paukkuu. GPS ei toimi, retkikunta eksyy, riitaantuu ja hajaantuu. Taskulamput heiluvat ja käsivarakamerat keikkuvat. Joku satuttaa jalkansa. On kylmää ja märkää. Juostaan ja huudetaan äänihuulet verille. Yeah. Ja tätähän me halusimme nähdä, eikö vain?

Kaikkien jatko-osien ja remakejen suurin ongelma on se, että pitäisi tarjota periaatteessa sitä samaa mitä ensimmäinen/alkuperäinen elokuva, mutta kuitenkin myös jotain uutta. Tasapainon löytäminen on hiton vaikeaa, ja siinä onnistutaan todella harvoin. Blair Witch jää valitettavasti liiaksi toistamaan ensimmäisen elokuvan tyylikeinoja. Se ei tuo kuvaan mitään uutta. – Okei, pari tuoretta elementtiä sentään on: joukkion käyttämä kameratekniikka on monipuolisempaa, ja yhden keskushahmon jalasta tulee outoa mömmöä. Lisäksi elokuva on graafisempi ja ”paljastavampi” kuin The Blair Witch Project. Eivätpä ole kummoisia saavutuksia.

blair-witch-lane-talia
Burkittsville-natiivit Lane ja Talia

Kuten olen aiemmin sanonut, olen melkoinen sucker found footage -elokuville. Siksi on selvää, että pidän myös Blair Witchiä hyvin pelottavana elokuvana (joskaan en niin pelottavana kuin The Blair Witch Projectia). Tiedostan hyvin, millä keinoin elokuva katsojiaan pelottelee, mutta tietoisuus ei vähennä lainkaan niiden tehoa.

Erityisen runsaasti elokuvassa käytetään tehokeinoa, jota voisi jo nimittää Blair Witch -efektiksi: pimeää metsää esittävään kuvaraitaan liitetään ääniraita, jolla kuuluu etäistä, mutta voimakasta rytinää. Syntyy se vaikutelma, että jossain pimeässä metsässä on jotakin suurta ja voimakasta – mutta missä? Takana, sivuilla? Äänen lähdettä on mahdoton paikantaa. Se ei ole missään, ja samalla se on kaikkialla. Kikka on tehokas, mutta Blair Witchissä sitä käytetään jo liiaksi asti.

Katsoin heti Blair Witchin perään The Curse of Blair Witch -pseudodokumentin, joka tuotettiin alun perin markkinointimateriaaliksi The Blair Witch Projectille. Kolmen vartin mittainen elokuva on huimaa katsottavaa; tämä, jos mikä, on innovatiivista elokuvamarkkinointia! Muutamassa kohtaa on menty aidan matalimmasta kohdasta (”dokumentin” kaikissa uutispätkissä pölisee on sama uutisankkuri, ja haastateltavien puheenvuorot on käsikirjoitettu turhan yleisluontoisiksi ja persoonattomiksi), mutta jos en tietäisi paremmin, varmaankin luulisin pätkää ihan aidoksi televisiodokumentiksi. Kyse ei ole mistään elokuvataiteen suursaavutuksesta, vaan viihdyttävästä pikkupätkästä, jonka kyydissä kelpaa matkustaa suloisen 90-luvun loppuun.

blair-witch-no-entry
Kirous iskee auringonlaskun jälkeen.

Kuinka moni muuten muistaa The Book of Shadows: Blair Witch 2 -elokuvan? Voi jumpe että se oli huono. Vai oliko? Nyt Blair Witchin nähtyäni huomaan, että mieleni tekee katsoa  se uudelleen. Jotakin The Book of Shadowsin tasosta ehkäpä kertoo se, ettei sen tapahtumiin viitata lainkaan Blair Witchissä – aivan kuin koko elokuvaa ei olisi koskaan edes tehty.

Alla on tähtiä Blair Witchille. En ole varma, onko tuo jopa vähän liikaa, mutta koska olen kiltti ja nössö ihminen, minusta tuntuu pahalta antaa millekään elokuvalle vähempää kuin kolme noppaa. (Kuten huomaatte, mulla on todella harkitut ja hyvät perusteet elokuvien tähtimäärille.) Jätän The Curse of Blair Witchin tähdittämättä, koska se ei oikeastaan ole elokuva, vaan elokuvan markkinointimateriaalia (ja sellaisena erittäin hyvin onnistunut). Se on muuten kokonaisuudessaan nähtävissä tuossa alemmassa upotuksessa.

