Max Payne (2008) ja vähän peliadaptaatioiden arvostelusta

Max_Payne_poster
Max Payne (2008)

Lienee paikallaan kyseenalaistaa se, olenko oikea ihminen sanomaan Max Paynesta (Kanada/Yhdysvallat 2008) yhtään mitään. En nimittäin ole pelannut lainkaan maineikkaita Max Payne -videopelejä. Tähän on monia syitä, joista keskeisimpiä lienee se, etten erityisemmin pidä peleistä, joissa ammuskelu on yhtä keskeisessä osassa kuin Max Payne -sarjassa. Olen surkea ampuja, enkä tykkää tehdä asioita, joissa olen surkea. Sinänsä sääli, koska muutoin Max Payne sisältää paljon sellaisia elementtejä, joita peleissä arvostan. (Toinen painava syy Max Payne -kokemattomuuteeni on se, etteivät sarjan pelit pyöri millään alustalla, jotka tällä hetkellä ovat käytössäni… paitsi Androidilla, jota en kovin mielelläni pelaamiseen käytä.)

Mutta tekeekö tämä minusta epäpätevän olemaan jotakin mieltä itse elokuvasta? Kuuluvatko pelit adaptaatioelokuvien kohdalla siihen kontekstiin, joka elokuvan arvioimiseksi täytyy tuntea? Tätä on hyvä pohtia myös romaaneista adaptoitujen elokuvien kohdalla: jos haluaa sanoa romaaniadaptaatioelokuvasta jotakin järkevää, täytyykö romaani tuntea ennen adaptaation katselua? Itse keikahdan kielteiselle kannalle. Adaptaatio ja pohjateos ovat toisistaan kaksi erillistä asiaa, jotka eivät ole mitään velkaa toisilleen. Adaptaation on toimittava itsenäisenä teoksena. Jos se on järkevä ja nautittava vain osana franchisea, on se epäonnistunut. Tätä pidän oletusarvona, josta voidaan toki poiketa. On toki paljon sellaista kirjallisuutta ja sarjakuvaa, joka suunnataan vain tietyn fanikunnan kulutettaviksi. Esimerkiksi Mortal Kombat -sarjakuvia tuskin lukee kukaan muu kuin MK-pelien suurkuluttaja. (Tsädäm: taas tuli Mortal Kombat mainituksi!) No niin, nyt sivupolku uhkaa venyä liikaa…

Max Payne -elokuva pärjää kohtuullisen hyvin ilman pohjateosten tarjoamia tukikeppejä. Elokuvaa kannattelee ennen muuta kaksi seikkaa: Max Paynen klassisen traaginen hahmo ja film noir -elokuville tyypillinen, tummasävyinen visuaalisuus. Sen sijaan dialogissa ja tarinan kuljetuksessa olisi ollut vielä petrattavaa.

MAX PAYNE valkyria
Max Payne ja valkyyrian varjo.

Max Payne (Mark Wahlberg) ei ole yksin: hän on äärimäisen tyypillinen, jopa stereotyyppinen film noir -dekkarien huonosti menee -etsivä. Paynen vaimo ja lapsi ovat kuolleet pari vuotta aiemmin perheen kotiin murtautuneiden narkkareiden käsissä. Murhien tutkinta on virallisesti jo lopetettu, mutta Payne jatkaa tongintaa vigilante-hengessä vapaa-ajallaan. Elämä on kylmää kuin valkoinen lumi, joka leijailee New Yorkin tummille kaduille. Etsiessään johtolankoja kaupungin yöelämässä Payne törmää Valkyr-muuntohuumeeseen, jonka käyttäjillä näyttää olevan taipumusta menehtyä väkivaltaisesti. Pian esiin nousee viitteitä siitä, että Paynen perheen murhalla ja Valkyr-huumeella on keskinäinen yhteys.

Usein populaarikulttuurin tuotteiden kytkökset mytologiaan ovat pinnallisia ja heppoisia: tekijät vain läimivät muuten valmiiseen kässäriin copypastella pari päheen mystistä nimisanaa, voilà. Max Paynen kytkös skandinaaviseen mytologiaan on kuitenkin voimakkaampi. ”Valkyr” ei ole vain satunnaisesti valittu huumeen nimi, vaan aineella on elimellinen yhteys siivekkäisiin sotatantereiden siivoojattariin. Elokuva ei tyydy kopioimaan mytologian detaljeja, vaan varioi ja tuottaa uutta myyttimateriaalin pohjalta.

MAX PAYNE tattoo
Elokuvan antagonisti viihtyy ilman paitaa.

Mukana on aimo annos foliohattuhenkeä. Satunnaisen ryöstömurhan takana onkin paljon suurempia kuvioita, joiden ääriviivoja hahmottelevat turvallisina ja luotettavina pidetyt instituutiot. Mieleen tulee supersarja True Detective ja erityisesti sen ensimmäinen tuotantokausi, jossa pahuuden kasvot kieltäytyyvät sitkeästi näyttäytymästä. Tällaiset teokset jäävät usein kutkuttavalla tavalla auki: vaikka jonkinlainen sulkeuma saavutetaan tarinan tasolla, ei pahuuden sykkivää ydintä pystytä tukahduttamaan. (Ei sillä että Max Payne ja True Detective olisivat ainoita konsepteja, joissa tätä ideaa on käytetty – näissä se vain on otettu käyttöön varsin onnistuneesti.)

