The Executioner’s Song (1982) arvostelu

The Executioner's Song (1982) elokuva
The Executioner’s Song (1982)

See you in the darkness.

– Gary Gilmore (1976)

Norman Mailerin Pyövelin laulu on yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista. Romaani ja siitä adaptoitu The Executioner’s Song -elokuva (Yhdysvallat 1982) perustuvat tositarinaan. Teosten keskiössä heiluu Gary Gilmore (Tommy Lee Jones), 35-vuotias elämäntaparikollinen, joka on viettänyt yli puolet aikuiselämästään telkien takana. Tositapahtumat, joiden seurauksena Gilmore nousi koko läntisen maailman tietoisuuteen, alkoivat huhtikuussa 1976, kun Gilmore päästettiin pitkän vankilareissun päätteeksi ehdonalaiseen. Vankilavuodet ovat muuttaneet Gilmorea ratkaisevasti: hän käyttäytyy ruokottomasti, varastelee ja on töykeä. Lounaspöydässä hän ahmii ruokansa, koska on tottunut vankilassa siihen, että ruoka on pistettävä posteen parissa minuutissa – muuten se jää syömättä.

Gary löytää kuitenkin rinnalleen oikean enkelin: 19-vuotiaan Nicole Bakerin (Christine Lahti), jolla on nuoresta iästään huolimatta takanaan jo kolme avioliittoa ja hoidettavanaan kaksi lasta. Pari hullaantuu toisistaan. Aluksi kaikki sujuu hyvin, mutta pian Gary menettää malttinsa, alkaa purkaa henkistä taakkaansa väkivalloin ja on vähällä tuhota oman enkelinsä.

Pian rakkaudessa pettynyt Gilmore huomaa pian olevansa jälleen leivättömän pöydän ääressä. Hän saa kuolemantuomion, jonka oikeuslaitos on valmis muuttamaan elinkautiseksi. Gilmore kuitenkin kieltäytyy tarjouksesta. Toisin kuin muut ajan yhdysvaltalaiset kuolemaantuomitut, Gilmore vaatii, että hänen tuomionsa pannaan täytäntöön. Tämän vuoksi Gary Gilmore nousi hetkessä kansallisen ja lopulta myös kansainvälisen median mielenkiinnon kohteeksi.

On joskus sattuman kauppaa, kuka saa elää ja kuka kuolee.

Kun uutiset Gilmoren päätöksestä levisivät, alkoi hän saada tarjouksia tarinansa kirja- ja elokuvaoikeuksista. Näin hän tapasi Norman Mailerin, joka haastatteli Gilmorea pitkällisesti silloin, kun tämä odotti tuomionsa täytäntöönpanoa. Sekä Norman Mailer että elokuvan tuottanut ja ohjannut Lawrence Schiller olivat siis kiinteä osa Gilmoren viimeisiä elinkuukausia. Mailer päätti kuitenkin (minulle tuntemattomista syistä) olla kirjoittamatta itseään omaan kirjaansa, eikä häntä nähdä myöskään The Executioner’s Song -elokuvassa. Sen sijaan Lawrence Schiller esiintyy molemmissa. Paradoksaalisesti hän siis on itse hahmo elokuvassa, jonka hän on tuottanut ja ohjannut. The Executioner’s Song kertoo paitsi kuolemaantuomitusta Gary Gilmoresta, myös omasta tuotantohistoriastaan.

Gilmoren elämän viimeiset vaiheet olivat täynnä puhetta rahasta ja siitä, kuinka hänen omaisuutensa jaetaan hänen kuolemansa jälkeen. Selvää oli, että Gilmoren päätös kuolla nosti hänen tarinansa arvoa. Jos Gilmore olisi viimeisinä viikkoinaan pyörtänyt päätöksensä ja pyytänyt tuomiotaan muutettavaksi vankeusrangaistukseksi, olisi hänen tarinansa arvo murentunut silmissä, sillä suuri yleisö olisi menettänyt mielenkiintonsa häneen. Tiedä häntä, mikä painoarvo tällä on ollut siinä, että Gilmore piti päänsä viimeiseen asti ja astui tammikuussa 1977 teloitusryhmän eteen.

