Puhdistuksen yö: Anarkia (2014) – Se pieni ero

the purge anarchy
Puhdistuksen yö: Anarkia (2014)

Välillä sitä tuntee itsensä aika tyhmäksi. Vuonna 2013 ensi-iltaan tullut Puhdistuksen yö (The Purge) vaikutti vähintäänkin kiinnostavalta: pääosissa Ethan Hawke ja Lena Headey, myös tuottajatiimi koostui kovista nimistä. Traileri oli jännä. Lainasin elokuvan DVD:n kirjastosta ja katsoin.

Tai luulin katsovani.

Tosiasiassa olin lainannut elokuvan jatko-osan nimeltä Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy, Yhdysvallat 2014). Aloin elokuvan puoliväliin mennessä ihmetellä, missä Hawke ja Headey piileskelevät. Pistin asian huonon muistini ja villin assosiaatiotaipumukseni piikkiin: olin varmaankin keksinyt päästäni, että Hawkella ja Headeylla olisi jotain tekemistä elokuvan kanssa. Hei, hehän ovat draamanäyttelijöitä. Mitä he tällaisessa elokuvassa tekisivät? Hawken vielä ymmärtäisi, mutta Headey…? Höpö höpö.

Mieleeni ei tullut sitä vaihtoehtoa, että saattaisin yksinkertaisesti katsoa väärää elokuvaa. Yleensä jatko-osan tunnistaa nimessä näkyvästä numerosta. Nyt jatko-osastatuksesta kertoi vain yksi elokuvan nimeen lisätty sana, joka olisi voinut olla myös elokuvan Suomi-levityksestä vastaavan tahon mielivaltainen päähänpisto. Täytyy jatkossa olla tarkempi: pieneltä näyttävä ero elokuvan nimessä voikin viestiä siitä, että kyseessä on tyystin toinen elokuva kuin alunperin luulit. – Itsestään selvää? Ei näköjään minulle…

TPA-eva-cali
Eva ja Cali, elokuvan ydinduo.

Onneksi Puhdistuksen yön jatko-osa on sarjan ensimmäisen elokuvan juonesta (ilmeisesti) täysin irrallinen, joten sillä, missä järjestyksessä elokuvat katsoo, ei liene merkitystä. Yhteistä elokuvilla on ymmärtääkseni vain se, että molemmat sijoittuva samaan dystooppiseen yhteiskuntaan.

Eletään 2020-luvun Yhdysvalloissa, joissa talous pysyy kunnossa ja sosiaaliset ongelmat piilossa kerran vuodessa järjestettävän puhdistuksen myötä. Puhdistus viittaa tapahtumaan, jossa kaikki kuviteltavissa olevat rikokset ovat yhden yön ajan sallittuja. Vihaiset nuoret miehet voivat purkaa patoutuneet aggressionsa luvan kanssa hakkaamalla, tappamalla ja raiskaamalla. Köyhät ja kipeät pistetään kerralla kyykkyyn ja mullan alle. Kun vahvimman oikeus toteutuu, kaikki voittavat.

TPA-leo
Myös Leo kuuluu yhteiskunnan vahvoihin.

Puhdistuksen yö -elokuvien perusideassa olisi periaatteessa messevää potentiaalia niin yhteiskuntakritiikin kuin kauhuelokuvankin kannalta. Vakaina ja stabiileina pidetyt luottamussuhteet joutuvat koetukselle. Kukaan ei ole turvassa. Ihmiset ovat vastuussa vain itsestään – kukaan ei pakota tunnustamaan muiden koskemattomuutta tai itsemääräämisoikeutta. Siitä, mitä normaalisti pidetään halveksuttavana ja vieraana, tulee yhden yön ajaksi sallittua, jopa toivottua.

Nuhjuisessa kahvilassa työskentelevä Eva (Carmen Ejogo) kiirehtii kotiin tyttärensä Calin (Zoë Soul) ja raihnaisen isänsä luo. Perheen tarkoituksena on eristäytyä omaan asuntoonsa puhdistuksen ajaksi. Samaan aikaan epäonninen (ex-)aviopari Shane (Zach Gilford) ja Liz (Kiele Sanchez) pyrkii pois kaupungista viettämään puhdistuksen yötä kaukana kaupungin rähinöistä. Keski-ikäinen Leo (Frank Grillo) puolestaan valmistautuu lähtemään ulos kostaakseen kokemansa vääryyden. Erinäisten sattumusten seurauksena nämä viisi hahmoa ajautuvat yhteen ja pyrkivät toisiinsa tukeutuen selviytymään yöstä hengissä.

