Minimalism (2015) arvostelu ja taas vähän KonMarista

Minimalism 2015 dokumentti
Minimalism (2015)

Minimalism: A Documentary About the Important Things (Yhdysvallat 2015) on dokumentti länsimaisesta, tavaran kyllästämästä elämäntavasta ja ihmisistä, jotka ovat hylänneet tämän elämäntavan. Dokumentti keskittyy kahden minimalistisen elämäntavan valinneen kaveruksen, Ryan Nicodemuksen ja Joshua Fields Millburnin ajatuksiin ja kiertuematkaan ympräri Amerikkaa. Nicodemus ja Milburn ovat kirjoittaneet valinnoistaan ja elämäntavastaan Everything That Remains -kirjan ja kiertävät dokumentin mittaan promotoimassa teostaan ja puhumassa minimalistisesta elämäntavasta.

Dokumentissa on vahvasti kapitalismikriittinen perusvire. Ihmisten tarve ostaa jatkuvasti enemmän, hienompaa, kalliimpaa ja parempaa nähdään dokumentissa pakonomaisena oman statuksen kiillotuksena ja epätoivoisena yrityksenä täyttää omaa sisäistä tyhjyyttä. Perusajatus on se, että yritämme jatkuvalla ostamisella tehdä elämästämme onnellista ja hyvää, vaikka tosiasiassa onni ja laadukas elämä eivät ole riippuvaisia tavaroista.

Milburnin ja Nicodemuksen ajatuksissa on paljon samaa kuin japanilaisen Marie Kondon luomassa KonMari-metodissa. Molemmissa ajatussuuntauksissa kehotetaan kyseenalaistamaan jokaisen esineen tarpeellisuus ja järjestämään elämä siten, että arki pyörii mahdollisimman vähäisellä tavaramäärällä. Näin elämästä tulee kevyempää ja yksinkertaisempaa.

Ryan ja Joshua, minimalismin airueet.

KonMari-skenessä ollaan yleisesti ottaen tarkkoja siitä, että KonMaria ja minimalismia ei samasteta toisiinsa. Minimalismi nähdään ainakin KonMari-piireissä elämäntapana, jossa pyritään omistamaan mahdollisimman vähän esineitä. KonMari puolestaan nähdään ajatukseksi siitä, että säilytetään ainoastaan ne esineet, jotka tuottavat iloa.

Nämä lähestymistavat ovat näennäisesti hyvin lähellä toisiaan, mutta käytännössä niiden välillä on suuri ero. Esimerkiksi laajaa kirjastoa tai kenkäkokoelmaa tulisesti rakastava ihminen saa Marie Kondolta synninpäästön – kunhan kokoelman jokainen esine tuottaa iloa. Minimalistiseen elämäntapaan tämä ei mahdu. Tavaroiden vähäinen määrä nähdään itseisarvona.

Tai näin ainakin luulin ennen kuin katsoin Minimalism-dokumentin. Nyt en enää ole lainkaan varma, mitä minimalismi oikein on. Ajoittain dokumentissa minimalismi samastetaan tavaroiden vähäiseen määrään, toisinaan taas siihen, että vain tärkeät ja iloa tuottavat esineet säilytetään. Kumpi sitten on minimalismin ydin? Tämä jää dokumentin myötä epäselväksi. Olen hämilläni.

Minimalism-dokumentissa esitellään Life Edited -koteja.

Dokumentissa olisi ehkäpä voinut tuoda voimakkaammin esille sitä, että kukin toteuttaa minimalismia omalla tavallaan. Dokumentissa haastatellaan kaveria, joka on karsinut oman omaisuutensa 51 esineeseen ja viettää kiertolaiselämää: hänellä ei ole pysyvää kotia, vaan hän vaihtaa kaupunkia ja jopa maata sen mukaan miltä tuntuu. Kahteen laukkuun mahtuvaa omaisuutta on helppo kantaa muutoissa mukana.  Mahtavaa, että hän on löytänyt itselleen sopivan elämäntyylin – mutta ehkäpä dokumentissa olisi voinut painottaa, ettei tämä elämäntyyli ole mikään minimalismin ultimaattinen ihanne ja tavoiteltava päätepiste. Jokainen saa(nee?) karsia tavaramäärän juuri itselleen sopivaksi.