MAX PAYNE ulko
Nätiltä näyttää: Max Payne on visuaalisesti onnistunut paketti.

Max Paynen heikkouksia ovat ennen kaikkea dialogi ja tarinan kuljetus. Oikea huipputöppäys nähdään elokuvan alkupuolella: Valkyr-narkkarin kuolemaa tutkiva etsivä soittaa Paynelle ja kertoo keksineensä, että Paynen vaimon kuolemalla saattaa olla jotakin tekemistä Valkyr-huumeen kanssa. Samaan hengenvetoon hän ilmoittaa lähtevänsä heti matkaan voidakseen keskustella asiasta kasvotusten. Arvaatteko, mitä tämän jälkeen tapahtuu? Saapuuko etsivä koskaan perille, mitäs veikkaatte? Muitakin kauneusvirheitä ja kliseemällejä elokuvaan mahtuu.

On syytä pitää mielessä, että en ole suuri toimintaelokuvien ystävä. Myös Max Paynessa minua viehättävät sen ei-toimintaelokuvalliset elementit: rauhallinen visuaalisuus, film noir -henki, viittaukset skandinaaviseen mytologiaan. Tavallaan elokuva on onneton välinputoaja – se ei ole tarpeeksi toiminnallinen perinteisten toimintaelokuvien ystäville, mutta ei se oikein muihinkaan yleisötyyppeihin onnistu vetoamaan.

*****

Max Payne DVD @ Discshop
Max Payne BD @ Discshop
Max Payne VOD @ Discshop

Mainokset

True Detective, 2. tuotantokausi (2015) arvostelu

True_Detective_S2
True Detective, 2. kausi (2015)

True Detectiven (Yhdysvallat 2014–) toista tuotantokautta on vaikea, suorastaan mahdoton käsitellä peilaamatta sitä sarjan ensimmäistä kautta vasten. En edes yritä. Sanotaan se heti alta pois: koska ensimmäinen tuotantokausi oli parasta pitkään aikaan, oli toinen tuotantokausi väistämättä pettymys kaikille, jotka antavat itselleen luvan verrata näitä tuotantokausia keskenään.

Ensimmäisen tuotantokauden vetovoima pohjautui vahvoihin päähenkilöihin sekä kaoottiseen ja toivottomaan maailmankuvaan. Etsivät voivat vain raapaista pintaa siitä valtavasta mätäpaiseesta, joka velloo Louisianan lahoavien teollisuusalueiden ja suohetteikköjen keskellä. Aivan sama idea muodostaa myös toisen tuotantokauden selkärangan. Tapahtuu murha, jonka myötä poliisietsivät saavat vihiä valtavasta korruptio- ja rikosvyyhdistä. Kyse ei ole ainoastaan rahasta ja vallasta, vaan myös inhimillisestä kärsimyksestä: prostituutiosta, seksuaalirikoksista, kidutuksesta. Jossain vaiheessa poliisietsivät joutuvat toteamaan, että lain koura on liian lyhyt. Tässä vaiheessa tutkinnasta on kuitenkin kehittynyt etsiville henkilökohtainen ristiretki, jota ei yksinkertaisesti voi jättää sikseen, vaikkei kukaan sotkun selvittämisestä palkkaa maksaisikaan. Tähän viittaa myös sarjan nimi: true detective, tosietsivä, ei tee työtään rahasta, vaan suurempien päämäärien vuoksi. (Historiallisesti true detective on viitannut lähinnä true crime -lajityyppiin, jolla on niin ikään sarjan nimen kannalta oma merkityksensä. Aivan kuin nimivalinnalla haluttaisiin viestittää, että eetterissä lilluva moraalinen visva ei ole pelkkää fiktiota, vaan totisinta totta… – mikä varmaankin pitää hyvin paikkansa.)

td2-ranta
Ja taas horisontti syttyy tuleen.

Kakkoskaudesta jää kuitenkin puuttumaan kaksi elementtiä, jotka tekivät ensimmäisestä kaudesta niin erinomaisen. Ensinnäkin jännitteet keskushahmojen välillä ovat hajanaisia ja löysiä. Toista oli ykköskauden raudanluja yhteys Rustin Cohlen ja Martin Hartin välillä: miesten vastakohtaiset luonteet ja maailmankuvat täydensivät toisiaan. Vaan kuinka luoda yhtä tiukka hahmopaketti, kun päähenkilöitä onkin kahden sijaan neljä?

