Noidankehä (1976) – Tämä on kova

full circle poster
Noidankehä (1976)

Noidankehä (Full Circle/The Haunting of Julia, Kanada/Iso-Britannia 1976)
Ohjaus: Richard Loncraine
Rooleissa: Mia Farrow, Cathleen Nesbitt
Musiikki: Colin Towns

En yleisesti ottaen ole suuri elokuvamusiikin ystävä, mutta Colin Townsin Full Circle -soundtrackissa yksinkertaisesti on sitä jotakin. Albumin yleistunnelmaa leimaavat rauhalliset ja pehmeät ambient-fiilikset. Läpi albumin toistuvasta pianoteemasta juuri ja juuri arvaa, että kyse on nimenomaan kauhuelokuvaan kirjoitetusta musiikista. Soundtrack on hillitty ja tyylikäs – sanalla sanoen sellainen kokonaisuus, joka seisoo omilla jaloillaan ja on kiinnostava ihan sellaisenaan.

Olen kuunnellut kuluneen kuukauden aikana kyseistä albumia erityisesti aamubussissa matkalla töihin. Koska työmatkani on pitkänpuoleinen, nukahdan usein bussiin napit korvissani. Toisin kuin moni muu mp3-soittimeni vakiasukeista, Full Circle –soundtrack ei häiritse ainakaan minun untani edes nimeksi. Kokeilkaa vaikkapa elokuvan pääteemaa, joka on hennossa melankolisuudessaan ehkäpä paras kauhuelokuvan teemamusiikki koskaan.

Olen tarkkaillut Full Circlen eli täkäläisittäin Noidankehän saatavuustilannetta jo vuosia, mutten ole löytänyt mitään mielekästä väylää, jonka kautta elokuvan voisi nähdä. Suomalaista tai pohjoismaista kotikatselutallennetta ei ole (tietääkseni) koskaan julkaistu. Myös ulkomaalaiset kotikatselutallenteet ovat kortilla ja laadultaan yleensä heikkoja. En tiedä, liittyykö asiaan jonkinlaisia tekijänoikeuskiistoja, vai eikö mikään taho yksinkertaisesti näe Noidankehässä tarpeeksi kaupallista potentiaalia ottaakseen sen katalogiinsa. Elokuva pyörähti Suomessa teatterilevityksessä 70-luvulla, mutta tietääkseni Kavin arkistoissa ei ole tallella esityskelpoista filmikopiota. Nykyään törmää ihanan harvoin elokuviin, joiden saatavuus on näin huono.

Koska olen kuunnellut elokuvan soundtrackia viime aikoina poikkeuksellisen paljon, päätin pitkästä aikaa tarkistaa elokuvan saatavuustilanteen. Ja kas: elokuva on ilmestynyt kokonaisuudessaan Youtubeen jo pari vuotta sitten! Kuvanlaadussa ei ole hurraamista eikä Youtube muutoinkaan ole se miellyttävin mahdollinen elokuvien katselukanava, mutta nyt ei oikeasti ole yhtään varaa marmattaa. Kuvasuhdekin näyttäisi olevan oikea (toisin kuin joissakin elokuvan kotikatselutallenteissa). – Pahoittelen tässä välissä oheisten kuvien surkeaa laatua. Uskon, että pari puuroista Youtube-stilliä on parempi kuin ei stillejä ollenkaan.

FULL-CIRCLE-blood
Elokuvan avauskohtauksessa Julie sotkee kätensä (ja paitansa) vereen.

Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Julian (Mia Farrow) tytär Kate menehtyy absurdilla tavalla. Kun Kate saa aamiaispöydässä omenanpalasen väärään kurkkuun ja on vähällä tukehtua, yrittää neuvokas Julia pelastaa tyttärensä puhkaisemalla reiän tämän henkitorveen. Arvaahan sen, mihin amatöörin trakeostomiayrittely päättyy: Kate kuolee verenhukkaan.

