Sibafest: Keskustelua elokuvamusiikista

sibafestViime viikolla järjestetyn elokuvamusiikkiteemaisen Sibafestin tapahtumakalenteri oli niin kiinnostava, että olisin mielelläni käynyt kuuntelemassa viikon aikana useammankin konsertin. Muiden kiireiden keskellä ehdin vain kahteen tapahtumaan: elokuvamusiikkiaiheiseen paneelikeskusteluun sekä Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia -konserttiin. Nyt vähän ruodintaa ensinnä mainitusta – konsertista on luvassa juttua myöhemmin tällä viikolla.

Koska Taikalyhty ei ole lehti vaan blogi, en aio kirjoittaa referaattia tilaisuudesta. Sellaista kaipaavien kannattaa suunnata suoraan Sibafestin omille sivuille. Referaatin sijaan muhittelen tässä tekstissä ajatuksia, joita paneelikeskustelun mittaan nousi mieleeni.

Keskustelun puheenjohtajana toimi säveltäjä-kapellimestari Kirmo Lintinen. Keskustelijoiksi oli ennakkotiedoissa ilmoitettu tutkijat Antti Alanen ja Anu Juva sekä säveltäjä Timo Hietala. Heidän lisäkseen keskusteluun osallistui yllätysvieras, trumpetisti Tim Hagans. Jurnutetaan vähän alkuun: keskustelu käytiin (ilmeisesti Hagansin osallistumisen vuoksi) englanniksi, vaikka ennakkotiedoissa annettiin ymmärtää, että paneeli olisi suomenkielinen. Tämä ei ollut minulle mikään ongelma, ymmärränhän englantia – etenkin suomalaisten puhumaa englantia – moitteetta. Mutta mene ja tiedä, oliko yleisöön eksynyt puutteellisen tiedotuksen vuoksi myös niitä, joille englanti tuottaa hankaluuksia. Ilmeisesti mahdollisuus saada Hagans mukaan paneeliin nähtiin sen riskin arvoiseksi, etteivät kaikki kuulijat pysty kielimuurin vuoksi seuraamaan keskustelua.

Oli mukavaa päästä näkemään ja tapaamaan tutkijat Alanen ja Juva, joista erityisesti ensiksi mainittu oli minulle opiskeluaikoina jonkinlainen puoli-idoli (mielestäni parikymppisellä tytönhupakolla voi olla paljon kehnompiakin esikuvia). Keskustelun mittaan huomasi, kuinka tutkijat ja säveltäjä/muusikot lähestyvät elokuvamusiikkia erilaisista lähtökohdista. Vaikka noin puolet paneelin keskustelijoista edusti nimenomaan tutkijoiden ammattikuntaa, oli keskustelu kokonaisuudessaan hyvinkin ilmiökeskeistä: elokuvamusiikin suuret linjat kävivät esille lähinnä konkreettisten esimerkkielokuvien, -ohjaajien ja -säveltäjien kautta. Puisevaa teoriaa ei mukaan mahtunut, ja hyvä niin.

Tunnustan: olen itse oppinut elokuvamusiikkiin liittyvät asenteeni ennen kaikkea Susanna Välimäeltä, joka joitakin vuosia sitten veti (ja vetää kenties edelleen) Helsingin yliopistolla erinomaista elokuvan ääneen ja musiikkiin keskittyvää luentokurssia. Välimäen opetuksessa korostui ennen kaikkea ajatus elokuvamusiikin jakautumisesta parafraasiin eli mukailuun, polarisaatioon eli kohdentamiseen ja kontrapunktiin eli vastakohtaisuuteen ja kyseenalaistamiseen. Tämä jaottelu häilyi jossakin keskustelun metatasolla myös Sibafestin paneelissa, joskin fokus tuntui olevan ennen kaikkea parafraasissa ja polarisaatiossa.

Siitä lähtien, kun kävin Välimäen kurssilla viisastumassa viiden opintopisteen verran, olen ajatellut elokuvamusiikin olevan parhaimmillaan silloin, kun se kyseenalaistaa tai kumoaa sen, mitä kuvaraidalla tapahtuu. Kun kävin paneelin jälkeen vaihtamassa asiasta pari sanaa puhujien kanssa, Juva – onneksi – oikaisi minua: asia ei ole niin yksinkertainen, elokuvamusiikkia tarvitaan monenlaista. Juva on tietenkin oikeassa. Silti en luovu siitä näkökannasta, että elokuvamusiikki on kiinnostavimmillaan silloin, kun se kyseenalaistaa kuvaraidan tapahtumat.

