Big Mouth, 1. kausi (2017) arvostelu

big mouth
Big Mouth

Big Mouth (2017-?) lupaa hyvää Netflixin jatkuvajuonisten alkuperäisanimaatioiden tasosta. Sanoinko hyvää? Tarkoitin hel-ve-tin hyvää. Sarja jatkaa samalla räävittömällä linjalla kuin upeat F is for Family ja Bojack Horseman.

Big Mouth kuvaa teini-ikäisten tyttöjen ja poikien vaiheita murrosiän kourissa. Jaksot kiertyvät ennen kaikkea nuorten heräävän seksuaalisuuden ympärille. ”Onneksi” sarjan nuoria on luotsaamassa seksuaalisuuden ja seksin ihmeellisiin saloihin kaksi hormonihirviötä, jotka eivät ujostele f-sanan käyttöä.

Nick ja Andrew ovat 13-vuotiaita pojankloppeja. Vaikka pojat ovat parhaita kaveruksia, on asioita, joista he eivät voi toisilleen puhua: Andrew on päässyt rannerallin makuun ja ottaa uudesta harrastuksestaan kaiken irti nautiskellen, mutta silti häpeillen. Tähän touhuun Andrew’ta kannustaa hormonihirviö Maurice, joka on suurimman osan ajasta kaikille paitsi Andrew’lle näkymätön.

Jotta touhu ei menisi liian fallosentriseksi, tutustutaan sarjassa myös tyttöjen näkökulmaan. Kaveriporukkaan niin ikään kuuluva Jesse saa riesakseen (tai avukseen, riippuen siitä kuinka asiaa haluaa tarkastella) naispuolisen hormonihirviön, joka sattuu sopivasti olemaan Mauricen vanha heila.

big mouth
Hormonihirviö Maurice opastaa Andrew’ta onanian saloihin.

Vaikka myös naisnäkökulma tuodaan sarjassa esille Jessen hahmon kautta, keskittyy sarja ensisijaisesti poikien ongelmiin. Tämä ei tee sarjasta yhtään vähemmän kiinnostavaa naiskatsojille: teinipoikien epätoivoisista ja kosteankiimaisista yrityksistä rauhoittaa ja tyydyttää omaa libidoaan saadaan revittyä valtavasti epäsopivia ja ehdottoman alatyylisiä sutkautuksia. Sarjan huumori on äärimmäisen ronskia, eikä se varmasti miellytä kaikkia. Se on kuitenkin suurimmaksi osaksi luonteeltaan suhteellisen lempeää verrattuna vaikkapa Family Guyn huumoriin, joka lipsuu paikoin aidon sadismin puolelle.

Big Mouthin alapäähuumori on kenties parhaimmillaan, kun kaverijengiin kuuluva Jay avautuu muille pojille omista runkkausmetodeistaan. Jay esittelee Andrew’lle ja Nickille (ja tietämättään myös Mauricelle, jota hän ei tosin näe tai kuule) tyynyä, jonka sisään hän kiiman iskiessä virittelee pari mikrossa lämmitettyä keittopussia ja penetroituu sitten tyynyn sisälle etupuolelle tekemästään pienestä aukosta. Myös tyynyn takapuolella on reikä, mutta sitä Jay käyttää kertomansa mukaan vain syntymäpäivinään. Todella jännäksi touhu menee siinä vaiheessa, kun panopuuna käytetty tyyny herääkin henkiin ja ilmoittaa Jaylle olevansa raskaana.

big mouth
Jay esittelee panotyynyään. Andrew ja Nick ihmettelevät.

Sarjassa käydään läpi teini-ikään kuuluvia ilmiöitä lähes yhtä systemaattisesti kuin peruskoulun seksuaalikasvatuksessa: kiusalliset hei-jarit, kosteat unet, kuukautiset, epävarmuus oman seksuaalisen suuntautumisen suhteen (a.k.a. ”olenko homo?”), porno. Poikien onanointi on esillä tavalla tai toisella käytännössä joka jaksossa, ja tyttöjen suhteen asia otetaan esille vain ohimennen. Mitäköhän tästä pitäisi ajatella? Onko naisen sooloseksi edelleen tabu, vai eikö sarjan tekijöiden huumorintaju ja/tai asiantuntemus yksinkertaisesti riitä läpänheittoon tästä aiheesta? Jaksoissa sivutaan myös seksuaalisuuden synkkiä puolia, kuten hyväksikäyttöä, pakottamista ja pornon liikakulutusta.

