Mad Max: Fury Road (2015) – Älä päästä naista rattiin

mad max fury road
Mad Max: Fury Road (2015)

Vuodenvaihteen mahtavin juttu: saimme vihdoin päivitettyä pieneksi käyneen 26-tuumaisemme kunnon televisioon. (Jep, myös leffajuttuja kertyi arkistoon aika pino joulun pyhien yhteydessä. Pino alkaa hiljalleen olla purettu.) Olohuoneen seinää peittää nyt 47-tuumainen ruutu, joka ilostuttaa elämäämme monellakin tapaa. Hyvästi, SCART-johdot – teitä ei tule ikävä! Tervetuloa, takapaneelin USB-portti! Ja ennen muuta: tervetuloa, 3D-kuva! 3D-ominaisuutta piti päästä testaamaan, ja kokeiluelokuvaksi valikoitui viime kevään superspektaakkeli Mad Max: Fury Road (Australia/Yhdysvallat 2015).

Vähän taustaa: en pidä Mad Max -elokuvista. Minusta ne ovat lapsenmielisille ja äijähenkisille suunnattua kaahotusta, jonka tyyli ei ole tarpeeksi pitkälle mietitty tehdäkseen elokuvista kiinnostavia. Ja vielä Mel Gibson, kiitos ei. Samalla on kutenkin huomautettava, etten kuulu elokuvasarjan kohdeyleisöön, ja että on kulunut jo hyvä tovi siitä, kun olen sarjan aiemmat osat nähnyt. Joka tapauksessa odotukseni Fury Roadin suhteen olivat vaatimattomat. Ensihypen ja kritiikkien perusteella odotin äijäräimettä feministisellä twistillä. Kuulosti pahalta. Kun näin maskuliiniseen elokuvasarjaan tuodaan ”naisnäkökulmaa” tai ”feminististä pointtia”, syntyy usein sellainen rautalankasykkyrä, että oksat pois.

Joskus on ihanaa olla väärässä.

MAD-MAX-veripussi
Veripussi tikunnokassa.

Fury Roadissa liikutaan aiemmista Mad Max -elokuvista tuttuun tapaan post-apokalypsin paahteisessa hiekkaerämaassa. Max Rockatansky (Tom Hardy) joutuu Sotapojat-jengin vangiksi. Hänet viedään jengin tukikohtaan eli Linnoitukseen, jossa hän joutuu luovuttamaan verta taisteluissa loukkaantuneille Sotapojille. Linnoitusta pyörittää Sotapoikien pseudojumala Immortan Joe (Hugh Keays-Byrne). Linnoituksen hierarkia on kuin irvikuva Platonin valtiomallista: korkeimmalla sijalla killuu Immortan Joe lähipiireineen, sen alapuolella joukko rämäpäisiä Sotapoikia ja pahnanpohjimmaisena valtava määrä puutteessa ja köyhyydessä eläviä Kurjia.

Immortan Joen maailmanjärjestyksessä jokaisella ihmisellä on tarkoitus. Hänen viisi nuorta vaimoaan ovat olemassa synnyttääkseen terveitä ja vahvoja lapsia. Max ja muut ”veripusseiksi” nimietyt verenluovuttajat ja Äidinmaitoa tuottavat naiset ovat kuin koneita, joista imetään elämää ylläpitäviä nesteitä muiden käyttöön. Sotapojat ovat olemassa, koska hallitsijalla on oltava armeija. Kurjat ovat olemassa, koska hallitsijalla on oltava hallittavia. Nämä olennot ovat Immortan Joelle omaisuutta, materiaa, tuottavia koneita, joilla ei ole välinearvon lisäksi muuta syytä olemassaoloon. Ainoastaan joillakin verisukulaisilla on Immortan Joen silmissä jotakin muuta merkitystä kuin pelkkä välineellinen merkitys.

MAD-MAX-imperan-joe
Immortan Joe hyppää rattiin.

Palataanpa elokuvan tarinan pariin. Erinäisten käänteiden seurauksena Max päätyy Immortan Joen petollisen ykköskuskin eli Furiosan (Charlize Theron) sotarekan kuskinpenkille. Furiosa on mahtava hahmo. Jo ensimmäisen varttitunnin aikana, ennen kuin Furiosan karkumatkan tarkoitus ja motiivit ovat käyneet ilmi, on selvää, että juuri sukupuoli tekee Furiosasta kiinnostavan hahmon. Sotarekkaa ajava mies, jonka otsa on tuhrittu moottoriöljyllä, tuskin olisi kovin kiinnostava hahmo. Sen sijaan Furiosa on upea ilmestys juuri sellaisena kuin on: rohkeana ja riuskaotteisena naisena, joka osaa ajaa isoa autoa. Taas huomattiin, että erot miesten ja naisten välillä eivät rajoitu genitaalialueelle.

