Jerry Hopkins & Danny Sugerman: Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980) arvostelu

Jim (No One Here Gets Out Alive), 1980

Jerry Hopkinsin ja Danny Sugermanin Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980) on ensimmäinen Jim Morrisonista kirjoitettu elämäkerta. Sittemmin Morrisonin elämästä on varmasti kirjoitettu muitakin elämäkertoja, joista monet ovat varmasti monilla tavoin parempia kuin tämä pioneeriteos. Tartuin Jimiin ennen kaikkea siksi, että se sattui olemaan sopivasti ns. tyrkyllä.

Morrison eli lyhyen mutta tapahtumarikkaan elämän. Hänestä tuli ihailtu ja palvottu tähti vain 21-vuotiaana. Morrison tunnetaan paitsi saavutuksistaan musiikin saralla, myös aikansa tärkeimpänä miespuolisena seksisymbolina. Lähes koko uransa ajan Morrison harmitteli sitä, että hänet nähtiin ensisijaisesti rock-tähtenä, eikä yleisö ottanut häntä vakavasti runoilijana. Julkisuuden luomat paineet ja sisäiset demonit ajoivat Morrisonin jo varhain viattomista päihdekokeiluista sairaalloiseen riippuvuuteen.

Jim on tyyliltään hyvin vanhanaikainen teos. Se pyrkii koostamaan Morrisonin elämästä eheän, suorastaan romaanimaisen kertomuksen, jossa kohtaukset seuraavat sujuvasti toisiaan kuin elokuvassa. Toisin kuin tämän päivän elämäkerrat yleensä, Jim ei ristivalota aihettaan. Teoksessa ei kerrota, kuinka teoksessa kerrotut tiedot on kerätty ja kuka Morrisonin elämästä on sanonut mitäkin. Näin ollen lukija ei voi arvioida eri tietojen luotettavuutta. Jokaisen elämäkerran arvoisen ihmisen elämään liittyy ristiriitaisuuksia ja epäselvyyksiä, joiden selvittelyyn tarvitaan eri kertojien kokemusten vertailua. Jim Morrisonin elämään niitä mahtuu varmasti poikkeuksellisen paljon. Siksi tällainen ”yhteen totuuteen” nojaava lähestymistapa tuntuu erityisen ongelmalliselta juuri Morrisonin elämäkerrassa.

Kirjan luettuani huomasin pohtivani, millainen merkitys tällä teoksella on ollut Morrisonin postuumin tähtikuvan kannalta. Mieleen muistuu Maurice Zolotowin kirjoittama Marilyn Monroen elämä, jolla oli valtava vaikutus siihen, mitä ja millä tavalla Marilynista myöhemmin on kirjoitettu. Juuri Hopkinsia ja Sugermania on luultavasti kiittäminen siitä, että muistamme Jim Morrisonista hänen taiteensa lisäksi ennen kaikkea hänen päihdeongelmansa, moniavioisen elämäntapansa ja ahdistuksensa siitä, että hänen tähti-imagonsa jätti jatkuvasti varjoon hänen runolliset saavutuksensa ja tavoitteensa. En väitä, että tämä olisi jollain tavalla valheellinen kuva Morrisonista – mutta täydellinen se ei varmasti ole. Postuumiin tähtikuvaan mahtuu vain tietty määrä ominaisuuksia, jolloin vähemmän tärkeät ja kiinnostavat ominaisuudet saavat väistyä ja lopulta unohtua.