Big Mouth ei ole pelkkää teinikiimaa ja nyrkkipyykkihuumoria – siinä on myös ”älyllisempi”, nokkelampi taso. Tarkoitan tällä tapaa, jossa hahmot rikkovat silloin tällöin neljännen seinän esimerkiksi puhumalla suoraan kameralle tai viittaamalla siihen, että Netflixistähän tätä te tätä katsotte. Pidän tästä sarjan piirteestä aivan erityisesti, ja odotan, mihin suuntaan tätä elementtiä lähdetään tulevilla tuotantokausilla kehittelemään.

big mouth
Jesse löytää jalkojensa välistä ystävän.

Mahtava sarja, ei voi muuta sanoa! Pieni miinus siitä, että fokus on niin vahvasti nimenomaan poikien puberteetissa. Yleensä en katso aiheelliseksi marmattaa all-male-ilmiöstä, mutta nyt ollaan niin vahvasti sukupuolittuneen aihepiirin äärellä, että asiaan on vaikea olla kiinnittämättä huomiota. Uskon, että syy tähän on yksinkertainen: tyttöjen heräävää seksuaalisuutta on vaikeampi kuvata. Naisen seksuaalisuus näyttää olevan tuotantoyhtiöille ja käsikirjoittajille edelleen suuri kysymysmerkki.

Kiinnostavaa sinänsä on, että ne jaksot, joiden pääteema keskittyy tyttöjen heräävään seksuaalisuuteen, ovat naispuolisten käsikirjoittajien käsialaa. Ehkäpä tosiaan on niin, että tällaisissa asioissa sukupuolella onkin merkitystä: osataksesi tehdä huumoria nuoren naisen seksuaalisuudesta sinun on oltava nainen.

Sarjaa on toistaiseksi tehty vain yksi tuotantokausi, joka julkaistiin Netflixissä kokonaisuudessaan syyskuun 2017 lopussa. Onko tätä namia odotettavissa lisää, sitä en vielä tiedä. Sen verran lujaa mennään, että uskon sarjan saavan jatkoa.

*****

Mainokset

Breaking Bad (2008–2013) arvostelu

Breaking Bad (2008-2013)

Breaking Bad (Yhdysvallat 2008–2013) on yksi aikamme tärkeimmistä kollektiivisista televisiokokemuksista. Sarjan peruselementit ovat yksinkertaiset ja melko paljon käytetyt, mutta silti kiinnostavat: normaali, arkinen ja tylsä yhdistetään vaaralliseen ja riskialttiiseen. Tuloksena on pirun laadukasta ja jännittävää televisiodraamaa.

50-vuotias kemianopettaja Walter White (Bryan Cranston) saa sarjan alussa kuulla sairastavansa syöpää. Walt ei pelkää kuolemaa, mutta samalla tiedostaa, että hänen poismenonsa painaisi hänen perheensä suoraan köyhyysrajan alapuolelle. Järjestääkseen vaimonsa ja lastensa toimeentulon Walt päättää valjastaa kemiantuntemuksensa uuteen käyttöön: salaa perheeltään hän ryhtyy kokkailemaan metamfetamiinia. Rikoskumppanikseen ja oikeaksi kädekseen hän valitsee kaidalta polulta poikenneen entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul), joka on jo saavuttanut nimeä paikkakunnan huumeteollisuudessa.

Tilanteesta tekee erityisen hankalan sen, että Waltin lankomies Hank (Dean Norris) sattuu toimimaan DEA:n eli Yhdysvaltain huumepoliisin agenttina. Hankin ammatin myötä perhepiirissä suhtaudutaan huumerikollisuuteen hyvin tuomitsevasti ja negatiivisesti. Tästä asetelmasta saadaan riuhdottua sarjan mittaan valtavasti piinallisia ja hauskoja tilanteita.