Toisaalta elokuvamusiikki ei saa olla myöskään liian monimutkaista. Paneelissa nousi esiin Walter Murchin klassikkolausahdus:  ”There is a rule of thumb I use which is never to give the audience more than two-and-a-half things to think about aurally at any one moment.” Elokuvamusiikin säveltäjät ja koostajat joutuvat etsimään keskitietä kahden ääripään välistä: tulisi välttää sitä pateettista vaikutelmaa, joka syntyy, kun kaikki elokuvan ilmaisukeinot tuuppaavat katsojaa kohti samaa tulkintaa – mutta toisaalta liikaa ristiriitaisuuttakin tulee välttää. Ratkaisu löytyy rytmistä. Juva nosti esille Matti Kassilan oivalluksen: tärkein asia, jonka musiikki tekee elokuvaan, on rytmi. Juuri taitavalla rytmityksellä molemmat sudenkuopat – ratakiskosta vääntäminen ja toisaalta liika monimutkaisuus – voidaan välttää.

Alkuperäismusiikki eli elokuvaa varten sävelletty musiikki sai paneelissa suuren painoarvon. Tämä johtui luultavasti ainakin osittain siitä, että paneelin viidestä keskustelijasta kolme on työskennellyt nimenomaan elokuvien alkuperäismusiikin tuotannon parissa. Myös kompilaatiomusiikkia (eli musiikkia, jota ei ole sävelletty sitä elokuvaa varten, jossa sitä käytetään) sivuttiin, mutta varsin ylimalkaisesti. Tämä on sinänsä sääli, sillä – ja myönnän: tämä on mielipide, ei luonnonlaki – kompilaatiomusiikki tuppaa olemaan usein kiinnostavampaa kuin alkuperäismusiikki. Olen huomannut, että kompilaatiomusiikki ja kuvaraidan tapahtumien kyseenalaistaminen kulkevat usein käsi kädessä. Erityisesti tunnetut pop-kappaleet ja niiden muassaan raahaama merkityskuorma – erinomaisena esimerkkinä vaikkapa Bobby Vintonin Blue Velvet -kappale David Lynchin samannimisessä elokuvassa – ovat omiaan luomaan elokuvaan kiinnostavaa ristiriitaa.

Hietala painotti improvisaation roolia omassa sävellystyössään: hänen työskentelyprosessinsa alkaa elokuvan katselulla ja improvisoinnilla. Kuvaraita on siis sen inspiraation, joka synnyttää soundtrackin, perusta. Improvisointi painottaa sävellystekniikan apuvälineenä ennen kaikkea emootiota ration kustannuksella: kuvaraita ikään kuin ohjaa säveltäjän käsiä ja syntyvää ääntä ilman, että äly tai tietoisuus ehtisi laukoa väliin omia kommenttejaan. Toisinkin voi tehdä. Mieleen tulee ajatus säveltämisen suunnasta, jota pohdin Arvo Pärtiä käsittelevässä tekstissäni: ”Pärtin ja ymmärtääkseni myös useimpien muiden taidemusiikin säveltäjien työskentelyssä ensin on idea, abstraktio, ja vasta sen jälkeen sen manifestoituma, ääni.” Hietalan kohdalla prosessi etenee päinvastoin: sävellys ei synny abstraktiosta, vaan äänestä.

Pärt mainittiin myös paneelikeskustelussa hieman negatiivisessa valossa. Se oli muistaakseni Hagans, joka esitti asian jotakuinkin näin: Pärtin ja Philip Glassin kaltaisten säveltäjien musiikki alkaa elokuvissa jo puuduttaa, koska heidän musiikkinsa ilmaisee vain yhtä asiaa kerrallaan. Yleensä tuo yksi asia on täysin yhdensuuntaista myös kuvaraidan ilmaisun suhteen. Olen periaatteessa Hagansin kanssa samaa mieltä; Pärtin ja Glassin musiikkia on käytetty ja käytetään elokuvissa aivan liikaa ja usein todella mielikuvituksettomilla tavoilla. Mikään ei ole masentavampaa kuin halvan keskitysleiridokkarin taustalla soiva Spiegel im Spiegel (sinänsä mahtava sävelteos, josta elokuvateollisuus on tehnyt vastenmielisen kliseeklimpin).