Aloituskohtaus on kamala – huonolla tavalla. Kohtauksen voisi luulla kuuluvan pikemminkin mustaan komediaan kuin kauhuelokuvaan. Mia Farrow ylinäyttelee änkiessään sormiaan omituisesti ilmehtivän ja korisevan Kate-paran kurkkuun. Vaikutelma ei ole surullinen, pelottava tai ahdistava, vaan tökerö ja irvokas. – Onneksi avauskohtaus on elokuvan aallonpohja, jonka jälkeen suunta kääntyy jyrkästi ylöspäin.

Tyttären kuoleman myötä Julia vetäytyy epävakaasta avioliitostaan, muuttaa kauniisti kalustettuun asuntoon arvokkaalla asuinalueella ja aloittaa yksinäisen surutyön. Pian hän alkaa nähdä asuntonsa lähistöllä vilahduksia aavelapsesta, joka muistuttaa erehdyttävästi Kate-vainaata. Myös asunnon seinien sisällä tapahtuu outoja.

FULL-CIRCLE-fotogenie
Noidankehän voima selittyy paljolti Farrow’n vahvalla näyttelijäsuorituksella.

Julian käly keksii järjestää Julian asunnossa spiritistisen istunnon, joka päättyy ikäviin tunnelmiin. Tästä istunnosta on johdettu myös elokuvan suomenkielinen että alkuperäinen levitysnimi Full Circle. Nimivalinta on hieman outo, sillä istunnolla ei ole järin suurta roolia elokuvan tarinassa. Alkuperäinen nimi viittaa myös sanontaan ”kehän sulkeutumisesta” (to come a full circle), mikä tekee elokuvan loppuratkaisusta aika kiehtovalla tavalla tulkinnanvaraisen.

Elokuvan perusasetelma tuo mieleen kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneen Rosemaryn painajaisen: on ihanan yksinäinen Mia Farrow, joka on vieraantunut aviomiehestään ja painiskelee omaa lastaan koskevien epäilyksien parissa. Hän muuttaa elokuvan alussa massiiviseen, koreasti sisustettuun asuntoon, jossa tapahtuu jotain kummaa ja pelottavaa. Molemmissa elokuvissa katsojaa pidetään pitkään jännityksessä sen suhteen, onko tapahtumissa kyse vain epävakaan (nais)mielen kokemista harhoista vai todellisista, yliluonnollisista ilmiöistä. (Ja jos aivan tarkkoja ollaan, en ole aivan varma, saadaanko kummassakaan elokuvassa täysin kiistatonta ja selkeää ratkaisua tähän ontologiseen ristiriitaan. Onko kyse ”luonnollisista” – eli psykologisista – vai ”yliluonnollisista” ilmiöistä? Molemmat elokuvat kenties tuuppaavat katsojaa kohti yhtä vaihtoehtoa, mutteivät sulje toista kokonaan pois.)

FULL-CIRCLE-olivia
Noidankehän pikkutyttö on arvoitus.

Vaikka Rosemaryn painajaisen ja Noidankehän vertaileminen ei kenties tee täysin oikeutta kummallekaan elokuvalle, en malta olla sanomatta tätä: vaikka Rosemaryn painajainen on poikkeuksellisen onnistunut psykologinen kauhuelokuva, pidän Noidankehän fiiliksestä ja vivahteista huomattavasti enemmän. Noidankehä ei ole elokuvana erityisen pelottava, eikä sen juoni pidä sisällään nokkelia käänteitä tai jippoja. Sen tarina ei ole järin looginen tai kiinnostava. Vaan elokuvan tunnelma ja tapa, jolla katsoja upotetaan surullisen Julian hauraaseen maailmaan – nämä seikat tekevät elokuvasta ainutlaatuisen.