(Fury Roadin emansipoivaan tarinaan mahtuu kyllä hutilyöntejäkin, mutta niitä on käytännössä mahdoton käsitellä spoilaamatta elokuvaa. Ehkä asian voisi ilmaista näin: vastakkainasettelu naisten ja miesten välillä on liian voimakas ja tällä kertaa tavalla, joka korostaa naiseuden erinomaisuutta. Metsään mennään niin, että hiekka pöllyää ja torvet soivat. Olisi mahtavaa, jos voitaisiin kerrankin olla ihan vain miehiä ja naisia, ilman ikuista taistelua siitä, kumpi skene on kovempi. Sitä odotellessa.)

MAD-MAX-furiosa
Fury Roadin kovin kuski on käsipuoli – ja kaiken lisäksi nainen.

Fury Road on harvinaisen hiljainen elokuva – siis mitä dialogiin tulee; musiikin ja äänitehosteiden suhteen ei säästellä. Tätä voi jossain määrin pitää huolellisen ohjauksen ja tasokkaan näyttelijäntyön merkkinä. Sanoja ei tarvita, kehonkieli ja visuaaliset viitteet riittävät ilmaisemaan melkein kaiken.

Fury Roadin itseoikeutettu tähti on Charlize Theron, jota ei meinaa tunnistaa omaksi itsekseen. Elokuvan yllättäjä on puolestaan Nicholas Hoult, joka näyttelee sekopäistä sotapoikaa juuri sopivasti maanisella etukenolla. Nuxin hahmo ei ole järin moniulotteinen eikä siksi varmaankaan Houltin uran haasteellisimpia  näyteltäviä, mutta mitäs tuosta – Hoult hoitaa kunnialla sen osan, joka hänelle on annettu.

Sotapoikien aneeminen mölyposse on Fury Roadin parhaita elementtejä. Tämä heiveröisten ja vähäveristen kaahottajien joukko koostuu laumasieluisista luupäistä, joilla ei ole vapaata tahtoa. Mieleen tulevat menneen syksyn terroriteot: kuten islamistitaistelijat, myös sotapojat ovat valmiita uhraamaan oman henkensä hallitsijan puolesta, koska rajan takana odottaa jotain parempaa. Immortan Joen kehittelemän mytologian mukaan taistelussa kuoleva sotilas herää uudelleen Valhallassa ja saa osallistua pitoihin muiden sankarien kanssa. ”I live, I die, I live again”, kuuluu sotapoikien hengennostatus.

MAX-MAX-nux-slit
War boys will be war boys: Nux ja Slit nahistelevat.

Aiemmissa Mad Maxeissa, lähinnä sarjan toisessa ja kolmannessa osassa, minua häiritsi ennen kaikkea kotikutoisen provokatiivinen visuaalisuus. Tiedän, että maantiesotureiden niitit ja nahkakalsarit ovat monelle juuri Mad Maxien ”se juttu” – minusta Rob Halford -puvustus on vain kiusaannuttavaa. Fury Roadissa elokuvasarjan visuaalinen puoli kuitenkin freesattu tavalla, josta pidän. Poissa ovat kasarihevikliseet; niiden tilalle on tullut elementtejä, jotka tuovat mieleeni sekä black metalin että industrialin visuaalisen maailman. Sotapoikien armeija on heiveröisessä aneemisuudessaan mahtava ilmestys – ja entä Imperian Joe itse, huh!

Paikoin Fury Road ampuu teatraalisuudessaan yli. Erityisesti Imperian Joen autoletkaa seuraava ”musarekka” ja sen katolla kaksikaulaista kitaraa vinguttava, pyjamahaalarin näköiseen vaatteeseen pukeutuva virtuoosi ovat ehkä jo liikaa. Missä tahansa muussa elokuvassa vastaava spedeily olisi yksinkertaisesti mautonta, mutta Mad Maxissa sen voi vielä niellä. Hyvän maun rajoja koettelevat spektaakkelit kuuluvat asiaan.