Toisaalta elokuvat ovat – tai ainakin niiden pitäisi olla – ennen kaikkea elämyksiä, ei välineitä oman nokkeluuden tai kyvykkyyden todisteluun. Tämä kannattaisi minunkin palauttaa mieleeni hieman useammin… Ajatus nousi esiin Anu Juvan kommentissa: elokuva ja elokuvamusiikki ovat aina subjektiivisia kokemuksia; eri katsojat eivät kuule elokuvamusiikkia samalla tavalla. Elokuvamusiikki ei saavuta aina tutkijankaan mielen tietoista aluetta; jokainen katsoja, myös tutkija, saattaa uppoutua elokuvaan niin perinpohjaisesti, ettei musiikkia – tai muitakaan elementtejä – tule pohtineeksi tietoisella, analyttisella tasolla.

Jos elokuvan eri elementtejä tarkastellaan yksitellen, lienee tällainen uppoutuminen ja unohtaminen kaikkein yleisintä nimenomaan elokuvamusiikin saralla. Ääni ja musiikki kuuluvat vahvasti nimenomaan tiedostamattoman alueeseen – ne vaikuttavat katsojaan ilman, että hän tulee tästä vaikutuksesta tietoiseksi, ellei katsoja erityisesti ponnistele pitääkseen huomioon äänimaailman luonteessa ja keinoissa. Tässä yhteydessä on hyvä nostaa esille puheet elokuvien taustamusiikista. Koko taustamusiikin käsite kertoo paljon siitä, kuinka väheksyen elokuvamusiikkiin suhtaudutaan. Mikä ihmeen taustamusiikki? Sama asia olisi, jos puhuttaisiin taustalavastuksesta tai taustanäyttelystä. Elokuvamusiikki vaikuttaa tosiasiallisesti varsin voimakkaasti siihen, kuinka erilaiset kohtaukset koetaan. Sillä ei ole mitään tekemistä taustan kanssa. Siksi sanan taustamusiikki käyttämisestä elokuvamusiikin yhteydessä pitäisi mielestäni tehdä rangaistava teko.

Samasta syystä on tärkeää, että elokuvamusiikki otetaan säännöllisin väliajoin tarkastelun keskiöön, tehdään näkyväksi. Siitä kiitos Sibafestin paneelin järjestäjille ja keskustelijoille.

Mainokset

Arvo Pärt: 24 preludia yhdelle fuugalle (2002)

24 preludia
24 preludia yhdelle fuugalle (2002)

Koko viime viikko kului tuoreiden musiikkidokumenttien merkeissä (Kurt Cobain: Montage of Heck, Amy). Jatketaan vielä yhden tekstin verran musiikkidokkareiden parissa, mutta siirrytään nyt taidemusiikin puolelle.

Olen katsonut Arvo Pärtistä kertovan Arvo Pärt: 24 preludia yhdelle fuugalle -dokumentin (Arvo Pärt: 24 prelüüdi ühele fuugale, Viro 2002) joka syksy jo vuosien ajan. Kyse on eräänlaisesta rituaalista: dokumentti kuuluu vuoden kiertoon siinä missä kynttiläostokset tai kesäkenkien pakkaaminen kaappiin. Niinpä kyseinen dokumentti saattaa hyvin olla kautta aikain eniten katsomani elokuva. Voisi luulla, että lukemattomien katselukertojen jälkeen osaisin elokuvan jo ulkoa, mutta niin vain löydän siitä joka vuosi jotakin uutta. Niin tapahtui tänäkin syksynä.

Kävin loppukesästä erään minulle ennestään enemmän tai vähemmän tuntemattoman henkilön kanssa hauskan keskustelun, joka meni jotakuinkin näin:

Minä: Kuunteletko sä miten paljon taidemusiikkia?

Toinen henkilö: En hirveesti, mutta viime aikoina oon alkanu tutustua enemmän siihen puoleen. Bachin Goldenberg-muunnelmia, jotain Händelin juttuja ja sitten jotain näitä uudempia.

