Hyvästi Filmihullu

Olen aiemminkin tainnut mainita blogissa lehtiahdistuksestani. Vielä vuosi tilasin viittä aikakauslehteä (tai oikeastaan neljää: Martat-lehteä ei tarvitse tilata, se kuuluu liiton jäsenmaksuun). Aika ja energia eivät riittäneet kaikkien lukemiseen, joten irtisanoin viime vuoden lopulla lähes kaikki lehtitilaukseni.

Vasta kuluneen kesän aikana sain puretuksi lehtipinkan, joka ehti kasaantua parin viime vuoden aikana. Yllätyin: vanhin kokonaan lukematon Filmihullu oli peräisin vuodelta 2013… Sattuvaa kyllä, viimeinen minulle kannettu ja niin ikään myös viimeinen lukemani Filmihullu-numero oli Peter von Baghin muistelolle omistettu lehti (6/2014). Siitä mieleeni jäi erityisesti kaunis ja koskettava huomio, joka todistaa, kuinka poikkeuksellinen hahmo von Bagh oli suomalaisten kirjailijoiden joukossa:

Peterillä löytyi aina aikaa antaa teoksiinsa nimikirjoituksia niitä pyydettäessä. (s. 25)

De mortuis nil nisi bonum, sanotaan, ja olkoon niin. Kun kyseessä oli vieläpä von Baghin kaltainen, tietyissä porukoissa äärimmäisen suurta arvostusta nauttiva henkilö, ei ollut vaikea arvata, millaista in memoriam -numeron sisältö luonteeltaan olisi, ja meinasinkin laittaa lehden keräyslaatikkoon lukemattomana. Ihmisten teot ja aikaansaannokset kyllä puhuvat puolestaan, enkä koe kovinkaan kiinnostavana omassa piirissään puolijumalan asemaan korotetun hahmon julkista post-mortem-suitsutusta. En sano, että se olisi väärin – en vain Filmihullun (entisenä) tilaajana arvellut saavani sellaisesta kirjoittelusta juuri mitään irti.

Von Baghille omistetussa numerossa kerrotaan, että päätoimittajan pestin perii lehden pitkäaikainen toimittaja ja – kuten Kari Salminen miestä hyvin sattuvasti luonnehtii – ”von Baghin bändäri” Lauri Timonen. Huh, hyvä että ehdin jo lopettaa tilaukseni, mietin uutisen luettuani. Tavallaan pidän Timosesta kirjoittajana: hän on taidokas erityisesti kielikuvien keksijänä ja osaa tuottaa kaunista, tasapainoista kieltä (samaa ei voi sanoa kaikista Filmihullun vakiokirjoittajista). Hänen tekstejään kuitenkin rasittaa pikkunokkela ja kaikkitietävä asenne, joka on ominainen monille nuorille (ja vähän vanhemmillekin) cinefiileille ja siksi ehkä annettavissa anteeksi… tai sitten ei.

Toimituksen varaukseton ihailu oppi-isää, mestaria ja gurua kohtaan on tullut jo hyvin ilmi Filmihullussa julkaistuista kritiikeistä, joissa käsitellään von Baghin julkaisuja. Olen pitänyt hieman hupaisana sitä, että Filmihullussa ylipäätään on arvosteltu päätoimittaja von Baghin teoksia. Painotan, että ei tämäkään mielestäni ole mitenkään väärin, ainoastaan hupaisaa. Luulen, että von Bagh olisi itse osannut kirjoittaa kiinnostavampia kritiikkejä omista teoksistaan kuin toimituksen fanipojat. (En muista, ketkä kaikki von Baghin teosten kritiikkejä ovat vuosien varrella Filmihulluun kirjoittaneet. Sanottakoon siis tähän väliin, että en pidä esimerkiksi Antti Alasta fanipoikana – muistelen hänen arvostelleen lehteen viime vuosina ainakin jonkin von Baghin teoksen, mutta varma en ole. Juuri hänen kaltaisiaan kirjoittajia Filmihullu tarvitsisi enemmän.) Tämä hupaisuus on sentään tiedostettu toimituksen piirissä, mikä käy ilmi von Bagh -numerossa julkaistusta Muisteja-kirjan arvostelusta:

Todettakoon, ettei tämä ole virallinen kirja-arvostelu. Sellaiseen taitaisivat toimituksemme jäsenet olla liian jäävejä.