MAD-MAX-musarekka
Musarekka ja pyjamakitaristi.

Ai niin, se 3D! Fury Roadissa on muutamia kohtauksia, joihin 3D tuo merkillepantavaa visuaalista lisää. Paikoin efekti tuntuu toisaalta tekevän erityisesti kohtausten valaistuksesta jotenkin halvan näköistä. Fury Road on nimenomaan visuaalisesti kiinnostava elokuva, ja sen visuaalisuus pääsee hitosti paremmin esiin juuri 3D:nä. 3D ei kuitenkaan tarkoita juuri koskaan pelkkää plussaa – ei tälläkään kertaa.

Terveisiä George Millerille: tee jooko tälle jatkoa, ja tee se hyvin.

*****

Mad Max: Fury Road BD + BD 3D @ Discshop
Mad Max: Fury Road BD + BD 3D (Steelbook) @ Discshop
Mad Max: Fury Road BD @ Discshop
Mad Max: Fury Road DVD @ Discshop
Mad Max Antohology BD @ Discshop

Mainokset

The Loved Ones (2009) – Texas Chainsaw goes Australia

the loved ones
The Loved Ones (2009)

En ole aivan varma, mitä The Loved Onesista (Australia 2009) pitäisi ajatella. Sisältönsä ja tarinansa puolesta se on sopivasti aivoton teinikauhu, joka kasailee lajityypin peruspalikoista sympaattisesti huojahtelevan tornin. Ilmeeltään se on kuitenkin suorastaan hämmästyttävän huoliteltu, ja näyttelijäntyön sekä hahmoasetelman suhteen se onnistuu tuomaan katsojan silmien eteen jotain sellaista, mitä lajityypin elokuvissa harvemmin nähdään.

Elokuva kertoo prom-tansseihin valmistautuvasta Brentistä (Xavier Samuel) ja tämän Jamie-ystävästä (Richard Wilson). Nuorukaiset ovat siinä onnekkaassa asemassa, että molemmat löytävät itselleen tanssiparin hyvissä ajoin: Brent aikoo viettää iltaa tyttöystävänsä Hollyn (Victoria Thaine) kanssa, Jamie puolestaan löytää käsipuoleensa akuuttia teiniangstia potevan Mian (Jessica McNamee). Kun parinmuodostus on jo hoidettu, saa Brent tanssiaiskutsun Lolalta (Robin McLeavy), joka joutuu tyytymään rukkasiin.

Kun tärkeä ilta sitten koittaa, ei Brentiä löydy mistään. Hollyn ja Brentin äidin jäädessä huhuilemaan nuoren miehen perään pääsee katsoja kurkistamaan Lolan kotitaloon, jossa Brent istuu tuoliin sidottuna. Seuraa reilun tunnin mittainen soft gorno -orgia, jonka myötä Brent saa tuta, että Lolan kutsuun olisi sittenkin kannattanut vastata myöntävästi.

THE-LOVED-ONES-brent
Brentille valkenee, että tanssiaiset jäävät hänen osaltaan väliin.

Lolan kotiolot tuovat mieleen Texasin moottorisahamurhat -kauhuklassikon. Väkivallan uhka ei ole lähtöisin vain yhdestä henkilöstä, vaan kokonaisesta perheestä, jonka sisäisen dynamiikan sulattelussa menee tovi poikineen. Sekä Lola että tämän isä syyllistyvät karmeisiin raakuuksiin, mutta heidän motiivinsa ovat erilaiset. Lola vaikuttaa aidosti sadistiselta sekopäältä, joka nyt vain sattuu nauttimaan viattomien kiduttamisesta. Hänen isänsä puolestaan näyttää osallistuvan verikekkereihin vain tytärtään miellyttääkseen. Lola manipuloi isäänsä tekeytymällä avuttomaksi pikkutytöksi, jolloin isä täyttää kullanmurunsa kaikki toiveet. – Elokuvan mittaan tulee väkisinkin miettineeksi, kuinka yleistä lasten vanhempiinsa kohdistama manipulointi mahtaa olla. Harva lapsi saa vanhempiaan kiduttamaan tai murhaamaan ketään, mutta pienemmän mittakaavan manipulaatio lienee yleisempää kuin äkkiseltään luulisi.

