Game of Thrones, 7. tuotantokausi (2017)

Game of Thrones, 7. kausi (2017)

Game of Thrones muuttuu kausi toisensa jälkeen komeammaksi. Seitsemännellä tuotantokaudella ylletään jo niin monitahoiseen ilmaisuun ja korkeisiin tuotantoarvoihin, että tekijät vaativat enemmän aikaa: ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen kevät ei merkinnytkään uuden GOT-kauden saapumista, vaan jaksoja päästiin katselemaan vasta heinäkuussa. En ihmettele – sen verran massiivisesta tuotannosta on jo kyse.

Spoiler alert: Seuraava teksti on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija on nähnyt Game of Thronesin tuotantokaudet 1–6. Teksti voi siis sisältää spoilereita viidestä ensimmäisestä tuotantokaudesta. Jos nämä kaudet eivät ole vielä tuttuja, on parempi, että siirryt lukemaan niitä koskevia tekstejä (1. kausi2. kausi3. kausi4. kausi5. kausi, 6. kausi).

Game of Thrones on muuttunut vaivihkaa kuninkaiden noppapelistä kuningattarien johtamaksi maailmansodaksi. On Daenerys Targaryen, joka on viimein päässyt sinne, minne hän on matkannut koko sarjan ajan: Westerosiin. On Sansa Stark, joka on selvinnyt mitä hirvittävimmistä koettelemuksista Talvivaaran ladyksi ja hallitsijaksi. Ja sitten on tietenkin Cersei, hullu narsistikuningatar, jonka tuskallista kuolemaa me kaikki odotamme kuin maanantaiaamu kaukana häämöttävää perjantai-iltaa.

Cersein ja Jamien insestinmakuinen romanssi on muuttunut kuin kahden elämäänsä kyllästyneen keski-ikäisen ressukan pystyyn kuolleeksi avioliitoksi.

Seitsemäs on kausi ennen kaikkea Daenerysin juhlaa. Hän pääsee vihdoin suoran toiminnan keskelle ja usuttaa lohikäärmeensä taisteluun. Valitettavasti Daenerys alkaa kauden mittaan osoittaa merkkejä siitä, ettei hän välttämättä olekaan sen kummoisempi halltisija kuin Cersei. Toisin kuin aiemmin, hän ei enää tarjoa taistelusta selvinneille vastapuolen sotilaille vaihtoehdoiksi vapautta tai palvelusta, vaan kuoleman tai palveluksen.

Cersein osalta kausi on hiljainen ja suorastaan tylsä. Kuninkaan satamassa kyllä tapahtuu, mutta paljon vähemmän kuin Dragonstonella tai Muurin tietämillä. Pettymys, sanon ma. Sarjan ongelmaksi muodostui jo varhaisessa vaiheessa se, että tarina pirstaloituu jatkuvasti yhä pienempiin ja pienempiin osasiin ympäri Westerosin mannerta. Vaivaiset seitsemän jaksoa pitkällä seitsemännellä tuotantokaudella tämä on pahempi ongelma kuin koskaan aiemmin. Tarinalinjoja on niin monia, ettei jokaisen seuraamiseen yksinkertaisesti riitä aikaa.

Taistelu kuolleia vastaan synnyttää epätodennäköisiä yhteistyösopimuksia.

Game of Thrones on tunnettu säälimättömyydestään keskeisiä hahmoja kohtaan. Jo ensimmäisten tuotantokausien aikana saimme todistaa sellaisten hahmojen kuolemia, joiden uskoimme sinisilmäisesti sinnittelevän hengissä saagan loppuun asti. Seitsemäs tuotantokausi on tässä suhteessa suorastaan pettymys: saamme hyvästellä oikeastaan vain yhden keskeisen hahmon.