Toinen elementti, jota kakkoskaudella jäin kaipaamaan, oli maailmankuvan häilyvä yliluonnollisuus. Suorat viittaukset Robert W. Chambersin kirjalliseen tuotantoon, Carcosaan ja Keltaiseen kuninkaaseen sekä hieman hämärämmät kädenojennukset H. P. Lovecraftin kirjallisen maailman suuntaan liittivät True Detectiven jo ennalta olemassa olevaan fiktiiviseen mytologiaan – ja juuri tämä seikka teki ainakin minun mielestäni ensimmäisestä tuotantokaudesta niin ainutlaatuisen. Toinen tuotantokausi edustaa huomattavasti perinteisempää detektiivifiktiota, jossa maailman nielevä yliluonnollinen kaaos loistaa poissaolollaan.

Onko sitten ylipäätään mielekästä verrata näitä kahta kautta toisiinsa? Eikö toista tuotantokautta voisi katsella vain omana kokonaisuutenaan? Asia ei ole aivan näin yksinkertainen; kyse on sarjan markkinoinnista ja brändistä. Vaikka True Detective onkin antologiasarja, on katsojalla oikeus muodostaa aiempien kausien perusteella tiettyjä odotuksia tulevien kausien suhteen. Katsojareaktioiden perusteella voidaan päätellä, että näihin odotuksiin ei ole pystytty sarjan toisella tuotantokaudella vastaamaan. Närkästys, jolla toinen kausi on otettu vastaan, on aivan perusteltua. Pidän kuitenkin hölmönä hirttäytyä ensimmäisen kauden luomiin odotuksiin ja vastaanottaa toinen kausi vain ja ainoastaan ensimmäistä kautta vasten peilaillen – tällaistakin käytöstä on tämän kesän aikana nähty.

Kun pakollinen vertailu ensimmäiseen tuotantokauteen on nyt tehty, voidaan siirtyä käsittelemään toista tuotantokautta an sich.

td2-santa-muerte-velcoro
Velcoro löytää Casperen työhuoneelta enteellisen Santa Muerten – eikä juuri muuta.

Toisen tuotantokauden tapahtumaketju käynnistyy pölyisen teollisuuskaupunki Vincin kaupungin hallinnossa työskentelevän Ben Casperen katoamisesta. Pieni pöyhintä paljastaa, että Caspere on sekaantunut yhteen jos toiseenkin laittomuuteen: on hämäriä maakauppoja, huumeita, maksullisia naisia. Casperen kohtalo kiinnostaa monia tahoja, ja tapauksen tutkinnasta uhkaa tulla taisteluareena, jolla poliisiviranomaiset nahistelevat keskenään. Keissin tutkinta jaetaan lopulta kolmen poliisietsivän kesken. He muodostavat sarjan ydinjoukon: on tehtävästään lomautettu liikennepoliisi Paul Woodrugh (Taylor Kitsch), Venturan piirikunnan etsivä Antigone Bezzerides (Rachel McAdams) ja paikalliselle poliisilaitokselle työskentelevä poliisietsivä Ray Velcoro (Colin Farrell).

Tiimi muodostuu hämärien sattumusten myötä – hahmot ikään kuin ajautuvat työskentelemään yhdessä. Sattumusten ja puutteellisen tiedon varassa tehtyjen ratkaisujen hallitsemat tapahtumakulut ovat leimallisia koko kaudelle. Ajatus silmät kiinni tehdyistä valinnoista ja sattumasta konkretisoituu ennen kaikkea valtavissa tasoliittymissä, jollaisia vilahtelee sarjan jokaisessa jaksossa. Hahmot ovat kuin liittymissä toisiaan lähestyviä autoilijoita: heillä on tarkka käsitys siitä, minne he ovat itse menossa – mutta siitä, minne viereisellä kaistalla ajava muukalainen tähtää, ei heillä ole eikä voikaan olla mitään tietoa. Lopulta he saattavat epähuomiossa poistua valtatieltä väärän liittymän kautta ja päätyä jonnekin aivan muualle kuin minne oli tarkoitus mennä. Autoilija on riippuvainen opasteista – mutta mitä tehdä, kun opasteet ovat epäluotettavia tai puuttuvat kokonaan? Kokonaisuuden voi hahmottaa vain se, joka tarkastelee liikennettä ylhäältä käsin – tässä tapauksessa siis sarjan katsoja, eikä hänkään voi tehdä asioista järin varmoja päätelmiä.

td2-risteys
Myös sarjan alkutunnuksessa nähdään risteysaihelma.

Keskushahmoihin kuuluu myös Frank Semyon (Vince Vaughn), lain hämärällä puolella kauppaa tekevä liikemies, jonka omaisuus valahtaa vaakalaudalle Casperen katoamisen myötä. Semyonilla ja Velcorolla on takanaan pitkä tuttavuus, ja miehet jakavat vastavuoroisesti toisilleen tietoja. Semyonin tarinalinja on varsin irtonainen muiden keskushahmojen tarinalinjoista, eikä olisi vaatinut käsikirjoitukseen kummoisiakaan muutoksia pudottaa hänet pelkäksi sivuhahmoksi. Erityisesti Semyonin parisuhdetta ja yrityksiä tehdä vaimonsa Jordan (Kelly Reilly) raskaaksi seurataan niin pitkän kaavan kautta, että vähän ihmetyttää. Minun mielestäni poliisietsiväkolmikko olisi riittänyt muodostamaan kaudelle tiiviin ja tehokkaan keskuksen. Semyonin nostaminen sarjan keskushahmojen joukkoon toki laajentaa kerronnan mahdollisuuksia, mutta samalla pirstaloi kokonaisuutta. Vince Vauhgnin näyttelijäntyötä on toki ilo katsella.

td2-semyonit
Frank ja Jordan Semyon pitävät yhtä – hyvinä ja huonoina aikoina.