Lolan sadistisia taipumuksia ei sen kummemmin taustoiteta tai selitellä. Selvää on, että Lola ei ole ikätovereidensa keskuudessa erityisen suosittu. Häntä ei kenties suoranaisesti kiusata, mutta ilmeisesti hänen kouluarkensa on hyvin yksinäistä. Halu silpoa ja porailla viattomia nuoria miehiä saattaa olla yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksista kantautuvaa kostofantasiaa. Lola on monotonisten ja vähäpuheisten slasher-kollegoidensa rinnalla mahtava hahmo: herkkä ja pelokas, väkivaltainen, räävitön ja äärimmäisen itsekeskeinen. Robin McLeavy suoriutuu hullun tytön roolista erittäin hyvin.

THE-LOVES-ONES-lola-daddy
Lola ja isä juhlatunnelmissa.

Slashereihin ja teinikauhuun perehtymättömien ei kannattane vaivautua katsomaan The Loved Onesia. Elokuvasta tuskin saa irti juuri mitään, elleivät näiden alagenrejen konventiot ole hyvin hallussa. The Loved Ones muistuttaa läheisesti paitsi Teksasin moottorisahamurhia, myös Scream-elokuvia: se samanaikaisesti sekä parodioi, toistaa että uudistaa teinikauhun perinteitä ja kliseitä. (Okei, myönnetään, että tämä pointti alkaa olla jo turhan kulunut. Genren kliseiden parodiointiin vedoten voi kai puolustella melkein mitä tahansa nykyaikaista kauhuelokuvaa – tällainen parodiointi kun tuppaa olemaan aina pikemminkin tulkinnanvaraista kuin ilmeistä.)

Kauhuelokuvien ja erityisesti teinikauhuelokuvien vetovoima syntyy tyypillisesti aivan muista elementeistä kuin elokuvan tarinasta. Tarina on myös The Loved Onesin heikko kohta. Elokuvalla on mittaa lopputeksteineen alle puolitoista tuntia, eikä järkevää tapahtumista meinaa riittää edes tälle aikajänteelle. Lolan kotitalon tapahtumat valahtavat pian puuduttavaksi kidutusmässäilyksi. Jamien ja Mian illanvieton kuvaaminen tuntuu olevan pelkkää täytettä monotoniseen stooriin – tai sitten pariskunnan prom-sekoiluun liittyy jokin syvempi merkitys, jota en itse oivaltanut. Juonta olisi sopivasti lyhytelokuvan tarpeisiin (mutta me kaikkihan tiedämme, kuinka innokkaasti katsojat ja levitysyhtiöt suhtautuvat lyhytelokuviin – siksi on ymmärrettävää, että näistä vähäisistäkin tarina-aineksista on mieluummin venytetty kokoillan elokuva).

THE-LOVED-ONES-kruunut
Joka teinin unelma: Lola kruunataan tanssiaisten kauneimmaksi.

The Loved Ones onnistuu kiteyttämään jotain hyvin oleellista teini-ikään liittyvistä peloista ja epävarmuuksista. Elokuvan alkupuolen lavastus, puvustus ja äänisuunnittelu tukevat kaikki vahvaa ymmärrystä ikään kuuluvista jännitteistä. Tämä kulminoituu erityisesti Lolan kulahtaneessa CD-soittimessa ja Kasey Chambersin Not Pretty Enough -kappaleessa, jota Lola kuuntelee moneen otteeseen elokuvan mittaan. (Olin varma, että Not Pretty Enough on The Loved Onesia varten tehty parodia sokerisesta esiteinipopista – eihän kukaan voi tehdä tällaista tosissaan…? Ehheh, näköjään voi.) Elokuvan idea juontaa nimenomaan teini-iän merkkitapahtumaan liittyvästä epävarmuudesta. Prom-tansseihin liittyy valtavasti paineita. Löytyykö sopiva tanssipari? Entä jos jollain toisella on samanlainen mekko kuin minulla? Kuka kruunataan prom queeniksi? The Loved Onesissa nämä paineet ja epävarmuudet kaatavat kupin nurin ja johtavat kunnon ylilyöntiin. Mitä tätä opimme: ottakaa ihmiset vähän rennommin.

The Loved Onesin näyttämöllepanoa on ilo katsella. Sekä puvustaja että lavastaja ansaitsevat kiitosta. Leikkauksen ja kuvauksen suhteen meno on epätasaisempaa: mukaan mahtuu rempseitä kuvauksellisia oivalluksia, mutta myös klaffivirheitä. Kaikkiaan elokuvan tuotantovaihe on toteutettu niin veikeästi, että käsikirjoituksen köykäisyys ei jää juuri harmittamaan.