TPA-shane-liz
Ei jatkoon: Liz ja Shane.

Henkilöasetelma on löysä ja hajanainen. Cali on hahmona suulas ja ärsyttävä, mutta silti Leo jostain täysin käsittämättömästä syystä kokee häntä kohtaan suurta sympatiaa. Shane ja Liz puolestaan tuntuvat irtonaisilta lipareilta koko juonikuviossa, enkä aivan ymmärrä, miksi ydinporukkaa on haluttu väkisin paisuttaa kolmesta viiteen. Ehkäpä on ajateltu, että Shane ja Liz edustavat elokuvassa ylempää keskiluokkaa, joka on tottunut ohittamaan puhdistuksen yön ilman sen suurempaa stressiä ja joka omalla tavallaan hyötyy vallitsevasta järjestelmästä – kunnes joutuu itse pienen epäonnisen sattuman vuoksi keskelle tappotanteretta.

Elokuvan peruslähtökohdassa mättää eräs piirre, jota on hyvin vaikea ohittaa. Tarkoitan nyt sitä olettamusta, että kun köyhät ja työttömät poistetaan, lakkaavat köyhyys ja työttömyys häiritsemästä yhteiskuntaa. Tällainen ajatus on niin päätön, etten yksinkertaisesti voi olla marmattamatta asiasta. Rahaeliitti voi olla olemassa ainoastaan, mikäli yhteiskunnassa vallitsevat suuret tuloerot, ja suuret tuloerot ovat mahdollisia vain, mikäli yhteiskunnassa on köyhiä. En pysty kuvittelemaan mitään sellaista tilannetta, jossa köyhien väkivaltainen eliminoiminen palvelisi eliitin etua. Puhdistuksen yö -sarja on siis oikeastaan jo perustaltaan susi.

Kyse ei ole kuitenkaan alemman yhteiskuntaluokan tuhoamisesta, vaan myös rituaalista. Elokuvan mittaan käy ilmi, että osa yläluokkaisista osallistuu puhdistukseen uhraamalla alaluokan edustajia. Mitä näillä uhreilla oikeastaan tavoitellaan ja millaiselle entiteetille nämä uhrit on tarkoitettu, se jää epäselväksi.

TPA-ritual
Puhdistuksen yöhön liittyy synkkää ritualistiikkaa.

Joillekin yläluokan edustajille kyse on hauskanpidosta: niitä, joilla ei ole varaa suojella itseään tai läheisiään, metsästetään kuin eläimiä konsanaan. Tämä elementti tuo mieleen hieman yllättäen Pier Paolo Pasolinin Sodoman 120 päivää -elokuvan: alaluokan edustajat menettävät kliinisissä ja suljetuissa ympäristöissä kaikki oikeutensa ja joutuvat tylsistyneen yläluokan mielivallan ja sadismin kohteeksi. Harmillista on, ettei tätä aspektia kehitellä elokuvassa pidemmälle.

On syytä huomata, että Puhdistuksen yö: Anarkia ei ole kauhuelokuva (kuten itse taisin virheellisesti luulla). Pikemminkin se on scifielokuva ja dystopiakuvaus. Siinä on runsaasti piirteitä myös toiminnan, draaman ja trillerien lajityypistä. Uhkaa ja arvaamattomuutta korostavasta markkinoinnista huolimatta elokuvassa ei ole graafista väkivaltaa oikeastaan lainkaan. Jotain varmaankin kertoo se, että elokuvan ikärajaluokitus on (vain) K16.

Aika vaimeaksi tämä jäi. Ehkä sarjan ensimmäinen osa on kiinnostavampi – pakkohan sekin on katsoa, vaikka odotukseni eivät enää ole kovin korkealla.