Ylipäätään dokumentista jää vahvasti se vaikutelma, että sen todellinen tarkoitus ei ole käsitellä monipuolisesti minimalismia ilmiönä, vaan pikemminkin markkinoida Nicodemuksen ja Milburnin brändiä ja kirjaa. Tämä on vahvasti ristiriidassa elokuvan kapitalismi- ja mainoskriittiseen eetokseen nähden. Jos dokumentissa olisi kerrottu, että Nicodemuksen ja Milburnin kirjasta syntyvät tulovirrat ohjataan vaikkapa hyväntekeväisyyteen, olisi tilanne ratkaisevasti toisenlainen. Nyt vaikutelma on kuitenkin ristiriitainen: ensin kritisoidaan yhtiöiden markkinointiviestintää, kapitalistista järjestelmää ja kuluttajien yrityksiä kasvattaa omaa tulotasoaan – ja sen jälkeen seurataan kirkkain silmin, kuinka kaksi kaveria brändäävät taitavasti omaa versiotaan minimalismista – ja tekevät brändillään rahaa.

Näinkin voi asua.

Mietin dokumentin myötä jälleen kerran omaa suhdettani materiaan. Vaikka KonMarin ja oman maritusprosessin myötä asiaa on tullut pohdittua paljon, löysin Minimalism-dokumentin myötä jälleen uusia näkökulmia asiaan. KonMarin fokus on selvästi olemassa olevien tavaroiden käsittelyssä ja karsimisessa. Minimalism-dokumentissa taas painotetaan sitä, kuinka ja miksi tavarat alun perin asuntoon tulevat. Huomasin, että dokumentissa kuvattu pakonomainen ostaminen on aina ollut minulle vierasta. En ole vaivautunut koskaan toteuttamaan Project 333 -haastetta, koska taidan elää jatkuvasti sen sääntöjen mukaan. Olen suorastaan laiska ostosten tekijä, ja olen aina harkinnut kaikkia hankintojani huolellisesti. Siksi ollen KonMarin omaksuminen on käynyt minulle helpommin kuin monelle muulle, ja Minimalism-dokumentissa kuvattu pakkomielteinen ostotarve tuntui hyvin vieraalta.

Dokumetissa jätettiin käsittelemättä täysin asia, joka aiheutaa KonMari-skenessä jatkuvaa keskustelua: kuinka hankkiutua eroon tavarasta, joille ei voi itse enää tarjota kotia? Kysymys on vaikea. Moni liittää sekä minimalistiseen elämäntapaan että KonMariin ekologisia ja eettisiä ihanteita. Kuinka ne toteutuvat, jos käyttökelpoista tavaraa heitetään roskiin? Ihmisillä on nurkissaan valtava määrä tavaraa, joille jollakulla periaatteessa saattaa olla käyttöä: vanhoista lakanoista voi tehdä matonkuteita ja VHS-kasettien nauhoista askarella jotakin hauskaa. Vanhat petivaatteet kelpaavat varmaankin löytöeläinkotiin. Mutta kuinka löytää se yksi miljoonasta, joka näitä turhiksi käyneitä, pääasiallisen käyttöarvona menettäneitä esineitä todella tarvitsee? Ja kuinka kuljettaa tavarat vastaanottajalle, jos omaa autoa ei ole? Miten paljon ihmisen täytyy nähdä vaivaa voidakseen hankkiutua tavarasta eroon ”eettisesti”, ja missä vaiheessa tavaran saa hyvällä omallatunnolla heittää roskikseen?

Dokumentissa haastatellaan Project 333:n luojaa Courtney Carveria.

Näihin kysymyksiin ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia. Tosiasia on, että jos kotoa löytyy satoja poistettavia esineitä, ei kukaan jaksa ruveta myymään niitä erikseen kirpputorilla – puhumattakaan VHS-nauhoista ja vanhoista Kuukausiliitteistä, joiden kysyntä on äärimmäisen marginaalista. Juuri tavarasta eroon hankkiutumisen vaikeus muodostuu usein marituksen tai minimalistisen elämäntavan aloittamisen esteeksi. Tämä on minimalismin ”pimeä puoli”, jota mielestäni olisi pitänyt myös käsitellä dokumentissa.

