F is for Family, 2. kausi (2017) arvostelu

F is for Family, 2. kausi

F is for Family (2015–) vain paranee toisella tuotantokaudellaan. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi oli parasta perhekomediaa vuosiin. Kuuden jakson mittaisella kaudella ehdittiin kuitenkin lähinnä esitellä hahmot ja luoda pikainen vilkaisu kunkin ongelmiin. Vasta toisella kaudella alkaa kunnolla tapahtua.

Perheenisä Frank Murphy (Bill Burr) on kiukkuisempi kuin koskaan aiemmin. Sen jälkeen, kun Frank sai kenkää Mohican Ariwaysin keskitason johdosta, työstressi ei ole kiristänyt hänen pinnaansa – sen tilalle ovat tulleet rahahuolet, pelko työttömyyden pidentymisestä ja alemmuudentunne siitä, ettei hän pysty ruokkimaan perhettään. Frank on niin ylpeä ja uppiniskainen, ettei hän pysty edes hakemaan työttömyyskorvausta, vaan mieluummin laskeskelee perheen väheneviä pennosia kotonaan ja rukoilee, että Mohicanilta soitettaisiin ja pyydettäisiin takaisin töihin.

f is for family
Kun Sue on töissä, Frank ottaa kotiäidin roolin ja vetää jopa paikallista tyttökerhoa.

Frankin oloa ei varsinaisesti kohenna se, että vaimo Sue (Laura Dern) porskuttaa menemään uudessa työpaikassaan Plast-O-Warella. Oma työpaikka ja rooli perheen elättäjänä tuovat Suelle itseluottamusta. Plast-O-Waren sisäisessä kulttuurissa ei kuitenkaan ole hurraamista: firman keskijohdon herrat latelevat Suelle vihjailevia kommentteja ja pilkkaavat tämän halua osallistua yrityksen kehittämiseen. Sue saa kuitenkin tukea Vivianilta, joka opettaa, että törkykommentteihin on vastattava samalla mitalla.

Kontrastiksi Frankin ja Suen arjen haasteille saamme nähdä myös vilauksia pariskunnan ensimmäisistä yhteisistä vuosista. Sue opiskelee collegessa, Frank unelmoi lentäjän urasta. Molemmat ovat nuoria ja kauniita.

Nuori Sue ei malta odottaa, mitä maailma onkaan varannut hänen osakseen. Mutrusuinen kämppis kummastelee vieressä.

Kevin (Justin Long) sukeltaa yhä syvemmälle puberteetin kurimukseen. Tytöt kiinnostavat ja pukille pitäisi päästä, mutta sopivia tyttöystäväehdokkaita ei ole näköpiirissa. Kukaan ei ymmärrä – eivät tytöt, eivät kaverit eikä varsinkaan kaljuuntuva ja junttimainen Frank-isä. Kevin purkaa pahaa oloaan musisointiin ja pilvenpolttoon ja panetustaan ankaraan masturbointiin.

f is for family
Kevinin Merlin’s Monocle -bändi soittaa toisella tuotantokaudella ensimmäisen keikkansa.

Yksi sarjan huippukohtauksista liittyy juuri Kevinin pullistelevaan libidoon: pikkuveli Bill (Haley Reinhart) saa isoveljensä kiinni nyrkkipyykiltä ja järkyttyy. Kohtauksesta muistuu mieleen edellisen tuotantokauden tilanne, jossa Bill todistaa omien vanhempiensa hetekajenkkaa. Tuleeko Billin traumakokemuksista tuotantokaudesta toiseen jatkuva perinne?

Vaikka veljesten ikäero ei ole suuri, elävät he tyystin toisenlaisissa maailmoissa. Vähänpä Bill tietää, että todennäköisesti vain parin vuoden kuluttua hän itse alkaa vietää ahkerasti aikaa käsivoidepurkin ja naisten alusvaatekuvaston parissa.

Muutoin tuotantokausi on Billin osalta vaisu ja tapahtumaköyhä. Samaa voi sanoa myös perheen nuorimmaisesta eli Maureenista, josta alkaa kuoriutua todellinen matemaattinen superlapsi. Kiinnostavin Maureeniin liittyvä käänne liittyy juuri hänen koulumenestykseensä. Maureen saa matematiikankokeesta täydet pisteet – ja koska tyttö ei vain voi olla matematiikassa lahjakas, häntä syytetään lunttaamisesta. Maureen on siis sarjassa toistaiseksi statisti, mutta oletan, että hänellä on edessään vielä kiinnostavia käänteitä.

f is for family
Vic pehmittelee radiokanavan deejiitä.