Eräässä suhteessa jälkimaailma on unohtanut Hopkinsin ja Sugermanin kirjoitukset. Teoksen lopussa spekuloidaan lyhyesti sillä mahdollisuudella, että Morrison ei tosiasiassa olisikaan kuollut Pariisissa heinäkuussa 1971, vaan kenties lavasti oman kuolemansa vetäytyäkseen viettämään rauhallista, tähtikultista irrallista elämää. On kiistämätöntä, että Morrisonin kuolemaan liittyy ratkaisemattomia kysymyksiä. Esimerkiksi hänen kuolinsyynsä on hämärän peitossa, sillä hänen ruumiilleen ei tehty ruumiinavausta. Ainoa Morrisonin läheinen, joka tiettävästi näki hänen ruumiinsa, oli Morrisonin elämänkumppani Pamela Courson, jonka psyykkinen tila ja toisaalta suhde Morrisoniin asetavat hänen luotettavuutensa kyseenalaiseksi. Muut Morrisonin hautajaisiin osallistuneet näkivät vain suljetun arkun. Tätä seikkaa vasten tuntuukin erikoiselta, ettei Morrisonin kuolemaa ole voimakkaammin kyseenalaistettu.

Jim on paitsi Jim Morrison -elämäkerta, myös The Doors -historiikki. Morrison oli erittäin karismaattinen ja omalakinen keulahahmo yhtyeelleen, ja siksi The Doorsia ja Morrisonia on vaikea, aika ajoin jopa mahdoton erottaa toisistaan. Varsinaisissa The Doors -historiikeissa syvennytään varmasti asioihin, joita Jimissä ei käsitellä, mutta bändin uran ja tyylin keskeiset elementit käydään perinpohjaisesti läpi myös tässä Morrison-elämäkerrassa. Teoksessa myös jossain määrin tulkitaan Morrisonin laulutekstejä ja etsitään niihin kytköksiä Morrisonia edeltäneestä kirjallisesta perinnöstä.

Jäin itse kaipaamaan lisätietoja monista Morrisonin elämän kannalta keskeisistä hahmoista: kumppani Pamela Coursonista, musiikkikriitikko Patricia Kennelystä, The Doorsin muista jäsenistä, Morrisonin vanhemmista ja sisaruksista. Erityisen suuri pettymys teoksessa on se, että Pamela Coursonin elämää Morrisonin kuoleman jälkeen ei käsitellä lainkaan. Kukaan tuskin kiistää sitä, että Coursonilla oli äärimmäisen tärkeä rooli Morrisonin elämässä. Siksi on hämmentävää, että hänen elämästään Morrisonin leskenä ei kerrota mitään – ainoastaan se, että Courson kuoli kolme vuotta Morrisonin jälkeen.

En tiedä, miksi Courson edes kiinnostaa minua. Hän muistuttaa monessa suhteessa Nancy Spungenia: kumpikaan näistä naisista ei sinänsä itse tehnyt mitään merkittävää, vaan he nousivat julkisuuteen kuuluisien puolisoidensa rinnalla. He rahoittivat elämisensä ja huumeidenkäyttönsä puolison tienesteillä. Näiden hahmojen asema mahdollistaa helpon ja laiskan elämän, mutta julkisuus ei yleensä esitä heitä kiitollisessa valossa. En todellakaan tiedä, kuinka näihin hahmoihin pitäisi suhtautua – ennen kaikkea heidän tarinansa herättävät minussa sääliä ja surua. Nancysta sentään kirjoitettiin elämäkerta, Pamelasta vastaavaa ei tietääkseni ole tehty.

Jim on oman aikansa tuote ja kiinnostava esimerkki 70-luvun elämäkertakirjallisuudesta. Vanhahtavan tyylin ja jokseenkin yksinkertaisen lähestymistavan vuoksi suosittelisin kuitenkin tarttumaan ensisijaisesti johonkin tuoreempaan Morrison-elämäkertaan – parempiakin teoksia aiheesta on varmasti kirjoitettu. Oma painokseni on lisäksi täynnä kirjoitusvirheitä, jotka toivottavasti on korjattu myöhempiin painoksiin.

Jerry Hopkins & Danny Sugerman: Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980, suom. 1981)
Lukuhaasterasti: 35. Kirjan nimessä on erisnimi.
Mistä peräisin: Lapsuudenkodin kirjahyllystä.