Kaikkiaan dokumentti oli kaikessa yksinkertaisuudessaan omaan makuuni liian yksioikoinen. Dokumentissa esitetään ongelma – liika tavara ja yleinen länsimaisen elämäntavan tyhjyys – ja siihen ratkaisu – minimalismi. Simple as that. Tiedättekö, mikä minulle tulee tästä mieleen? Ostos-TV. Puuttui vain, että dokumentin lopussa olisi kehotettu katsojaa tilaamaan Nicodeumuksen ja Milburnin uusin kirja tai hintavat liput heidän seuraavaan esiintymiseensä. Minimalism ei ole dokumentti, se on myynninedistämistä.

*****

Mainokset

Järven tarina (2016) arvostelu

Järven tarina (2016)
Järven tarina (2016)

Järven tarinaa (Suomi 2016) voisi kai luonnehtia pari vuotta sitten ilmestyneen Metsän tarina -elokuvan henkiseksi jatko-osaksi.  Molemmissa dokumenteissa kuvataan suomalaista luontoa tarinallistaen ja kytkien luonnonilmiöt suomalaiseen mytologiaan. Molempien dokumenttien suurin ansio on siinä, kuinka ne onnistuvat kertomaan suomalaisesta tarinaperinteestä kiinnostavalla ja viihdyttävällä tavalla. Kalevala on kirjallisena teoksena nykylukijoille lähinnä pakkopullaa. Sen tarinat kuitenkin muuttuvat kiinnostaviksi ja eläviksi, kun ne upotetaan isolla kankaalla esitettävään luontodokumenttiin.

Järven tarinassa suomalaisten järvien pinnanalainen maisema kuvataan kuulaana ja eloisana. Arvelen, että kuvauspaikkojen etsiminen on ollut pitkä prosessi: voisi luulla, että monet dokumentin vedenalaisista kohtauksista olisi kuvattu trooppisessa ympäristössä; ainoastaan kalalajit ovat tuttuja suomalaisia. Vautsi-vaikutelma perustuu toki osittain värimäärittelyyn. Ajoittain veden turkoosi hehku vaikuttaa jopa liiankin keinotekoiselta.

Järven tarina 2016
Järven tarinan vedenalaiset maisemat ovat kauniita ja kirkkaita.

Kamera ei kuitenkaan pysy jatkuvasti sukelluksissa: dokumentissa seurataan myös veden pinnan ja rantojen elämää. Kerronta keskittyy yleisten ja tuttujen lajien kuvaukseen – on saukkoa, majavaa, joutsenta ja kuikkaa. Ja sitten on tietenkin saimaannorppa, jonka ihanaa uikutusta ja nöpönöpöhupsispuppelituutuusöpöä naamaa ei ilmeisesti voi suomalaisista järvistä kertovassa dokumentissa mitenkään ohittaa.

Myönnetään. Tunnen hienoista antipatiaa niitä tahoja kohtaan, jotka nostavat kerta toisensa jälkeen saimaannorpan suomalaisen luonnonsuojelun keskeiseksi symboliksi. Sama juttu pätee vaikkapa pandoihin: uhanalaista eläintä halutaan suojella, jos se vain on söpö. Älkää ymmärtäkö väärin – olen sitä mieltä, että verkkokalastus tulisi kieltää niissä Saimaan osissa, joissa se aiheuttaa saimaannorpalle vaaraa. Söpöys ei kuitenkaan saa olla lajin arvon mitta. Norpalle riittää puolustajia, mutta kuka ottaisi asiakseen vähemmän söpöjen lajien, kuten ankeriaan, palolatikan tai verijuotikkaan suojelun?

Järven tarinan norpasta kertova katkelma on oikeastaan koko dokumentin heikoin pätkä. Norppa kuvataan äärimmäisen tylsänä eläimenä. Se ei tee dokumentissa mitään muuta kuin änisee, sukeltaa jäältä veteen tai nousee vedestä jäälle. Tätä touhua jatketaan viisi minuuttia. Spläsh, öninönnön ja lupsis. Saimaannorpalla on vain yksi vihollinen, ja se on verkolla kalastava ihminen. Ehkäpä dokumenttiin olisikin kannattanut ottaa yksi Saimaalla ammattiaan harjoittava kalastaja, niin norppapätkäänkin olisi saatu hieman vaaran tuntua ja actionia.

Järven tarina 2016
Rapu vartioi Tuonelan porttia.