Toisen tuotantokauden linjoista erottuvat edukseen erityisesti Suen ja Kevinin tarinat. Heidän osaltaan sarja tarjoaa jatkuvasti jotakin uutta ja tuoretta. Frankin hahmo on niin voimakas ja karikatyyrimainen, että hänen osaltaan käänteet ovat hivenen ennalta arvattavia. En sinänsä moiti käsikirjoitusta hänenkään tarinansa osaltaan – se ei vain ole yhtä kiinnostava kuin Suen ja Kevinin kokemukset. Mainita täytyy myös perheen naapuri, naisiin ja kokaiiniin mieltynyt Vic (Sam Rockwell), jonka rooli sarjassa varmaankin kasvaa seuraavalla tuotantokaudella. Niin, seuraava tuotantokausihan siis on luvassa.

Mikä tästä sarjasta tekee niin hyvän? Kolme asiaa: erittäin onnistunut ajankuva (ja siihen liittyvä kevytnostalgia), tehokas, nopeatempoinen ja uskottava dialogi (etenkin Frankin hahmon osalta) ja loistava hahmogalleria. Simpsonit kalpenevat F is for Familyn rinnalla.

*****

Mainokset

F is for Family, 1. tuotantokausi (2015) arvostelu

F is for Family (2015-)

F is for Family (Yhdysvallat 2015-) edustaa amerikkalaisyleisöjen keskuudessa suosittua perhesitcomien genreä. Sarjan slice of life -henki tuo mieleen Kukkulan kuninkaan, temperamenttinen isähahmo puolestaan Homer Simpsonin ja Perhe on pahin -sarjan Archie Bunkerin. Ja tässä vain sarjan läheisimmät sukulaiset – perhekomedioita on tehty vuosien varrella valtavat määrät. Silti F is for Family onnistuu tuomaan kuvioon uutta ja tuoretta makua.

Sarja keskittyy Murphyjen perheen keskiluokkaisen arjen kuvaamiseen 1970-luvulla. Isä Frank (Bill Burr) työskentelee lentokentällä matkatavaroiden käsittelyosaston keskitason esimiehenä. Äiti Sue (Laura Dern) hoitaa kotia ja toimii sivutoimisesti Plast-O-Ware-muovikippobrändin (joka on ilmiselvä irvikuva Tupperwaresta) konsulenttina. Lapsikatraan vanhin, lukioikäinen Kevin (Justin Long) kuluttaa aikaansa polttelemalla möyhyä ja kuuntelemalla maagista progerockia. Alakouluikäiset lapset Maureen ja Bill kolhivat toisiaan ja kinastelevat keskenään minkä ehtivät.

f is for family arvostelu
Koko perhe koolla: Kevin, Sue, Bill, Maureen ja Frank.

F is for Familyn kantava teema on Frankin harteille töissä ja kotona kasautuva paine, joka purkautuu jakso toisensa jälkeen huutamisena ja rähjäämisenä. Asiaa ei suinkaan helpota se, että Frank ilmiselvästi pelkää omia lapsiaan ja kauhistuu aina, kun Sue jättää hänet pitämään yksin taloa pystyssä. Kasvattajana Frank on epäjohdonmukainen, äkkipikainen ja aggressiivinen. Huomaamattaan hän siirtää negatiivisia käyttäytymismalleja suoraan lapsilleen. Pahan kierre on valmis. Kukaan ei kuitenkaan näe hänen käytöksessään mitään outoa – kuvaahan sarja nimenomaan 70-lukua, jolloin perheroolit olivat varsin erilaiset kuin tänä päivänä.

Suen hahmon kautta on helppo havaita se muutos, joka perheenäitien ja muiden naisten asemassa on tapahtunut sitten 70-luvun. Sue on tunnollinen äiti ja rakastava vaimo, mutta kaipaa elämäänsä myös jotakin omaa – jotakin sellaista, mikä ei liity hänen perheeseensä tai rooliinsa äitinä. Tänä päivänä äitejä kannustetaan ”oman ajan ottamiseen” ja harrastuksiin – sen sijaan 70-luvun Sue ei saa ymmärrystä toiveilleen. Erityisesti Frankin on hyvin vaikea ymmärtää sitä, etteivät äidin ja vaimon roolit riitä Suelle.

f is for family arvostelu
Frank raivoaa puhelimeen – näky, joka toistuu sarjan ensimmäisen kauden mittaan useita kertoja.