Mainokset

Mick Wall: Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset (2016) arvostelu

Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset (2016)

Mick Wallin Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset on pätevin pitkään aikaan lukemani musiikkia käsittelevä teos. Tänä päivänä näkee niin paljon huolimatonta kirjoitustyötä, ammattitaidotonta kustannustoimittamista ja kehnoa käännöstyötä, että näin hyvin toteutetun kirjan lukeminen tuntuu mahdottoman hyvältä. Tämä lämmittää erityisen paljon siksi, että tämän teoksen kohderyhmälle olisi varmasti kelvannut heppoisempikin teos.

Teoksen alaotsikko, viimeiset jättiläiset, kertoo paljon teoksen painopisteistä ja kontekstista, johon Guns N’ Roses teoksessa asetetaan. Kirjassa luodaan pitkä ja huolellinen katsaus Guns N’ Rosesin juuriin ja musiikkiin, josta kukin bändin jäsenistä imi vaikutteita ja inspiraatiota. Guns N’ Roses nähdään teoksessa vahvasti viimeisenä 80-lukulaisena, stadion-mittaluokan hard rock -bändinä. Wall ei suinkaan ole ainoa, joka on kuvannut Guns N’ Rosesia tällaisessa roolissa. Hän kuitenkin taustoittaa ja perustelee Guns N’ Rosesin roolia viimeisenä kasarirockin jättiläisenä kenties paremmin kuin kukaan muu.

Mick Wallin tie ristesi Guns N’ Rosesin polun kanssa jo noin 30 vuotta sitten, kun bändin ura oli vasta aluillaan. Wall haastatteli bändin jäseniä Guns N’ Rosesin kultakauden aikana useita kertoja ja onnistui luomaan joihinkin bändin jäseniin luottamuksellisen suhteen. Toisin kuin useimmilla bändihistoriikkien kirjoittajilla, Mick Wallilla on pitkä ja omakohtainen suhde kuvauksensa kohteeseen.

Wallin teos on jaettu kahteen samanmittaiseen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa bändin nousua ja kulta-aikaa: nälkäisiä vuosia Hollywoodin kaduilla, Appetite for Destruction -debyyttialbumin syntyä ja julkaisua, pitkiä keikkaputkia ja lopulta Use Your Illusion -tupla-albumin nauhoituksia ja vastaanottoa. Toinen luku alkaa tilanteesta, jossa Guns N’ Roses on uransa huipulla. Bändin sisäinen hajaantuminen on jo alkanut, ja W. Axl Rose on jo ottamassa muuta yhtyettä niskalenkkiin.

Kaikkiaan teos on suorastaan hämmentävän tasapainoinen kuvaus bändin urasta. Vertailukohdaksi voi ottaa vaikkapa Stephen Davisin Guns N’ Roses – Koko tarina -teoksen, joka sivumäärästä noin puolet keskittyy Appetite for Destructionin julkaisua edeltäviin vuosiin; bändin myöhemmät vaiheet käydään läpi nopealla tahdilla ja hutaisten. Toisin kuin Davis, Wall on löytänyt valtavasti kiinnostavaa kerrottavaa myös Guns N’ Rosesin ”hiljaisista vuosista” (1994—2000).

Teoksen ehkäpä suurin ansio on se, kuinka Wall onnistuu avaamaan bändin sisäistä dynamiikkaa ja erityisesti W. Axl Rosen sielunelämää. Monet muut kirjoittajat ovat yksinkertaisesti tyytyneet kuvailemaan sitä, kuinka hirvittävän hankala ihminen Axl Rose oli ja on. Wall ei tyydy näin vähään, vaan pyrkii ymmärtämään Rosen ajatuksia ja tekoja:

[Axl Rose] on mittaamattoman ylpeä luomuksistaan ja tahtoo viedä ne ihmisten eteen parhaassa mahdollisessa valossa. Mutta vastassaan mies näkee leegion ihmisiä. — — Ja joka ainoalla hyörivällä on jokin kaupallinen tai henkilökohtainen agenda. Kaikki haluavat häneltä jotain. Kuka aikaa, kuka rahaa, kuka mitäkin. Ja se on suoraan pois siitä, mitä hän oikeasti haluaisi tehdä. Koska hän on luonteeltaan perfektionisti, tilanne riistää häneltä järjen päästä ja saa hänet raivon partaalle. Hän näkee asian aivan selvästi, miksi he eivät? Joten hän omaksuu hallinnan kaikesta, mistä vielä voi.