THE-LOVED-ONES-soitin
Mutta miksi Lolan CD-soitin on noin tomuinen?

The Loved Onesia on hankala tähdittää. Neljä tähteä tuntuu liian paljolta, sen verran kompastelevaa on elokuvan kerronta. Kolme tähteä taas on liian vähän, onhan elokuva kaikissa muissa suhteissa toteutettu pieteetillä. Pyöristetään tähtimäärää tällä kertaa ylöspäin, se tuntuu tässä tapauksessa oikeudenmukaiselta. – Ja sitten ne huonot uutiset: The Loved Onesia ei tietääkseni ole levitetty Suomessa sen enempää valkokankaalla kuin kotikatselutallenteinakaan. Lisäksi alla oleva traileri kuuluu niihin nykyään valitetavan yleisiin trailereihin, joihin spoilereita välttelevän katsojan ei oikeastaan kannata lainkaan tutustua ennen itse elokuvan näkemistä.

*****

The Great Gatsby – Kultahattu (2013)

GATSBYjulkka
The Great Gatsby – Kultahattu (2013)

Kirjoitin viime viikolla F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu-romaanista. Samoihin aikoihin kun luin romaania, tulin katsoneeksi myös tuoreimman kirjasta tehdyn adaptaation eli Baz Luhrmannin The Great Gatsby – Kulthattu -elokuvan (Yhdysvallat/Australia 2013). Kokeilen nyt jotain uutta: jätän tässä tekstissä kaikki rinnastukset ja vertailut elokuvan ja romaanin välillä pois.

Elokuvan kehyskertomus alkaa vuodesta 1929 – kieltolain, lattarintaisten naisten, lyhyiden hameiden ja railakkaiden juhlien vuosikymmenen viimeisestä vuodesta. Alkoholisoitunut amatöörikirjailija Nick Carraway (Tobey Macguire) käy parantolassa läpi loppuun ehtynyttä 20-lukua, muttei onnistu pääsemään sinuiksi menneisyytensä kanssa. Terapeutti kehottaa: jos et voi puhua, kirjoita! Carraway alkaa pistää paperille tarinaa suuresta Gatsbysta. Siirrytään kehystarinan sisälle, elokuvan varsinaiseen tapahtumakulkuun.

Vuonna 1922 Carraway vuokraa rähjäisen mökin varakkaan kansanosan asuttamasta New Yorkin Long Islandista. Carraway ei vielä tiedä saaneensa naapurikseen villeistä juhlista tunnetun, upporikkaan Gatsbyn. Pian Carraway saa kuin saakin kutsun Gatsbyn järjestämiin juhliin. Tilanteesta tekee erikoisen se, että Gatsby ei tavallisesti lähettele kutsukortteja – ihmiset yksinkertaisesti saapuvat paikan päälle silloin kun se heille sopii.

GATSBY-nick-jordan
Carraway ja upea ammattigolfari Jordan Baker törmäävät toisiinsa Gatsbyn juhlissa.

Samalla Carraway joutuu todistamaan kauniin serkkunsa Daisyn (Carey Mulligan) parisuhdeongelmia. Daisy on viisi vuotta aiemmin nainut Carrawayn opiskelutoverin Tom Buchananin (Joel Edgerton), joka hakee nyt huvitusta rakastajattaren sylistä ja railakkaasta iltaelämästä. Daisy alistuu kohtaloonsa ja huokailee. Tilannetta seuraa sivusta myös Daisyn ystävä Jordan Baker (Elizabeth Debicki), johon Carraway myöhemmin törmää Gatsbyn juhlissa.

Elokuvan alkupuolella Gatsby näyttäytyy sekä katsojalle että Carrawaylle suurena kysymysmerkkinä. Juuri kukaan ei ole tavannut häntä tai tiedä hänen liiketoimistaan mitään. Carraway on hämillään: miksi hän on saanut juhlakutsun mieheltä, jota ei tunnu olevan olemassakaan? Mitä Gatsby Carrawaysta oikein haluaa? Carraway kyllä saa pian tutustua Gatsbyyn (Leonardo DiCaprio) henkilökohtaisesti, mutta tämän tarkoitusperät kutsun lähettämiselle pysyvät hämärän peitossa vielä hyvän tovin.