Niin. Tähän on vaikea lisätä mitään.

Yllätykseni oli kuitenkin suuri, kun luin Timosen lennokkaasti otsikoidun (”Kossua, niskavilloja ja muutama hammaslääkäri”) muistelustekstin in memoriam von Bagh -lehdestä. Juttu on sisältönsä puolesta varmaankin paras Timosen kirjoitus, jonka olen koskaan Filmihullusta lukenut. Poissa on Timoselle ominainen itseriittoinen, valtavasta pätemisentarpeesta kielivä etukeno. Hän pidättäytyy ylitsevuotavasta hehkutuksesta ja juttelee sen sijaan joviaaliin tyyliin hassuja von Bagh -anekdootteja. – En ole lukenut yhtäkään Timosen päätoimittajakaudella julkaistua Filmihullua – pitäisikö? Ehkä Timosen omaan nokkeluuteensa kompastuva ilmaisu on päätoimittajanpestin myötä hioutunut kypsempään suuntaan?

Mikä Filmihullussa sitten ylipäätään oli vikana? Ei välttämättä mikään – ehkä me emme vain sovi toisillemme. Hyvä elokuvalehti on nähdäkseni omiaan kasvattamaan lukijan mielenkiintoa elokuvaa kohtaan ja innostamaan elokuvien katseluun. Filmihullu puolestaan on viimeisen parin vuoden ajan lähinnä masentanut minua. Filmihullun kohderyhmä saanee lehdestä rahoilleen oikein mukavasti vastinetta. Itse en vain yksinkertaisesti (enää) kuulu tuohon kohderyhmään.

Tässä vaiheessa on hyvä nostaa esille Laajakuvan päätoimittaja Mikko Lambergin erinomainen Miksi lopetin Filmihullun tilaamisen? -juttu, jonka olen tainnut linkittää blogiin aiemminkin ja jonka jokaisen pääpointin voin vilpittömästi allekirjoittaa. Teksti on niin hyvä, että minun on vaikea valita siitä osuvaa sitaattia – tekisi mieli kopioida koko juttu sellaisenaan tähän. Päädyin lopulta tällaiseen nostoon:

[– V]on Baghin pääkirjoitukset — — ovat muuttuneet jo itseparodisiksi. Elokuvaharrastuspiirissäni alkoi vuosia sitten kehittyä vakiovitsiksi lukea uusimman lehden yhteydessä heti ensimmäisenä pääkirjoitus, jotta saisimme nähdä mihin elokuva taiteena on tällä erää kuollut ja kuka sen nyt on tappanut – audiovisuaalinen arkisto, Kokoomus, digitaalisuus, elokuvateatteriketjut vai YLE. Eräänä vuonna pelasimme samalla porukalla Sodankylässä Peter von Bagh -bingoa, jossa ruksimme ylitse bingolapulta näitä samoja mantroja, kun ne tulivat esille joissain von Baghin alustuksissa. En muista mitä voittaja sai palkkioksi.

Ehkäpä juuri tämä numerosta toiseen jatkuva apokalyptinen vouhotus oli se elementti, joka lopulta sai minut lopettamaan lehden tilauksen. Tiedä sitten, millaisiksi lehden pääkirjoitukset ovat kuluneen vuoden aikana muodostuneet – josko toimituksellinen linja olisi päätoimittajavaihdoksen myötä päivitetty 2010-luvulle?

Kuluneen kesän aikana luin yhden numeron verran myös Elonkehää, jota tilasin suunnilleen yhtä pitkään kuin Filmihullua. Lehteä uudistettiin pari vuotta sitten radikaalisti. Aiemmin varsin tiheään tahtiin ilmestyneestä, ohuesta tabloidijulkaisusta sukeutui neljästi vuodessa julkaistava, laadukkaalle A5-paperille painettu aikakauslehti. Kustantaja ja päätoimittaja vaihtuivat (ilmeisesti hyvin riitaisissa tunnelmissa), pienet uutiset ja lyhyet kolumnit jäivät pois. Niiden tilalle tuli pitkiä ja huolella kirjoitettuja esseitä. Periaatteessa uudistus oli varsin onnistunut, mutta käytännössä huomasin, etten yksinkertaisesti jaksa lukea sivukaupalla syväekologista esselehdintää.