Siinä missä norppakatkelma lipsui mielestäni liikaa hattaraisen ylisöpistelyn puolelle, pidin todella paljon sitä edeltävästä Tuonela-katkelmasta, jonka pääosassa nähdään joukko järven pohjaan jäänyttä hauenraatoa mussuttavia rapuja. Ravut näyttäytyvät lähes myyttisinä, demonisina olentoina, jotka vartioivat järven pohjassa piilevää Tuonelan porttia. Kohtaus on erittäin onnistunut paitsi visuaalisesti, myös äänisuunnittelun kannalta.

Vuonna 2016 julkaistiin toinenkin suomalaisesta luonnosta ja tarustosta kertova dokumenttielokuva, nimittäin pienellä joukkorahoitusbudjetilla toteutettu Ukonvaaja. Heti alkuun huomautan, että Ukonvaaja ja Järven tarina eivät käsittele aivan samoja aiheita. Ukonvaaja on dokumentti suomenuskosta ja suomalaisuudesta. Järven tarina taas kertoo suomalaisesta järviluonnosta ja siitä, kuinka järvet ja sen eläimet näkyvät suomalaisessa mytologiassa ja tarustossa. Ukonvaaja keskittyy siis suomenuskoon ja käsittelee luonnonilmiöitä vain siinä määrin kuin ne ovat suomenuskon ja suomalaisuuden kannalta relevantteja. Järven tarinassa asetelma on päinvastainen: painopiste on luonnonilmiöissä, ja kansantarustoa esitellään vain siinä määrin kuin se tukee luonnon kuvausta.

Järven tarina 2016
Maailma on syntynyt munasta, aivan kuten sammakotkin.

On tavallaan epäreilua verrata näitä dokumentteja keskenään, sillä niiden tavoitteet ja tuotantobudjetit eroavat toisistaan niin paljon. Vertaan silti. Järven tarina onnistuu mielestäni kertomaan suomalaisesta kansanperinteestä elävämmin ja kiinnostavammin kuin Ukonvaaja. Se tekee aihepiiristä helposti lähestyttävän ja sympaattisen. Ukonvaajassa kumeana mörisevä A. W. Yrjänä on puolestaan pikemminkin omiaan luomaan aihepiirin ympärille vaikeaa ja ”mystistä” auraa.

Koen Ukonvaajan vaivihkaa väittävän, että vanhan tarinaperinteen elävöittäminen on hankalaa ja vaikeeta: se edellyttää pukeutumista 1700-luvun vaatteisiin ja tuntikausien kököttelyä karhunkyttäyskopissa Kainuun takametsissä. Vain ne, jotka jaksavat nähdä tämän vaivan, voivat todella saavuttaa kosketuksen esi-isiemme tarinoihin ja traditioihin. Järven tarina välittää täysin päinvastaista viestiä: vanhan taruston elävöittäminen ja välittäminen tuleville sukupolville ei ole vaikeaa. Senkus palkataan Antti Tuuri rakentamaan tarustosta kiva käsikirjoitus ja pyydetään Samuli Edelmania lukemaan se nauhalle. Lopputuloksena on dokumentti, joka yltää vuoden katsotuimpien elokuvien joukkoon ja nousee Suomen katsotuimmaksi dokumentiksi kautta aikojen.

Järven tarina 2016
Kuikkia on pidetty jumalten sanansaattajina, kertoo Järven tarina. Oman mökkirannan kukkien sekoilua katsellessa tätä on vähän vaikea uskoa.

Metsän tarinan näki elokuvateatterissa noin 87 000 katsojaa. Järven tarinalle teatterikatsojia kertyi kaikkiaan 187 000. Se on valtava luku, enemmän kuin kaksi kertaa Metsän tarinan katsojamäärä. Selvää on, että Järven tarina ei olisi menestynyt teatterikierroksella näin hyvin, ellei Metsän tarina olisi raivannut sille tietä. Toisaalta Järven tarinan tuotantokin oli kallis: IMDb:ssä Metsän tarinan tuotantobudjetiksi arvioidaan 185 000 euroa, Järven tarinan budjetiksi taas 814 000 euroa. Se, että Järven tarinan tuotannossa riihikuivaa on ollut enemmän käytettävissä, näkyy erityisesti kuvanlaadussa.