Gary Gilmoren viimeisiä sanoja: ”Let’s do this.”

Pyövelin laulu -romaani on minulle suuri ja kaunis mysteeri. En oikeastaan ole kiinnostunut siitä, mitä se yrittää meille maailmasta kertoa. Kaipa ajatuksena on ilmaista, että vankilasysteemi synnyttää hirviöitä lukitessaan ihmisiä vuosikausiksi laitoksiin, joissa ihmiset voivat enemmän tai vähemmän vapaasti pahoinpidellä, alistaa ja nöyryyttää toisiaan – ja päästämällä nämä ihmiset sitten vapaaksi yhteiskunnan keskelle. Viidakon lakeihin tottunut yksilö soveltaa näitä lakeja myös silloin, kun hän joutuu takaisin sivistyksen keskelle.

Tämä ei kuitenkaan ole tarinan koko idea. Gary Gilmoresta hahmottuu Mailerin tekstissä kärsimyksessään suorastaan jalo hahmo. Kirja tuo esiin myös Gilmoren julmuuden: hän kohtelee kiihtyessään muun muassa Nicolea väkivaltaisesti ja julmasti. Pyövelin laulu ei pyydä meitä lukijoina antamaan Gilmorelle anteeksi tai ihailemaan häntä. Sen sijaan se kehottaa meitä yrittämään ymmärtää edes jossakin määrin ihmistä, joka on rikkonut muita ihmisiä vastaan.

Christine Lahti on hurmaava hauraana Nicolena.

Jos oikein muistan, Pyövelin laulun suomenkielisellä käännöksellä oli mittaa tuhatkunta sivua. Sen vetovoima perustuu ennen kaikkea sen yksityiskohtaisuuteen ja itsepäiseen tahtoon tuoda ilmi kaikki Gilmoren elämänkokemuksen ymmärtämisen kannalta välttämätön materiaali. Ei siis ole yllätys, että The Executioner’s Song -elokuva jää jokseenkin vaisuksi teokseksi kirjan rinnalla. Elokuvan näyttelijäntyö on kyllä ensiluokkaista: Tommy Lee Jones ja Christine Lahti ovat erinomaisia valintoja traagisen pääparin näyttelijöiksi. Myös elokuvan näyttämöllepano on kaikessa vaatimattomuudessaan onnistunut.

Siinä missä Pyövelin laulu on loistava romaani, on The Executioner’s Song kuitenkin vain keskinkertainen elokuva.

*****

Olethan jo tykännyt Taikalyhdyn Facebook-sivusta?

Mainokset

Queen of the Desert (2015) – Herzog tekee mainstream-draamaa

QUEEN OF THE DESERT 2015
Queen of the Desert (2015)

Werner Herzog, mitä ihmettä sinulle tapahtuu? En olisi tunnetuimpien ohjaustöidesi perusteella uskonut, että alat urasi päätteeksi ohjata geneerisiä Hollywood-elokuvia. Onko sittenkin niin, että suurimmankin auteurin viimeinen unelma on päästä tekemään suurten yleisöjen elokuvia helvetin isolla budjetilla? Oli miten oli, olen viimeaikaisiin ohjauksiisi hieman pettynyt. (Okei, My Son, My Son, What Have Ye Done? on erinomainen elokuva, mutta se onkin poikkeus viimeaikaisten tekosiesi joukossa.)

Herzogin tuorein ohjaustyö Queen of the Desert (Yhdysvallat/Marokko 2015) on ihan mukiinmenevä elämäkertadraama, ei siinä mitään. Kaikki on kunnossa. Ongelma on lähinnä se, että Herzogin oma kädenjälki puuttuu. Miksi hän on vanhoilla päivillään halunnut muuttua näkymättömäksi? Queen of the Desert voisi olla kenen tahansa Hollywoodin leipäohjaajan tekosia.