Filmihullussa ja Elonkehässä minua rassasi pohjimmiltaan sama elementti: meneillään olevan turmion ja tuhon kauhistelu, joka jatkuu numerosta ja vuosikerrasta toiseen ja jossa syyttävä sormi kohdistuu joko markkinatalousjärjestelmään tai valtionhallintoon – tai molempiin. Keskeisenä erona on kuitenkin se, että Elonkehässä jatkuvasti toistetulla tuomiopäivän viestillä on sentään argumentatiivista pohjaa. Samaa en voi sanoa Filmihullusta. Lisäksi Elonkehässä etsitään aktiivisesti ratkaisuja paljon puhuttuihin ongelmiin – sen sijaan Filmihullussa ratkaisukeskeistä ajattelutapaa ei näy juuri viljeltävän. – Oli apokalyptisten maisemien maalailulla pohjaa tai ei, en jaksa kahlata samassa suossa numero toisensa jälkeen.

Sakari Toiviainen kirjoittaa osuvasti von Baghille omistetun numeron pääkirjoituksessa:

Niinpä unohdamme yhden numeron ajaksi laman ja taantumuksen, ilmastonmuutoksen ja uusliberalistisen markkinafundamentalismin tuhot, elokuvan yleisen alennustilan ja suomalaisen elokuvan erityisen surkeuden — –.

Ehkäpä juuri tämän takia kyseinen lehti on tyylinsä ja perusvireensä puolesta kiinnostavin Filmihullu-numero moneen vuoteen. Kenties Filmihullun kannattaisi siirtyä kirjoittamaan pelkästään Peter von Baghista? Se kun tuntuu olevan jotakuinkin ainoa asia, johon toimitus pystyy suhtautumaan varauksettoman positiivisesti. Samalla lehden nimi saisi aivan uuden merkityksen.

Toivotan sekä Elonkehän että Filmihullun toimituksille hyvää jatkoa valitsemillaan poluilla! Jään muistelemaan teitä erityisellä lämmöllä.

Mainokset

Arizona Baby (1987) – Lisää Coen-sekoilua

ARIZONA BABY julkka
Arizona Baby (1987)

Olin jokin aika sitten kauhussani katsottuani Sam Raimin ja Coenin veljesten Konnajengi-yhteistyöelokuvan. Pidän Coenien myöhemmästä tuotannosta, mutta Konnajengi ei innostanut tarttumaan DVD-kaapissa odotteleviin 80-luvun Coen-tuotantoihin. Lopulta rohkaistuin ja katsoin Arizona Babyn (Raising Arizona, Yhdysvallat 1987). Ainakin näkisi Nicholas Cagen kerrankin hieman erilaisessa roolissa – miehen huonostimenee-roolit alkavat nimittäin kyllästyttää.

Elokuvan alkuun lyödyssä, voice-over-kerronnan ryhdittämässä montaasissa kuvataan elokuvan päähenkilön elämänvaiheita ja luonnetta järisyttävän tiiviissä tahdissa. Vuosien mittainen ajanjakso on tiristetty muutaman minuutin kestävään rypistykseen. Nicholas Cage on H. I., hyväntahtoinen ja ylienerginen taparikollinen, joka ihastuu Ediin eli poliisiaseman mugshotien kuvaamisesta vastaavaan poliisiin (Holly Hunter). Tiukkailmeinen Ed on miehekkäästä nimestään huolimatta nainen, ja vieläpä varsin viehättävä sellainen, kunhan malttaa hieman löysätä nutturaa. Ennen kuin elokuvaa on ehtinyt kulua kymmentä minuuttiakaan, on H. I. ehtinyt tehdä parannuksen, lyödä hynttyyt yhteen Edin kanssa ja sopia tämän kanssa vauvasuunnitelmista.

Lasten teko ei kuitenkaan onnistu: pahasta vauvakuumeesta kärsivä Ed onkin maho. Onneksi pariskunta kuulee, että rikkaan huonekalukauppiaan Nathan Arizonan vaimo on on synnyttänyt vitoset. Eiköhän Arizonalta liikene yksi vauva, tuumivat Ed ja H. I., pakkaavat kimpsunsa ja lähtevät matkaan. Loppuonkin sekavaa mätkettä, jossa vilisevät vauvat, aseet, moottoripyörät ja hassut kampaukset.

