Mick Wall: Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset (2016) arvostelu

Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset (2016)

Mick Wallin Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset on pätevin pitkään aikaan lukemani musiikkia käsittelevä teos. Tänä päivänä näkee niin paljon huolimatonta kirjoitustyötä, ammattitaidotonta kustannustoimittamista ja kehnoa käännöstyötä, että näin hyvin toteutetun kirjan lukeminen tuntuu mahdottoman hyvältä. Tämä lämmittää erityisen paljon siksi, että tämän teoksen kohderyhmälle olisi varmasti kelvannut heppoisempikin teos.

Teoksen alaotsikko, viimeiset jättiläiset, kertoo paljon teoksen painopisteistä ja kontekstista, johon Guns N’ Roses teoksessa asetetaan. Kirjassa luodaan pitkä ja huolellinen katsaus Guns N’ Rosesin juuriin ja musiikkiin, josta kukin bändin jäsenistä imi vaikutteita ja inspiraatiota. Guns N’ Roses nähdään teoksessa vahvasti viimeisenä 80-lukulaisena, stadion-mittaluokan hard rock -bändinä. Wall ei suinkaan ole ainoa, joka on kuvannut Guns N’ Rosesia tällaisessa roolissa. Hän kuitenkin taustoittaa ja perustelee Guns N’ Rosesin roolia viimeisenä kasarirockin jättiläisenä kenties paremmin kuin kukaan muu.

Mick Wallin tie ristesi Guns N’ Rosesin polun kanssa jo noin 30 vuotta sitten, kun bändin ura oli vasta aluillaan. Wall haastatteli bändin jäseniä Guns N’ Rosesin kultakauden aikana useita kertoja ja onnistui luomaan joihinkin bändin jäseniin luottamuksellisen suhteen. Toisin kuin useimmilla bändihistoriikkien kirjoittajilla, Mick Wallilla on pitkä ja omakohtainen suhde kuvauksensa kohteeseen.

Wallin teos on jaettu kahteen samanmittaiseen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa bändin nousua ja kulta-aikaa: nälkäisiä vuosia Hollywoodin kaduilla, Appetite for Destruction -debyyttialbumin syntyä ja julkaisua, pitkiä keikkaputkia ja lopulta Use Your Illusion -tupla-albumin nauhoituksia ja vastaanottoa. Toinen luku alkaa tilanteesta, jossa Guns N’ Roses on uransa huipulla. Bändin sisäinen hajaantuminen on jo alkanut, ja W. Axl Rose on jo ottamassa muuta yhtyettä niskalenkkiin.

Kaikkiaan teos on suorastaan hämmentävän tasapainoinen kuvaus bändin urasta. Vertailukohdaksi voi ottaa vaikkapa Stephen Davisin Guns N’ Roses – Koko tarina -teoksen, joka sivumäärästä noin puolet keskittyy Appetite for Destructionin julkaisua edeltäviin vuosiin; bändin myöhemmät vaiheet käydään läpi nopealla tahdilla ja hutaisten. Toisin kuin Davis, Wall on löytänyt valtavasti kiinnostavaa kerrottavaa myös Guns N’ Rosesin ”hiljaisista vuosista” (1994—2000).

Teoksen ehkäpä suurin ansio on se, kuinka Wall onnistuu avaamaan bändin sisäistä dynamiikkaa ja erityisesti W. Axl Rosen sielunelämää. Monet muut kirjoittajat ovat yksinkertaisesti tyytyneet kuvailemaan sitä, kuinka hirvittävän hankala ihminen Axl Rose oli ja on. Wall ei tyydy näin vähään, vaan pyrkii ymmärtämään Rosen ajatuksia ja tekoja:

[Axl Rose] on mittaamattoman ylpeä luomuksistaan ja tahtoo viedä ne ihmisten eteen parhaassa mahdollisessa valossa. Mutta vastassaan mies näkee leegion ihmisiä. — — Ja joka ainoalla hyörivällä on jokin kaupallinen tai henkilökohtainen agenda. Kaikki haluavat häneltä jotain. Kuka aikaa, kuka rahaa, kuka mitäkin. Ja se on suoraan pois siitä, mitä hän oikeasti haluaisi tehdä. Koska hän on luonteeltaan perfektionisti, tilanne riistää häneltä järjen päästä ja saa hänet raivon partaalle. Hän näkee asian aivan selvästi, miksi he eivät? Joten hän omaksuu hallinnan kaikesta, mistä vielä voi.