Pinkman ja Walt kokkaavat.

Breaking Badissa on kyse ennen kaikkea muutoksesta. Sarjan alussa Walt nähdään kilttinä, arkana ja huopatossumaisena perheenisänä. Hiljalleen hän muuttuu yhä vallanhaluisemmaksi, aggressiivisemmaksi ja päättäväisemmäksi. Muutos sarjan keskeisenä teemana tulee esille sarjan alussa kohtauksessa, jossa Walt selittää oppilailleen kemian luonnetta:

You see, technically, chemistry is the study of matter, but I prefer to see it as the study of change: Electrons change their energy levels. Molecules change their bonds. Elements combine and change into compounds. But that’s all of life, right? — — It is growth, then decay, then transformation. It’s fascinating really. It’s a shame so many of us never take time to consider its implications.

Growth, decay, transformation – kasvu, rappio, muutos. Walt käy itse läpi nämä vaiheet: Aluksi löytää uudesta identiteetistään metakokkina tervetullutta vahvistusta itsetunnolleen. Hiljalleen uusi työtehtävä ja siihen liittyvät lieveilmiöt alkavat vaikuttaa Waltiin negatiivisesti. Hyvä itsetunto paisuu haluksi alistaa ja kontrolloida. Syntyy Heisenberg, Waltin kivikasvoinen alter ego ja huumeimperiumin suvereeni hallitsija.

Waltin Skyler-vaimoa ja Marie-kälyä on ihanaa vihata.

Sarja on täynnä erittäin hyvin suunniteltuja hahmoja, jotka myös kehittyvät sarjan mittaan. Walter White on käsikirjoittajien ja näyttelijä Bryan Cranstonin mestariluomus. Hänen lisäkseen mainita täytyy Waltin hahmo Skyler (Anna Gunn), jota on ihana vihata. Samaa voi sanoa hänen siskostaan, hysterian partaalla horjuvasta Mariesta (Betsy Brandt). Suosikkeihini lukeutuvat myös toisella tuotantokaudella mukaan astuvat hahmot: asiallisuuden perikuva ja piriparoni Gustavo Fring (Giancarlo Esposito) ja lain harmaalla alueella operoiva asianajaja Saul Goodman (Bob Odenkirk), jonka ympärille on sittemmin rakennettu kokonaan oma Better Call Saul -televisiosarjansa.

Ja sitten on tietenkin Jesse Pinkman. Eräs sarjan keskeisimmistä jänniteistä muodostu juuri Waltin ja Jessen välille. Siinä missä Walt muuttuu sarjan myötä yhä häikäilemättömämmäksi ja ”likaisemmaksi”, kulkee Jessen kehityspolku käytännössä päinvastaiseen suuntaan: Jessestä kuoriutuu erinäisten traumaattisten kokemusten myötä oikeudentuntoinen nuorimies. Erityisesti sarjan alussa on lohdullista nähdä Walt ja Jesse toistensa kumppaneina. Walt on Jesselle mentori ja jopa isähahmo, jotka kinastelevat, mutta lopulta aina sopivat riitansa. Sarjan loppuvaiheiden teho perustuu pitkälti Waltin ja Jessen erimielisyyksistä ja välirikoista syntyvään melankoliaan: mikään ei ole kuten ”vanhoina hyvinä aikoina”, jolloin riidat päättyivät aina sopuun.

Saul selvittää asiat – tiettyyn rajaan asti.

Ajattelin katsovani Breaking Badia kokeeksi vaikkapa yhden tai kaksi kautta. Jo ensimmäisen kauden mittaan ymmärsin, että en pystyisi lopettamaan sarjan katselua kesken. Sarjalle on ominaista pitkät juonikaarteet ja kestävät jännitteet. Halpahintaiseen cliffhanger-kerrontaan sorrutaan hyvin harvoin.

Näin kovaa televisiodraamaa katselisi mielellään enemmänkin.