F is for Familyn piirrosjälki on miellyttävää ja huolellista. 70-luvun värit ja kuosit saisivat puolestani näkyä visuaalisessa ilmeessä enemmänkin; tällä erityisesti sarjan hahmojen vaatteissa käytetään paljon kirkkaita, jopa neonväreihin taittavia sävyjä. Aika ajoin sarja läväyttää katsojan silmille hyvinkin graafista väkivaltaa tai seksiä. Koska sarja on muutoin tyyliltään hyvin siisti ja salonkikelpoinen esimerkiksi Simpsoneihin tai Family Guyhyn verrattuna, nämä elementit tulivat ainakin minulle suoranaisena shokkina. Hyvä näin; nämä graafisesti esitetyt, elämän rumat asiat luovat sarjaan pienen ja kutkuttavan vaaran tunnun.

F is for Familya olisi Netflixissä tarjolla jo toinenkin tuotantokausi. Hyvä juttu. Pidin sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta niin paljon, että odotukset toisen tuotantokauden suhteen ovat hyvin korkealla.

Yllätän itseni ja annan F is for Familylle näinkin hyvän tähtiluokituksen.

*****

 

Natural Born Killers (1994)

natural-born-killers
Natural Born Killers (1994)

Natural Born Killers (Yhdysvallat 1994, levitetty Suomessa myös nimellä Syntyneet tappajiksi) on mulle todella tärkeä elokuva. Näin sen ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana, kun kiinnostukseni alkoi laajentua eurooppalaisesta elokuvasta amerikkalaiseen ja aasialaiseen, kokeellisesta ilmaisusta ja taide-elokuvasta kohti populaaria, mutta silti ilmaisullisesti kunnianhimoista elokuvaa.  Quentin Tarantino ja Takashi Miike olivat näihin aikoihin kovia nimiä.

Päätin katsoa Natural Born Killersin pitkästä aikaa kahdesta syystä:
1) Leonard Cohen siirtyi jokin aika sitten ajasta ikuisuuteen. Koska tutustuin Cohenin musiikkiin nimenomaan Natural Born Killersin kautta, tuntui mielekkäältä kunnioittaa hänen muistoaan katsomalla elokuva uudelleen.
2) Viime kesänä lukemassani  Michael Scholtenin Quentin Tarantino -elämäkerrassa Natural Born Killersiä käsiteltiin erittäin negatiivisessa valossa. Pointti vaikutti olevan se, että Natural Born Killers on huono elokuva, josta kriitikoiden lisäksi inhosi myös suuri yleisö. Hämmennyin näistä väitteistä, sillä olin aina pitänyt Natural Born Killersiä oman aikamme klassikkona.

Pelotti. Joutuisinko tämän katselukerran myötä toteamaan, että suuresti arvostamani elokuva on pelkkää bulkkiroskaa?

Elokuvan katsottuani tutkailin, millaista mainetta se yleisesti nauttii: Natural Born Killers sai ihan hyvän vastaanoton, ja se myös menestyi taloudellisesti varsin mallikkaasti (budjetti: 34 miljoonaa dollaria, box office: 50 miljoonaa dollaria). – Mysteeriksi jää, miksi Scholten vähättelee kirjassaan Natural Born Killersin arvoa ja saavutuksia.

natural-born-killers-mickey-mallory
Natural Born Killersin kyyhkyläiset: Mickey ja Mallory.

Natural Born Killers on 90-luvulle päivitetty versio Bonnien ja Clyden tarinasta. Mallory (Juliette Lewis) elää onnetonta teini-ikää eripuran ja väkivallan kyllästämässä perheessä. Hänen isänsä hyväksikäyttää häntä, eikä äiti auta vaan sulkee silmänsä. Kun teurastajan apupoika Mickey (Woody Harrelson) saapuu isän tilaaman lihasäkin kanssa perheen oven taakse, nuoret rakastuvat toisiinsa silmittömästi. Koska omistushaluinen isä ei päästä tytärtään tapaamaan rakastettuaan hyvällä, Mallory lunastaa vapautensa väkivalloin.