On mahdotonta tietää, mitä Rosen päässä tarkalleen ottaen liikkuu – mies kun ei ole juuri avautunut lehdistölle sitten 90-luvun alun. Wallin tulkinta Rosen psykologiasta vaikuttaa kuitenkin kaikin puolin uskottavalta.

Lisää nasevaa analyysia kuullaan bändin ex-manageri Doug Goldsteiniltä:

Muille yhtyeessä riitti olla kuin AC/DC tai The Rolling Stones eli julkaista periaatteessa sama albumi aina uudestaan. Axl taas tähtäsi The Beatlesin malliin. Hän halusi, että jokainen levy ottaa askeleen eteenpäin. Ei häntä kiinnostanut julkaista Appetite for Destructionia uudestaan. Muille taas olisi riittänyt tehdä napakoita, simppelin iskeviä raitoja, jotka olisi myös helppo toteuttaa studiossa. He halusivat takaisin tien päälle. Kun The Beatles lopetti rundaamisen, yhtyeen loppujakso kului studiossa. Ja se vetosi Axliin.

Tähän Wall lisää:

Axl haaveili loihtivansa Phil Spectorin ja Brian Wilsonin kaltaisten äänitysperfektionistien jalanjäljissä upeita musakatedraaleja, kun taas Slash, Duff ja koko muu maailma olivat lukkiutuneet siihen historialliseen tosiseikkaan, että GN’R oli alun perin ryöminyt samoista Hollywoodin viemäreistä ja katuojista kuin Mötley Crüe ja Poison. Ja se taso olisi muille riittänyt, enempää ei Axliltä kukaan vaatinut. Mutta poikaa, joka oli varttunut opiskellen Led Zeppeliniä sekä Elton Johnia ja Queenia sekä Billy Joelia, ärsytti pitää rima niin matalalla. Eikä hän antaisi muiden lyhytnäköisen typeryyden sammuttaa liekkiään.

Näin tiukkaa analyysia Guns N’ Rosesin sisäisestä dynamiikasta en ole tainnut koskaan aikaisemmin lukea.

Teoksessa on toki puutteitakin. Wall kuittaa Guns N’ Rosesin merkittävimmät audiovisuaaliset saavutukset eli 90-luvun alussa tehdyt musiikkivideot pelkällä maininnalla. Ainoat musiikkivideot, joita käsitellään hiemankin perusteellisemmin, ovat Sweet Child O’Mine ja Welcome to the Jungle. Tämä on mielestäni hämmentävää; erityisesti November Rainin ja Estrangedin musiikkivideot kiteyttävät Guns N’ Rosesin pöhöttyneen ja mahtipontisen luonteen paremmin kuin mikään albumi tai kappale. (Olen kirjoittanut Guns n’ Rosesin musiikkivideoista enemmän toisaalla.)

Sen sijaan Guns N’ Rosesin (toistaiseksi) viimeinen studiolevy eli Chinese Democracy osataan asettaa teoksessa oikeisiin raameihin:

Pop-, Industrial- ja electronica-vaikutteet, näyttävistä kosketinsoitinmausteista ja flamencosta puhumattakaan, istuivat eittämättä vähän kehnosti Guns N’ Rosesin klassiseen äänimaisemaan, mutta tokihan kaikki ymmärsivät Chinese Democracyn olevan pikemminkin Axl Rosen soolo. Vai ymmärsivätkö? Sitä kautta nähtynähän levy oli ilmiselvä mestariteos, joka nousi korkealle Velvet Revolverin aikaansanosten yläpuolelle jättäen [Duff McKaganin] Loadedin ja [Izzy Stradlinin] Ju Ju Houndsin kaltaiset viritelmät valovuosien päähän.