Erityisen kiehtovan elokuvasta tekee Julian loputon yksinäisyys. Hän kieltäytyy käsittelemästä tyttärensä kuolemaa miehensä tai ystäviensä kanssa ja vetäytyy pois muiden seurasta. Aivan kuin tyttären menetyksestä johtuva suru olisi hänelle kallisarvoinen aarre, josta on nautittava yksin ja jota on aivan erityisesti suojeltava ja varjeltava. Yksin ollessaan hän on vapaa uppoutumaan muistoihin ja unelmiin, ystävät puolestaan vetävät häntä kohti tuskallista todellisuutta.

Farrow’n lisäksi elokuvassa nähdään myös toinen kiinnostava ja tasokas roolisuoritus: veteraaninäyttelijä Cathleen Nesbitt piipahtaa elokuvassa yhden lyhyen kohtauksen verran. Nesbitt onnistuu luomaan vähäeleisen dialogin myötä henkilöhahmostaan todella vastenmielisen ja rujon. Vaikka Nesbitt saa ruutuaikaa vain muutaman hassun minuutin, on hänen roolisuorituksensa elokuvan mieleenpainuvin… heti Farrow’n suorituksen jälkeen.

FULL-CIRCLE-rudge
Upea Cathleen Nesbitt hulluna vanhana rouvana.

Noidankehä on kuvattu tavattoman kauniisti. Erityisesti elokuvan alkupuolen kohtauksille ominainen, hämyinen aamupäivän valo toistuu jopa Youtube-tiedostossa niin upeasti hehkuen, etten uskalla edes kuvitella, kuinka mahtavalta se näyttää filmiltä projisoituna. Myös näyttämöllepanon, näyttelijäntyön ja leikkauksen suhteen elokuva on todella onnistunut. Kyse lienee osittain myös nostalgiasta: kaikki Noidankehässä hohkaa 70-lukua. Värit, vaatteet, kieli, elämäntapa – ja tietenkin filmin laatu… En voi edes arvata, mitä mieltä 70-luvun kokeneet ovat tästä, mutta minusta Noidankehä omalla erittäin onnistunut kuva tuotantoajankohdastaan – ei sosiaalisessa tai tai yhteiskunnallisessa, vaan esteettisessä mielessä.

Noidankehä menestyi huonosti sekä kotimaassaan Englannissa että Yhdysvalloissa. Elokuvan ilmestymisvuoteen 1976 mennessä valkokankaalla oli jo nähty Manaajaa ja Teksasin moottorisahamurhia. Valtavirtayleisöt olivat tottuneet hyvinkin raisuihin kauhuelokuviin ja kaipasivat kai tässä vaiheessa yhä verisempää ilmaisua. Slashereiden kultakausi oli aivan kulman takana. Kauhuelokuvaksi kesy Noidankehä ei ilmeisesti vastannut ajan hengelle ominaisiin mieltymyksiin tarpeeksi hyvin. – Elokuva kantaa Suomessa edelleen K18-ikärajaa, mikä tuntuu lähinnä vitsiltä. Jos ikäraja arvioitaisiin uudelleen nyt, tulisi luokitukseksi todennäköisesti K12.

FULL-CIRCLE-metsa
Melankolia leimaa Noidankehän tunnelmaa.

Todella toivon, että jokin levittäjätaho ottaa vielä Noidankehästä kopin ja huolehtii siitä, että elokuvasta saadaan kunnollinen suomalainen tai pohjoismainen kotikatselutallenne. Vielä hienompaa olisi tietenkin päästä näkemään elokuva filmiltä, mutten pidä kovin todennäköisenä, että tällainen koskaan toteutuisi – etenkin, jos Kavilla ei ole hallussaan esityskelpoista kopiota (tästä minulla ei tosin ole varmaa tietoa, ainoastaan aavistuksia). Ainahan saa toivoa – Night Visions, miten olis?