Elokuva perustu englantilaisen Gertrude Bellin (1868–1926) elämään. Bell tunnetaan eräänlaisena naispuolisena Arabian Lawrencena: hän tutki koko aikuisikänsä Lähi-Idän kulttuureita, taiteita, kieliä ja arkeologiaa. Hän oli jopa mukana määrittämässä nykyisiä Jordanian ja Irakin rajoja. Bell omistautui arabikulttuureille ja suorastaan sulautui niihin – siinä määrin kuin se hänen elinaikanaan oli englantilaiselle naiselle mahdollista.

QUEEN-OF-THE-DESERT-kotona
Nuori Gertrude uhkaa kuolla tylsyyteen.

Elokuva alkaa Gertruden nuoruudesta. Rikkaan porvarisperheen tytär, Oxfordista erinomaisin arvosanoin valmistunut Gertrude (Nicole Kidman) uhkaa tylsistyä kuoliaaksi jäykissä seurapiiritapahtumissa. Hän tahtoo nähdä maailmaa! Viimein isä myöntyy Getruden pyyntöjen edessä: hän saa luvan matkustaa Teheraniin Iso-Britannian suurlähetystöön diplomaattisetänsä vieraaksi. Teheranissa Gertrude kiinnostuu Lähi-idän kulttuureista ja kielistä. Hän opiskelee farsia voidakseen tutustua maan kaunokirjalliseen perinteeseen alkukielellä ja pyrkii kokemaan maan tavat ja taiteet niin syvästi kuin englantilaisnaisen on suinkin mahdollista. Hän löytää Teheranista myös rakkautta.

Elokuva kertoo Gertruden tutkimusmatkoista ympäri Lähi-itää ja sukelluksesta alueen kulttuureihin. Hän elää jatkuvassa liikkeessä: hänen kotinsa on aavikolla, kamelin selässä. Mitä kauempana jokin kaupunki on, mitä eristyneemmin jokin beduiiniheimo elää, sitä voimakkaampaa vetoa hän siihen tuntee. Toisin kuin muut alueella toimivat länsimaalaiset, Gertrude ei tyydy tutkimaan alueen kulttuureita ulkoapäin. Sen sijaan hän pyrkii samastumaan arabien ja muiden Lähi-Idän kansojen sielunelämään.

QUEEN-OF-THE-DESERT-kidman-franco
Gertrude ja nuoruudenrakastettu Henry (James Franco).

Jokin kokonaisuudessa hiertää. Kautta elokuvan minua vaivasi Gertruden etuoikeutettu asema. Hänen elämäntapansa on mahdollinen vain sen vuoksi, että hänellä on tukenaan varakas perhe, joka omistaa tuottavan teräsyhtiön. Gertrude ei koskaan yritä ansaita elantoaan, vaan käyttää sumeilematta sukunsa varoja rahoittaakseen matkansa ja tutkimuksensa. (Tätä ei varsinaisesti tuoda elokuvassa esille; pikemminkin huomio pyritään ohjaamaan pois raha-asioista.)

En sano, että tämä olisi jotenkin väärin, mutta henkilökohtaisesti en osaa samastua tällaiseen. Rusoposkisen porvarisnaisen on kovin helppo uppoutua persialaisiin runoihin ja itkeä sitten sydänsurujaan ja elämänsä pitkäveteisyyttä, kun koko elämä on poljettu sileäksi hänen edessään.

Samalla Gertrudesta pyritään luomaan protofeminististä hahmoa. Elokuvassa alleviivataan hänen älyään ja lahjakkuuttaan kyllästymiseen asti. Hän on niin älykäs, että hänen elämänsä on vaikeaa. Hän on niin älykäs, että hän ei koskaan päässyt hyviin naimisiin. Hän on niin älykäs, että hän meinaa kuolla tylsyyteen joutuessaan alistumaan englantilaisen hienostoelämän kaavoihin.

QUEEN-OF-THE-DESERT-arabian-lawrence
Lähi-idässä pyörivien brittien skene on pieni, eikä Gertrude voi välttyä törmäämästä myös Arabian Lawrenceen (Robert Pattinson).