Miksi kiusaan itseäni tällaisella, vaikka tiedän hyvin, etten pidä vauvakomediasta?

ARIZONA-BABY-perhe
Ed, H. I. ja se paljon puhuttu Arizona Baby.

Elokuvan huumori syntyy pitkälti hölmöjen ihmisten hölmöistä arviointivirheistä ja muusta uunoilusta. Myös vastakohtaisuuksien yhdistelemisestä saadaan jokunen hauska juttu irti, samoin kliseisiksi kehittyneiden hahmotyyppien äärimmilleen kärjistämisestä. Huumorin kannalta koko elokuvan onnistunein kohta on kuitenkin alun supermontaasi.

En tiedä, olisiko Konnajengin aiheuttaman järkytyksen hälvenemistä sittenkin kannattanut odottaa pidempään. Arizona Babyssa esille puskivat nimittäin jatkuvasti ne samat, ärsyttävät piirteet kuin Konnajengissä: stereotyyppiset ja ylinäytellyt hahmot, sarjakuvamainen lavastus ja muu estetiikka, jatkuva huutaminen ja ylielehtiminen, tyhjänpäiväinen tarina. Tätäkö koko Coenien varhaistuotanto oikeasti on? Annan vielä Miller’s Crosssingille mahdollisuuden, ja jos se on tätä samaa soopaa, se oli sitten minun osaltani siinä.

ARIZONA-BABY-leonard-smalls
Myös Leonard Smalls on hauska hahmo. Harmi, ettei häntä ole kirjoitettu tarinaan kovin uskottavalla tavalla.

Elokuvan loppupuolella oivalsin, mikä Arizona Babyn ja Konnajengin kaltaisissa elokuvissa kaikkein eniten ärsyttää. Ne typistyvät omaan muotoonsa. Niiden takana ei ole mitään. Niitä ei voi tulkita. Ja tiedättekö, mikä on vielä turhauttavampaa kuin elokuvan, jota ei voi tulkita, katsominen? Samasta elokuvasta kirjoittaminen. On turhaa yrittää kirjoittaa elokuvasta, jonka kuoren takaa ei löydy yhtään mitään. Juuri tällaiset elokuvat typistyvät väkisinkin ääliömäiseksi erisnimilistoiksi, jollaista suuri osa elokuva”kritiikeistä” nykyään on.

Ou, nyt kuulostan jo ihan Filmihullulta. Parempi vain antaa ne tähdet ja vetäytyä takavasemmalle.

*****

Ps. Ensi torstaina lauantaina Yle Teema esittää Peter Stricklandin elokuvan Berberian Sound Studio. Katsokaa, jos kokeellisen elokuva ja kauhun yhdistelmä kiinnostaa! Loistava elokuva.

Discsop DVD / Blu-ray

CDON DVD

Joulubileet (1996) – Kotimaista kulttikamaa

Valitin jokin aika sitten Filmihullussa julkaistusta Finlandia-katsaus 2013 -kirjoituksesta, joka sai minut harkitsemaan (jälleen kerran) koko lehden tilauksen lakkauttamista. Samassa numerossa (1/2014) julkaistiin kuitenkin myös juttu, joka valoi uskoani sekä kotimaiseen elokuvaan että Filmihulluun. Kyseinen teksti oli ohjaaja Jari Halosen haastattelu.

Halosen ajatukset maailmankaikkeudesta, yhteiskunnasta ja taiteesta ovat niin vilpittömiä ja rehellisen karkeita, etten voi olla ihastumatta häneen. Olen toki lukenut Halosen haastatteluita aiemminkin, mutta missään hän ei ilmaise itseään yhtä vapaasti ja selkeästi kuin tässä. Itse asiassa haastattelu on parasta, mitä koko Filmihullussa on vuosikausiin julkaistu. (Ihastuttavaa Halosen rosoasennetta ilmentää muun muassa se, kuinka hän haukkuu saman haastattelun aikana sekä Peter von Baghin että Kalle Kinnusen. Niin, siis Filmihullussa… Moni ei samaan pysty. Propsit myös Filmihullun toimitukselle, etteivät ole editoineet pois päätoimittajaan kohdistettua kritiikkiä.) Nyt ihmiset, kirjastoon Filmihullua lainaamaan!