On mahdotonta tietää, mitä Rosen päässä tarkalleen ottaen liikkuu – mies kun ei ole juuri avautunut lehdistölle sitten 90-luvun alun. Wallin tulkinta Rosen psykologiasta vaikuttaa kuitenkin kaikin puolin uskottavalta.

Lisää nasevaa analyysia kuullaan bändin ex-manageri Doug Goldsteiniltä:

Muille yhtyeessä riitti olla kuin AC/DC tai The Rolling Stones eli julkaista periaatteessa sama albumi aina uudestaan. Axl taas tähtäsi The Beatlesin malliin. Hän halusi, että jokainen levy ottaa askeleen eteenpäin. Ei häntä kiinnostanut julkaista Appetite for Destructionia uudestaan. Muille taas olisi riittänyt tehdä napakoita, simppelin iskeviä raitoja, jotka olisi myös helppo toteuttaa studiossa. He halusivat takaisin tien päälle. Kun The Beatles lopetti rundaamisen, yhtyeen loppujakso kului studiossa. Ja se vetosi Axliin.

Tähän Wall lisää:

Axl haaveili loihtivansa Phil Spectorin ja Brian Wilsonin kaltaisten äänitysperfektionistien jalanjäljissä upeita musakatedraaleja, kun taas Slash, Duff ja koko muu maailma olivat lukkiutuneet siihen historialliseen tosiseikkaan, että GN’R oli alun perin ryöminyt samoista Hollywoodin viemäreistä ja katuojista kuin Mötley Crüe ja Poison. Ja se taso olisi muille riittänyt, enempää ei Axliltä kukaan vaatinut. Mutta poikaa, joka oli varttunut opiskellen Led Zeppeliniä sekä Elton Johnia ja Queenia sekä Billy Joelia, ärsytti pitää rima niin matalalla. Eikä hän antaisi muiden lyhytnäköisen typeryyden sammuttaa liekkiään.

Näin tiukkaa analyysia Guns N’ Rosesin sisäisestä dynamiikasta en ole tainnut koskaan aikaisemmin lukea.

Teoksessa on toki puutteitakin. Wall kuittaa Guns N’ Rosesin merkittävimmät audiovisuaaliset saavutukset eli 90-luvun alussa tehdyt musiikkivideot pelkällä maininnalla. Ainoat musiikkivideot, joita käsitellään hiemankin perusteellisemmin, ovat Sweet Child O’Mine ja Welcome to the Jungle. Tämä on mielestäni hämmentävää; erityisesti November Rainin ja Estrangedin musiikkivideot kiteyttävät Guns N’ Rosesin pöhöttyneen ja mahtipontisen luonteen paremmin kuin mikään albumi tai kappale. (Olen kirjoittanut Guns n’ Rosesin musiikkivideoista enemmän toisaalla.)

Sen sijaan Guns N’ Rosesin (toistaiseksi) viimeinen studiolevy eli Chinese Democracy osataan asettaa teoksessa oikeisiin raameihin:

Pop-, Industrial- ja electronica-vaikutteet, näyttävistä kosketinsoitinmausteista ja flamencosta puhumattakaan, istuivat eittämättä vähän kehnosti Guns N’ Rosesin klassiseen äänimaisemaan, mutta tokihan kaikki ymmärsivät Chinese Democracyn olevan pikemminkin Axl Rosen soolo. Vai ymmärsivätkö? Sitä kautta nähtynähän levy oli ilmiselvä mestariteos, joka nousi korkealle Velvet Revolverin aikaansanosten yläpuolelle jättäen [Duff McKaganin] Loadedin ja [Izzy Stradlinin] Ju Ju Houndsin kaltaiset viritelmät valovuosien päähän.