Blair Witch pyörii parhaillaan Finnkinon elokuvateattereissa.

*****

As Above, So Below (2014) – Eliphas Lévi kävi täällä

AASB
As Above, So Below (2014)

On aina kivaa, kun joku sotkee keskenään salatieteitä ja kauhuelokuvaa. Vielä kivempaa on, jos salatieteisiin liittyvä tarinamateriaali ei koostu pelkistä ouija-laudoista ja karvaisista noidista. Laadukkaista seikkailu- ja toimintaelokuvistaan tunnetun Legendary Picturesin tuottama As Above, So Below (Yhdysvallat 2014) on jo nimestään lähtien yhtä suurta salatiedeviittausta, ja vieläpä found footage -raameissa! Lupaavaa? Ehkä ei, mutta kiinnostavaa kyllä. Vaikka traileri ei luvannut keskitasoa kummempaa kauhupläjäystä, piti elokuva ilman muuta katsoa itse.

Elokuvan päähenkilö Scarlett Marlowe (Perdita Weeks) ei ole mikään tusinasarjan scream queen: nuoresta iästään huolimatta hän on ehtinyt opiskella tohtorintutkinnon niin arkeologiasta kuin symbologiasta (kuulostaa vitsiltä, mutta ilmeisesti symbologia on ihan oikea tieteenlaji). Taustalla on myös kemian ja kielten opintoja. Scarlett kokee suurta akateemista mielenkiintoa ennen kaikkea alkemiaa ja viisasten kiveä kohtaan. Iranilaisesta käytäväverkostosta tekemiensä löydösten pohjalta hän suuntaa Pariisiin, jossa hän saa tutkimusavukseen ex-heilansa Georgen (Ben Feldman). Lisäksi mukana pyörii Benji (Edwin Hodge), joka kuvaa dokumenttia Scarlettin etsintäprojektista. Benjin dokumentti antaa henkilöhahmoille pätevän tekosyyn raahata kameroita mukanaan found footage -hengessä.

Yhdessä Georgen kanssa Scarlett löytää viitteitä siitä, että kivi on kätketty salaiseen käytävään Pariisin katakombeihin. Kun Scarlett vielä löytää oppaakseen Papillonin (François Civil), joka tuntee katakombit hyvin, on retkikunta kasassa. Ja ei kun menoksi.

AASB-tuli
Nicolas Flamelin hautakivi paljastaa salaisuutensa.

Ei ole järin yllättävää, että elokuva tuo läheisesti mieleen The Descentin (jonka rupuisesta jatko-osasta kirjoittelin jokin aika sitten). Loppumattomista ahtaista käytävistä koostuva tapahtumaympäristö on jo sinällään omiaan herättämään ahdistuksen tunteita, ja onkin ihme, ettei kauhutuottajien katalogeja ole täytetty ns. luolastokauhulla jo kliseeksi asti. As Above, So Below ei tuo aiempiin klaustrokauhuihin oleellista ilmaisullista lisää.

Sinänsä nokkela keksintö on se, että rekikunnan jäsenten otsalamppuihin kiinnitetään Benjin dokumentin vuoksi pikkuruiset nappikamerat. Näin voidaan täysin uskottavasti selittää, miksi elokuvassa on käytetty found footage -materiaalia selvästi useammasta kuin yhdestä kamerasta. Mukana on muitakin varsin kekseliäitä kuvaukseen ja äänisuunnitteluun liittyviä oivalluksia, mutta siihen se sitten jääkin.

AASB-levi
”Eliphas Lévi kävi täällä.”