Kuten olen aiemminkin todennut, Chinese Democracy on mielestäni erinomainen albumi. Mick Wall on ilmeisesti samaa mieltä. Olen itse oppinut pitämään Chinese Democracysta totuttuani lähestymään sitä nimenomaan pikemminkin Axl Rosen soolotyönä kuin Guns N’ Roses -albumina. Wallin teoksen luettuani olen tullut tässä asiassa kuitenkin toisiin aatoksiin. Chinese Democracyn mukanaan tuomassa muutoksessa ei olekaan mitään uutta – tosiasiassa Guns N’ Roses on elänyt jatkuvassa muutoksessa. Use Your Illusion -albumit eivät kuulosta Appetite for Destructionilta. Chinese Democracy ei kuulosta Use Your Illusioneilta. Syy tähän ei ole (ainoastaan) se, että koko bändin jäsenistö on mennyt Axl Rosea ja Dizzy Reediä lukuun ottamatta vaihtoon, vaan ennen kaikkea se, että Axl Rose halusi näin. Yksikään Guns N’ Roses -levy ei kuulosta edeltäjältään siksi, että se ei ollut Axl Rosen tahdon mukaista.

Teos on julkaistu alkukielellä vuonna 2016. Siksi onkin todella erikoista, että teoksessa kuvataan jopa vuoden 2016 kesäkuun tapahtumia. Teos on niin raskas paketti, että sen työstämiseen on todennäköisesti mennyt vuosia; Wall on kai yksinkertaisesti täydentänyt julkaisun lähetessä kirjaa tuoreemmilta tapahtumilla sitä mukaa, kun bändin tarina on saanut jatkoa. Teos tuntuukin jossain mielessä jäävän kesken: juttu katkeaa Axl Rosen ensimmäiseen esiintymiseen AD/DC:n riveissä. Teoksen päätös on sinänsä taiten kirjoitettu, mutta hapatuksessaan hieman vaivaannuttava ja jokseenkin keinotekoinen.

Viimeiset jättiläiset on suomennettu tavattoman nopealla aikataululla. Koska teos on lähes 600-sivuinen tiiliskivi ja koska käännöstyön aikataulu on ollut ilmeisen tiukka, voisi olettaa, että käännökseen olisi livahtanut virhe poikineen. Vaan ei: käännös on erittäin huolella tehty, enkä bongannut kuin pienen kourallisen kirjoitusvirheitä. – Kaikkiaan Viimeiset jättiläiset on sekä teoksena että suomennoksena erittäin onnistunut. Tekee hyvää lukea näin huolellisesti kirjoitettua ja viimeisteltyä kirjallisuutta.

Mick Wall: Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset (Last of the Giants  – The True Story of Guns N’ Roses, 2016, suom. 2017)
Lukuhaasterasti: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.
Mistä peräisin: Arvostelukappale suomennoksen kustantajalta.

Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset  @ Adlibris

Mainokset

Gerald L. Poser & John Ware: Josef Mengele – Elämä ja teot (1986) arvostelu

josef_mengele_elama-ja-teot arvostelu
Josef Mengele – Elämä ja teot (1986)

Josef Mengele on yksi harvoista kansallissosialisteista, joiden nimestä on tullut käsite. Kuka tahansa ymmärtää, mitä tarkoitetaan, kun jotakuta luonnehditaan ”Mengeleksi”.

Gerald L. Poserin ja John Waren Josef Mengele – Elämä ja teot on elämäkertakirjallisuuden klassikko ja siksi on upeaa, että se on saatu vihdoin luettavaksi myös suomeksi. Poserin ja Waren teos ei kuitenkaan ole aivan perinteinen elämäkerta. Se painottuu vahvasti Mengelen elämän loppuvaiheisiin ja piilotteluun Etelä-Amerikassa: ensin Argentiinassa, sitten Paraguayssa ja lopulta Brasiliassa. Kirjan noin 360:sta kertovasta sivusta vain kuutisenkymmentä käsittelee Mengelen elämää ennen toista maailmansotaa ja sodan aikana. Loput kolmisensataa sivua kuluvat Mengelen piilottelua ja pakoilua seuratessa.