Kuten olen aiemminkin todennut, Chinese Democracy on mielestäni erinomainen albumi. Mick Wall on ilmeisesti samaa mieltä. Olen itse oppinut pitämään Chinese Democracysta totuttuani lähestymään sitä nimenomaan pikemminkin Axl Rosen soolotyönä kuin Guns N’ Roses -albumina. Wallin teoksen luettuani olen tullut tässä asiassa kuitenkin toisiin aatoksiin. Chinese Democracyn mukanaan tuomassa muutoksessa ei olekaan mitään uutta – tosiasiassa Guns N’ Roses on elänyt jatkuvassa muutoksessa. Use Your Illusion -albumit eivät kuulosta Appetite for Destructionilta. Chinese Democracy ei kuulosta Use Your Illusioneilta. Syy tähän ei ole (ainoastaan) se, että koko bändin jäsenistö on mennyt Axl Rosea ja Dizzy Reediä lukuun ottamatta vaihtoon, vaan ennen kaikkea se, että Axl Rose halusi näin. Yksikään Guns N’ Roses -levy ei kuulosta edeltäjältään siksi, että se ei ollut Axl Rosen tahdon mukaista.

Teos on julkaistu alkukielellä vuonna 2016. Siksi onkin todella erikoista, että teoksessa kuvataan jopa vuoden 2016 kesäkuun tapahtumia. Teos on niin raskas paketti, että sen työstämiseen on todennäköisesti mennyt vuosia; Wall on kai yksinkertaisesti täydentänyt julkaisun lähetessä kirjaa tuoreemmilta tapahtumilla sitä mukaa, kun bändin tarina on saanut jatkoa. Teos tuntuukin jossain mielessä jäävän kesken: juttu katkeaa Axl Rosen ensimmäiseen esiintymiseen AD/DC:n riveissä. Teoksen päätös on sinänsä taiten kirjoitettu, mutta hapatuksessaan hieman vaivaannuttava ja jokseenkin keinotekoinen.

Viimeiset jättiläiset on suomennettu tavattoman nopealla aikataululla. Koska teos on lähes 600-sivuinen tiiliskivi ja koska käännöstyön aikataulu on ollut ilmeisen tiukka, voisi olettaa, että käännökseen olisi livahtanut virhe poikineen. Vaan ei: käännös on erittäin huolella tehty, enkä bongannut kuin pienen kourallisen kirjoitusvirheitä. – Kaikkiaan Viimeiset jättiläiset on sekä teoksena että suomennoksena erittäin onnistunut. Tekee hyvää lukea näin huolellisesti kirjoitettua ja viimeisteltyä kirjallisuutta.

Mick Wall: Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset (Last of the Giants  – The True Story of Guns N’ Roses, 2016, suom. 2017)
Lukuhaasterasti: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.
Mistä peräisin: Arvostelukappale suomennoksen kustantajalta.

Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset  @ Adlibris

Gerald L. Poser & John Ware: Josef Mengele – Elämä ja teot (1986) arvostelu

josef_mengele_elama-ja-teot arvostelu
Josef Mengele – Elämä ja teot (1986)

Josef Mengele on yksi harvoista kansallissosialisteista, joiden nimestä on tullut käsite. Kuka tahansa ymmärtää, mitä tarkoitetaan, kun jotakuta luonnehditaan ”Mengeleksi”.