Loppuun mutustelua: Täytyy myöntää, että olen vähän kyllästynyt elokuvien katseluun. Vaikken viime vuosina ole katsonut elokuvia yhtä raivokkaaseen tahtiin kuin opiskeluaikoina, ovat elokuvat minulle hyvin arkinen ja tavanomainen ajanvietteen muoto. Toisin oli noin 15 vuotta sitten, kun olin vasta innostunut elokuvasta taidemuotoa. Katselin ja ihailin patinoituneita klassikoita: Felliniä, Jodorowskyä, Langia, Murnauta. Noihin aikoihin pystyin todellakin uppoutumaan hyviin elokuviin, jolloin niiden syvempi ominaisluonne paljastui minulle melko vähällä raaputtelulla. Niiden myötä tunsin ymmärtäväni jotakin elämää suurempaa. Tällainen tunne valtasi minut myös Noidankehän loppukohtausta katsellessani.

Nykyään pääsen noihin fiiliksiin aivan liian harvoin. Osittain se johtuu siitä, että katselen nykyään lähinnä tuoreehkoa elokuvaa, joka vain poikkeustapauksissa tarjoaa elämää suurempia elämyksiä. (Miksi teen näin? Mikä katseluvalintojani oikein ohjaa? Markkinatalous? Tarjonta? Oma henkinen laiskuuteni?) Toinen syy tähän on se, että nykyään on niin paljon muutakin tekemistä kuin uppoutuminen ja ihailu. Pitää käydä töissä. Pitää tiskata ja pestä ikkunat. Pitää käydä kaupassa, ostaa mandariineja ja talvisukkahousut. Pitää nähdä ystäviä. Pitää viettää yhteistä aikaa. Milloin elämästä tuli tällaista? Milloin mukavistakin asioista tuli velvoitteita, jotka suoritetaan läpi ja ruksataan äärettömältä to-do-listalta? Olen kai tullut vanhaksi.

FULL-CIRCLE-loppu
Noidankehän loppukohtaus sulkee ympyrän – tavallaan.

Kökön avauskohtauksen takia Noidankehältä pitäisi ehkä rokottaa yksi tähti. Mukaan mahtuu myös pari jokseenkin tökeröä death sceneä – ei niistä enempää. Elokuvaa on kuitenkin sorsittu vuosien varrella sen verran rajusti, että haluan hieman tasata tilannetta. Ja jos avauskohtaus onkin susi, otetaan vahinko takaisin elokuvan lopussa: Noidankehän viimeinen kohtaus on kenties upein kauhuelokuvan päätös, jonka olen koskaan nähnyt.

Elokuvan voi katsoa kokonaisuudessaan alla olevasta upotuksesta.

*****

Mainokset

Sibafest: Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia

sibafestJatketaan Sibafestin ja elokuvamusiikkiteeman parissa. Viime viikolla Musiikkitalossa järjestetty Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia -konsertti käsitti reilun tunnin valikoiman elokuvamusiikkia hieman poikkeuksellisin sovituksin. Pois jäivät elokuvamusiikissa ylikäytetyt jousisoittimet, joiden tilalle napattiin eufonium, tuuba, piano ja fagotti. Sain sen vaikutelman, että ohjelmiston valinnassa ja sovituksissa tähdättiin ennen kaikkea viihdyttävyyteen ja eloisaan kokonaisuuteen: ohjelmisto koostui suurelta lyhyistä kappaleista, ja välijuonnot olivat holtittomassa huumorissaan herkullisia. Pisteitä tuubansoittaja Petri Keskitalolle, joka suoriutui juontajanpestistä erinomaisesti!