Minä: Varmaan Pärtiä myös?

Toinen henkilö: Joo, mutta siis Pärtistähän tykkää kaikki.

Tämäntapaisen sananvaihdoin voisi käydä varmaankin lähes kaikkien tuttavapiiriini kuuluvien henkilöiden kanssa. Pärtistähän tykkää kaikki. Pärt on eräänlainen modernin länsimaisen taidemusiikin itsestäänselvyys. Ne, jotka eivät hänen musiikistaan pidä, eivät todennäköisesti ole sitä kuulleet… tai pikemminkin: eivät todennäköisesti tiedä sitä kuulleensa, Pärtin musiikilta kun on tässä maailman ajassa vaikea välttyä kokonaan.

24-PRELUDIA-haastattelu
Pärt kertoo lapsuudestaan.

Monet Pärtin sävellykset ovat äärimmäisen helppoja lähestyä, ja siksi ne ovat alkaneet kuulostaa omaan korvaani jotenkin latteilta. Pärtin tunnetuimpien teoksien, kuten Spiegel im Spiegelin ja Für Alinan kuuleminen esimerkiksi elokuvien ääniraidalla herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Tapahtuu jompikumpi kahdesta: joko musiikki jyrää kaikessa syvyydessään elokuvan tarinamaailman altaan pois, tai sitten läsnä olevan kohtauksen konkretia onnistuu syömään musiikilta sen tehot. Jompikumpi voittaa, musiikki tai Pärt…. Yleensä se on Pärt.

Paitsi Pärtin musiikki, myös hänen persoonansa vaikuttaa olevan melko laajalti tunnettu. Hän on se lempeä, nätisti vanhentunut ukko, joka puhuu saksaa, englantia ja venäjää hassusti murtaen. 24 preludia yhdelle fuugalle syventää Pärtin henkilökuvaa 24 lyhyen tuokiokuvan verran. Dokumentissa seurataan Pärtin työskentelyä ja arkipäivää. Mukana on otteita myös kahdesta dokumenttia varten järjestetystä tilanteesta, joista toisessa Pärt puhuu suoraan kameralle perinteiseen haastattelutyyliin. Suurin osa katkelmista on kuitenkin kuvattu säveltäjän työhön liittyvissä tilanteissa: harjoituksissa tai nuottiarkkien ääressä. Taustalla häärii Pärtin vaimo Eleonora.

Dokumentin kerrontatyyli on kollaasimainen. Eri kohtaukset seuraavat toisiaan (ainakin näennäisen) mielivaltaisessa järjestyksessä, eikä katsojalle anneta kohtauksien yhteydessä minkäänlaista tietoa tilanteiden kontekstista. Hieman toisenlaisessa dokumentissa tämän saattaisi kokea häiritsevänä, mutta tässä elokuvassa erisnimet ja muu kontekstiin liittyvä nippeli tuntuvat täysin irrelevanteilta seikoilta. Olennaista on Pärtin hahmo ja se luontevuus, jolla hän asettuu mihin tahansa tilaan tai tilanteeseen.

Ihastuttavinta Pärtissä on hänen välittömyytensä. Hän ei teeskentele tai poseeraa, vaan lipuu samalla pehmeällä askeleella niin kotonaan kuin konserttisaleissa. (Samaa kehua ei voi lausua monestakaan nykysäveltäjästä, joista moni tuntuu potevan jonkinlaista synnynnäistä paskanjäykkyyttä.) Suurimman osan ajasta hän ei ole huomaavinaankaan kameraa, mutta risauttaa silloin tällöin neljännen seinän rikki ja alkaa leikitellä kameran kanssa.

24-PRELUDIA-rulla
Pärt hassuttelee.

Mitä vuosilukuihin, erisnimiin ja muihin faktaseikkoihin tulee, on niitä lueteltu dokumentin päättävässä, parin minuutin mittaisessa ”tiivistelmässä” paljon enemmän kuin varsinaisessa kertovassa osiossa. Elokuva ei anna katsojalle niinkään tietoa Pärtistä – enemmän se välittää eräänlaista sanatonta aistimusta hänen persoonastaan. Kyynisempi ihminen voisi kysyä: mitä järkeä on kuvata hössähtäneen oloista viroslaispappaa, joka haistelee markkinoilla puista leikkuulautaa, valittelee irtoamaisillaan olevaa nappia tai ihmettelee musiikkiopiston pihan tiplahtelevaa ääntä? Ei kai mitään, jos arvostaa ja kaipaa tosiasioista. Kuitenkin juuri nämä satunnaiset, pienet kohtaukset Pärtin elämästä tuovat hänet kaikkein parhaiten lähelle katsojaa.