Kun luolaston kätketty osa alkaa paljastaa salojaan, Scarlett ja George latovat alkemiaan ja salatieteisiin viittaavaa nippelitietoa sellaisella vauhdilla, että heikompaa hirvittää. Elokuvan käsikirjoittajat ovat kyllä Lévinsä ja Dantensa lukeneet – tai ainakin silmäilleet – ja jotain lukemastaan kai ymmärtäneetkin. As Above, So Below vaatii myös katsojaltaan jotakuinkin vastaavaa perehtyneisyyttä aihepiiriin, muutoin monet elokuvan piirteet tuntuvat luultavasti oudoilta ja mielivaltaisilta. Näin se menee aina, kun kyse on esoterian ja alkemian kuvastoihin nojaavista teoksista – varmaankin myös Gustav Meyrinkin Golem, Kenneth Angerin Lucifer Rising ja Alejandro Jodorowskyn The Holy Mountain, vain muutaman esimerkin mainitakseni, vaikuttavat rivikatsojan tai -lukijan silmissä hyvin sekavilta ja ”taiteellisilta”. Tätä vasten on helppo ymmärtää, miksi kriitikot ja katsojat ovat suhtautuneet As Above, So Below’hon nuivahkosti.

AASB-gimma
Katakombeista löytyy erikoisia ihmisiä…

Elokuvan juoneen on leivottu salatieteellisiä lainalaisuuksia, jotka säätelevät retkueen matkan kulkua.  Perusidea on selkeä: niin alhaalla kuin ylhäällä, niin sisällä kuin ulkona. Se, mitä henkilöhahmot kantavat muistoissaan ja mielissään, heijastuu katakombien fyysiseen todellisuuteen. Ongelma on siinä, että tutkijajoukko ei ole tarpeeksi puhdas vastaanottamaan katakombien aarteita. Tämän he hoksaavat itsekin, mutta aivan liian myöhään. Ihmisen sisäisiä demoneja on tunnetusti vaikea ujuttaa elokuvailmaisuun luontevasti, eikä se kovin hyvin onnistu tässäkään elokuvassa: hahmojen haastajat ovat konkreettisia, melko itsestään selviä ja jopa naiiveja poimintoja menneisyyksien varjoista.

Osa elokuvan mörkökohtauksista on onnistunut varsin hyvin sekä ideansa että visuaalisen toteutuksensa puolesta. Mukaan mahtuu toisaalta kaksi väkivaltaista kohtausta, jossa on vaikea nähdä samanlaista moraaliin ja ajatuksen puhtauteen liittyvää kaavaa kuin muissa elokuvan yhteenotoissa. Aivan kuin käsikirjoittajille olisi yllättäen tullut kiire karsia retkikuntaa parin pään verran pienemmäksi. Kenties parempi idea olisi ollut alun alkaenkin lähettää katakombeihin kuuden tyypin sijasta vain neljä hemmoa, jolloin kunkin hahmon taustatarinan kehittelyyn olisi jäänyt enemmän aikaa.

AASB-aukko
…ja outoja reikiä.

En malta olla tarttumatta pieneen yksityiskohtaan. Päähenkilön nimi on, Scarlett Marlowe, on tuskin valittu aivan sattumanvaraisesti. Etunumi Scarlett tuo mieleen Aleister Crowleyn lanseeraaman scarlet womanin – etenkin siksi, että näyttelijättären hiukset ovat punertavat. Mitään sen syvempää merkitysyhteyttä en tosin Scarlettin hahmon ja Crowleyn läpänheiton välillä näe, joten detalji jää pinnalliseksi ja merkitykseltään tyhjäksi. Marlowe-sukunimen taas voidaan nähdä viittaavan Tohtori Faustus -näytelmän kirjoittajaan Christopher Marloween tai Joseph Conradin Pimeyden sydän -romaanin kertojaan Charles Marlowiin. Sekä Tohtori Faustus että Pimeyden sydän kuvaavat tapahtumia, joissa ihminen astuu kielletyn rajan toiselle puolen ja ikään kuin ylittää ihmisyytensä. Jotain tällaista tapahtuu myös As Above, So Below’ssa.

As Above, So Below on huomattavasti parempi elokuva kuin trailerit ja kritiikit antavat ymmärtää. Puolivillaiseksi se silti jää. Sen ansiot ovat lähinnä salatieteellisten viittausten ujuttamisessa teoksen rakenteeseen. Kauhuelokuvan genrekehystä vasten tarkasteltuna se on korkeintaan keskinkertainen.

*****

As Above, So Below DVD @ Discshop
As Above, So Below BD @ Discshop
As Above, So Below VOD @ Discshop
As Above, So Below VOD HD @ Discshop