Big Mouth, 1. kausi (2017) arvostelu

big mouth
Big Mouth

Big Mouth (2017-?) lupaa hyvää Netflixin jatkuvajuonisten alkuperäisanimaatioiden tasosta. Sanoinko hyvää? Tarkoitin hel-ve-tin hyvää. Sarja jatkaa samalla räävittömällä linjalla kuin upeat F is for Family ja Bojack Horseman.

Big Mouth kuvaa teini-ikäisten tyttöjen ja poikien vaiheita murrosiän kourissa. Jaksot kiertyvät ennen kaikkea nuorten heräävän seksuaalisuuden ympärille. ”Onneksi” sarjan nuoria on luotsaamassa seksuaalisuuden ja seksin ihmeellisiin saloihin kaksi hormonihirviötä, jotka eivät ujostele f-sanan käyttöä.

Nick ja Andrew ovat 13-vuotiaita pojankloppeja. Vaikka pojat ovat parhaita kaveruksia, on asioita, joista he eivät voi toisilleen puhua: Andrew on päässyt rannerallin makuun ja ottaa uudesta harrastuksestaan kaiken irti nautiskellen, mutta silti häpeillen. Tähän touhuun Andrew’ta kannustaa hormonihirviö Maurice, joka on suurimman osan ajasta kaikille paitsi Andrew’lle näkymätön.

Jotta touhu ei menisi liian fallosentriseksi, tutustutaan sarjassa myös tyttöjen näkökulmaan. Kaveriporukkaan niin ikään kuuluva Jesse saa riesakseen (tai avukseen, riippuen siitä kuinka asiaa haluaa tarkastella) naispuolisen hormonihirviön, joka sattuu sopivasti olemaan Mauricen vanha heila.

big mouth
Hormonihirviö Maurice opastaa Andrew’ta onanian saloihin.

Vaikka myös naisnäkökulma tuodaan sarjassa esille Jessen hahmon kautta, keskittyy sarja ensisijaisesti poikien ongelmiin. Tämä ei tee sarjasta yhtään vähemmän kiinnostavaa naiskatsojille: teinipoikien epätoivoisista ja kosteankiimaisista yrityksistä rauhoittaa ja tyydyttää omaa libidoaan saadaan revittyä valtavasti epäsopivia ja ehdottoman alatyylisiä sutkautuksia. Sarjan huumori on äärimmäisen ronskia, eikä se varmasti miellytä kaikkia. Se on kuitenkin suurimmaksi osaksi luonteeltaan suhteellisen lempeää verrattuna vaikkapa Family Guyn huumoriin, joka lipsuu paikoin aidon sadismin puolelle.

Big Mouthin alapäähuumori on kenties parhaimmillaan, kun kaverijengiin kuuluva Jay avautuu muille pojille omista runkkausmetodeistaan. Jay esittelee Andrew’lle ja Nickille (ja tietämättään myös Mauricelle, jota hän ei tosin näe tai kuule) tyynyä, jonka sisään hän kiiman iskiessä virittelee pari mikrossa lämmitettyä keittopussia ja penetroituu sitten tyynyn sisälle etupuolelle tekemästään pienestä aukosta. Myös tyynyn takapuolella on reikä, mutta sitä Jay käyttää kertomansa mukaan vain syntymäpäivinään. Todella jännäksi touhu menee siinä vaiheessa, kun panopuuna käytetty tyyny herääkin henkiin ja ilmoittaa Jaylle olevansa raskaana.

big mouth
Jay esittelee panotyynyään. Andrew ja Nick ihmettelevät.

Sarjassa käydään läpi teini-ikään kuuluvia ilmiöitä lähes yhtä systemaattisesti kuin peruskoulun seksuaalikasvatuksessa: kiusalliset hei-jarit, kosteat unet, kuukautiset, epävarmuus oman seksuaalisen suuntautumisen suhteen (a.k.a. ”olenko homo?”), porno. Poikien onanointi on esillä tavalla tai toisella käytännössä joka jaksossa, ja tyttöjen suhteen asia otetaan esille vain ohimennen. Mitäköhän tästä pitäisi ajatella? Onko naisen sooloseksi edelleen tabu, vai eikö sarjan tekijöiden huumorintaju ja/tai asiantuntemus yksinkertaisesti riitä läpänheittoon tästä aiheesta? Jaksoissa sivutaan myös seksuaalisuuden synkkiä puolia, kuten hyväksikäyttöä, pakottamista ja pornon liikakulutusta.