Gerald L. Poserin ja John Waren Josef Mengele – Elämä ja teot on elämäkertakirjallisuuden klassikko ja siksi on upeaa, että se on saatu vihdoin luettavaksi myös suomeksi. Poserin ja Waren teos ei kuitenkaan ole aivan perinteinen elämäkerta. Se painottuu vahvasti Mengelen elämän loppuvaiheisiin ja piilotteluun Etelä-Amerikassa: ensin Argentiinassa, sitten Paraguayssa ja lopulta Brasiliassa. Kirjan noin 360:sta kertovasta sivusta vain kuutisenkymmentä käsittelee Mengelen elämää ennen toista maailmansotaa ja sodan aikana. Loput kolmisensataa sivua kuluvat Mengelen piilottelua ja pakoilua seuratessa.

Kolmatta valtakuntaa, kansallissosialismia ja kansallissosialisteja käsittelevä kirjallisuus on mielestäni tänä päivänä tärkeämpää kuin koskaan ennen elinaikanani. Juuri nyt, vuonna 2017, meidän tulee entistä sitkeämmin pyrkiä ymmärtämään poliittisten ääri-ilmiöiden luonnetta ja sitä, miksi ne syntyvät. Josef Mengele – Elämä ja teot ei keskity näihin seikkoihin, vaan Mengelen pakomatkaan. On kuitenkin ymmärrettävä, että teos on kirjoitettu jo vuonna 1986, siis vain vuosi sen jälkeen, kun Mengelen ruumiin jäännökset löydettiin brasilialaisesta haudasta. Natsien metsästys oli tuolloin aihe, joka herätti yleistä mielenkiintoa. Siksi nimenomaan tarinalle Mengelen elämästä maan alla oli kysyntää.

Täytyy myöntää, että tämän vuoksi hieman petyin kirjan antiin. Henkilökohtaisesti en ole järin kiinnostunut siitä, miten natseja metsästettiin (ja metsästetään). Sen sijaan olen kiinnostunut siitä, miksi heitä metsästettiin (ja metsästetään) – siis toisin sanoen siitä, mitä ja miksi tapahtui Saksassa suunnilleen vuosina 1920–1945. Ymmärrän kuitenkin, että ns. natsienmetsästyskirjoille on yhä tänä päivänä oma kohderyhmänsä ja lukijakuntansa – ja heidän tarpeisiinsa Poserin ja Waren teos sopii erinomaisesti.

Olisin toivonut, että teoksessa olisi käsitelty pidemmälti Mengelen lapsuutta ja nuoruutta ja etsitty selityksiä sille, miksi Mengelestä tuli sellainen ihminen kuin tuli. Lisäksi kaipasin seikkaperäisempää ja järjestelmällisempää kuvausta siitä, mitä Mengele Auschwitzissä oikein teki. Nyt Mengelen Auschwitz-vuosien kuvaus jää hajanaiseksi ja jäsentelemättömäksi listaksi anekdootteja ja kertomuksia ikävistä asioista. Mengelen toimintaa kuvaavat silminnäkijälausunnot ovat esimerkinomaisia: kerran Mengele teki näin ja toisella kerralla näin, mutta kumpi tapahtui ensin ja miksi Mengele teki kuten teki, se jää hämäräksi. Auschwitz-luvusta vuosista puuttuu kronologinen eheys, kausaalijännitteet ja kerronnallisuus.

Teoksessa tuodaan selvästi ilmi ajatus siitä, että Mengele ei tosiasiassa saavuttanut tieteellisessä mielessä mitään ja että hänen Auschwitzissä tekemänsä tutkimustyö ei tuottanut lainkaan hyödyllisiä tuloksia. Aihe on kiinnostava ja tulenarka: jos Mengelen epäeettisistä tutkimuksista olisi ollut jotain hyötyä, olisi asiaa kiusallista tunnustaa ääneen. (Vai olisiko? Mengele ei ole ainoa lääketieteen tutkija, joka on sortunut epäeettisiin menetelmiin.) Jäin kaipaamaan seikkaperäisempää selontekoa ja analyysia Mengelestä tieteentekijänä. Miksi hänen tutkimuksensa oli arvotonta? Mitä hän teki väärin? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Kuinka paljon hänen tutkimusmuistiinpanoistaan on säilynyt, ja millaisista johtopäätöksistä niissä kerrotaan? Nämä kysymykset jäävät teoksessa pitkälti käsittelemättä.