*****

Puhdistuksen yö: Anarkia DVD @ Discshop
Puhdistuksen yö: Anarkia BD @ Discshop
Puhdistuksen yö: Anarkia VOD @ Discshop
Puhdistuksen yö: Anarkia VOD HD @ Discshop

Mainokset

Metropolis (1927/1984) Loud Silents -festivaalilla

METROPOLIS poster
Metropolis (1927)

Onko Metropolisin (Saksa 1927) lyhyiden leikkausten esittämisessä ja katselussa mitään järkeä vuonna 2016? Tätä pohdin, kun hoksasin, että Loud Silents -festivaaleilla esitetään nimenomaan eräs elokuvan vanhoista, lyhyistä leikkauksista. Oikeastaan luulin tietäväni vastauksen jo ennen kuin näin Loud Silentsin Metropolis-näytöksen – vaan kas kummaa, näytöksen myötä kysymys osoittautuikin monimutkaisemmaksi kuin oletin. Elektrorap-artisti Khidin säestämä näytös möi hyvissä ajoin loppuun, ja selvää oli, että jännän äärellä ollaan. Metropolis on elokuva, jonka voi luulla nähneensä, vaikkei olekaan sitä nähnyt – niin täynnä populaarikulttuuri on viittauksia sen tarinaan ja kuvastoon.

Metropolis kertoo teollisesta dystopiasta, jossa vallitsee ankara luokkajako. Hallitsijaluokka elää onnellisena ja huolettomana kauniissa Metropolisin kaupungissa. Maan alla asuu ja työskentelee proletariaatti, jonka ankara työ mahdollistaa hallitsijoiden hulppean elämäntyylin. Perusasetelma on kuin marxilaisen teorian oppikirjasta – mutta malttakaapa: Metropolisin välittämä arvomaailma ei totisesti ole marxilainen.

Metropolis Babel
Metropolis oli monessa suhteessa aikaansa edellä – myös näyttämöllepanon puolesta.

Metropolisin johtajan poika Freder (Gustav Fröhlich) viettää huoletonta ja leppoisaa elämää. Hänen maailmansa kuitenkin järkkyy, kun hän oivaltaa, että hänen ja kaikkien Metropolisin asukkaiden elämäntapa perustuu työläisten riistolle ja kärsimykselle. Hän laskeutuu maanalaiseen työläiskaupunkiin ja pääsee seuraamaan lähietäisyydeltä proletariaatin keskuudessa kytevää vallankumoushenkeä. Samalla hän ihastuu vallankumouksen airueen, kauniiseen Mariaan (Brigitte Helm).

Frederin ihmetellessä työläisten nousevaa vastarintaa juonii hänen isänsä Fredersen ylhäällä Metropolisissa tiedemies Rotwangin kanssa. Rotwang on rakentanut keinotekoisen ihmisen, jonka hän viimeistelee antamalla tälle Marian kasvot. Vale-Maria lähetetään Metropolisiin luomaan kaaosta ja vetämään Marian edustamat ideaalit lokaan. – Juuri keinotekoinen ihminen, vale-Maria, on Metropolisin tärkein perintö jälkimaailmalle ja ennen kaikkea scifi-elokuvalle.

Maria Metropolis
Kaikkien maailman androidien äiti: vale-Maria.

Nirputin aiemmin siitä, kuinka Tohtori Caligarin kabinettia tulkitaan niin hanakasti enteenä ja allegoriana kansallissosialistisesta Saksasta. Myös Metropolisin suhteen loputtomat natsipohdinnat hankaavat – mutta pakko on myöntää, että elokuvan maailmankuvassa on silmiinpistäviä yhteyksiä kansallissosialistiseen ideologiaan. Toisin kuin marxilainen ideologia, Metropolis ei yritä murtaa luokkajakoa – sen sijaan se pyrkii luomaan yhteyden hallitsevan ja työtätekevän luokan välille. Luokkajaossa sinällään ei siis nähdä mitään ongelmaa. Metropolis antaa alemmasta yhteiskuntaluokasta melkoisen ankean kuvan: työläiset ovat kenties vilpittömiä ja puhdassydämisiä, mutta samalla heikkoluonteisia, yksinkertaisia ja alttiita houkutuksille. He tarvitsevat hallitsijoitaan siinä missä hallitsijaluokka tarvitsee heitä.