Raja liikuttavan mahtipontisuuden ja ylilyövän pateettisuuden välillä on hiuksenhieno. Seitsemännellä tuotantokaudella tekijöiden arviointikyky pettää ensimmäistä kertaa koko sarjan historiassa: kauden loppupuolella on taistelukohtaus, jossa CGI-lohikäärmeet, kumea musiikki ja Hollywood-tyyliä orjallisesti noudatteleva rytmitys sekoittuvat keskenään ällömakeaksi kiisseliksi. Onneksi tyylirikko tapahtuu vain kerran – toivoa sopii, että tämä ei tapahdu uudestaan.

Euron Greyjoy – hyi helvetti mikä tyyppi.

Seitsemäs tuotantokausi on kauttaaltaan taattua Game of Thrones -laatua. Tässä mielessä sarja alkaa jopa käydä tylsäksi: se on niin tasalaatuinen, että positiivisesti on jo vaikea yllättyä. Lopulta olen kuitenkin helvetin iloinen, että tänä päivänä voidaan tehdä näin korkeiden tuotantoarvojen televisiodraamaa ilman, että laadusta tingitään sarjan edetessä.

Plussaa myös siitä, että Daenerysin loharit pääsevät tämän kauden mittaan vihdoin tehokäyttöön.

*****

Mainokset

The Witcher 3: The Wild Hunt – Blood and Wine PS4 (2016)

the-witcher-the-wild-hunt-blood-and-wine-2016
The Witcher 3: The Wild Hunt – Blood and Wine (2016)

The Witcher 3: The Wild Huntin toinen ja viimeinen lisäosa Blood and Wine vie pelaajan Toussaintiin eli Nilfgaardin eteläiseen herttuakuntaan. Geraltin vanha tuttava, herttuatar Annarietta kutsuu Geraltin paikalle selvittämään murhasarjaa: kolme ritaria on löydetty hirvittävällä tavalla silvottuina. Johtolangat viittaavat murhaajan olevan  hirviö, jota vastaan herttuattaren ritarit ovat voimattomia. Päätarinan lisäksi Blood and Wine tarjoaa mukavasti myös muuta tekemistä. Lisäosassa on juuri sopivasti, sivutehtäviä, monster nestejä ja muuta pikkupuuhaa; The Witcher 3:ssa sivusälää oli mielestäni hieman liikaa päätarinaan nähden.

Pidin Blood and Winessa kaikkein eniten sen pelimaailmasta. Siinä missä Vizima, Novigrad ja Velen muistuttavat Euroopan pohjoisia ja itäisiä osia, on Toussaintin esikuva selvästi ollut Ranska. Paikalliset jopa puhuvat englantia ranskalaisella aksentilla. Ilmasto on lämmin ja taivas kauniin sininen, eikä herttuakunnan mailla sada ilmeisesti koskaan. Silti sen kummut ovat täynnä menestyviä viinitarhoja. Viini ja ruoka ovatkin Toussaintissa suuressa arvossa; siinä missä Velenin ja Novigradin majatalonpitäjät myyvät Geraltille lähinnä grillattua lihaa ja olutta, notkuvat Toussaintin kauppiaiden hyllyt laatujuustoista ja hienosta viinistä. Heh.

Blood and Wine fairy tale
Toussaintista löytyy portti outoon satumaailmaan.

Blood and Winea varten on tuotettu noin tunnin verran uutta musiikkia, jonka sovitukset ja tyyli mukailevat alkuperäisen pelin soundtrackia. Myös musiikki heijastelee kuitenkin Toussaintin ja Velenin eroa: Toussaintissa soitellaan tunnelmaltaan keveämpää ja leikkisämpää musiikkia. Oma suosikkini Blood and Winen soundtrackilta on osuvasti nimetty The Musty Scent of Fresh Pâté:

Toussaintissa Geralt kohtaa runsaasti hirviöitä, joita mantereen pohjoisemmissa osissa ei esiinny. Vahvimmin mieleeni painuivat jättikokoiset tuhatjalkaiset ja lihansyöjäkasvia muistuttavat archesporet. Myös uusia aseita ja muita varusteita on runsaasti tarjolla. Erityisesti ilahduin siitä, että Witcher School -varusteisiin saadaan uusi upgrade-taso. Toussaintista löytyy kaavoja myös täysin uuden Manticore-varustesarjan rakentamiseen. Lisäksi lisäosa tarjoaa pelaajalle mahdollisuuden värjätä Witcher School -varusteita mieleisillään väreillä. Värit ovat harmi kyllä pelkkää pintaa; olisi ollut hauskaa, jos haarniskan värjääminen tietyllä värillä olisi lisännyt esimerkiksi nopeutta tai vaikkapa tietyn signin voimaa.

Beauclair
Herttuatar Anarietta on Blood and Winen päätarinan keskeisimpiä hahmoja.

Pelin mittaan Geralt saa tehokkaiden haarniskojen ja aseiden myötä myös muutamia noiturimutaatioihin liittyviä välineitä. Hyvä näin, mutta nämä välineet saadaan käyttöön niin myöhäisessä vaiheessa, ettei peruspelaaja ehdi niistä ehdi juuri iloita. Ehkä nämä laitteet olisi kannattanut antaa pelaajan käyttöön jo pääpelissä tai Hearts of Stone -lisäosassa?

Lisäksi Geralt saa gwent-korttikokoelmaansa täysin uuden Skellige-pakan. Pelissä tuodaan painokkaasti esille, millaisia ristiriitoja Skellige-pakka herättää paikallisessa gwent-yhteisössä; kun ikivanhaa korttipeliä pyritään uudistamaan uudella pakalla, vastarintaa luonnollisesti herää. – Itse pakka on kiinnostava tapaus. Tähänastisten Skellige-kokeilujen perusteella sanoisin, että pelaan paljon mieluummin Skellige-pakalla kuin Scoia’taelilla tai hirviöllä. En silti toistaiseksi ole valmis vaihtamaan Nilfgaard-pakkaa mihinkään.

The Witcher 3: Wild Hunt_20161105111550
Blood and Winen pääbossi on astetta isompi hirviö. Huomatkaa myös Geraltin heviuskottava ulkoasu; ristin tämän haarniska-kampauskombon Rob Halford -lookiksi.

Minulla on hyvin vähän pahaa sanottavaa Blood and Winesta. Pari asiaa lisäosassa kuitenkin hiersi. Ensinnäkin pelin pääbossi on minun makuuni liian vaikea hakattava. En ole miesmuistiin tapellut yhtä hankalaa bossia vastaan. Bossin kanssa tappelua ei tee yhtään miellyttävämmäksi se, että kohtauksen latautuminen kestää kauemmin kuin itse taistelu. Onneksi Google vastaa, kun siltä kysytään: Youtubesta löytyy useita ohjevideoita, joiden avulla pääbossin hakkaamisesta tulee huomattavasti helpompaa. Toinen harmistuksen aihe liittyy The Toussaint Prison Experiment -questiin, jota en bugin takia pysty läpäisemään. Questiin liittyvä tehtävä on kyllä suoritettu, mutta se ei vain kuittaannu suoritetuksi. Google kertoo, että moni muukin on törmännyt samaan bugiin. Harmittaa.

Ja kun ne bugit tulivat puheeksi: Cianfanelli-pankin ohraisesti toimiva asiakaspalveluluukku ja hitaasti latautuva interiööri aiheuttivat ajoittain nauruntyrskähdyksiä. Toussaintin infrastruktuuri aiheutti myös Roachille vaikeuksia: hevonen ilmestyi poikkeuksellisen usein paikkoihin, joista se ei yksinkertaisesti päässyt liikkumaan minnekään. Mutta kaikkihan tietävät, että Roach bugittaa, joten ei lyödä lyötyä enempää.

Harmittaa, että Blood and Winen myötä on pakko lausua hyvästit The Witcher 3:lle.