*****

Hannibal, 3. tuotantokausi (2015) arvostelu

Hannibal, 3. tuotantokausi (20015)
Hannibal, 3. kausi (2015)

Hannibalin kolmas tuotantokausi (Yhdysvallat 2015) jäi minulla myöhäiselle, vaikka pidin kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta kovasti. – Siltä varalta, että asia ei jollekulle ole itsestäänselvyys: tätä tekstiä ei välttämättä kannata lukea, mikäli haluaa ehdottomasti välttyä sarjan kahteen ensimmäiseen tuotantokauteen liittyviltä spoilereilta.

Kolmannen tuotantokauden alku jättää paljon toivomisen varaa. Hannibal (Mads Mikkelsen) ja Bedelia Du Maurier (Gillian Anderson) ovat omaksuneet valeidentiteetit ja piilottelevat Firenzessä FBI:ltä. Tai näin tekee ainakin Hannibal – mitä Bedelia tekee ja miksi, se ei minulle aivan aukene, eikä sen kai tarvitsekaan. Samaan aikaan toisaalla Will Graham (Hugh Dancy) keräilee itseään toisen tuotantokauden mytäkän jäljiltä ja päättää etsiä Hannibalin käsiinsä. Will ei kuitenkaan löydä Hannibalia, vaan Hannibalin lapsuudentuttavan Chiyoh’n (Tao Okatomo), joka tarjoaa Willille uusia näkökulmia Hannibalin persoonaan ja elämään.

HANNIBAL -- Season: 3 -- Caroline Dhavernas as Alana Bloom, Laurence Fishburne as Jack Crawford, Mads Mikkelsen as Hannibal Lecter, Gillian Anderson as Bedelia Du Maurier, Hugh Dancy as Will Graham, Tao Okamoto as Chiyoh
Nää Hannibalin season cast -promokuvat ovat vaan upeita.

Kauden alkupuoli on suoraan sanottuna melko pitkästyttävää katseltavaa. Hannibalin ja Bedelian vetelä joutilaisuus Firenzessä ei yksinkertaisesti sytytä. Heti kauden alusta lähtien on kuitenkin selvää, että asetelma on muuttunut ratkaisevasti sitten kahden ensimmäisen tuotantokauden: henkilöhahmot eivät ole enää ”todellisia ihmisiä”, jotka elävät ja vaikuttavat jossakin kuvitellussa maailmassa tai tilassa, vaan pikemminkin eräänlaisia energioita, jotka kietoutuvat yhteen ja reagoivat keskenään kuin epävakaat kemialliset aineet. Kauden tapahtumat eivät yksinkertaisesti ole mahdollisia, eikä katsojan oleteta mieltävän näkemäänsä loogiseksi kausaaliketjuksi.

En ole varma, kumpaa inhoan enemmän: Bedelia Du Maurieria vai Gillian Andersonia. Aloitetaan Bedeliasta: hän on yläluokkainen, todellisesta elämästä vieraantunut ja linnunluinen hienohelma, jonka jokainen ele ja sana kertoo itseriittoisesta ja ylimielisestä mielenlaadusta. Ja se, että häntä esittää Gillian Anderson, joka vain toistaa samaa roolia tuotannosta toiseen… Huh. Bedelian hahmo on kuitenkin sarjan kokonaisuudessa tarpeellinen. Koska Hannibalissa ei nähdä Clarice Starlingia ja koska Amanda Bloomin (Caroline Dhavernas) kanssa kävi kuten kävi, on Hannibalille täytynyt keksiä jostakin uusi heila.

HANNIBAL -- "Dolce" Episode 306 -- Pictured: Gillian Anderson as Bedelia Du Maurier -- (Photo by: Ian Watson/NBC)
Liian löysää mun makuuni: Bedelia Du Maurier.

Tuotantokauden jälkipuoliskolla mukaan astuu hahmo, jota olen odottanut sarjan ensimmäisistä jaksoista lähtien: Francis Dolarhyde (Richard Armitage; jep, se sama kaveri joka esittää Peter Jacksonin Hobitti-elokuvissa Thorin Tammikilpeä), joka kantaa selässään valtavaa Punaista lohikäärmettä. Dolarhyde oli minulle lukioikäisenä todella tärkeä hahmo, ja sen vuoksi suhtaudun sen elokuvallisiin tulkintoihin erityisellä mielenkiinnolla. – Hannibalin versio Dolarhydestä on omalla tavallaan erittäin kiinnostava ja onnistunut. Toisin kuin Punainen lohikäärme -romaanissa ja vuoden 2002 elokuvassa, Hannibal-sarjassa ei käsitellä juuri lainkaan Dolarhyden lapsuutta tai syitä, joiden vuoksi Lohikäärme on iskenyt kyntensä juuri häneen. Kai oletuksena on, että me katsojat tiedämme nämä asiat joka tapauksessa. Ja niinhän me tiedämmekin.