Elokuvan alkupuoli kuvaa Mickeyn ja Malloryn hurmeista matkaa läpi Yhdysvaltain paahteisen lounaisosan. He ovat vapaita sieluja, joita eivät kahlitse sosiaaliset normit tai valtioiden lait. Kun jonkun naama ottaa päähän tai kassavaje uhkaa, tilanne ratkaistaan raa’alla voimalla. He toimivat äärimmäisen impulsiivisesti ja elävät hetkessä; huomista ei ole heille olemassa. Media seuraa Micheyn ja Malloryn verijälkiä herkeämättä ja pitää huolen siitä, että koko liitovaltio tietää, missä kyyhkyläiset kulkevat. – Itse pidän elokuvan ensimmäisestä puoliskosta todella paljon, sillä sen puitteissa Mickey ja Mallory nähdään omassa elementissään: vapaina, rakastuneina ja verenhimoisina.

natural-born-killers-i-love-mallory
Mickeyn ja Malloryn ensikohtaaminen

Elokuvan jälkimmäinen puolisko keskittyy kuvaamaan tapahtumaketjua, johon Mickey ja Mallory kietoutuvat jäätyään kiinni ja jouduttuaan vankilaan. Koska Yhdysvaltain televisioyleisö janoaa edelleen verta, toimittaja Wayne Gale (Robert Downey Jr.) ujuttautuu vankilaan haastattelemaan Mickeyta. Jotta haastattelusta saadaan paisutettua mahdollisimman suuri mediaspektaakkeli, esitetään se suorana lähetyksenä – heti Super Bowlin jälkeen. Haastattelu ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, ja veri alkaa jälleen lentää. – Siinä missä elokuvan ensimmäinen puolisko kuvaa summittaisesti useamman viikon mittaista ajanjaksoa, kertoo jälkipuolisko melko lyhyestä ja tiiviistä tapahtumaketjusta ja valmistelee katsojaa loppuratkaisuun. Henkilökohtaisesti en ole elokuvan jälkipuoliskoon yhtä ihastunut kuin sen alkuosaan.

Natural Born Killersin suurin ansio on se, kuinka se onnistuu kuvaamaan kaksi sekopäistä tappajaa eräänlaisina pop-idoleina. Tuikitavalliset amerikkalaiset samanaikaisesti tuomitsevat väkivallan ja fanittavat silti avoimesti Mickeyta ja Mallorya. Myös katsoja tiedostaa, että Mickeyn ja Malloryn toiminta on vastuutonta ja ehdottomasti väärin – ja samalla myöntää, että he ovat uskomattoman siistejä. Koska kyse on elokuvasta eikä tosielämästä, voimme antaumuksella ihailla Mickeyn ja Malloryn vapautta, kapinahenkeä ja tyyliä.

Katsojalle tarjotaan runsaasti samastumiskohtia erityisesti Malloryn hahmoon. Mallory on joutunut nuoruusvuosiensa ajan alistumaan sille, että hänen kehonsa ei ole hänen omansa ja että hänellä ei ole oikeutta kieltäytyä levottomien käsien kosketukselta. Maailma on täynnä miehiä, jotka katsovat oikeudekseen kajota Malloryyn – ja kun Mallory ilmaiseekin kieltäytyvänsä näistä kosketuksista ampumalla näpelöijältä aivot seinälle, elokuvakatsomossa hurrataan. – Myös Mickeyllä on taustallaan jonkinlainen trauma, josta katsoja saa nähtävilleen vain ohimeneviä väläyksiä. Vaikeat lapsuuden- ja nuoruudenkokemukset eivät saa katsojaa pitämään Mickeyn ja Malloryn tekoja oikeutettuina, eikä se ole tarkoituskaan. Ne ainoastaan tekevät Mickeyn ja Malloryn toiminnasta ymmärrettävämpää ja auttavat katsojaa samastumaan heihin.

natural-born-killers-demon
Mickey demonina

Suurin syy sille, miksi pidän Natural Born Killersistä niin valtavasti, lienee sen leikkaustekniikka. Elokuvassa on valtavasti hyppyleikkauksia lyhyihin otoksiin, jotka eivät näennäisesti liity käsillä olevaan kohtaukseen millään tavalla. Temaattinen yhteys on kuitenkin olemassa. Usein nämä lyhyet kohtaukset ilmentävät tavalla tai toisella Mickeyn ja Malloryn sisäisiä, tuhoisia voimia eli demoneita, joiksi niitä elokuvassa nimitetään. Näenkin Natural Born Killersin ekspressionismin tradition jatkajana: se käyttää karkeita ja suurieleisiä keinoja tapahtumien ja kokemuksien todellisten merkitysten ilmaisuun. Vaatimukset realismin suhteen jätetään huomiotta.

Tämä oli hyvä katselukokemus: vaikka vuodet ovat vierineet, Natural Born Killersin viehätysvoima ei ole vähentynyt.

*****

Natural Born Killers Blu-ray  @ Discshop
Natural Born Killers Video on demand @ Discshop