Myös muiden keskushahmojen kotielämää ja henkilökohtaisia traumoja seurataan pieteetillä. Velcoron elämän on mennyt pilalle jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun hänen vaimonsa on joutunut raiskauksen uhriksi. Yhdeksän kuukautta raiskauksen jälkeen Velcoron vaimo on synnyttänyt pojan. Vaikka epävarmuus pojan geeniperimästä ei estä Velcoroa rakastamasta punapäistä ja ylipainoista jälkikasvuaan, on hänen avioliittonsa päättynyt eroon ja yhteishuoltajuuteen. Velcoron saamat haavat paljastetaan katsojalle jo varsin varhaisessa vaiheessa, jolloin hänestä tulee nopeasti katsojalle läheinen ja samastuttava hahmo. Tästä syystä miellän Velcoron tuotantokauden kaikkein keskeisimmäksi päähenkilöksi. Samaa näyttää miettineen myös HBO:n markkinointiväki promotessaan tuotantokautta ensisijaisesti kuvalla, jossa Velcoro sovittelee sormiinsa nyrkkirautaa. (Myös muista keskushahmoista on tehty vastaavat promojulisteet, mutta Velcoron nyrkkirautakuvaa olen nähnyt kaikkein eniten levityksessä.)

td2-antigone
Bezzerides ei päästä katsojaa helpolla.

Woodrughin ja Bezzeridesin traumojen paljastumista saadaan odotella pidempään. Woordughin henkilökohtaiset skismat jäävät perusjuonesta turhan irrallisiksi, eikä hahmo ylipäätään ole kauden päähenkilöistä kaikkein uskottavin. Sen sijaan Bezzeridesissä on ytyä. Keskeinen kulma Bezzeridesin luonteesta paljastuu, kun hän perustelee Velcorolle, miksi hän julkisilla paikoilla liikkuessaan kantaa mukanaan puukkoa: ”Fundamental difference between the sexes is that one of them can kill the other with their bare hands.” Bezzerides on päättänyt, ettei hän ole se, joka kuolee väärän uroon näppeihin jouduttuaan. Mutta mistä Bezzeridesin syvä epäluottamus miehiin ja maailmaan juontaa? Mitä pidemmälle sarjassa edetään, sitä enemmän Bezzeridesin menneisyydestä saadaan tietää ja sitä täyteläisemmäksi hänen hahmonsa muuttuu. Hänestä löytyy uusia puolia vielä kauden viimeisessäkin jaksossa.

Toista tuotantokautta on kritisoitu ennen kaikkea sekavasta juonesta. Tähän kritiikkiin on helppo yhtyä. Suuri osa ruutuajasta kuluu ihmetellessä, kuinka jotakin tapahtui joskus aikaisemmin jossain muualla, jolloin tapahtumien ytimestä jäädään hyvin kauas. (On tosin samaan hengenvetoon myönnettävä, että tässä suhteessa True Detective ei ole mikään poikkeus – kyseessä on koko detektiivigenrelle ominainen piirre.) Samaa ideaa käytettiin jo ensimmäisellä tuotantokaudella: hyvin suuri osa tapahtumista ja rikosvyyhdin hahmoista jäi katsojan tavoittamattomiin. Osittain ensimmäisen kauden teho perustui juuri tähän. Todellinen pahuus ja suurimmat rikokset ovat kaiken rangaistuksen yläpuolella, pimeässä. Vasta toisella tuotantokaudella asioiden vatvominen jossain muualla, jonkun toisen toimesta, joskus kun kaikki on jo päättynyt, alkaa toden teolla häiritä. Tapahtumien kulku puuroutuu sekavaksi mössöksi.

td2-dark-ride
Woodrughin yöllisestä surmanajosta tulee etäisesti mieleen Lynchin Lost Highway.

Jo True Detectiven ensimmäisessä tuotantokaudessa nähtiin kaikuja ysäriklassikko Twin Peaksista. Toisella kaudella nämä kaiut ovat vahvistuneet entisestään. Erityisesti hämyinen ja autiohko kuppila, jossa Velcoro tapailee Semyonia, tuo mieleen Twin Peaksin Roadhouse-baarin. Kaljaluolan lavalla esiintyy ilta toisensa jälkeen suttuisesti meikattu Lera Lynn, joka säestää narisevaa lauluaan epävireisellä kitaralla. Lynn sekä näyttää että kuulostaa ankealta, enkä olisi pannut pahitteeksi, jos tämä angstinen americana-laulajatar olisi jätetty sarjasta pois. Hänet voi toisaalta nähdä eräänlaisena 2010-luvun Julee Cruisena, mikä tuokin laulajattaren hahmoon jännää syvyyttä: tämä vuosikymmen on kauhea ja ruma, ainakin 90-lukuun verrattuna.

td2-semyon-velcoro
Vincin Roadhouse on tunkkainen ja apea, samoin siellä iltaa istuvat Semyon ja Velcoro.