Heti alkuun on kehuttava Musiikkitalon Camerata-salin akustiikkaa ja tunnelmaa. Salissa leijui jokin tuttu, mutta silti nimettömäksi jäävä tuoksu – aluksi arvelin, että kyseessä olisi jokin interiöörissä käytetty puumateriaali, mutta pidempään nuuhkittuani löysin tuoksusta myös jotain tomuista ja ”hiekkaista”. Enpä olisi uskonut koskaan kirjoittavani näin mistään julkisesta tilasta: pelkkä Cameratan tuoksu olisi hyvä syy tulla katsomaan salin konsertteja uudelleenkin. – Salin akustiikka tuntui soveltuvan erityisen hyvin juuri puhaltimille, joiden äänet toistuivat pehmeinä ja soljuvina. Konsertin vähäiset lyömäsoittimet sen sijaan kuulostivat omaan korvaani tässä salissa turhan kovilta ja metallisilta.

Koko konsertin idean kiinnostavin aspekti on se, kuinka elokuvamusiikista tulee tässä poikkeuksellisessa kontekstissa ”pelkkää” musiikkia – musiikkia ilman elokuvaa. Kantaako elokuvamusiikki ilman kuvan tarjoamaa tukea? Voiko se jopa päästä paremmin oikeuksiinsa, kun se saa elää ja hengittää ilman kuvaraidan asettamia raameja? Konsertti vakuutti ainakin minut siitä, että vastaus jälkimmäiseen kysymykseen voi monessa tapauksessa olla myöntävä. Toisaalta osa elokuvamusiikista tuntuu yksinkertaisesti kutistuvan ”pelkäksi elokuvamusiikiksi” – tästäkin kuultiin konsertissa esimerkkejä.

Suosikikseni ohjelmasta nousi itselleni ennestään täysin vieras teos, Timo Hietalan Music from Silence, jota tuskin olisin pitänyt elokuvanäytöksessä kummoisenakaan suorituksena. En olisi arvannut, että kotimaista sotaelokuvaa varten sävelletystä musiikista saadaan hieman erikoisemmalla sovituksella irti tällaisia sfäärejä! Toinen konsertin huippukohdista oli Blown Away -elokuvasta tuttu, U2:n With or Withour You, josta Petri Keskitalo askarteli komean luuppiteoksen. Vastaavaa en ole nähnyt sitten Siebenin Glorian-keikan vuonna 2008. Siebenin lähes koko tuotanto sentään perustuu ääniluuppeihin, joiden teossa bändin one-man Matt Howden on melkoinen velho; tämä rinnastus on siis Keskitalolle kunniaksi.

Toisinaan elokuvamusiikki typistyy niin sanotuksi taustamusiikiksi niin perinpohjaisesti, että se kuulostaa mitäänsanomattomalta myös silloin, kun kuvaraita napataan pois kilpailemasta katsojan huomiosta. Melkein nukahdin Missä kuljimme kerran -elokuvasta napatun Time-sävellyksen aikana. Sovitus oli sinällään kaunis, mutta… – siihen se sitten jääkin. (Off-topic: ehkäpä tämä sopii luonnehtimaan myös Kjell Westön kirjallista tuotantoa…) Kaunista musiikkia on maailma täynnä. Jotta teos painuisi mieleen, on sen oltava jotain muutakin.

Kuten olen blogissa aiemminkin todennut, en oikeastaan tiedä mitään musiikista – etenkään klassisesta musiikista. En ole koskaan edes aloittanut mihinkään soittimeen liittyvää muodollista koulutusta, enkä ole paneutunut länsimaisen taidemusiikin historiaan. Olen täysin väärä ihminen arvioimaan konserttisalimuusikoiden ammattitaitoa tai osaamista – mutta nyt en malta pidätellä itseäni: fagotisti Otto Virtasen soitanta teki minuun syvän vaikutuksen. En osaa sanoa, miksi. Ehkä siksi, että ylipäätään pidän puupuhaltimista enemmän kuin vaskipuhaltimista tai kosketinsoittimista. Ehkä siksi, että salin akustiikka oli omiaan tukemaan nimenomaan fagotin pehmeää ääntä. Tai ehkä siksi, että Radion sinfoniaorkesterin ensimmäisenä soolofagotistina toimiva Virtanen tuntui suorastaan kasvaneen yhdeksi instrumenttinsa kanssa. En tiedä. Mahtavaa joka tapauksessa. Harkitsen Radion sinfoniaorkesterin kausikortin ostamista – jo pelkästään Virtasen vuoksi.