Silläkin uhalla että toistan itseäni… Kuten Tohtori Caligarin kabinetista, löydän myös Metropolisista viihteen rooliin liittyvää pohdiskelua. Vale-Maria nousee parrasvaloihin ja pyrkii mustamaalaamaan todellisen Marian edustamia ideaaleja käyttäen välineenään julkisuutta. Show menee yleisöön täydestä. Kaava on sama kuin Caligarissa: viihde on vaarallista, ja sen luomat illuusiot voivat johtaa seuraajansa tuhoon ja turmioon.

Vatvotaas seuraavaksi elokuvan monia eri leikkauksia. Metropolisin kaikkein pisimmällä leikkauksella (jota ei tosin tietääkseni koskaan esitetty julkisesti?) oli mittaa noin 3,5 tuntia. Jo ennen ensi-iltaa elokuvasta pätkittiin tunti pois: syntyi ”alkuperäinen”, 2,5-tuntinen versio. Kun elokuvaa alettiin levittää Yhdysvalloissa, se lyheni entisestään – materiaalia oli jäljellä noin kahden tunnin edestä. Myös Saksan markkinoilla elokuvaa saksittiin. Omana aikanamme kaikkein laajimmin levitetty Metropolis-leikkaus lienee vuonna 1984 julkaistu, vajaa puolitoistatuntinen ”Moroderin versio”. Varsin laajalti on esitetty ja nähty myös vuonna 2002 ilmestynyttä, noin kahden tunnin mittaista restauraatiota.

Voitte kuvitella, mitä elokuvan kerronnalliselle jännitteelle tapahtuu, kun alun alkaen 3,5-tuntisesta elokuvasta tehdään alle 1,5-tuntinen leikkaus. Onneksi tarinalla on onnellinen loppu: 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella löydettiin kaksi kopiota, jotka pitivät sisällään merkittävän määrän tuotantoportaan leikkauspöydille jääneestä materiaalista. Näistä versioista koostettiin noin 2,5-tuntinen versio, jota alettiin vuonna 2010 levittää nimellä The Complete Metropolis. Tämäkään leikkaus ei ole ”complete”, mutta lähemmäksi ensi-iltaleikkausta tuskin koskaan päästään.

metropolis occult
Metropolisiin siroteltu okkulttinen symboliikka olisi jo oman tekstinsä aihe…
Jätetään tällä erää tämä aihe kokonaan käsittelemättä.

The Complete Metropolisilla on mittaa 145 minuuttia, Moroderin versiolla puolestaan 87 minuuttia. Pituusero selittyy osittain sillä, että Moroderin versiossa välitekstit on korvattu tekstityksellä, mikä lyhentää leikkausta jonkin verran. Selvää kuitenkin on, että nämä versiot eroavat kerrontansa ja sisältönsä puolesta toisistaan melkoisesti.

Muistelin, että puutteistaan huolimatta Moroderin versio välittää Metropolisin magian vähintäänkin kohtuullisesti. Muistin väärin. Sellaiselle katsojalle, joka on nähnyt The Complete Metropolisin, Moroderin versio tuntuu kuin ranskalaisin viivoin kirjoitetulta tiivistelmältä elokuvasta. Kokonaisuudesta puuttuu rytmi ja selkäranka. Henkilöiden psykologian ja motiivien kuvaukselle ei jää juuri aikaa, mistä syystä heihin on vaikea samaistua. Pahimmillaan lipsutaan tahattoman komiikan puolelle.

Palataan nyt alkuperäiseen kysymykseen: onko Moroderin version esittäminen ja katsominen millään tavoin mielekästä nyt, kun saatavilla on yli tunnin pidempi The Complete Metropolis? Vastaan omalta osaltani myöntävästi: kyllä, Moroderin versio on täysin kuranttia katsottavaa sellaiselle yleisölle, joka on jo nähnyt The Complete Metropolisin. Se tuo katsojan mieleen kaikki pitkän version hyvät, uniikit elementit, mutta samalla välttää sen suurimman sudenkuopan eli hitaan kerronnan ja uuvuttavan kokonaispituuden. Samalla haluan kuitenkin painottaa, etten suosittele Moroderin versiota sellaiselle katsojalle, jolle The Complete Metropolis (tai vähintäänkin vuoden 2002 restauraatio) ei ole jo tuttu. Ensikosketus Metropolisiin on paras hakea pidemmistä versioista – muutoin elokuvan ainutlaatuisuutta on vaikea käsittää.