HBO Nordicin kuvavirta töksähtelee edelleen jonkin verran (=liikaa), eikä HDMI-roikan ja kannettavan kanssa säätäminen ole muuttunut yhtään iloisemmaksi puuhaksi. Stillien ottaminen tätä tekstiä varten oli yhtä helvettiä: aina, kun kohdistinta liikuttaa jakson aikajanalla, kuvavirta katkeaa ja aloittaa kymmeniä sekunteja kestävän mietiskelyn ja ihmettelyn ennen kuin suostuu jatkamaan. – Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tämä ongelma vaivaa jossain määrin kaikkia kokeilemiani streaming-palveluita ainakin sillä kaistanleveydellä, joka minulla on käytössäni. Millään muulla palvelulla ongelma ei kuitenkaan ole yhtä paha ja odotteluajat yhtä pitkiä kuin HBO Nordicilla.

Lisäksi tuotantokauden tekstityksissä olisi petrattavaa. Kiinnitin huomiota erityisesti kahteen erikoiseen käännösratkaisuun – ja varoitan: seuraavat kappaleet pitävät sisällään armotonta pilkunviilausta ja rumia sanoja.

Lähes jokaisessa jaksossa tekstityksessä vilahtaa ainakin kerran ilmaisu kyrväke. Siis mikä? Tämä on tekstittäjän oma käännös sanasta motherfucker, joka olisi mielestäni kääntynyt aika nasevasti ilmaisulla kusipää. Juuri kun olin päässyt nauramasta, milloin ruutuun mahtaa pamahtaa kyrväkkeen pariksi vituke, sieltähän se tuli: ihmiseen viittaava substantiivi fuck (esimerkiksi huudahduksessa ”That sick fuck!”) oli muutamaan otteeseen käännetty vitukkeeksi. Itse olisin luultavati käyttänyt tämän käännöksenä vaikkapa paskiaista.

Kun näiden ilmaisujen rakennetta pohtii tarkemmin, niistä löytyy uusia merkityksiä. Näissä ilmaisuissa on ilmeisesti käytetty -ke-diminutiivipäätettä. Jos -nen-diminutiivipäätteellä muodostetaan tyttö-sanasta tyttönen eli pieni tyttö, tuleeko samalla tavalla diminutiivipäätteellä muodostetusta vitukkeesta sitten pieni vittu? Kyrväke olisi vastaavasti pieni kyrpä. Aika rajua kieltä. ”Joku pieni vittu varasti mun pyörän kioskin kulmalta.” ”Se pieni kyrpä on taas käyttänyt kahvimaidon loppuun.” Huh, kyllä ohikulkijoilla päät kääntyy.

Vai onko -ke-pääte sittenkin verbiin liitettävä, substantivoiva johtopääte? Ulottaa > uloke, lämmittää > lämmike, vituttaa > vituke. Uloke on jotain, joka ulottuu, lämmike taas jotain, joka lämmittää. Onko vituke sitten jotain, joka vituttaa? Ehkä näin voisi ajatella. Mutta entäpä kyrväke – mistä ihmeen verbistä se on muodostettu? Kyrvättää – mitä se tarkoittaa?

No, leikki ja Kielikello-parodia sikseen. On selvää, että vituke ja kyrväke ovat väärin johdettuja ilmaisuja, joiden käyttämistä ammattitaitoinen tekstittäjä ei edes harkitsisi. Toivon, etten enää koskaan törmää näihin ilmaisuihin.

td2-loyto
Liikennepoliisi Woodrugh tekee tien päällä hämäriä löytöjä.

Nyt odotellaan uutisia siitä, tehdäänkö sarjalle kolmatta tuotantokautta. Itse toivon, että tehdään – ehkäpä käsikirjoittaja Nic Pizzolatto on vapautunut valtavista suorituspaineistaan toisen tuotantokauden myötä ja kykenee luomaan kolmatta kautta varten taas jotakin nerokasta? Sitä odotellessa voi tutustua Pizzolatton debyyttiromaani Galvestoniin (2010), jonka suomennoksen Like julkaisee ensi kuussa. Saatanpa tarttua käännökseen itsekin.

*****

True Detective, 2. tuotantokausi, DVD @ Discshop
True Detective, 2. tuotantokausi, BD @ Discshop

Isä Brown ja hänen laumansa, 1. tuotantokausi (2013) arvostelu

FATHER BROWN juliste
Isä Brown ja hänen laumansa,
1. kausi (2013)

Isä Brown ja hänen laumansa -sarjan (Father Brown, Iso-Britannia 2013–) esittäminen on edennyt Ylellä jo ties kuinka pitkälle – itse sain ensimmäisen tuotantokauden katsottua loppuun vasta nyt. Laiska minä, hyi! Tämä on sitäkin hassumpaa sen vuoksi, että Isä Brown on uskomattoman helppoa katsottavaa. Tiedättehän: paatuneinkin art housen ystävä jumahtaa pitkän työpäivän jälkeen yleensä mieluummin katsomaan Simpsoneita kuin Godardia. Isä Brown menee tässä jaottelussa selvästi Simpsoneiden – eli helpon ajanvietetelevision – puolelle.