Jotain olennaista elokuvan maalaamasta henkilökuvasta kertoo keskustelu, jonka Gertrude käy arkkivihollisensa, neuvonantaja Mark Sykesin (Nick Waring) kanssa. Kun Sykes kysyy Gertrudelta, mikä beduiinieissa häntä oikein kiinnostaa, Gertrude vastaa:

Jokin, mitä te ja maailmanne ette koskaan ymmärrä. Heidän vapautensa, arvokkuutensa ja heidän elämänsä runollisuus.

Kuulun ilmeisesti samaan maailmaan kuin neuvonantaja Sykes, sillä ”heidän elämänsä runollisuus” kuulostaa mielestäni imelältä ja teennäiseltä hienostonaisen puheelta.

Gertruden elämä ei kuitenkaan ollut mukavaa tutkiskelua ja vaivatonta matkustelua. Britannian siirtomaahallinto yrittää ensin estää Gertruden tutkimusmatkoja ja vaatii sitten tätä vakoilemaan puolestaan. Myös aavikko asettaa Gertrudelle omat haasteensa. On kuitenkin yllättävää, kuinka helposti Gertrude selviytyy matkoihin liittyvistä vaikeuksistaan. Hänen elämänsä suurimmat ongelmat liittyvät ihmissuhteisiin ja yksinäisyyteen: näennäisestä itsenäisyydestään huolimatta Gertrude on hyvin omistautunut niille miehille, joille hän avaa sydämensä.

Nicole Kidman on Gertruden rooliin periaatteessa hyvä valinta. Käytännössä hän ei kuitenkaan ole erityisen uskottava nuorena Gertrudena. Kidman on jo lähes 50-vuotias, eikä häntä saada taitavallakaan ehostuksella parikymppisen näköistä. Tunnettu tosiasia on, että nuoresta näyttelijästä on suhteellisen helppoa tehdä vanhemman näköinen – huomattavasti vaikeampaa on saada vanha näyttelijä ikäistään nuoremmaksi. Lisäksi Kidmanin ilmaisussa on kautta linjan kulmikkuutta, joka saa hänet vaikuttaman paljon vanhemmalta kuin pitäisi. Kidmanin ansiot ja ammattitaito ovat kiistattomat, mutta kenties Gertruden rooliin olisi silti kannattanut valita nuorempi näyttelijätär.

QUEEN-OF-THE-DESERT-beduiinit
Beduiinien johtajat suhtautuvat Gertrudeen syvällä kunnioituksella.

Gertruden ikää elokuvan eri vaiheissa on tosin hyvin vaikea arvioida, ja elokuvassa mainitut vuosiluvut ovat omiaan pikemminkin hämärtämään asiaa itsestään kuin selventämään sitä. Ensimmäinen kohtaus, jossa Gertrude esiintyy, sijoittuu vuoteen 1902. Kohtauksen dialogin perusteella saa sen käsityksen, että Gertrude on vastikään valmistunut Oxfordista ja että hänet esitellään ensimmäistä kertaa seurapiireille. Voisi olettaa, että hän on elokuvan alkukohtauksissa noin 20-vuotias. Näiden kohtausten jälkeen Gertrude suuntaa Teheraniin ensimmäiselle Lähi-idän-matkalleen; toisin sanoen elokuvassa esitetään, että Gertrude kävi Lähi-idässä ensimmäistä kertaa vuonna 1902. – Tosiasiassa Gertrude juhli kyseisenä vuonna 34-vuotissyntymäpäiviään. Hän matkusti Teheraniin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1892 ja julkaisi matkaa kuvaavan Persian Pictures -teoksen vuonna 1894. En käsitä, miksi Gertruden elämän tapahtumia on pitänyt elokuvassa ”lykätä” kymmenen vuotta myöhemmäksi.

Gertruden elämä on vertaansa vailla, siitä ei ole epäilystäkään. Länsimaalainen nainen, joka kolusi Lähi-idän etäisimmätkin kolkat, oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa täysin ainutlaatuinen olento. On aivan selvää, että Gertruden tarina on kertomisen arvoinen paitsi elämäkerroissa (niitä hänestä onkin kirjoitettu ainakin seitsemän), myös elokuvassa. Toteutus kuitenkin tökkii.