Kaikkiaan Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia oli virkistävä kokemus kaltaiselleni leffanörtille. Tapahtuma muistutti, että välillä kannattaisi käydä pelkkien keikkojen sijaan myös konserteissa.

Olen saanut festivaalin järjestäjältä pressilipun tämän tekstin kirjoittamista varten.

Sibafest: Keskustelua elokuvamusiikista

sibafestViime viikolla järjestetyn elokuvamusiikkiteemaisen Sibafestin tapahtumakalenteri oli niin kiinnostava, että olisin mielelläni käynyt kuuntelemassa viikon aikana useammankin konsertin. Muiden kiireiden keskellä ehdin vain kahteen tapahtumaan: elokuvamusiikkiaiheiseen paneelikeskusteluun sekä Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia -konserttiin. Nyt vähän ruodintaa ensinnä mainitusta – konsertista on luvassa juttua myöhemmin tällä viikolla.

Koska Taikalyhty ei ole lehti vaan blogi, en aio kirjoittaa referaattia tilaisuudesta. Sellaista kaipaavien kannattaa suunnata suoraan Sibafestin omille sivuille. Referaatin sijaan muhittelen tässä tekstissä ajatuksia, joita paneelikeskustelun mittaan nousi mieleeni.

Keskustelun puheenjohtajana toimi säveltäjä-kapellimestari Kirmo Lintinen. Keskustelijoiksi oli ennakkotiedoissa ilmoitettu tutkijat Antti Alanen ja Anu Juva sekä säveltäjä Timo Hietala. Heidän lisäkseen keskusteluun osallistui yllätysvieras, trumpetisti Tim Hagans. Jurnutetaan vähän alkuun: keskustelu käytiin (ilmeisesti Hagansin osallistumisen vuoksi) englanniksi, vaikka ennakkotiedoissa annettiin ymmärtää, että paneeli olisi suomenkielinen. Tämä ei ollut minulle mikään ongelma, ymmärränhän englantia – etenkin suomalaisten puhumaa englantia – moitteetta. Mutta mene ja tiedä, oliko yleisöön eksynyt puutteellisen tiedotuksen vuoksi myös niitä, joille englanti tuottaa hankaluuksia. Ilmeisesti mahdollisuus saada Hagans mukaan paneeliin nähtiin sen riskin arvoiseksi, etteivät kaikki kuulijat pysty kielimuurin vuoksi seuraamaan keskustelua.

Oli mukavaa päästä näkemään ja tapaamaan tutkijat Alanen ja Juva, joista erityisesti ensiksi mainittu oli minulle opiskeluaikoina jonkinlainen puoli-idoli (mielestäni parikymppisellä tytönhupakolla voi olla paljon kehnompiakin esikuvia). Keskustelun mittaan huomasi, kuinka tutkijat ja säveltäjä/muusikot lähestyvät elokuvamusiikkia erilaisista lähtökohdista. Vaikka noin puolet paneelin keskustelijoista edusti nimenomaan tutkijoiden ammattikuntaa, oli keskustelu kokonaisuudessaan hyvinkin ilmiökeskeistä: elokuvamusiikin suuret linjat kävivät esille lähinnä konkreettisten esimerkkielokuvien, -ohjaajien ja -säveltäjien kautta. Puisevaa teoriaa ei mukaan mahtunut, ja hyvä niin.