Hannibal ei luultavasti ole kovin kiinnostavaa katsottavaa sellaiselle, joka ei ole tutustunut Hannibalin ja kumppaneiden hahmoihin aiempien filmatisointien tai Thomas Harrisin romaanien kautta. Toisin kuin monet adaptaatiot, se ei tyydy ”kuvittamaan” alkuperäisteoksia, vaan ottaa niistä ainoastaan peruselementit ja muussaa sitten niistä mieleisensä aterian. Kirjoista on kelpuutettu mukaan ainoastaan hahmojen rungot, tietyt tapahtumakulut ja pieni pätkä dialogia sieltä täältä. Juuri tällaista raikasta, uutta luovaa adaptaatiota katselisin mieluusti paljon enemmänkin.

HANNIBAL -- "...and the Beast from the Sea" Episode 311 -- Pictured: Richard Armitage as Francis Dolarhyde -- (Photo by: Sophie Giraud/NBC)
Francis Dolarhyden elämä ei ole helppoa.

Hyvän sarjan tunnistaa mielestäni siitä, että kun se päättyy, sen katsominen tekee mieli aloittaa alusta. Niin kävi nyt: mieleni tekee kovasti palata vuoteen 2013, jolloin Hannibal vaikutti vielä suhteellisen yksinkertaiselta detektiivisarjalta. Kontrasti sarjan ensimmäisten ja viimeisten jaksojen välillä on valtava.

Kun Hannibal-sarjaa nyt tarkastelee kokonaisuutena, se näyttäytyy huomattavasti tasokkaampana ja eheämpänä kokonaisuutena kuin mikään sen yksittäisistä tuotantokausista. Paradoksaalista kyllä, Hannibalin yksikään kausi ei ole täydellinen; kukin yksittäinen tuotantokausi ansaitsee mielestäni arvosteluasteikolla sen nelisen tähteä. Yhdessä kaikki kolme kautta muodostavat kuitenkin viiden tähden arvoisen paketin.

HANNIBAL -- "The Great Red Dragon" Episode 308 -- Pictured: (l-r) Mads Mikkelsen as Hannibal Lecter, Caroline Dhavernas as Alana Bloom -- (Photo by: Brooke Palmer/NBC)
Alana Bloom muuttuu vanhetessaan vahvemmaksi ja tyylikkäämmäksi.

Hannibalin visuaalinen tyyli on äärimmäisen omaleimainen, tyylikäs ja tunnistettava. High speed -kameralla kuvatut kohtaukset, viininpunaisena tulvana virtaava laskimoveri, äärimmäisen tiukat rajaukset ja erikoislähikuvat (jotka tuovat mieleen Valion ja Fazerin leipomoiden tv-mainokset)…. – Nämä elementit ovat niin vahvoja ja ne toistuvat sarjassa niin usein, että kolmoskauden alkupuolelle tultaessa Hannibal alkaa jo vaikuttaa parodialta itsestään.

Sarjan kehittäjä Bryan Fuller suunnitteli sarjan kestävän seitsemän kautta; mukana oli tarkoitus olla hahmoja ja tarinamateriaalia myös Uhrilampaista. Ajatus tällaisesta pitkästä sarjasta Clarice Starlingeineen ja Buffalo Billeineen on äärimmäisen kiehtova – mutta olisiko tämä tarina kenties sittenkin kompastunut omaan erikoisuuteensa liian aikaisin? Veikkaan, että päätös lopettaa kolmanteen tuotantokauteen – olosuhteiden pakosta tai ei – oli viisas.

Ja huh: kolmoskauden loppukohtausta parempaa päätöstä en olisi tälle saagalle keksinyt.

*****