Lupailin vajaa vuosi sitten, että mikäli Yle ryhtyy sarjaa esittämään, katson ainakin muutaman ensimmäisen jakson – ja tämä olikin se tärkein motiivi sarjan katselulle. Sarjan konsepti on nimittäin jotain aivan muuta kuin aiemmin ounastelin. Tällä vuosituhannella on tehty tuoreita ja synkähköjä uudelleentulkintoja klassikkodekkareista, etenkin Sherlock Holmesin hahmosta (Holmes NYC, Uusi Sherlock ja nämä Robert Downey Jr. -elokuvat), ja toivoin, että myös salapoliisipappi isä Brown olisi tuotu uudelle vuosituhannelle edes jotensakin tähän tyyliin. No, ei: sarjan tyyli tuo mieleen 1980–90-luvuilla tehdyt Agatha Christien ja Arthur Conan Doylen kirjoihin perustuvat, hauskat ja leppoisat detektiivisarjat. Ja olisihan se pitänyt arvata – Isä Brownia nimittäin esitetään BBC1-kanavalla, päiväsaikaan. Tästä voi vetää paljonpuhuvia johtopäätöksiä sarjan kohderyhmän suhteen.

En malta olla kertaamatta isä Brownin historiaa. Hahmo syntyi englantilaisen kirjailijan G. K. Chestertonin kynästä 1910-luvun alussa. Elettiin aikaa Arthur Conan Doylen ja Agatha Christien huippukausien välissä. Isä Brownin voi nähdä jonkinlaisena vastalauseena Sherlock Holmesin hahmolle: siinä missä Holmes aloittaa tutkinnan tiukasta olosuhteiden ja detaljien tarkastelusta, nojaa isä Brown suurpiirteisempään havainnointiin ja päättelyyn. Holmes lähestyy tutkinnan kohdetta ulkoa käsin, isä Brown taas porautuu rikoksentekijän sisimpään.

FB-hautuumaa
Katolinen usko ei estä isä Brownia osallistumasta anglikaanien hautajaisiin.

On hyvin tunnettu tosiseikka, että Chesterton oli itse katolilainen – samoin kuin isä Brown. Usein kuitenkin unohtuu se, että hän kääntyi katolisen kirkon puoleen vasta vuonna 1922, siis yli 10 vuotta ensimmäisen isä Brown -kokoelman ilmestymisen jälkeen. Isä Brown ei siis ole Chestertonille (pelkkä) väline oman uskonvakaumuksen erinomaisuuden todisteluun. Kun muistetaan, että isä Brown on nimenomaan katolinen pappi anglikaalinessa maassa, kuvio hahmottuu yhä paremmin. Isä Brownia on pidetty eräänlaisena katolilaisen maailmankatsomuksen puolustuskilpenä anglikaanista kirkkoa ja leviävää sekularistista tiedeuskoa vastaan: kun Sherlock Holmes tyytyy tihrustelemaan sormenjälkiä ja nuuhkimaan tupakannatsoja rikospaikalla, isä Brown ratkaisee rikoksen kuin rikoksen pelkällä ajatustyöllä.

Tätä vasten on helppo ymmärtää, miksi Sherlock Holmes on ollut niin helppo siirtää uudelle vuosituhannelle – ja miksi isä Brown joutuu puolestaan tyytymään 1950-lukuun. Isä Brown ei yksinkertaisesti sovi maailmaan, jossa rikokset ratkeavat pääosin DNA-näytteiden, valvontakameranauhojen ja suurien tietokantojen avulla. Luonnontieteisiin perustuvien tutkintamenetelmien kehitys on tehnyt psykologiasta tarpeettoman välineen rikosten selvittämisessä. Siksi isä Brownia tuskin koskaan päästetään pois 1900-luvulta.

FB-mccarthy
Jokainen englantilaiskylä tarvitsee Hyacinth Bucket’nsa – Cotswoldissa virkaa hoitaa rouva McCarthy.

BBC:n uusi sarja ottaa Chestertonin alkuteoksiin nähden varsin suuria vapauksia. Eräs näistä vapauksista liittyy tapahtuma-aikaan: sarja sijoittuu 1950-luvulle, ja siinä viitataan usein lähihistorian tapahtumiin. Chesterton puolestaan kuoli jo 1930-luvulla, eikä hän taatusti kirjoittanut isä Brown -tarinoitaan (omasta ajallisesta tarkastelupisteestään katsoen) tulevaisuuteen sijoittuviksi.