Mutta mitä seuraavaksi? Voivatko Metsän tarinan ja Järven tarinan luojat jatkaa hyvin alkanutta suomalaisesta luonnosta ja mytologiasta kertovien dokumenttien sarjaa? Toivottavasti. Konsepti on toimiva, katsojat tykkäävät ja samalla lasten yleissivistys oman kansan tarinaperinteestä karttuu.

*****

Järven tarina DVD @ Discshop
Järven tarina Blu-ray @ Discshop

Deprogrammed (2015) arvostelu

deprogrammed
Deprogrammed (2015)

Deprogrammed (Yhdysvallat 2015) on dokumentti kulttienvastaisesta liikkeestä ja deprogramming-tekniikasta, joilla kulttien aivopesemiä (tai ”aivopesemiä”) nuoria on saatu takaisin ”normaalin elämän” pariin. Elokuvan kerronta keskittyy deprogramming-tekniikan luojaan Ted Patrickiin. Patrickin mukaan kultit ”ohjelmoivat” eli aivopesivät ja ”kidnappasivat psykologisesti” nuoria, jotka menettivät vapaan tahtonsa ja muuttuivat kulttien orjiksi. Ainoa keino näiden nuorten auttamiseksi oli Patrickin mukaan purkaa ohjelmointi, joka oli juurrutettu nuoren mieleen aivopesun myötä.

Dokumentti alkaa 90-luvun alussa kuvatulla arkistomateriaalilla: maitopartainen 14-vuotias Matthew on juuri vapautunut satanistisen kultin ikeestä Ted Patrickin avulla. Arkistopätkän jälkeen saamme kuulla, että Matthew on dokumentin ohjaaja Mia Donovanin velipuoli, ja näemme, mitä hänelle kuuluu vuonna 2015 eli noin 20 vuotta ohjelmoinnin purkamisen jälkeen. Vaikuttaa siltä, että deprogramming ei ole vaikuttanut Matthew’n elämän kulkuun lainkaan positiivisesti. Ohjaaja Donovanin syyt dokumentin tekoon ovat henkilökohtaisia: Hän on seurannut velipuolensa ohjelmoinnin purkua ja sen jälkivaikutuksia lähietäisyydeltä. Nyt hän tahtoo on ymmärtää Ted Patrickia ja hänen metodiaan.

Ted Patrick on hyväntahtoinen ihminen. Hän uskoo vilpittömästi siihen, että kultit pyrkivät systemaattisesti aivopesemään nuoria ja tekemään näistä orjiaan. Hän ajattelee, että deprogramming-tekniikka on ainoa keino, jolla aivopestyjä nuoria voidaan auttaa. Koska kyseessä on nuoren ihmisen kohtalo ja elämä, tarkoitus pyhittää keinot. Nuori voidaan Patrickin mielestä raahata deprogramming-sessioon vastentahtoisesti, ja häntä voidaan pitää vangittuna useita päiviä, kunnes alkaa näyttää siltä että ohjelmoinnin purku on onnistunut. Patrick oikeuttaa toimiaan myös sillä, että hän toimii ainoastaan nuoren vanhempien tai muun läheisen pyynnöstä ja kutsumana.

deprogrammed ted patrick
Ted Patrick on siirtynyt eläkkeelle.

Elokuvassa haastatellaan useita henkilöitä, joille Patrick on suorittanut ohjelmoinnin purkamisen. Heidän kokemuksensa ja mielipiteensä Patrickin tekniikasta vaihtelevat paljon. Osa kokee oman deprogramming-session vahingollisena ja jopa traumaattisena tapahtumana. Jotkut haastatellut pitävät tekniikkaa viallisena, mutta laskevat silti Patrickin ansioksi sen, että he pystyivät lähtemään kultista session jälkeen. Kukaan dokumenttia varten haastatelluista Patrickin ”potilaista” ei suhtaudu Patrickin tekniikkaan täysin kritiikittä. Kertooko tämä enemmän Patrickin ajatusten vastaanotosta vai dokumentin ohjaajan valinnoista, sitä on vaikea arvioida.