The Witcher 3: The Wild Hunt – Hearts of Stone PS4 (2015)

the-witcher-3-the-wild-hunt-hearts-of-stone
Hearts of Stone (2015)

The Witcher 3 – The Wild Hunt -pelin hakkaaminen on jatkunut Hearts of Stone -lisäosan parissa.  Yleensä olen kokopitkän videopelin pelattuani sen verran kyllästynyt sen maailmaan, etten edes harkitse lisäosien ostamista, mutta The Witcher 3 oli poikkeus: vaikka pelasin päätarinan lisäksi läpi kaikki sivutehtävät ja kolusin kaikki undiscovered locations -spotit, en ollut saanut tarpeekseni. Siispä lisäosien kimppuun!

Hearts of Stone on The Witcher 3:n kahdesta lisäosasta suppeampi, ja se tarjoaa noin kymmenen tuntia pelattavaa, uusia alueita Oxenfurtin itä- ja pohjoispuolelta, hahmoja, hirviöitä, varusteita ja gwent-kortteja. Päätarinan aluksi pelaajalle esitellään kaksi uutta hahmoa. Kuihtuneen aatelissuvun vesa ja väkivaltaisen Wild Ones -rytyjengin pomo Olgierd von Everec palkkaa Geraltin surmaamaan Oxenfurtin viemäreissä metelöivän hirviön. Viemäriolennon teurastamisen myötä Geralt joutuu kuitenkin suuriin vaikeuksiin. Hädän keskellä hän kohtaa Gauter O’Dimm -nimisen miehen ja pyytää tämän apua. O’Dimm kyllä auttaa, mutta edellyttää vastineeksi Geraltilta palvelusta. – Päätarinan ja erityisesti Gauter O’Dimmin hahmon yhteydet Faust-myyttiin ovat ilmiselvät. Tarina toi mieleeni myös Kuningas jolla ei ollut sydäntä -satuelokuvan, joka väittää katsojille täysin samaa temaattista viestiä kuin Hearts of Stone.

The Witcher 3 Hearts of Stone Shani Geralt
Geralt riiaa Shania häiden jälkihumussa.

Päätarinan yksittäiset rakennuspalikat ovat mehukkaita. Pidin erityisesti jaksosta, jossa eräs vainaja valtaa Geraltin ruumiin ja käy pitämässä hauskaa hääjuhlassa Geraltiksi ”naamioituneena”. Jakso on toteutettu erittäin taitavasti: railakkaana häntäheikkinä tunnettu vainaja omaksuu Geraltin ruumiiseen astuessaan pollean ryhdin ja itsetyytyväisen hymyn. Tällainen habitus on tervetullutta vaihtelua verrattuna Geraltille ominaiseen, iäiseen yrnötykseen. En muista, milloin olen viimeksi nauranut videopelin äärellä yhtä makeasti kuin tätä jaksoa pelatessani.

Pidin erittäin paljon myös Olgierd von Everecin Iris-vaimon kohtaloa valottavasta jaksosta. Iriksen tarinaa voi luonnehtia kahdella sanalla: surullinen ja kaunis. Yleensä pyrkimykset tällaisiin vaikutelmiin tuottavat videopeleissä pelkkää siirappia, mutta ei tällä kertaa. Iiriksen tarina tuo mieleeni erityisesti ne Edgar Allan Poen kauhuromanttiset tekstit, joissa käsitellään kauniin rakastetun kuolemaa: Berenice, Ligeia, Eleonora, The Sleeper, The Oval Portrait… ”The death of a beautiful woman is, unquestionably, the most poetical topic in the world”, kirjoitti Poe The Philosophy of Composition -esseessään. Minun on helppo yhtyä tähän näkemykseen.

Hearts of Stone Iris
Iris-rukan tarina on tuskantäyteinen.