Tunnustan: olen itse oppinut elokuvamusiikkiin liittyvät asenteeni ennen kaikkea Susanna Välimäeltä, joka joitakin vuosia sitten veti (ja vetää kenties edelleen) Helsingin yliopistolla erinomaista elokuvan ääneen ja musiikkiin keskittyvää luentokurssia. Välimäen opetuksessa korostui ennen kaikkea ajatus elokuvamusiikin jakautumisesta parafraasiin eli mukailuun, polarisaatioon eli kohdentamiseen ja kontrapunktiin eli vastakohtaisuuteen ja kyseenalaistamiseen. Tämä jaottelu häilyi jossakin keskustelun metatasolla myös Sibafestin paneelissa, joskin fokus tuntui olevan ennen kaikkea parafraasissa ja polarisaatiossa.

Siitä lähtien, kun kävin Välimäen kurssilla viisastumassa viiden opintopisteen verran, olen ajatellut elokuvamusiikin olevan parhaimmillaan silloin, kun se kyseenalaistaa tai kumoaa sen, mitä kuvaraidalla tapahtuu. Kun kävin paneelin jälkeen vaihtamassa asiasta pari sanaa puhujien kanssa, Juva – onneksi – oikaisi minua: asia ei ole niin yksinkertainen, elokuvamusiikkia tarvitaan monenlaista. Juva on tietenkin oikeassa. Silti en luovu siitä näkökannasta, että elokuvamusiikki on kiinnostavimmillaan silloin, kun se kyseenalaistaa kuvaraidan tapahtumat.

Toisaalta elokuvamusiikki ei saa olla myöskään liian monimutkaista. Paneelissa nousi esiin Walter Murchin klassikkolausahdus:  ”There is a rule of thumb I use which is never to give the audience more than two-and-a-half things to think about aurally at any one moment.” Elokuvamusiikin säveltäjät ja koostajat joutuvat etsimään keskitietä kahden ääripään välistä: tulisi välttää sitä pateettista vaikutelmaa, joka syntyy, kun kaikki elokuvan ilmaisukeinot tuuppaavat katsojaa kohti samaa tulkintaa – mutta toisaalta liikaa ristiriitaisuuttakin tulee välttää. Ratkaisu löytyy rytmistä. Juva nosti esille Matti Kassilan oivalluksen: tärkein asia, jonka musiikki tekee elokuvaan, on rytmi. Juuri taitavalla rytmityksellä molemmat sudenkuopat – ratakiskosta vääntäminen ja toisaalta liika monimutkaisuus – voidaan välttää.

Alkuperäismusiikki eli elokuvaa varten sävelletty musiikki sai paneelissa suuren painoarvon. Tämä johtui luultavasti ainakin osittain siitä, että paneelin viidestä keskustelijasta kolme on työskennellyt nimenomaan elokuvien alkuperäismusiikin tuotannon parissa. Myös kompilaatiomusiikkia (eli musiikkia, jota ei ole sävelletty sitä elokuvaa varten, jossa sitä käytetään) sivuttiin, mutta varsin ylimalkaisesti. Tämä on sinänsä sääli, sillä – ja myönnän: tämä on mielipide, ei luonnonlaki – kompilaatiomusiikki tuppaa olemaan usein kiinnostavampaa kuin alkuperäismusiikki. Olen huomannut, että kompilaatiomusiikki ja kuvaraidan tapahtumien kyseenalaistaminen kulkevat usein käsi kädessä. Erityisesti tunnetut pop-kappaleet ja niiden muassaan raahaama merkityskuorma – erinomaisena esimerkkinä vaikkapa Bobby Vintonin Blue Velvet -kappale David Lynchin samannimisessä elokuvassa – ovat omiaan luomaan elokuvaan kiinnostavaa ristiriitaa.