En tiedä klassisesta musiikista juuri mitään enkä ole koskaan soittanut mitään ns. klassista instrumenttia, joten seuraava oivallus saattaa olla aihepiiriä paremmin tuntevien mielestä banaali. Katsellessani Pärtiä sävellystyönsä ääressä ja konserttien harjoituksissa tulin ajatelleeksi, kuinka populaarimusiikin ja taidemusiikin sävellystyö eroavat toisistaan. Kun Pärt nähdään työstämässä teoksiaan, tila on hiljainen. Säveltäjä istuu pianon ääressä ja painaa ilmoille silloin tällöin yksittäisen sävelen – muun ajan hän tuhertelee arkkeihinsa ja liikehtii omituisesti. Sivusta seuraavalla ei voi olla mitään käsitystä siitä, millainen teos on työn alla. Sen sijaan useimmat populaarimusiikin biisintekijät ymmärtääkseni säveltävät tekniikalla, jota voisi kutsua (anteeksi tämä kamala ja arvolatautunut ilmaus) rämpyttämiseksi: Otetaan kitara käteen ja tunnustellaan, millaisia ääniä sieltä lähtee. Kun jokin sointukulku tarttuu korvaan, aletaan sitä varioida ja kehittää.

Pärtin ja ymmärtääkseni myös useimpien muiden taidemusiikin säveltäjien työskentelyssä ensin on idea, abstraktio, ja vasta sen jälkeen sen manifestoituma, ääni. Populaarimusiikin kohdalla homma taitaa mennä yleensä päinvastoin. – Kuten huomaatte, tämä olettamus sisältää rankkoja yleistyksiä ja yksisilmäistä kategorisointia. Silti koen, että tämä ”säveltämisen suunta” kertoo jotakin olennaista taide- ja populaarimusiikin välisestä erosta. Populaarimusiikki on usein selkeämmin muotoon sidottua, taidemusiikki taas abstraktimpaa. (Se ei tee toisesta parempaa tai arvokkaampaa kuin toisesta.)

Ajatus sävellystyöstä jonkin äänettömän ja muodottoman kuuluvaksi tekemisenä tuleekin esille hyvin puheenvuorossa, jonka Pärt pitää esitellessään musiikinopiskelijoille Für Alinaa. On todella harmi, ettei kyseistä pätkää löydy Youtubesta.

Ajattelen asiaa niin, että kapellimestari ottaa ensitahdin, kun koko teos alkaa. Emme kuule vielä mitään. Konserttiyleisö ei tiedä vielä, mitä on tulossa. Kun kapellimestari ottaa sen ensitahdin, kun hän kohottaa kätensä, siinä on koko teoksen kaava. — — Kapellimestari tietää sen, samoin soittajat. Hehän ovat harjoitelleet yhdessä. Minusta säveltäjä on samanlaisessa tilanteessa ennen kuin hän alkaa kirjoittaa. Hänellä on oltava varma tieto tai tarkka käsitys siitä, mitä alkaa kuulua, kun käsi laskeutuu alas. Mikä on ensimmäinen nuotti? Ja mikä on se toinen nuotti, joka paperiin tulee? Ensimmäisestä askeleesta riippuu hyvin paljon. Se on monimutkainen juttu. En oikein ymmärrä itsekään, mistä puhun. Mutta minulla on ajatus siitä, mistä haluan puhua.

Kaksi viimeistä virkettä liittyvät hauskasti puheenvuoron varsinaiseen sisältöön: on idea, joka ei millään meinaa taipua sanojen muotoon… Tai taipuuhan se: ainakin itse saan Pärtin ajatuksesta helposti kiinni.

24-PRELUDIA-pari
Eleonora-vaimo on paitsi Pärtin elämänkumppani, myös lähin neuvonantaja.