Kolmatta valtakuntaa, kansallissosialismia ja kansallissosialisteja käsittelevä kirjallisuus on mielestäni tänä päivänä tärkeämpää kuin koskaan ennen elinaikanani. Juuri nyt, vuonna 2017, meidän tulee entistä sitkeämmin pyrkiä ymmärtämään poliittisten ääri-ilmiöiden luonnetta ja sitä, miksi ne syntyvät. Josef Mengele – Elämä ja teot ei keskity näihin seikkoihin, vaan Mengelen pakomatkaan. On kuitenkin ymmärrettävä, että teos on kirjoitettu jo vuonna 1986, siis vain vuosi sen jälkeen, kun Mengelen ruumiin jäännökset löydettiin brasilialaisesta haudasta. Natsien metsästys oli tuolloin aihe, joka herätti yleistä mielenkiintoa. Siksi nimenomaan tarinalle Mengelen elämästä maan alla oli kysyntää.

Täytyy myöntää, että tämän vuoksi hieman petyin kirjan antiin. Henkilökohtaisesti en ole järin kiinnostunut siitä, miten natseja metsästettiin (ja metsästetään). Sen sijaan olen kiinnostunut siitä, miksi heitä metsästettiin (ja metsästetään) – siis toisin sanoen siitä, mitä ja miksi tapahtui Saksassa suunnilleen vuosina 1920–1945. Ymmärrän kuitenkin, että ns. natsienmetsästyskirjoille on yhä tänä päivänä oma kohderyhmänsä ja lukijakuntansa – ja heidän tarpeisiinsa Poserin ja Waren teos sopii erinomaisesti.

Olisin toivonut, että teoksessa olisi käsitelty pidemmälti Mengelen lapsuutta ja nuoruutta ja etsitty selityksiä sille, miksi Mengelestä tuli sellainen ihminen kuin tuli. Lisäksi kaipasin seikkaperäisempää ja järjestelmällisempää kuvausta siitä, mitä Mengele Auschwitzissä oikein teki. Nyt Mengelen Auschwitz-vuosien kuvaus jää hajanaiseksi ja jäsentelemättömäksi listaksi anekdootteja ja kertomuksia ikävistä asioista. Mengelen toimintaa kuvaavat silminnäkijälausunnot ovat esimerkinomaisia: kerran Mengele teki näin ja toisella kerralla näin, mutta kumpi tapahtui ensin ja miksi Mengele teki kuten teki, se jää hämäräksi. Auschwitz-luvusta vuosista puuttuu kronologinen eheys, kausaalijännitteet ja kerronnallisuus.

Teoksessa tuodaan selvästi ilmi ajatus siitä, että Mengele ei tosiasiassa saavuttanut tieteellisessä mielessä mitään ja että hänen Auschwitzissä tekemänsä tutkimustyö ei tuottanut lainkaan hyödyllisiä tuloksia. Aihe on kiinnostava ja tulenarka: jos Mengelen epäeettisistä tutkimuksista olisi ollut jotain hyötyä, olisi asiaa kiusallista tunnustaa ääneen. (Vai olisiko? Mengele ei ole ainoa lääketieteen tutkija, joka on sortunut epäeettisiin menetelmiin.) Jäin kaipaamaan seikkaperäisempää selontekoa ja analyysia Mengelestä tieteentekijänä. Miksi hänen tutkimuksensa oli arvotonta? Mitä hän teki väärin? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Kuinka paljon hänen tutkimusmuistiinpanoistaan on säilynyt, ja millaisista johtopäätöksistä niissä kerrotaan? Nämä kysymykset jäävät teoksessa pitkälti käsittelemättä.