Ymmärrän (lue: luulen ymmärtäväni), miksi Loud Silentsissa esitettiin juuri Moroderin versio: siitä lienee ollut suhteellisen helppoa saada esitettäväksi suomeksi tekstitetty filmikopio. Yllä esitettyä pohdintaa Metropolisin eri leikkauksista ei siis tule tulkita moitteeksi Loud Silentsin kopiovalintaa kohtaan. En voi väittää, ettenkö olisi mieluummin nähnyt festivaaleilla The Complete Metropolisia, mutta sen esittäminen filmiltä näissä puitteissa olisi luultavasti ollut taloudellinen mahdottomuus. Oli upea kokemus päästä näkemään tämä elokuva filmiltä – siitä huolimatta, että kyseessä oli ”vain” Moroderin versio.

Khid
Khid

Vielä sananen näytöksen säestyksestä. Kridin musiikki tuntui vetoavan yleisöön voimakkaammin kuin muut festivaaleilla kuulemani säestykset, ja mies sai yleisöltä pitkät aplodit näytöksen päätteeksi. Säestys oli eittämättä kiinnostava ja parhaimpina hetkinään todella vakuuttava. Pidin erityisesti ”Metropolis-teemasta”, jota toistettiin ja varioitiin pitkin elokuvaa. Ajoittain kuitenkin koin musiikin eksyvän polkemaan tyystin eri polkuja kuin elokuva, jolloin yhteyksiä kuvan ja säestyksen väliltä oli vaikea löytää. En tarkoita, että elokuvamusiikin tulisi aina mukailla kuvaraitaa – oikeastaan elokuvamusiikki on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun se kyseenalaistaa tai asettuu ristiriitaan kuvaraidan tapahtumiin nähden. Aika ajoin Khidin säestystä kuunnellesani minulle kuitenkin syntyi se vaikutelma, että musiikki ja kuvaraita elivät ikään kuin toisistaan irrallaan. Samaan hengenveroon myönnän, etteivät Kridin edustamat musiikkityylit ole minulle järin tuttuja tai läheisiä, mikä saattaa selittää lievän nihkeyteni. Muu yleisö taisi rakastua Khidin säestykseen täysin varauksetta.

Jatkamme Loud Silents -elokuvien parissa vielä yhden tekstin verran: Nosferatusta on luvassa juttua lähipäivinä.

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä pressipassin tapahtumaa sivuavien blogitekstien kirjoittamista varten.

Ihmisen pojat (2006) – Verso kuolleesta maasta

Jännä tyyppi tää Alfonso Cuarón. Miehen 90-luvun tuotantoa en tunne. 2000-luvulla tuli Harry Potteria, tieteisdystopiaa ja sen jälkeen Gravity. Kaverin tähänastisesta tuotannosta on vähän vaikea löytää mitään punaista lankaa.

Katsoin äskettäin Neill Blomkampin Elysiumin toistamiseen, ja siksipä en nyt malta olla vertaamatta näitä kahta ohjaajaa toisiinsa. Heitä yhdistää ainakin kolme asiaa: molemmat ovat ohjanneet vasta pari ison rahan elokuvaa, ja molemmat näyttävät vinksottavan scifin suuntaan. Molemmat ovat Hollywoodissa muukalaisia: Cuarón on meksikolainen, Blomkamp taas Etelä-Afrikan afrikaanereita. On erojakin: siinä missä Blomkampin kolmessa ensimmäisessä täyspitkässä on selkeitä temaattisia ja aihekytköksiä, ei Cuarónin ohjauksia tunnu yhdistävän toisiinsa oikein mikään. Ainakin luulen näkeväni, mihin suuntaan Blomkamp on siirtymässä, kun taas Cuarón… Hänestä en uskalla esittää edes arvauksia.