Onneksi käsiini oli vain hieman ennen haastattelun lukemista eksynyt pinollinen Halosen elokuvia, joita ryhdyin lehtijutun inspiroimana pikapikaa katsomaan. Oikeastaan suhteeni ohjaaja Halosen hahmoon ja elokuviin on (ollut) ristiriitainen. Aleksis Kiven elämä (Suomi 2001) oli mielestäni pliisu (silloin kun sen kymmenisen vuotta sitten näin), mutta uskon, että elokuva ansaitsee uuden mahdollisuuden. Kalevala – Uusi maailma (Suomi 2013) oli puolestaan jotain niin outoa, että elokuvasta toipumiseen menee vielä ainakin pari vuotta. Muita Halosen elokuvia (otsikossa mainittua elokuvaa lukuun ottamatta, tietenkin) en ole tätä tekstiä kirjoittaessani nähnyt, mutta tuossa ne nyt odottelevat sohvapöydällä (kiitokset vaan VLMedialle kulttuuriteosta). Pyrin kirjoittamaan kaikista Halosen elokuvista sitä mukaa kun niitä katson – ja myös katsomaan kaikki elokuvat mahdollisimman tiuhaan tahtiin. (Se ei tällä hetkellä välttämättä tarkoita kovin nopeaa vauhtia…)

JOULUBILEET julkka
Joulubileet (1996)

Joulubileet (Suomi 1996) on paras kotimainen elokuva, jonka olen pitkään aikaan nähnyt. Se on persoonallinen, muttei liian outo, hyvin näytelty ja taitavasti lavastettu, muttei sliipattu. Sen henkilöhahmot ovat persoonallisia ja omituisia, mutta samastuttavia. Se on hauska, mutta kuitenkin koskettava. Käytännössä siis lähes täydellinen elokuva.

Bonan (Jorma Tommila) veli Mike (Antti Reini) on palaamassa kotiin istuttuaan pitkään vankilassa. Miken kotiinpaluuta juhlistaakseen Bona on päättänyt antaa veljelleen sen, mistä hän on vankilassa istuessaan jäänyt paitsi: joulun. Vaikka eletään keskikesää, Bona pistää pöydän koreaksi jouluherkuilla ja järjestää saunattomaan asuntoonsa joulusaunan vihtoineen. Miken paluuta juhlistamaan hän kutsuu Hämäläisen (Oiva Lohtander) ja Joukan (Rauno Juvonen). Pian katsojalle selviää, että kaikki bileissä läsnä olevat ovat tavalla tai toisella olleet osallistuneet pankkiryöstöön, jonka vuoksi Mike on linnaan joutunut. Yhdessä sitten toivotaan, ettei Mike ole pahoilla mielin jouduttuaan vastaamaan yksin yhteisen keikan seurauksista.

Miken poissa ollessa moni asia on muuttunut: Bona on nainut veljensä entisen tyttöystävän Lean (Sari Havas). Ajatus siitä, että Mike saa tästä tietää, pistää Bonan puntin pahasti tutisemaan. Hämäläinen on tullut uskoon ja tatuoinut rintaansa suuren ristin. Myös Joukalla on ristinsä kannettavanaan. Iloiseksi jälleennäkemiseksi tarkoitettu iltama alkaa ristiriitaisissa ja hämmentyneissä tunnelmissa.

JOULUBILEET-bona-ovella
Bona odottaa veljeään saapuvaksi.

Bonan naapurit pääsevät kukin tavallaan osallisiksi bileistä. Eritoten seinänaapuri Dahlgrenille (Jari Halonen) juhlissa riittää ohjelmaa. Dahlgren vaikuttaa vähintään yhtä kajahtaneelta kuin joulubileiden kutsuvieraat yhteensä ja kyttää naapureitaan tinkimättömällä uutteruudella. Loppuillasta hän pääsee kuokkimaan.

JOULUBILEET-skotti
Dahlgren vastaanottaa joulupukin.