Sarjan alkuteksteissä mainitaankin, että jaksot pohjautuvat isä Brownin hahmoon (”based on the character created by G. K. Chesterton”), eivät siis mihinkään tiettyihin novelleihin tai kokoelmiin. Jaksoista vain muutama mukailee selkeästi jotakin Chestertonin novellia – muissa jaksoissa käsikirjoittajat ovat turauttaneet tarinakulut tyhjästä. Tämä on varmasti hyvä ratkaisu: Chestertonin detektiivinovelleissa kiinnostavaa ja tuoretta on lähinnä isä Brownin sympaattinen hahmo, eivät tarinat.

Isä Brown on varsin tervetullut olento tälle vuosikymmenelle, jolla kristityistä vallitsevat stereotypiat ovat aika ankeita. Hän ei ole tiukkapipoinen sormenheristäjä, eikä hän tuputa uskomuksiaan kellekään tai elättele toiveita siitä, että muut kääntyisivät osaksi hänen laumaansa. Useissa jaksoissa hän lähestyy jotakuta hahmoa tarjoten omaa olkapäätänsä ja toteaa samaan hengenvetoon, ettei hänen tarkoituksenaan ole käännyttää ketään. Hän kohtelee kaikkia kohtaamiaan ihmisiä tasavertaisesti ja lempeästi. Ensimmäisellä tuotantokaudella isä Brown kohtaa niin homoseksuaaleja, avionrikkojia kuin eksoottisten uskontokuntien edustajia – eikä hän tuomitse heistä ketään.

FB-felicia-susie
Avionrikkoja lady Felicia ja maahanmuuttaja Susie ovat molemmat isä Brownin suosiossa.

Sarjan mittaan vastaan tulee oikeastaan vain yksi hahmo, jonka maailmankatsomusta ja persoonaa isä Brown paheksuu – jätetään spoilerien välttämiseksi mainitsematta, ketä tarkoitan. Kyseessä on murhaaja, joka näkee itsensä jonkinlaisena yli-ihmisenä ja joka pitää oikeutettuna raivata tieltään alempiarvoisia olentoja. Ennen kaikkea hän kieltäytyy katumasta tekemiään rikoksia. Juuri katumus korostuu lähes kaikissa sarjan jaksoista. Kyse on elementistä, joka liittyy läheisesti katoliseen ritualistiikkaan: synninpäästö voidaan antaa ainoastaan henkilölle, joka tunnustaa syntinsä ja katuu tekojaan. Jokainen murhaaja, joka katuu, voi isä Brownin mukaan pelastua.

Vaikka sarjan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle, ovat kerronnan heijastamat arvot leimallisen nykyaikaisia. Sarjassa käsitellään menneisyyden kontekstissa asioita, jotka ovat ajankohtaisia juuri nyt – ja käsittelytapakin vaikuttaa varsin modernilta. Puolalaissyntyisen Susien (Kasia Koleczek) hahmon myötä sarjassa päästään kuvaamaan – hieman kautta rantain – ongelmia, joita maahanmuuttajat kohtaavat Britanniassa tänä päivänäkin. Myös homoseksuaalisuutta, prostituutiota ja avioliiton ulkopuolisia suhteita käsitellään tavalla, joka on ominainen nimenomaan 2000-luvulle.

En malta olla mainitsematta, kuinka sarjan suomenkielinen levitysnimi minua alkuun häiritsi. Jaa että ihan lauma. Aivan kuin seurakunnan jäsenet olisivat omaa tahtoa vailla törmäileviä lampaita, joita aulis ja viisas kirkonmies sitten kaitsee kohti pelastusta.  Ennen kuin ehdin lähettää aiheesta kitkerää palautetta Ylen toimitukselle, tajusin, että sarjassa todellakin viitataan useampaankin otteeseen ”isä Brownin laumaan”, jolloin viitataan kylän katoliseen seurakuntaan. No, ehh. Jos tämä oikeasti kuuluu katoliseen retoriikkaan, niin mikäs minä olen asiasta nillittämään. Tavallaan ymmärrän, että lauma-termillä on myös positiivisia konnotaatioita, joita sen käytöllä halutaan kai painottaa, mutta minun on vähän vaikea niellä tätä ilmaisua.

Isä Brown on suunnattu niille katsojille, joilla on aikaa istuskella alkuiltapäivästä television ääressä – mitään kovin ronskia tai uskaliasta ei näille yleisöille voi näyttää. Tuotantobudjetti on silminnähden ollut pieni, ja katsojien oletetaan antavan anteeksi yhtä sun toista epäloogisuutta ja muuta hassutusta. Silmiinpistävin erikoisuus sarjassa on se, että Cotswoldin kylä, johon tapahtumat sijoittuvat, on selvästi hyvin pieni ja sisäänpäin kääntynyt yhteisö – ja silti sen laitamilta löytyy melkein jokaista jaksoa varten sopiva aateliskartano, huvila tai muu kiinnostava paikka, johon tapahtumat voidaan sijoittaa ja johon ei myöhemmissä jaksoissa enää palata. Henkirikoksia tässä piskuisessa maalaisidyllissä tapahtuu suhteessa asukasmäärään aivan valtavan paljon. – Tällaiset kauneusvirheet kuitenkin kuuluvat näiden daytime-detektiivien lajityyppiin, ja siksi ne vaikuttavatkin kokonaisuudessa melkeinpä sympaattisilta elementeiltä.