IHMISEN POJAT julkka
Ihmisen pojat (2006)

En tiennyt, mitä odottaa Ihmisen pojilta (Children of Men, Iso-Britannia/Yhdysvallat 2006). Eräs kaverini luonnehti sitä parhaaksi elokuvaksi, joka 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä on tehty. Kehujan elokuvamaun ja Cuarónin muun tuotannon perusteella osasin arvata, että kyse on scifistä, mutta siinä ne vihjeet sitten olivatkin.

Elokuva sijoittuu vuoteen 2027. Ihmistä on kohdannut suuri onnettomuus: ihmislaji on käynyt hedelmättömäksi, ja maailman nuorin ihminen on ylittänyt jo täysi-ikäisyyden rajan . Kun toivo jatkuvuudesta ja uudistuvasta elämästä on kadonnut, sivilisaatiot ovat romahtaneet ympäri maailmaa. Planeetan tiettävästi ainoa toimiva valtiollinen hallinto löytyy Isosta-Britanniasta. (En yleensä pruukaa tarttua ns. epäuskottavuuksiin kovinkaan helposti, mutta Iso-Britanniako olisi Euroopan last man standing? Kröhöm.) Maan rajoilla vyöryy pakolaismassa, minkä vuoksi Isosta-Britanniasta on tullut poliisivaltio. Alkaa näyttää kyseenalaiselta, olisiko elämä sittenkin mukavampaa sen rajojen ulkopuolella – etenkin, kun massiivisista turvatoimenpiteistä huolimatta terrori-iskuja ei pystytä estämään. (Tällaiseen ajatukseen elokuva ei sinänsä kannusta, mistä ropisee miinusta. Valtiollisten hallintorakenteiden tarpeellisuutta ihmisen hyvinvoinnin kannalta ei juuri kyseenalaisteta. Tila, jossa ihmisiä ei hallitse jonkinlainen jäsentynyt hallintojärjestelmä, nähdään lähes automaattisesti kaoottisena. Kauas on tultu Voltairen ja Rousseaun ajatuksista.)

IHMISEN-POJAT-pink-floyd
Theo ja serkkupoika. Pink Floyd -viittaus meni minulta vähän ohi.

Elokuvan päähenkilö Theo Faron (Clive Owen) on entinen ihmisoikeusaktivisti, joka on hylännyt ihanteensa ja antautunut osaseksi massiiviseen byrokratiakoneistoon. Theon harmaaseen arkeen tulee murtuma, kun Kalat-aktivistiryhmän jäsenet sieppaavat hänet. Vaan hätäpä ei ole tämän näköinen: Kalojen johdossa seisoo Julian (Julianne Moore), jonka kanssa Theolla on pitkä yhteinen historia. Nyt Julian pyytää Theolta palvelusta. Sen enempää juonesta ei ole mielekästä jutella, jotta spoilereilta vältytään. Kerronta nojaa pitkälti ennakoimattomiin käänteisiin, joiden tehot kärsivät auttamatta, jos juonta selostetaan liian pitkälti.

IHMISEN-POJAT-julian
Mitä järjestäytyneelle yhteiskunnalle mahtaisi tapahtua, jos kaikki terroristijohtajat näyttäisivät tältä?

Vaikka Ihmisen poikien juonenkäänteet on kirjoitettu naseviksi ja tehokkaiksi, luonnehtisin silti elokuvaa pikemminkin teema- kuin tarinavetoiseksi elokuvaksi. Tämä on nyt sitä temaattisesti rikasta scifiä. Keskeisimpänä teemana voidaan pitää toivoa ja uskoa parempaan huomiseen. Elokuvan alussa Theo on alistunut osaansa: hän ei osaa nähdä tunnelin päässä lainkaan valoa. Kun hän sitten tarinan edetessä kohtaa jotakin sellaista, mikä ylittää kaikki todennäköisyyden rajat, hän alkaa intuitiivisesti toimia valoisamman tulevaisuuden hyväksi. No, okei – aivan aluksi Theo haluaa lähinnä pelastaa oman nahkansa. Hän ottaa  ratkaisevan askeleen huomaamattaan, mutta kun se kerran on otettu, ei hän tule kyseenalaistaneeksi oman pyyteettömän toimintansa mielekkyyttä. Hän toimii intuitiivisesti sen mukaan, minkä kokee oikeaksi.