Näiden kysymysten pohtimisen sijaan kirjoittajat ovat siis panostaneet Mengelen liikkeiden täsmälliseen kartoittamiseen vuosina 1945–1979. Mengelen lisäksi kirjoittajien mielenkiinto kääntyy kohti heitä, jotka yrittivät löytää Mengelen. On sinänsä hyvin erikoista, kuinka Mengele pystyi pakoilemaan jahtaajiaan. Hän onnistui tässä pitkälti kahdesta syystä: hän eli tarvittaessa hyvinkin vaatimattomasti ja hän sai osakseen tiettyjen henkilöiden avokätistä suojelua ja tukea.

Kuva Mengelen paossa viettämistä vuosista muodostuu melko ankeaksi. Mengele ei mitä ilmeisimmin suurestikaan nauttinut elämästään, vaan pelkäsi jatkuvasti kiinnijäämistä ja joutui tulemaan toimeen sangen vähäisin varoin. Kirjaa lukiessani pohdin, mahtoiko Mengele koskaan harkita antautumista Saksan tai Israelin viranomaisille. Mieleen tulee jälleen kerran Gary Gilmoren kohtalo: Gilmore olisi voinut välttää kuolemanrangaistuksen, ja siksi vaatiessaan rangaistuksen toimeenpanoa hän saavutti tietyn arvokkuuden ja kohosi muiden rikollisten yläpuolelle. Se, saivatko natsirikolliset osakseen reiluja oikeudenkäyntejä, on pitkän keskustelun paikka – mutta epäreilukin oikeudenkäynti olisi kai kunniakkaampi vaihtoehto kuin vuosikymmenien pakoilu ja piilottelu. – Mengele ei kuitenkaan ilmeisesti koskaan katunut tekojaan Auschwitzissa, eikä hänellä siis ollut mitään syytä antautua metsästäjilleen.

Teoksessa käsitellään yllättävän kovin sanoin maailman tunnetuinta natsien metsästäjää Simon Wiesenthalia. Wiesenthal päästi Mengeleä etsiessään useita kertoja julkisuuteen tietoja, joiden mukaan hän ja hänen miehensä olivat juuri löytämäisillään Mengelen. Valehteliko Wiesenthal tietoisesti vai uskoiko hän todella kerta toisensa jälkeen melkein saaneensa Mengelen kiinni, sitä on vaikea sanoa. Selvää kuitenkin on, että Wiesenthalilla oli intressi vuotaa julkisuuteen tietoja siitä, kuinka Mengele oli taas kerran melkein saatu kiinni. Näin Wiesenthal varmisti tasaisen rahavirran ja tuen työlleen. – En ole koskaan aiemmin törmännyt näin kriittisiin sanoihin Wiesenthalista. Googleteltuani asiaa huomasin, että Posner ja Ware eivät suinkaan ole ainoita, jotka suhtautuvat Wiesenthalin toimiin kriittisesti.

Teoksen vastikään ilmestynyt suomennos on laadukas ja huolella tehty. Ainoa puute suomenkielisessä niteessä on valokuvaliitteen puute; ainoa Mengeleä esittävä kuva teoksessa on kansikuva, joka sekin on hieman sumea. Valokuvaliitettä ei tosin välttämättä ole ollut alkukielisessäkään laitoksessa, joten vika ei kenties ole niinkään suomennoksessa, vaan alkuteoksessa.

Gerald L. Posner & John Ware: Josef Mengele – Elämä ja teot (Mengele. The Complete Story, 1986, uudistettu laitos 2000, suom. 2017)
Lukuhaasterasti: 36. Elämäkerta tai muistelmateos.
Mistä peräisin: arvostelukappale suomennoksen kustantajalta.