Erityisen kiinnostavaa Patrickin tekniikassa on se, millaisia yhteyksiä sillä on valtavirtaisiin kristillisyyden muotoihin ja erityisesti manaustraditioon. Patrickin suvussa on sekä metodisti- että baptistisaarnaajia, ja hän vaikuttaa ottaneen näiden retoriikasta vaikutteita. Lisäksi dokumentista saa sen käsityksen, että hän harjoittaa jotakin valtavirtaisen kristillisyyden muotoa. Nämä seikat herättävät paljon kysymyksiä. Miten deprogramming oikeastaan toimii? Mihin se perustuu? Miten sessio käytännössä etenee? Dokumenttiin on liitetty sessioissa kuvattua videomateriaalia, mutta ne tarjoavat vain pieniä väläyksiä tilanteesta, eikä suurempi kokonaisuus hahmotu.

Entä kuinka kultti määritellään? Mikä on kultin ja ”normaalin” uskonnollisen ryhmän ero? Miksi kristilliset kultit ovat vaarallisia, mutta tavanomaiset kristilliset ryhmät eivät? Nämä kysymykset jäävät dokumentissa vaille vastausta.

deprogrammed_arkisto
Dokumentissa on käytetty arkistomateriaalia 70-luvun deprogramming-sessioista.

Patrick ei näytä lainkaan ymmärtävän nuoruuteen liittyvää kapinahenkeä. Moni teini kapinoi kotinsa ja vanhempiensa arvomaailmaa vastaan etsimällä tietoa toisenlaisia arvoja edustavista ideologioista ja liikkeistä. Mitä voimakkaammin vanhemmat pyrkivät irrottamaan nuoren näistä kiinnostuksen kohteista, sitä vahvemmaksi kasvaa kapinahenki. Kun tähän väliin otetaan vielä Ted Patrick, joka vanhempien pyynnöstä kidnappaa nuoren, vangitsee tämän motellihuoneeseen ja yrittää painostaa tätä palaamaan vanhempien edustaman arvomaailman hellään huomaan, saadaan aikaan todella pahaa jälkeä.

Ted Patrickin ja deprogrammingin kultakausi oli 70-luvulla. Erityisesti Jonestownin joukkoitsemurha vuonna 1978 nostatti suuren yleisön mielenkiintoa Patrickin työtä kohtaan, ja asiakkaiden jono venyi venymistään. 1980-luvulla monet kultit hajaantuivat ja niihin liittyvä hysteria sai uusia muotoja. 90-luvun alku toi mukanaan Daavidin oksan. Samalla vanhempien epäluulo metallimusiikkia ja sen kuvastoa kohtaan kasvoi.

deprogrammed_matthew
Nuoruudenkokemukset ovat jättäneet Matthew’ihin jälkensä.

Se, että Patrick ylipäätään ryhtyi 90-luvulla soveltamaan deprogramming-tekniikkaa ”satanisteihin” ja ”saatananpalvojiin”, oli valtava virhe. Patrick oli aiemmin työskennellyt lähinnä 70-luvun hippikulttien ja muiden vastaavien liikkeiden parissa. Kenen tahansa pitäisi ymmärtää, että satanismi ja ”hevihommat” ovat hyvin erilaisia ilmiöitä kuin 70-luvun rauhan ja rakkauden kyllästämä henkisyys. Patrick sai aikaan melkoisesti vahinkoa jo 70-luvulla, ja 90-luvulla homma näyttää olleen vielä pahemmin hakusessa.

Jos dokumenttia varten haastateltuja Patrickin potilaita verrataan toisiinsa, yksi erottuu muista selvästi: Matthew. Vaikuttaa siltä, että Patrick on saanut kaikkein eniten vahinkoa aikaan nimenomaan Matthew’n kohdalla. On harmillista, että dokumentissa ei kerrota selväsanaisemmin siitä, mitä Matthew’lle tapahtui ”ohelmoinnin purkamisen” jälkeen ja kuinka prosessi häneen vaikutti. Matthew’n koko olemus kertoo kuitenkin epäsuorasti siitä, että vaikutus ei ole ollut myönteinen.

Deprogrammed on kiinnostava dokumentti aiheesta, jossa omaa puoltaan on vaikea valita. Ted Patrick toimii kyllä ”potilaidensa” parhaaksi, mutta valitettavan usein hänen työnsä lopputulokset eivät vastaa hänen jaloja motiivejaan. Käytännössä kaikkein kiinnostavimmat kysymykset jäävät dokumentin mittaan ikävä kyllä käsittelemättä.

Deprogrammed on kirjoitushetkellä katsottavissa Netflixissä.

*****