Näiden kysymysten pohtimisen sijaan kirjoittajat ovat siis panostaneet Mengelen liikkeiden täsmälliseen kartoittamiseen vuosina 1945–1979. Mengelen lisäksi kirjoittajien mielenkiinto kääntyy kohti heitä, jotka yrittivät löytää Mengelen. On sinänsä hyvin erikoista, kuinka Mengele pystyi pakoilemaan jahtaajiaan. Hän onnistui tässä pitkälti kahdesta syystä: hän eli tarvittaessa hyvinkin vaatimattomasti ja hän sai osakseen tiettyjen henkilöiden avokätistä suojelua ja tukea.

Kuva Mengelen paossa viettämistä vuosista muodostuu melko ankeaksi. Mengele ei mitä ilmeisimmin suurestikaan nauttinut elämästään, vaan pelkäsi jatkuvasti kiinnijäämistä ja joutui tulemaan toimeen sangen vähäisin varoin. Kirjaa lukiessani pohdin, mahtoiko Mengele koskaan harkita antautumista Saksan tai Israelin viranomaisille. Mieleen tulee jälleen kerran Gary Gilmoren kohtalo: Gilmore olisi voinut välttää kuolemanrangaistuksen, ja siksi vaatiessaan rangaistuksen toimeenpanoa hän saavutti tietyn arvokkuuden ja kohosi muiden rikollisten yläpuolelle. Se, saivatko natsirikolliset osakseen reiluja oikeudenkäyntejä, on pitkän keskustelun paikka – mutta epäreilukin oikeudenkäynti olisi kai kunniakkaampi vaihtoehto kuin vuosikymmenien pakoilu ja piilottelu. – Mengele ei kuitenkaan ilmeisesti koskaan katunut tekojaan Auschwitzissa, eikä hänellä siis ollut mitään syytä antautua metsästäjilleen.

Teoksessa käsitellään yllättävän kovin sanoin maailman tunnetuinta natsien metsästäjää Simon Wiesenthalia. Wiesenthal päästi Mengeleä etsiessään useita kertoja julkisuuteen tietoja, joiden mukaan hän ja hänen miehensä olivat juuri löytämäisillään Mengelen. Valehteliko Wiesenthal tietoisesti vai uskoiko hän todella kerta toisensa jälkeen melkein saaneensa Mengelen kiinni, sitä on vaikea sanoa. Selvää kuitenkin on, että Wiesenthalilla oli intressi vuotaa julkisuuteen tietoja siitä, kuinka Mengele oli taas kerran melkein saatu kiinni. Näin Wiesenthal varmisti tasaisen rahavirran ja tuen työlleen. – En ole koskaan aiemmin törmännyt näin kriittisiin sanoihin Wiesenthalista. Googleteltuani asiaa huomasin, että Posner ja Ware eivät suinkaan ole ainoita, jotka suhtautuvat Wiesenthalin toimiin kriittisesti.

Teoksen vastikään ilmestynyt suomennos on laadukas ja huolella tehty. Ainoa puute suomenkielisessä niteessä on valokuvaliitteen puute; ainoa Mengeleä esittävä kuva teoksessa on kansikuva, joka sekin on hieman sumea. Valokuvaliitettä ei tosin välttämättä ole ollut alkukielisessäkään laitoksessa, joten vika ei kenties ole niinkään suomennoksessa, vaan alkuteoksessa.

Gerald L. Posner & John Ware: Josef Mengele – Elämä ja teot (Mengele. The Complete Story, 1986, uudistettu laitos 2000, suom. 2017)
Lukuhaasterasti: 36. Elämäkerta tai muistelmateos.
Mistä peräisin: arvostelukappale suomennoksen kustantajalta.

Josef Mengele – Elämä ja teot @ Adlibris
Josef Mengele – Elämä ja teot (e-kirja) @ Adlibris