Yksi suosikkikatkelmistani on kohtaus, jossa Pärt tonkii vanhoja nuottivihkojaan. Hän tarttuu yhteen vihkoon ja soittaa sieltä kappaleen, joka on sävelletty psalmin ympärille:

Tässä teksti hengittää, toisin kuin vihkoissa, joissa se on kuin sahanpuru. Sävelmällä ei ole lainkaan loppua. Niin kauan kuin sydän työ ja keuhkot hengittävät, sitä voi laulaa loputtomasti. Siksi vihkot ovat aivan täynnä tällaisia lauluja. Ne eivät tarkoita mitään eivätkä ne yritä olla mitään. Niitä ei ole tarkoittu konserttilavoille. — — Se on luonnollista hengitystä. Se on enemmänkin sisäistä, ei kuitenkaan täysin. Se on kuin vuoropuhelua kahden ihmisen, ystävien välillä. Ne ovat myös kuin harjoituksia, harjoituksia pahojen ajatusten vastapainoksi. Sanat pelastavat. — — Kymmeniä satoja tuhansia miljoonia versioita. Niin paljon kuin maailmassa on ihmisiä, niin paljon on erilaisia rukouksia ja huokauksia.

Pärtin kuvaukset omasta työskentelystään sisältävät paljon paitsi oivalluksia musiikista, myös yleismaallista viisautta. Sävelmällä ei ole lainkaan loppua: juuri tämä leimaa niitä Pärtin sävellyksiä, jotka ovat minulle kaikkein rakkaimpia (My Heart is in the Highlands, Für Alina, Pari Intervallo…). – Ja tämän päätähuimaavan luonnehdinnan päätteeksi Pärt kumartuu laittamaan nuottivihkon takaisin kaappiin ja toteaa: ”Tässä kaapissa on hyvä tuoksu, tupakan tuoksu”, joka on tosin jo melkein kokonaan sekoittunut huoneistossa leijuvien suitsukkeiden tuoksuun. Abstraktin ja ikuisen maailmasta hypätään hetkessä arkipäiväiseen, aistilliseen ja yksilölliseen. Pärt ei kulje maailmassa aistit ummessa, vaan tekee jatkuvasti huomioita tuoksuista ja mauista – aistimuksista, joiden suhteen säveltäjän voisi luulla olevan jokseenkin kylmäkiskoinen. Abstrakti ja konkreettinen eivät sulje toisiaan pois; voimme elää yhtä luontevasti molemmissa maailmoissa.

24-PRELUDIA-tie
Jopa Pärtin pukeutumistyyli on mahdottoman sympaattinen. Puku ja nuhjuinen lippis ovat erinomainen asu metsäkävelylle.

Haastattelutilanteissa Pärt kuvailee kokemuksia lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Nämä kokemukset on esitetty jotakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Kaikki Pärtin jakamat muistot liittyvät tavalla tai toisella musiikkiin. Hänen kertomustensa perusteella voisi luulla, että pianonsoiton opiskelu ja klassisen musiikin kuunteleminen on hauskinta, mitä lapsi voi tehdä. Hän kertoo muun muassa henkihieveriin rääkätystä pianosta, tuntikausia ympyrää pyöräilevästä pojasta (josta on sittemmin tehty myös patsas), heiluvista jaloista ja nuoresta säveltäjästä, joka ei jaksanut tehdä pianoläksyjään vaan sen sijaan soitteli päivät pitkät omiaan. Lapsuudenkertomukset tuovat mukaan ripauksen huumoria, onneksi – muutoin dokumentti saattaisi tuntua turhankin korkealentoiselta ja jopa puuduttavalta kokonaisuudelta.

Dokumentista on tuskin koskaan tehty traileria. Laitan sen sijaan tähän loppuun kaksi Youtube-pätkää, jotka on napsaistu dokumentista. Ylempi pätkä pitää sisällään ”Talonmies”-osion, joka on yksi koko dokumentin parhaita katkelmia. Se kiteyttää Pärtin työskentelytavasta, musiikista ja persoonasta jotakin hyvin olennaista.  (Myös ”Tomaattia sokerin kera” on ihana. ”Attaccasta” taas en niin välitä.) Alempi katkelma kuvaa Pärtin ja urkuri Christopher Bowers-Broadbentin työskentelyä My Heart is in the Highlands -teoksen äärellä. Kohtaus on elokuvallisesti kiinnostava: aivan kuin Pärt ja Bowers-Broadbent jakaisivat salaisuuden, jonka luonteesta katsojalla on kyllä aavistus mutta jonka sisältöä hän ei tarkasti tunne. Miehet ymmärtävät toisiaan ilman kunnollisia lauseita – liikkeillä, äännähdyksillä, pienillä sanoilla. Lopussa kuullaan myös kontratenori David Jamesia, jonka esittämä versio on oma My Heart is in the Highlands -suosikkini.