Big Mouth ei ole pelkkää teinikiimaa ja nyrkkipyykkihuumoria – siinä on myös ”älyllisempi”, nokkelampi taso. Tarkoitan tällä tapaa, jossa hahmot rikkovat silloin tällöin neljännen seinän esimerkiksi puhumalla suoraan kameralle tai viittaamalla siihen, että Netflixistähän tätä te tätä katsotte. Pidän tästä sarjan piirteestä aivan erityisesti, ja odotan, mihin suuntaan tätä elementtiä lähdetään tulevilla tuotantokausilla kehittelemään.

big mouth
Jesse löytää jalkojensa välistä ystävän.

Mahtava sarja, ei voi muuta sanoa! Pieni miinus siitä, että fokus on niin vahvasti nimenomaan poikien puberteetissa. Yleensä en katso aiheelliseksi marmattaa all-male-ilmiöstä, mutta nyt ollaan niin vahvasti sukupuolittuneen aihepiirin äärellä, että asiaan on vaikea olla kiinnittämättä huomiota. Uskon, että syy tähän on yksinkertainen: tyttöjen heräävää seksuaalisuutta on vaikeampi kuvata. Naisen seksuaalisuus näyttää olevan tuotantoyhtiöille ja käsikirjoittajille edelleen suuri kysymysmerkki.

Kiinnostavaa sinänsä on, että ne jaksot, joiden pääteema keskittyy tyttöjen heräävään seksuaalisuuteen, ovat naispuolisten käsikirjoittajien käsialaa. Ehkäpä tosiaan on niin, että tällaisissa asioissa sukupuolella onkin merkitystä: osataksesi tehdä huumoria nuoren naisen seksuaalisuudesta sinun on oltava nainen.

Sarjaa on toistaiseksi tehty vain yksi tuotantokausi, joka julkaistiin Netflixissä kokonaisuudessaan syyskuun 2017 lopussa. Onko tätä namia odotettavissa lisää, sitä en vielä tiedä. Sen verran lujaa mennään, että uskon sarjan saavan jatkoa.

*****

Mainokset

Game of Thrones, 7. tuotantokausi (2017)

Game of Thrones, 7. kausi (2017)

Game of Thrones muuttuu kausi toisensa jälkeen komeammaksi. Seitsemännellä tuotantokaudella ylletään jo niin monitahoiseen ilmaisuun ja korkeisiin tuotantoarvoihin, että tekijät vaativat enemmän aikaa: ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen kevät ei merkinnytkään uuden GOT-kauden saapumista, vaan jaksoja päästiin katselemaan vasta heinäkuussa. En ihmettele – sen verran massiivisesta tuotannosta on jo kyse.

Spoiler alert: Seuraava teksti on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija on nähnyt Game of Thronesin tuotantokaudet 1–6. Teksti voi siis sisältää spoilereita viidestä ensimmäisestä tuotantokaudesta. Jos nämä kaudet eivät ole vielä tuttuja, on parempi, että siirryt lukemaan niitä koskevia tekstejä (1. kausi2. kausi3. kausi4. kausi5. kausi, 6. kausi).

Game of Thrones on muuttunut vaivihkaa kuninkaiden noppapelistä kuningattarien johtamaksi maailmansodaksi. On Daenerys Targaryen, joka on viimein päässyt sinne, minne hän on matkannut koko sarjan ajan: Westerosiin. On Sansa Stark, joka on selvinnyt mitä hirvittävimmistä koettelemuksista Talvivaaran ladyksi ja hallitsijaksi. Ja sitten on tietenkin Cersei, hullu narsistikuningatar, jonka tuskallista kuolemaa me kaikki odotamme kuin maanantaiaamu kaukana häämöttävää perjantai-iltaa.

Cersein ja Jamien insestinmakuinen romanssi on muuttunut kuin kahden elämäänsä kyllästyneen keski-ikäisen ressukan pystyyn kuolleeksi avioliitoksi.