Josef Mengele – Elämä ja teot @ Adlibris
Josef Mengele – Elämä ja teot (e-kirja) @ Adlibris

Maurice Zolotow: Marilyn Monroen elämä (1960)

maurice zolotow marilyn monroe
Marilyn Monroen elämä (1960)

Maurice Zolotowin Marilyn Monroen elämä on Hollywood-elämäkertakirjallisuuden kiistaton klassikko. Zolotowin teoksen asema perustuu sille, että se oli ensimmäinen varsinainen Monroesta kirjoitettu elämäkerta ja ainoa, joka julkaistiin ennen Monroen kuolemaa. Toisin kuin kaikki muut Monroe-elämäkerrat, se ei pääty Monroen kuolemaan, vaan hänen viimeiseksi jääneen elokuvansa eli Sopeutumattomien jälkilöylyihin.

Tähän päivään mennessä Marilyn-elämäkertoja on julkaistu valtava määrä. Mikä Zolotowin teoksen arvo sitten on kaikkien maailman Marilyn-teosten joukossa? Vastaus on yksinkertainen: Zolotowin Marilyn ei ole itsemurhaaja eikä nuorena nukkunut. Hän tarkastelee Marilynia aikalaisenaan, tähtenä, jonka ura on jo kääntynyt laskuun ja joka pitää edelleen sitkeästi kiinni maineen nurkasta.

Juuri Zolotow asetti ne askelmerkit, joiden mukaan Marilynin elämää on myöhemmin kuvattu, ja Marilynin myöhemmät elämäkerturit ovat seuranneet Zolotowin esimerkkiä uskollisesti. Perusasiat ovat uudemmissa elämäkerroissa samat kuin Zolotowin teoksessa, mutta painotukset ovat muuttuneet. Esimerkiksi Marilynin kurjaa lapsuutta ja epävakaata äitiä on käsitelty tuoreemmissa teoksissa huomattavasti enemmän. Marilynin kuoleman jälkeen hänestä on tullut traagisempi ja surullisempi hahmo. Puheet Marilynin älykkyydestä ja kirjaviisaudesta ovat pääosin myöhempää perua, samoin kertomukset hänen lääke- ja päihderiippuvuudestaan.

Zolotowin elämäkerta, kuten tietääkseni myös kaikki Marilynin kuoleman jälkeen julkaistut elämäkerrat, on epävirallinen (unauthorized) teos; toisin sanoen sen julkaisuun ei ole pyydetty Marilynin lupaa, eikä Marilyn ole osallistunut teoksen kirjoittamiseen. Hyvä näin: viralliset elämäkerrat tuppaavat keskittymään kohteensa bränditietoisuuden kasvattamiseen ja markkinointiin. Epävirallisilla elämäkerroilla on ”lupa” esittää kohteensa myös vähemmän mairittelevassa valossa.

Zolotow käsittelee Marilynia teoksessaan suopeasti, muttei kritiikittä. Itse asiassa Zolotowin teoksessa kuvataan Marilynin löyhää työskentelymoraalia raadollisemmin kuin yhdessäkään toisessa lukemassani Marilyn-teoksessa. Hän tuo auliisti esille, kuinka vaikeaa Marilynin kanssa oli työskennellä ja kuinka Marilyn myöhästeli niin kuvauksista kuin muistakin tilaisuuksista. Marilynin patologisesta myöhästelystä on sittemmin tullut erittäin keskeinen osa hänen henkilökuvaansa.

Eräässä asiassa Zolotow onnistuu kenties paremmin kuin kukaan muu Marilynin elämäkertureista (ainakin paremmin kuin kukaan niistä, joiden teoksia olen itse lukenut): hän kuvaa Marilynin työskentelyä yksityiskohtaisesti ja elävästi. Zolotowin Marilyn on kuin höyryjuna, joka lähtee liikkeelle hitaasti ja vaivalloisesti – ja kun se kerran pääsee vauhtiin, ei sitä pysäytä mikään. Myös Marilynin työskentely alkoi aina kankeasti, ja hänen ensimmäiset ottonsa olivat usein surkeita. Lämmittelyn jälkeen hän alkoi kuitenkin loistaa, ja parhaimmillaan hän oli kuvauspäivän loppupuolella, kun vastanäyttelijät ja koko muu tiimi oli jo väsähtänyt.