*****

Queen of the Desert DVD @ Discshop

Eisenstein in Guanajuato (2015) – Silmissä vilisee

eisenstein_in_guanajuato poster
Eisenstein in Guanajuato (2015)

Ah, Peter Greenaway. Ihanaa, että teet edelleen elokuvia. Ihanaa, että elokuviasi levitetään myös Suomessa (suuri kiitos siitä Atlantic Filmille ja Future Filmille). Olet ylivoimaisesti kiinnostavimpia elossa olevia elokuvantekijöitä, ja uskallan toivoa, että teet vielä jotain suurta, vaikka oletkin jo eläkkeesi ansainnut. Uskallan myös toivoa, että suomalaiset levitysyhtiöt vielä joskus tarttuvat tiettyihin vanhoihin elokuviisi ja julkaisevat niistä uusia kotikatselutallenteita. Ainakin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja on ollut hyvän aikaa sitten loppuunmyyty Suomen markkinoilta. A Zed and Two Noughtsista ei tietääkseni ole täkäläistä kotikatselutallennetta koskaan tehtykään. Se on suuri sääli, sillä A Zed and Two Noughts on mielestäni yksi maailman parhaista elokuvista.

Greenaway ja elämäkertaelokuva kuulostaa oudolta yhdistelmältä. Siksi suhtauduin Eisenstein in Guanajuato -elokuvaan (Alankomaat/Belgia/Suomi/Meksiko/Ranska 2015) jokseenkin epäluuloisesti. Greenaway on toki aiemminkin tehnyt tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia – ja myös onnistunut niissä: Rembrandtin elämää ja tuotantoa käsittelevä Yövartio on mielestäni varsin kiinnostava elokuva. Ajallinen etäisyys Yövartion kuvaamiin tapahtumiin mahdollistaa sen ronskin ja spekulatiivisen otteen, jonka Greenaway työskentelyssään vaatii. Eisenstein in Guanajuaton kohdalla hän tekee samoin kuin Yövartiossa: hän ottaa lyhyen katkelman Eisensteinin elämästä ja muovaa, vatkaa, sotkee ja vaivaa sitä niin, ettei elokuvan Eisensteinillä ole lopulta kovinkaan paljon yhteistä historiallisen Eisensteinin kanssa.

Ei se väärin ole. Mutta tällaista elokuvaa ei kuuna kullan valkeana pitäisi markkinoida elämäkertaelokuvana.

Eisenstein in Guanajuato kuvaa Eisensteinin kuuluisaa elokuvamatkaa Meksikoon. Eisenstein kuvasi ¡Que viva México! -elokuvaa varten valtavan määrän materiaalia, kunnes elokuvan rahoittajat menettivät malttinsa ja iskivät rahahanat kiinni. Eisenstein joutui palaamaan kotiinsa Moskovaan lähes vuoden kestäneiden kuvausten jälkeen. Elokuva ei koskaan valmistunut.

eisenstein_in_guanajuato-elmer
Elmer Bäck on elokuvan tähti.

Oikeastaan Eisenstein in Guanajuato ei ole kiinnostunut Eisensteinistä elokuvantekijänä, vaan ihmisenä. Kohtauksia, jotka liittyvät suoranaisesti meneillä olevaan tuotantoon, on elokuvassa sangen vähän. Sen sijaan Eisenstein nähdään tekemässä kaikenlaista muuta: tutustumassa nähtävyyksiin, syömässä, peseytymässä, viihdyttämässä tuttaviaan, rakastelemassa. Koskaan hän ei lakkaa puhumasta.

Jyhkeäotsainen ja pörrötukkainen Eisenstein ei ole helpoin mahdollinen hahmo castattavaksi. En tiedä tarkalleen, mitä esituotantovaiheessa on oikein tapahtunut, mutta lopulta pääosan esittäjäksi on valikoitunut suomalainen (ja Suomessa verrattain tuntematon) Elmer Bäck. Ratkaisu tuntuu alkuun oudolta: Bäck lausuu englantia häpeilemättömän suomalaisittain. Miksi rooliin ei ole valittu venäläistä näyttelijää?