Seitsemäs on kausi ennen kaikkea Daenerysin juhlaa. Hän pääsee vihdoin suoran toiminnan keskelle ja usuttaa lohikäärmeensä taisteluun. Valitettavasti Daenerys alkaa kauden mittaan osoittaa merkkejä siitä, ettei hän välttämättä olekaan sen kummoisempi halltisija kuin Cersei. Toisin kuin aiemmin, hän ei enää tarjoa taistelusta selvinneille vastapuolen sotilaille vaihtoehdoiksi vapautta tai palvelusta, vaan kuoleman tai palveluksen.

Cersein osalta kausi on hiljainen ja suorastaan tylsä. Kuninkaan satamassa kyllä tapahtuu, mutta paljon vähemmän kuin Dragonstonella tai Muurin tietämillä. Pettymys, sanon ma. Sarjan ongelmaksi muodostui jo varhaisessa vaiheessa se, että tarina pirstaloituu jatkuvasti yhä pienempiin ja pienempiin osasiin ympäri Westerosin mannerta. Vaivaiset seitsemän jaksoa pitkällä seitsemännellä tuotantokaudella tämä on pahempi ongelma kuin koskaan aiemmin. Tarinalinjoja on niin monia, ettei jokaisen seuraamiseen yksinkertaisesti riitä aikaa.

Taistelu kuolleia vastaan synnyttää epätodennäköisiä yhteistyösopimuksia.

Game of Thrones on tunnettu säälimättömyydestään keskeisiä hahmoja kohtaan. Jo ensimmäisten tuotantokausien aikana saimme todistaa sellaisten hahmojen kuolemia, joiden uskoimme sinisilmäisesti sinnittelevän hengissä saagan loppuun asti. Seitsemäs tuotantokausi on tässä suhteessa suorastaan pettymys: saamme hyvästellä oikeastaan vain yhden keskeisen hahmon.

Raja liikuttavan mahtipontisuuden ja ylilyövän pateettisuuden välillä on hiuksenhieno. Seitsemännellä tuotantokaudella tekijöiden arviointikyky pettää ensimmäistä kertaa koko sarjan historiassa: kauden loppupuolella on taistelukohtaus, jossa CGI-lohikäärmeet, kumea musiikki ja Hollywood-tyyliä orjallisesti noudatteleva rytmitys sekoittuvat keskenään ällömakeaksi kiisseliksi. Onneksi tyylirikko tapahtuu vain kerran – toivoa sopii, että tämä ei tapahdu uudestaan.

Euron Greyjoy – hyi helvetti mikä tyyppi.

Seitsemäs tuotantokausi on kauttaaltaan taattua Game of Thrones -laatua. Tässä mielessä sarja alkaa jopa käydä tylsäksi: se on niin tasalaatuinen, että positiivisesti on jo vaikea yllättyä. Lopulta olen kuitenkin helvetin iloinen, että tänä päivänä voidaan tehdä näin korkeiden tuotantoarvojen televisiodraamaa ilman, että laadusta tingitään sarjan edetessä.

Plussaa myös siitä, että Daenerysin loharit pääsevät tämän kauden mittaan vihdoin tehokäyttöön.

*****

Breaking Bad (2008–2013) arvostelu

Breaking Bad (2008-2013)

Breaking Bad (Yhdysvallat 2008–2013) on yksi aikamme tärkeimmistä kollektiivisista televisiokokemuksista. Sarjan peruselementit ovat yksinkertaiset ja melko paljon käytetyt, mutta silti kiinnostavat: normaali, arkinen ja tylsä yhdistetään vaaralliseen ja riskialttiiseen. Tuloksena on pirun laadukasta ja jännittävää televisiodraamaa.

50-vuotias kemianopettaja Walter White (Bryan Cranston) saa sarjan alussa kuulla sairastavansa syöpää. Walt ei pelkää kuolemaa, mutta samalla tiedostaa, että hänen poismenonsa painaisi hänen perheensä suoraan köyhyysrajan alapuolelle. Järjestääkseen vaimonsa ja lastensa toimeentulon Walt päättää valjastaa kemiantuntemuksensa uuteen käyttöön: salaa perheeltään hän ryhtyy kokkailemaan metamfetamiinia. Rikoskumppanikseen ja oikeaksi kädekseen hän valitsee kaidalta polulta poikenneen entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul), joka on jo saavuttanut nimeä paikkakunnan huumeteollisuudessa.