Hirtehinen hääjakso ja melankolinen Iris-jakso on sijoitettu pelissä lähes peräkkäin, mikä tuo pelin kulkuun mukavaa vaihtelua. En kuitenkaan pitänyt Hearts of Stonesta kokonaisuutensa läheskään yhtä The Witcher 3:sta. Lisäosassa oli ikään kuin liikaa tavaraa – uusia hahmoja, uusia tapahtumapaikkoja, uusia taustatarinoita. Sen sijaan ”liimaa”, joka sitoisi nämä elementit yhteen, on liian vähän. Hearts of Stone on kuin jättikokoinen sisäfilepihvi: se maistuu mahtavalta, mutta kaipaa rinnalleen vähän perunaa. Tällä kertaa pottu on unohtunut lautaselta pois.

Lisäksi on sanottava, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt Oxenfurtista kaupunkina. En osaa selittää, miksi. Meillä ei vain synkkaa. Se on omaan makuuni liian pieni, synkkä ja kivinen. Ilmiö on tuttu tosimaailman kaupungeista: joissakin kaupungeissa sitä tuntee yksinkertaisesti viihtyvänsä heti, toisista taas ei opi koskaan pitämään. Merkittävä osa Hearts of Stonen tapahtumista sijoittuu Oxenfurtiin, mikä ei minun silmissäni ole omiaan ainakaan lisäämään lisäosan viehätysvoimaa.

Hearts of Stone Adela
Wild Ones -jengin Adelan hahmossa yhdistyy vaikutteita monista 2010-luvun nuorisokulttuureista.

Törmäsin Heats of Stonessa ehkäpä hillittömimpään koskaan näkemääni bugiin. Hääjuhlan jälkeen Geraltille tarjoutuu mahdollisuus nauttia fyysisestä läheisyydestä Sheri-ystävättärensä kanssa. Rakastelun jälkeen avautuvassa cutscenessa Geraltilla pitäisi ilmeisesti olla jalassaan samaat valkoiset kalsongit kuin ennenkin, vaan nepä ovat bugin takia kadonneet jäljettömiin. Arvaatteko, mitä Geraltin housuista sitten lopulta paljastuu?

Mikä antikliimaksi! Ensin Geraltin taitoja naistenmiehenä hehkutetaan ja kehutaan monen romaanin ja pelin puitteissa – ja sitten todellisuus onkin tämä. Hahmosta meinaa mennä maku. Tämä tosin selittää, miksi noiturit ovat hedelmättömiä. Ilmeisesti sukuelimet siis putoavat noiturimutaatioiden myötä pois.

Pelin pää”bossi” pohjautuu hauskalle kikalle: siinä missä bossien peittoamiseen vaaditaan tyypillisesti raakaa voimaa ja oikeaa taistelutekniikkaan, on Hearts of Stonen päävihollisena tällä kertaa aika. ”Bossin” peittoamiseen tarvitaankin terävän miekan sijaan nopeita jalkoja ja tarkkaa silmää. Mukavaa vaihtelua muskelibosseihin, tykkäsin.

Velen
Olgierd von Everec

Vielä vinkki, jonka olisin itse halunnut kuulla ennen lisäosan pelaamista: Jos harrastaa gwent-korttien keräämistä, on Olgierd haastettava peliin viimeistään heti sen jälkeen, kun Borsodi-episodi on suoritettu. Itse luotin siihen, että voin Iris-episodin jälkeen palata vielä pelaamaan korttia Olgierdin kanssa. En voinut, joten Toad-kortti jäi valitettavasti saamatta. No, samapa tuo – en muutenkaan koskaan pelaa hirviöpakalla.

Hearts of Stone on mukavaa jatkoa The Witcher 3:lle. En kuitenkaan pitänyt siitä niin paljon kuin olisin halunnut siitä pitää. Se on kuitenkin hyvä ostos: 9,95 € ei ole tällaisesta paketista paha hinta. – Seuraavaksi käyn toisen The Witcher 3 -lisäosan eli Blood and Winen kimppuun; siitä siis juttua lähiaikoina.