Zolotow ottaa Marilynin tarinan kertojana verrattain suuria vapauksia. Hänen kerronnassaan on romaanimainen ote: hän kuvaa tilanteita äärimmäisen yksityiskohtaisesti ja esittää kirjan sivuilla dialogeja sanasta sanaan. Kyse on tietekin tulkinnasta; Zolotowin indikatiivissa esitettyjen kuvausten kontekstina on esipuheessa esitetty vastuuvapauslauseke: ”En ole keksinyt [tässä kirjassa esitettyjä dialogeja, toimintakohtauksia ja kuvauksia]. Ne perustuvat niihin osallistuneiden ihmisten haastatteluihin ja julkaistuun aineistoon.” On erikoinen ja mielestäni kyseenalainen ratkaisu muovata tällainen haastatteluihin perustuva materiaali romaanimaisten kohtausten muotoon. Kenties romaaneille ominaisen kerrontatyylin sekoittaminen elämäkertaan kuuluu laajemminkin tuon ajan kirjallisuuteen?

Marilyn Monroen elämän suomenkielinen käännös taitaa olla nykyään jo osa katoavaa kirjallista kerrostumaa. Ilmeisesti suomennoksesta on otettu vain yksi painos, vuonna 1964. Pari vuotta Marilynin kuoleman (joka tapahtui vuonna 1962) jälkeen markkinoilla oli jo melkoinen määrä hänen elämäänsä käsitteleviä teoksia, eikä Zolotowin teoksen uusintapainokselle ilmeisesti ollut enää 60-luvun puolivälin jälkeen kysyntää.  – Itse löysin Marilyn Monroen elämän kirjaston varastohyllystä nuhjaantuneena ja rääkättynä. Valokuvaliitteestä puuttui ilmeisesti monta sivua. Noin huonokuntoista nidettä tuskin säilytetään enää montaa vuotta kirjaston varastossa. (Sinänsä kiva nähdä, että Marilynin elämäkerralle on riittänyt vuosien saatossa lukijoita; nykyään elämäkertateoksia tai oikeastaan mitään muitakaan kirjoja ei lainata ja lueta noin rupiseen kuntoon asti.)

Menettääkö suomalainen lukijakunta mitään, kun Marilyn Monroen elämän suomennos hiljalleen katoaa maan päältä? Kannattaako nykylukijan tarttua Zolotowin Marilyn-elämäkertaan? Riippuu lukijasta. Todelliselle Marilyn-entusiastille teos on pakollinen luettava – se kertoo paljon siitä, millaisena hahmona Marilynin aikaiset näkivät hänet. Suomennos on kuitenkin auttamatta vanhentunut. Tekstissä vilisee käännösvirheitä tai vanhentuneita ilmaisuja, kuten pakinoitsija (kun tarkoitetaan kolumnistia tai toimittajaa), seks-kone (!!!), probleema ja musical. Puutteistaan huolimatta Zolotowin teoksella on myös kiistattomia ansioita, ja soisin, että se vielä jonain päivänä tarjottaisiin uusille lukijoille nykyaikaisena, huoliteltuna käännöksenä. Vanhasta käännöksestä ei ole tässä vaiheessa mitään järkeä ottaa uusintapainosta.

En kuitenkaan suosittele aloittamaan Marilynin elämään tutustumista Zolotowin kirjalla, sillä Marilynista on kirjoitettu paljon kattavampia ja tasokkaampiakin elämäkertoja. Kehotan aloittamaan mieluummin esimerkiksi Anthony Summersin Jumalatar – Marilyn Monroe -teoksesta tai Joyce Carol Oatesin upeasta Blondi-tiiliskiviromaanista. Myös Norman Mailerin Marilyn: A Biography on kelpo teos tähän tarkoitukseen.

Maurice Zolotow: Marilyn Monroen elämä (Marilyn Monroe, 1960, suom. 1964)
Lukuhaasterasti: 22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.).
Mistä peräisin: kirjastosta.