En malta olla mainitsematta pienestä lapsuksesta tuotantokauden kahdeksannessa jaksossa (”Kuolleen kasvot”). Jakson alkupuolella isä mainitsee tyttärelleen: ”Sinun iässäsi luin Rousseauta ja Derridaa.” Pidän tätä hieman hassuna. Koska isä on tytärtään parisenkymmentä vuotta vanhempi, tarkoittaa lausahdus sitä, että isä on lukenut Derridaansa joskus 1930-luvun alussa. (Jacques Derrida itse oli tällöin vasta lapsi.) Kyse on vain pienestä huolimattomuusvirheestä, joka kuitenkin kertoo jotakin siitä, millä pieteetillä ja aikataululla sarjaa on tehty.

FB-lucia
Kahdeksannessa jaksossa nähtävä Lucia on kaunis kuin kuva, muttei ole lukenut Derridaa.

Jaksosta toiseen esiintyvä vakiohahmojen joukko on hyvin pieni. Isä Brownin (Mark Williams) lisäksi tutkinnoissa häärää seurakunnan sihteerikkö, suulas rouva McCarthy (Sorcha Cusack) sekä puolalainen kodinhoitaja Susie. Lisäksi mukana nähdään usein lady Felicia Montague (Nancy CarrollBucketheadin äidin kokonimikaima, näemmä!) sekä tämän autonkuljettaja Sid Carter (Alex Price). Henkilögalleriaan on saatu mukavasti hahmoja eri yhteiskuntaluokista.

Rajat eri yhteiskuntaluokkien välillä korostuvat ennen kaikkea rouva McCarthyn edesottamusten myötä. Kunnon kristittynä hänen pitäisi tietenkin suhtautua kaikkiin ihmisiin ennakkoluulottomasti ja taustasta sekä sosioekonomisesta asemasta välittämättä, mutta käytännössä tällainen avoimuus jää utopiaksi. Hän naljailee usein etenkin Susielle, joskus myös lady Felicialle. Naljailussa on kuitenkin hössähtäneen leikkimielinen, joskus jopa sydämellinen sävy, joka taittaa ivalta sen terävimmän kärjen. Sorcha Cusack suoriutuu roolista erinomaisesti.

FATHER BROWN main cast
Vasemmalta: komisario Valentin, lady Felicia, isä Brown, rouva McCarthy, sisäkkö Susie ja autonkuljettaja Sid.

Jokaisella kaunokirjallisella etsivällä on tietenkin oltava myös antagonisti. Ensimmäisellä tuotantokaudella isä Brownin kilpakumppanina voidaan pitää komisario Valentinia (Hugo Speer), joka ei kaipaa harrastelijaetsivä Brownia häiritsemään työtään. Valentin lähtee kuitenkin käytännössä aina seuraamaan vääriä jälkiä, eikä hän saisi ilman isä Brownia selvitettyä yhtäkään rikosta. Isä Brownin ja Valentinin suhde on saatu mukavasti jännitteiseksi: isä Brown on Valentinille varsinainen kiusankappale ja murheenkryyni, mutta silti Valentin suo isä Brownille usein – etenkin tuotantokauden loppua kohden – tilaisuuksia osallistua juttujen tutkintaan.

FB-valentin
Isä Brown pohtii epäiltyjen alibeja Valentinin kanssa.

Toista tuotantokautta katsoin parin jakson verran. Komisario Valentin poistuu sarjasta, ja hänen tilalleen istuu komisario Sullivan (Tom Chambers), joka vaikuttaa huomattavasti laimeammalta tapaukselta, eikä hänen ja isä Brownin välille näytä syntyvän samanlaista dramaattista kitkaa kuin komisario Valentinin kanssa.

FB-fillari
Cotswoldin kadut ovat kapeita ja jyrkkiä. Silti isä Brown ei vaihda fillariaan autoon.

Ylipäätään pidän Isä Brownin kotikutoisesta ja vähän nukkavierustakin daytime-fiiliksestä. Sarjan hahmot ovat pienine naarmuineen ja keskinäisine skismoineen sympaattisia ja hellyttäviä. Lumoavan idyllinen kuvausympäristö tuntuu todellakin jumahtaneen 1950-luvulle: on kapeita, kivettyjä katuja, jyrkkiä portaita, valurautaisia kaiteita ja paitinoituneita ovia ja ikkunankarmeja. Cotswoldin kuvankauniita katuja ja maisemia katsellessa ei voi kuin ihmetellä, miksei tällaisia paikkoja enää rakenneta. Kokonaisuus on kaunis, kompakti ja yksinkertainen, ja nostalgiannälkäiset – joihin itsekin lukeudun – ihastuvat sarjaan heti. Yksi tuotantokausi tätä sorttia riitti kuitenkin minulle.

Isä Brownin myötä: hyvää vappua kaikille!

*****