Myönnetään: en edes yritä arvioida 24:ää preludia yhdelle fuugalle millään objektiivisella mittapuulla. Rakastan sitä aivan liikaa.

*****

Se, mikä ei koskaan muutu

Ystäväni pyysi minua seurakseen CMX:n keikalle. En ole koskaan päässyt sisälle kyseisen bändin musiikkiin, joten mietin aluksi, etten lähde. Päätin kuitenkin kuunnella ensin kokeeksi ties kuinka monetta kertaa pari bändin kokoelmalevyä ja kieltäytyä vasta sitten. Yllätyksekseni huomasin pitäväni bändin biiseistä.

Se tuntui jotenkin väärältä. Täytin tänä vuonna 27. Eikö ole jo liian myöhäistä alkaa tykätä CMX:stä? Eikö tämä olisi pitänyt kokea, sanotaanko, 10 vuotta sitten?

Aloin kuunnella myös Nine Inch Nailsia vasta vuosi tai puolitoista sitten. (Miten siinä näin kävi, onkin pitkä juttu, ja ihmiskunta saa muuttua roimasti avarakatseisemmaksi ennen kuin alan tehdä tästä tarinasta julkisesti selkoa.) Se vasta kriisin paikka oli. Ei sillä, etten olisi kokeillut aikaisemmin; yritin tykätä The Downward Spiralista jo teininä ja vieläpä moneen otteeseen. Ei onnistunut silloin. Nyt onnistui. Aikansa kaikella.

Mitä tästä pitäisi päätellä: ilmeisesti teini-ikä ei minun kohdallani ole vieläkään päättynyt. Saisi jo riittää minun puolestani.

Leikki sikseen… En yritä sanoa tällä mitään CMX:stä tai Nine Inch Nailsista tai näiden bändien kuuntelijakunnasta. Yritän kai sanoa, että tällaisten pienten asioiden kautta sitä huomaa yhä useammin, ettei ole enää niin nuori kuin ennen. Että välillä kokee asioita, jotka olisi ”pitänyt” jo kokea – asioita, jotka eivät ”sovi” ”minun ikäiselleni”.

Ehkä kyse ei olekaan venähtäneestä teini-iästä vaan hieman liian aikaisin saapuvasta kolmenkympin kriisistä. Parempi se on kai kokea etuajassa?

Kriisejä tulee ja menee, numerot pyörivät mittarissa. Jotkin asiat eivät kuitenkaan muutu: uuden, hyvän musiikin löytäminen on aina yhtä mahtavaa. Illan tunnit venyvät liian pitkiksi ja aamulla väsyttää, koska sen yhden biisin haluaisi kuunnella vielä kerran. Kotiväki meinaa menettää järkensä, kun samaa levyä kuunnellaan repeatilla kolmatta viikkoa putkeen. Niiden levyjen & biisien, joiden vuoksi on jossakin vaiheessa elämäänsä jaksanut valvoa myöhään illalla ja herätä aikaisin aamulla, lista on jo pitkä: Nature and Organisationin A Dozen Winters of Loneliness, Von Thronstahlin Brechen muss der Schwarze Bann, Urfaustin Dämmert, Gelähmt und Mit Scheinbar Erloschenem GeistRomen Querkraft, Nargarothin Seven Tears Are Flowing to the River, Coilin Batwings (A Limnal Hymn) (John Balancen kuolinpäivä muuten lähestyy taas), Lady Gagan Alejandro (ale-ale-jandro-ale-ale-jandro), Arvo Pärtin My Heart is in the Highlands (oikein hyvän tenorin tai kontratenorin esittämänä), Laibachin Rossiya….

Ehkä parempi ajatella vähemmän ja mennä vain katsomaan CMX:ää. Ehkei asiasta kannata tehdä sen monimutkaisempaa.