Hietala painotti improvisaation roolia omassa sävellystyössään: hänen työskentelyprosessinsa alkaa elokuvan katselulla ja improvisoinnilla. Kuvaraita on siis sen inspiraation, joka synnyttää soundtrackin, perusta. Improvisointi painottaa sävellystekniikan apuvälineenä ennen kaikkea emootiota ration kustannuksella: kuvaraita ikään kuin ohjaa säveltäjän käsiä ja syntyvää ääntä ilman, että äly tai tietoisuus ehtisi laukoa väliin omia kommenttejaan. Toisinkin voi tehdä. Mieleen tulee ajatus säveltämisen suunnasta, jota pohdin Arvo Pärtiä käsittelevässä tekstissäni: ”Pärtin ja ymmärtääkseni myös useimpien muiden taidemusiikin säveltäjien työskentelyssä ensin on idea, abstraktio, ja vasta sen jälkeen sen manifestoituma, ääni.” Hietalan kohdalla prosessi etenee päinvastoin: sävellys ei synny abstraktiosta, vaan äänestä.

Pärt mainittiin myös paneelikeskustelussa hieman negatiivisessa valossa. Se oli muistaakseni Hagans, joka esitti asian jotakuinkin näin: Pärtin ja Philip Glassin kaltaisten säveltäjien musiikki alkaa elokuvissa jo puuduttaa, koska heidän musiikkinsa ilmaisee vain yhtä asiaa kerrallaan. Yleensä tuo yksi asia on täysin yhdensuuntaista myös kuvaraidan ilmaisun suhteen. Olen periaatteessa Hagansin kanssa samaa mieltä; Pärtin ja Glassin musiikkia on käytetty ja käytetään elokuvissa aivan liikaa ja usein todella mielikuvituksettomilla tavoilla. Mikään ei ole masentavampaa kuin halvan keskitysleiridokkarin taustalla soiva Spiegel im Spiegel (sinänsä mahtava sävelteos, josta elokuvateollisuus on tehnyt vastenmielisen kliseeklimpin).

Toisaalta elokuvat ovat – tai ainakin niiden pitäisi olla – ennen kaikkea elämyksiä, ei välineitä oman nokkeluuden tai kyvykkyyden todisteluun. Tämä kannattaisi minunkin palauttaa mieleeni hieman useammin… Ajatus nousi esiin Anu Juvan kommentissa: elokuva ja elokuvamusiikki ovat aina subjektiivisia kokemuksia; eri katsojat eivät kuule elokuvamusiikkia samalla tavalla. Elokuvamusiikki ei saavuta aina tutkijankaan mielen tietoista aluetta; jokainen katsoja, myös tutkija, saattaa uppoutua elokuvaan niin perinpohjaisesti, ettei musiikkia – tai muitakaan elementtejä – tule pohtineeksi tietoisella, analyttisella tasolla.

Jos elokuvan eri elementtejä tarkastellaan yksitellen, lienee tällainen uppoutuminen ja unohtaminen kaikkein yleisintä nimenomaan elokuvamusiikin saralla. Ääni ja musiikki kuuluvat vahvasti nimenomaan tiedostamattoman alueeseen – ne vaikuttavat katsojaan ilman, että hän tulee tästä vaikutuksesta tietoiseksi, ellei katsoja erityisesti ponnistele pitääkseen huomioon äänimaailman luonteessa ja keinoissa. Tässä yhteydessä on hyvä nostaa esille puheet elokuvien taustamusiikista. Koko taustamusiikin käsite kertoo paljon siitä, kuinka väheksyen elokuvamusiikkiin suhtaudutaan. Mikä ihmeen taustamusiikki? Sama asia olisi, jos puhuttaisiin taustalavastuksesta tai taustanäyttelystä. Elokuvamusiikki vaikuttaa tosiasiallisesti varsin voimakkaasti siihen, kuinka erilaiset kohtaukset koetaan. Sillä ei ole mitään tekemistä taustan kanssa. Siksi sanan taustamusiikki käyttämisestä elokuvamusiikin yhteydessä pitäisi mielestäni tehdä rangaistava teko.

Samasta syystä on tärkeää, että elokuvamusiikki otetaan säännöllisin väliajoin tarkastelun keskiöön, tehdään näkyväksi. Siitä kiitos Sibafestin paneelin järjestäjille ja keskustelijoille.