Bileissä onkin, mitä seurata. Juhlista muodostuu hyväntahtoinen suomalaisen joulunvieton lempeä irvikuva: ”saunotaan”, syödään, lauletaan ja lopuksi rentoudutaan sulassa sovussa television ääressä. Välillä keskustelu kaartuu aiheisiin, joista mieluummin oltaisiin puhumatta, mutta ristiriidat on pakko selvittää. Kaaosta aiheuttaa myös porsas, joka on alun perin hankittu syötäväksi, mutta jota ukot eivät henno tappaa. Juuri porsas kertoo paljon koko porukasta: vaikka koolla olevat miehet ovat periaatteessa rikollisia, eivät he henno kajota pieneen, herttaisesti röhkivään eläimeen.

Elokuva on hulvattoman hauska. Bona ja muut pikkuvorot ovat vilpittömyydessään niin lapsenomaisia ja välittömiä, että heidän kohellustaan on nautinnollista seurata. Se, että elokuva on erittäin hyvin näytelty, kasvattaa entisestään kohtausten tehokkuutta. Eritoten Jorma Tommila ja naamaansa liioitellusti nykivä Rauno Juvonen ansaitsevat erikoiskiitoksen. Ja aivan oma lukunsa on ohjaaja Halosen näyttelemä Dahlgren, jonka omalaatuisuudelle en löydä kuvaavia sanoja.

JOULUBILEET-bona-joukka-hamalainen
Bona, Joukka, Hämäläinen – melkein koko lössi koossa. Sika taitaa olla pöydän alla.

Näyttelijäntyössä ei pyritä elokuvallisesti realistiseen vaikutelmaan, ja Halosen teatteritausta näkyy ohjauksessa hyvin selvästi. Myös lavastus on ilmeikästä, pehmoista ja hauskaa – siis jotain aivan muuta kuin mitä suomalaisissa elokuvissa yleensä nähdään. Värimaailma koostuu kauniista, murretuista punaisista, keltaisista ja ruskeista. Kuva on pehmeää, välillä vähän liiankin pehmeää (ilmeisesti filmi, jolle elokuva on kuvattu, ei ole ollut kalleinta mahdollista). Kaikissa elokuvan ulkoisissa piirteissä loistaa voimakas ekspressiivisyys, aivan kuin haluttaisiin aivan erityisesti painottaa sitä, että tämä on elokuvaa, mutta kertoo silti todenkaltaisista ihmisistä.

Elokuvan paras oivallus on itse juonesta kovin irrallinen pyttysaarna, jonka Hämäläinen pitää tultuaan teljetyksi Bonan pieneen vessaan. Hämäläinen julistaa Raamatun sanomaa viemäristön kautta koko taloyhtiölle ja lopulta koko korttelille. ”Eihän sillä ole väliä, mitä kanavaa pitkin se viesti välittyy”, tuumaa Hämäläinen saarnan jälkeen. En voi olla varma, mitä Halonen on tällä kohtauksella tarkoittanut, mutta itse pidän kohtausta ihastuttavana ja lempeänä herjauksena. Kirkollista sanomaa vessanpöntöstä, mikä vertauskuva!

JOULUBILEET-puhetta-pytysta
Dahlgren pytyllä.

Monien jouluperinteisiin kuuluu tiettyjen elokuvien katsominen, vuosi toisensa jälkeen. Itse en tällaista kertauksen kertausta oikein ymmärrä. Jos jotain elokuvaa olisi pakko joka joulu katsoa, olisi Joulubileet varmasti valintana parhaasta päästä – siitäkin tosiseikasta huolimatta, että sen joulu sijoittuu keskelle kesää. Myös Rare Exports (Suomi/Norja/Ranska/Ruotsi 2010), jossa pääosaa näyttelee yllättäen Jorma Tommila, olisi mukiinmenevä valinta, samoin Frank Capran klassikkoelokuva Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, Yhdysvallat 1946). Lumiukkoa (The Snowman, Iso-Britannia 1982) en halua nähdä enää koskaan.

*****

En löytänyt netistä Joulubileiden traileria, mokomaa ei varmaankaan ole koskaan tehtykään. Alla olevasta Halosen lyhyestä kommentaarista saa kuitenkin hyvän käsityksen siitä, minkä tyylinen elokuva on kyseessä.

Discshop DVD

CDON DVD