Tilanteesta tekee erityisen hankalan sen, että Waltin lankomies Hank (Dean Norris) sattuu toimimaan DEA:n eli Yhdysvaltain huumepoliisin agenttina. Hankin ammatin myötä perhepiirissä suhtaudutaan huumerikollisuuteen hyvin tuomitsevasti ja negatiivisesti. Tästä asetelmasta saadaan riuhdottua sarjan mittaan valtavasti piinallisia ja hauskoja tilanteita.

Pinkman ja Walt kokkaavat.

Breaking Badissa on kyse ennen kaikkea muutoksesta. Sarjan alussa Walt nähdään kilttinä, arkana ja huopatossumaisena perheenisänä. Hiljalleen hän muuttuu yhä vallanhaluisemmaksi, aggressiivisemmaksi ja päättäväisemmäksi. Muutos sarjan keskeisenä teemana tulee esille sarjan alussa kohtauksessa, jossa Walt selittää oppilailleen kemian luonnetta:

You see, technically, chemistry is the study of matter, but I prefer to see it as the study of change: Electrons change their energy levels. Molecules change their bonds. Elements combine and change into compounds. But that’s all of life, right? — — It is growth, then decay, then transformation. It’s fascinating really. It’s a shame so many of us never take time to consider its implications.

Growth, decay, transformation – kasvu, rappio, muutos. Walt käy itse läpi nämä vaiheet: Aluksi löytää uudesta identiteetistään metakokkina tervetullutta vahvistusta itsetunnolleen. Hiljalleen uusi työtehtävä ja siihen liittyvät lieveilmiöt alkavat vaikuttaa Waltiin negatiivisesti. Hyvä itsetunto paisuu haluksi alistaa ja kontrolloida. Syntyy Heisenberg, Waltin kivikasvoinen alter ego ja huumeimperiumin suvereeni hallitsija.

Waltin Skyler-vaimoa ja Marie-kälyä on ihanaa vihata.

Sarja on täynnä erittäin hyvin suunniteltuja hahmoja, jotka myös kehittyvät sarjan mittaan. Walter White on käsikirjoittajien ja näyttelijä Bryan Cranstonin mestariluomus. Hänen lisäkseen mainita täytyy Waltin hahmo Skyler (Anna Gunn), jota on ihana vihata. Samaa voi sanoa hänen siskostaan, hysterian partaalla horjuvasta Mariesta (Betsy Brandt). Suosikkeihini lukeutuvat myös toisella tuotantokaudella mukaan astuvat hahmot: asiallisuuden perikuva ja piriparoni Gustavo Fring (Giancarlo Esposito) ja lain harmaalla alueella operoiva asianajaja Saul Goodman (Bob Odenkirk), jonka ympärille on sittemmin rakennettu kokonaan oma Better Call Saul -televisiosarjansa.

Ja sitten on tietenkin Jesse Pinkman. Eräs sarjan keskeisimmistä jänniteistä muodostu juuri Waltin ja Jessen välille. Siinä missä Walt muuttuu sarjan myötä yhä häikäilemättömämmäksi ja ”likaisemmaksi”, kulkee Jessen kehityspolku käytännössä päinvastaiseen suuntaan: Jessestä kuoriutuu erinäisten traumaattisten kokemusten myötä oikeudentuntoinen nuorimies. Erityisesti sarjan alussa on lohdullista nähdä Walt ja Jesse toistensa kumppaneina. Walt on Jesselle mentori ja jopa isähahmo, jotka kinastelevat, mutta lopulta aina sopivat riitansa. Sarjan loppuvaiheiden teho perustuu pitkälti Waltin ja Jessen erimielisyyksistä ja välirikoista syntyvään melankoliaan: mikään ei ole kuten ”vanhoina hyvinä aikoina”, jolloin riidat päättyivät aina sopuun.

Saul selvittää asiat – tiettyyn rajaan asti.

Ajattelin katsovani Breaking Badia kokeeksi vaikkapa yhden tai kaksi kautta. Jo ensimmäisen kauden mittaan ymmärsin, että en pystyisi lopettamaan sarjan katselua kesken. Sarjalle on ominaista pitkät juonikaarteet ja kestävät jännitteet. Halpahintaiseen cliffhanger-kerrontaan sorrutaan hyvin harvoin.

Näin kovaa televisiodraamaa katselisi mielellään enemmänkin.

*****