Ihmisen pojat tuli  Yhdysvalloissa ensi-iltaan joulupäivänä. Usein joulupäivän ensi-iltoihin kuuluu keveitä koko perheen elokuvia ja muuta iloista lomakatseltavaa, mutta Ihmisen poikien kohdalla ensi-iltapäivän valinnalla tuntuu olevan syvempi merkitys – sen verran voimakasta ihmeen ja pyhyyden leimaa elokuvan loppupuolen kohtauksissa on. Joku varmaankin pitää elokuvan viimeisiä kohtauksia ällömakeina ja hempeilevinä. Kyynikon on vaikea nähdä ihmeitä missään. Itse pidin elokuvan lopun tunnelmista tavattomasti.

IHMISEN-POJAT-joosef
Keskiluokkainen elämäntyyli unohtuu nopeasti.

Elokuvan nimi on selvä viittaus kristilliseen traditioon. ”Son of Man” eli ”Ihmisen Poika” on ilmaus, jolla Jeesus viittaa Raamatussa itseensä. Merkillepantavaa on, että elokuvan nimessä ei käytetä suoraan tätä raamatullista ilmaisua, vaan muotoa ”Children of Men”, kirjaimellisesti ”Ihmisten Lapset”. Yleensä peräänkuulutan tuontielokuville suomenkielisiä nimiä, jotka käyvät vuosi vuodelta harvinaisemmiksi. Kiva, että tälle elokuvalle on keksitty suomenkielinen levitysnimi, mutta olisin suonut tässä tapauksessa käytettävän alkukieliselle nimelle uskollista lapset-muotoa. Tällaisenaan suomenkielinen levytysnimi on mielestäni hieman harhaanjohtava. Nohneh, lillukanvarsia.

Sentään yksi seikka tuntuu yhdistävän Cuarónin 2000-luvun tuotantoa: kunnianhimoisen pitkät otokset. Ihmisen pojissa nähdään useita monen minuutin mittaisia kamera-ajoja – näitä oli mukana niin miehen ainoaksi jääneessä Harry Potter -elokuvassa kuin Gravityssakin. Etenkin loppupuolen taistelukohtauksissa muhkeat kamera-ajot tuovat kerrontaan mukavan cinema verité -viban. Hämmentävää kyllä, tämän elokuvan ratatata kohta räjähtää pu-pummm -kohtaukset ovat harvinaisen onnistuneita – etenkin kun otetaanhuomioon, että kyse on pikemminkin teema- kuin toimintavetoisesta elokuvasta. Monet toimintaelokuvat epäonnistuvat toiminnan kuvaamisessa, vaikka koko elokuvan vetovoima on – tai sen ainakin pitäisi olla – juuri toiminnassa. Toiset elokuvat taas onnistuvat kaiken muun ohella myös toimintakohtauksissa kuin sivumennen, vasemmalla kädellä. Ihmisen pojat kuuluu jälkimmäisiin elokuviin.

IHMISEN-POJAT-jasper
Michael Caine on villiintynyt vanhoilla päivillään.

Pakko mainita vielä Michael Cainesta: entinen agenttinäyttelijä on saanut tällä kertaa roolin, joka on jotain ihan muuta kuin miehet edelliset työt. Theon ikääntyvä ystävä Jasper on vanha, sympaattinen hippi, joka kasvattelee elannokseen hamppua jossakin maaseudun uumenissa. Tötsyhommat ovat elokuvan maailmassa tietenkin laittomia, mutta se ei Jasperin liiketoimintaa haittaa. Tämän roolin myötä mä pidän Cainesta yhä vain enemmän – ja mä sentään pidin hänestä jo valmiiksi aika paljon.

What are the roots that clutch, what branches grow Out of this stony rubbish? Son of man, You cannot say, or guess, for you know only A heap of broken images, where the sun beats, And the dead tree gives no shelter, the cricket no relief […].

– T. S. Eliot: The Waster Land

*****

Ihmisen pojat BD @ Discshop