GATSBY-gatsby
Entinen kansikuvapoika DiCaprio mystisenä Gatsbyna.

Gatsbyn teemoista on tehty elokuvia ja romaaneja maailman sivu: rahalla ei voi ostaa onnea, ja komeiden puitteiden takaa löytyy usein onneton ja yksinäinen olento. Gatsby haluaa kaiken, muttei osaa nauttia mistään, minkä on jo saavuttanut. Toisin kuin useat nousukashahmot, hän ei ole itsekäs ole tyranni, vaan sympaattinen hahmo – hyväntahtoinen ihminen, jonka niskassa sattuu roikkumaan nipullinen pahoja henkiä.

En malta olla nostamatta taas kerran esiin vertausta talon ja ihmisen minuuden välillä. Gatsby on totisesti kuin talonsa: mahtava ja komea, mutta sisältä autio. Kartanon lattiat on koristeltu enteellisesti Gatsbyn nimikirjaimilla. Vaikutusvallastaan ja asemastaan huolimatta Gatsby on kuin nimikirjaimet lattiassa: taloon saapuneet vieraat kulkevat hänen ylitseen miten tykkäävät.

GATSBY-tom-daisy
Myös Tom ja Daisy nayttivat Gatsbyn vieraanvaraisuudesta.

Arvomaailmaltaan Gatsby on jotensakin konservatiivinen elokuva. Se kertoo katsojille, ettei onni piile juhlissa tai kevytmielisissä suhteissa, vaan miehen ja naisen välisessä rakkaudessa – jota oikeastaan kukaan elokuvan henkilöhahmoista ei saavuta. Älkääkä juoko sitä viinaa! Gatsby muistuttaa monessa mielessä DiCaprion roolihahmoa Titanicissa: sekä Gatsbyn että Jack Dawsonin onni naisrintamalla on kiivasta, mutta kuoppaista. Valtavasta varallisuuserosta huolimatta onni kohtelee kumpaakin yhtä kovakouraisesti.

(Asiaton huomautus: Leonardo näyttää huomattavasti paremmalta 38-vuotiaana Gatsbyssa kuin 23-vuotiaana Titanicissa. Myös hänen työotteeseensa on tullut vuosien mittaan käsittämätöntä kypsyyttä ja täyteläisyyttä. Ei voi muuta sanoo ku hattuu nostaa.)

Hahmojen kehittelyyn olisi voinut panostaa vielä voimakkaammin. Ohjaaja Luhrmann on uppoutunut liiaksi lanteenketkutukseen ja kirkasvärisiin lavasteisiin. Päähahmojen motiivit, persoonallisuudet ja mielenliikkeet jäävät erityisesti elokuvan loppupuolella turhan kauas sumean logiikan alueelle. Vaatimukset henkilöhahmojen psykologian kattavasta kuvauksesta ovat kuitenkin kenties kohtuuttomia – kysehän on spektaakkelielokuvasta, ei psykologisesta draamasta. Nimenomaan spektaakkelia Luhrman on tehnyt elokuva toisensa jälkeen: vauhdikkaita, kauniita, loisteliaita näytöksiä, joissa kamera kiitää villinä avarissa saleissa ja puutarhoissa juhlivien ihmisjoukkojen läpi. Ja kyllä – Gatsbyn puvustus ja lavastus ovat onnistuneet erinomaisesti.

GATSBY-bileet
Bilekohtaukset ovat mahtaneet näyttää upeilta 3D-näytöksissä.

Sen sijaan elokuvan musiikkivalinnoista en pahemmin perusta. Juhlakohtausten äänimaailmassa sekoittuvat 2010-luvun househtava bilemusiikki ja 1920-luvun jazz-elementit. Ei vetoa minuun. Musiikin nykyaikaiset piirteet sammuttelevat retroaspektia liiaksi. Samaa Luhrman on tehnyt aiemmissakin ohjauksissaan: päivittänyt vanhoja tarinoita (vähän turhankin ronskilla kädellä) nykyaikaan. Uskon, että tällainen freesattu versio rappiollisesta jazzista tekee elokuvan helpommin lähestyttäväksi etenkin nuoremmalle yleisölle.

*****

The Great Gatsby DVD @ Discshop
The Great Gatsby BD @ Discshop
The Great Gatsby BD 3D @ Discshop