Pikaisella googletuksella selviää, että tuotantotiimi on pyrkinyt saamaan elokuvaan venäläisiä niin näyttelijöiksi kuin muihinkin tehtäviin – huonolla menestyksellä. Venäläisten haluttomuus osallistua elokuvan tuotantoon johtuu mitä ilmeisimmin tavasta, jolla elokuvassa kuvataan Eisensteinin seksuaalisuutta. Me kaikkihan tiedämme, kuinka kovassa huudossa homoseksuaalisuus Venäjällä on.

eisenstein_in_guanajuato-bunuel
Elokuvassa käytetään jaettua kuva-alaa ja arkistomateriaalia. Tässä kuvaan on päässyt Luis Buñuel.

Elokuvan ytimessä ovat Eisensteinin keskustelut oppaansa  Palomino Cañedon (Luis Alberti) kanssa. Mukana ei ole montaakaan kohtausta, jossa Cañedo ei olisi läsnä. Puhtaan ammatillinen suhde syvenee ensin ystävyydeksi ja muuttuu lopulta luonteeltaan intiimiksi. Cañedo on Eisensteinille opas sanan syvemmässä mielessä: hänen avustuksellaan Eisenstein oivaltaa jotain itsestään.

Elmer Bäck tekee elokuvassa erinomaisen roolisuorituksen. Hän pyörii, puhuu, huutaa, kierii ja mekkaloi elokuvan jokaisen kohtauksen täyteen elämää. On vähän vaikea uskoa, että historiallinen Eisenstein olisi ollut olemukseltaan tällainen – mutta mitä sitten? Eisenstein in Guanajuatoa kannattaa katsoa pikemminkin puhtaasti fiktiivisenä elokuvana, johon on saatu inspiraatiota Eisensteinin elämästä ja hahmosta.

eisenstein_in_guanajuato-kolme
Eisenstein ei hiljene koskaan. Mary Craig Sinclair ja Cañedo kuuntelevat.

Kuvauksen ja leikkauksen kannalta elokuva on ”niin Greenawayta”. On jaettua kuva-alaa, kuvaraitojen kerrostamista, outoja leikkauksia ja villejä kamera-ajoja. Tämä sopii oikein hyvin Eisensteinistä kertovaan elokuvaan, sillä Eisenstein tunnetaan ennen kaikkea elokuvaleikkaukseen liittyvästä työstään. Elokuvan jälkeen silmissä vähän vilisee, mutta ei se mitään, niin Greenaway-elokuvan jälkeen kuuluukin.

Elokuvan suurin heikkous liittyy musiikkiin. Kun kyse on Greenawayn elokuvasta, ovat odotukset musiikin suhteen kovat. Hänen yhteistyönsä Michael Nymanin kanssa on tuottanut todella komeita kokonaisuuksia, ja Greenawayn parhaat elokuvat ovat paljosta velkaa nimenomaan Nymanille. Valitettavasti Nyman ei ole osallistunut Eisenstein in Guanajuaton tuotantoon – kuten ei muidenkaan Greenawayn tuoreempiin elokuviin. Harmillista. En tiedä, kuka vastaa Eisenstein in Guanajuaton musiikista – enkä haluakaan tietää, niin haljua ja mitäänsanomatonta se on.

eisenstein_in_guanajuato-symmteria
Greenawayn viehtymys symmetriaan näkyy taas kerran voimakkaasti.

Eisenstein in Guanajuato on varmaa Greenawayta. Se ei tarjoa yllätyksiä – ei hyvässä eikä pahassa. Tuntuu keljulta sanoa näin Greenawayn ohjauksesta, mutta kokonaisuutena se on – jännistä rakennuspalikoista huolimatta – keskinkertainen.

*****

Eisenstein in Guanajuato DVD @ Discshop