The Executioner’s Song (1982) arvostelu

The Executioner's Song (1982) elokuva
The Executioner’s Song (1982)

See you in the darkness.

– Gary Gilmore (1976)

Norman Mailerin Pyövelin laulu on yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista. Romaani ja siitä adaptoitu The Executioner’s Song -elokuva (Yhdysvallat 1982) perustuvat tositarinaan. Teosten keskiössä heiluu Gary Gilmore (Tommy Lee Jones), 35-vuotias elämäntaparikollinen, joka on viettänyt yli puolet aikuiselämästään telkien takana. Tositapahtumat, joiden seurauksena Gilmore nousi koko läntisen maailman tietoisuuteen, alkoivat huhtikuussa 1976, kun Gilmore päästettiin pitkän vankilareissun päätteeksi ehdonalaiseen. Vankilavuodet ovat muuttaneet Gilmorea ratkaisevasti: hän käyttäytyy ruokottomasti, varastelee ja on töykeä. Lounaspöydässä hän ahmii ruokansa, koska on tottunut vankilassa siihen, että ruoka on pistettävä posteen parissa minuutissa – muuten se jää syömättä.

Gary löytää kuitenkin rinnalleen oikean enkelin: 19-vuotiaan Nicole Bakerin (Christine Lahti), jolla on nuoresta iästään huolimatta takanaan jo kolme avioliittoa ja hoidettavanaan kaksi lasta. Pari hullaantuu toisistaan. Aluksi kaikki sujuu hyvin, mutta pian Gary menettää malttinsa, alkaa purkaa henkistä taakkaansa väkivalloin ja on vähällä tuhota oman enkelinsä.

Pian rakkaudessa pettynyt Gilmore huomaa pian olevansa jälleen leivättömän pöydän ääressä. Hän saa kuolemantuomion, jonka oikeuslaitos on valmis muuttamaan elinkautiseksi. Gilmore kuitenkin kieltäytyy tarjouksesta. Toisin kuin muut ajan yhdysvaltalaiset kuolemaantuomitut, Gilmore vaatii, että hänen tuomionsa pannaan täytäntöön. Tämän vuoksi Gary Gilmore nousi hetkessä kansallisen ja lopulta myös kansainvälisen median mielenkiinnon kohteeksi.

On joskus sattuman kauppaa, kuka saa elää ja kuka kuolee.

Kun uutiset Gilmoren päätöksestä levisivät, alkoi hän saada tarjouksia tarinansa kirja- ja elokuvaoikeuksista. Näin hän tapasi Norman Mailerin, joka haastatteli Gilmorea pitkällisesti silloin, kun tämä odotti tuomionsa täytäntöönpanoa. Sekä Norman Mailer että elokuvan tuottanut ja ohjannut Lawrence Schiller olivat siis kiinteä osa Gilmoren viimeisiä elinkuukausia. Mailer päätti kuitenkin (minulle tuntemattomista syistä) olla kirjoittamatta itseään omaan kirjaansa, eikä häntä nähdä myöskään The Executioner’s Song -elokuvassa. Sen sijaan Lawrence Schiller esiintyy molemmissa. Paradoksaalisesti hän siis on itse hahmo elokuvassa, jonka hän on tuottanut ja ohjannut. The Executioner’s Song kertoo paitsi kuolemaantuomitusta Gary Gilmoresta, myös omasta tuotantohistoriastaan.

Gilmoren elämän viimeiset vaiheet olivat täynnä puhetta rahasta ja siitä, kuinka hänen omaisuutensa jaetaan hänen kuolemansa jälkeen. Selvää oli, että Gilmoren päätös kuolla nosti hänen tarinansa arvoa. Jos Gilmore olisi viimeisinä viikkoinaan pyörtänyt päätöksensä ja pyytänyt tuomiotaan muutettavaksi vankeusrangaistukseksi, olisi hänen tarinansa arvo murentunut silmissä, sillä suuri yleisö olisi menettänyt mielenkiintonsa häneen. Tiedä häntä, mikä painoarvo tällä on ollut siinä, että Gilmore piti päänsä viimeiseen asti ja astui tammikuussa 1977 teloitusryhmän eteen.

Gary Gilmoren viimeisiä sanoja: ”Let’s do this.”

Pyövelin laulu -romaani on minulle suuri ja kaunis mysteeri. En oikeastaan ole kiinnostunut siitä, mitä se yrittää meille maailmasta kertoa. Kaipa ajatuksena on ilmaista, että vankilasysteemi synnyttää hirviöitä lukitessaan ihmisiä vuosikausiksi laitoksiin, joissa ihmiset voivat enemmän tai vähemmän vapaasti pahoinpidellä, alistaa ja nöyryyttää toisiaan – ja päästämällä nämä ihmiset sitten vapaaksi yhteiskunnan keskelle. Viidakon lakeihin tottunut yksilö soveltaa näitä lakeja myös silloin, kun hän joutuu takaisin sivistyksen keskelle.

Tämä ei kuitenkaan ole tarinan koko idea. Gary Gilmoresta hahmottuu Mailerin tekstissä kärsimyksessään suorastaan jalo hahmo. Kirja tuo esiin myös Gilmoren julmuuden: hän kohtelee kiihtyessään muun muassa Nicolea väkivaltaisesti ja julmasti. Pyövelin laulu ei pyydä meitä lukijoina antamaan Gilmorelle anteeksi tai ihailemaan häntä. Sen sijaan se kehottaa meitä yrittämään ymmärtää edes jossakin määrin ihmistä, joka on rikkonut muita ihmisiä vastaan.

Christine Lahti on hurmaava hauraana Nicolena.

Jos oikein muistan, Pyövelin laulun suomenkielisellä käännöksellä oli mittaa tuhatkunta sivua. Sen vetovoima perustuu ennen kaikkea sen yksityiskohtaisuuteen ja itsepäiseen tahtoon tuoda ilmi kaikki Gilmoren elämänkokemuksen ymmärtämisen kannalta välttämätön materiaali. Ei siis ole yllätys, että The Executioner’s Song -elokuva jää jokseenkin vaisuksi teokseksi kirjan rinnalla. Elokuvan näyttelijäntyö on kyllä ensiluokkaista: Tommy Lee Jones ja Christine Lahti ovat erinomaisia valintoja traagisen pääparin näyttelijöiksi. Myös elokuvan näyttämöllepano on kaikessa vaatimattomuudessaan onnistunut.

Siinä missä Pyövelin laulu on loistava romaani, on The Executioner’s Song kuitenkin vain keskinkertainen elokuva.

*****

Olethan jo tykännyt Taikalyhdyn Facebook-sivusta?

Mainokset

Kirottu 2 (2015) arvostelu

Kirottu 2 (2016)

Kirottu 2 (The Conjuring 2, Yhdysvallat 2016) jatkaa Kirottu– ja Annabelle-elokuvista tuttujen Ed ja Lorraine Warrenin tarinaa. Odotukseni elokuvan suhteen olivat korkealla: elokuvan trailerissa vilahteleva nunnahahmo näytti poikkeuksellisen pätevältä kammotukselta. Kuten muutkin Warrenien pariskuntaa kuvaavat elokuvat, myös Kirottu 2 pohjautuu (oletettuihin) tositapahtumiin. – Warrenit tulivat elokuvayleisöille tutuiksi alun perin The Amityville Horror -kauhuklassikosta (jota en itse ole vieläkään nähnyt – noloa kyllä).

Kirottu 2:n tarinassa kohdataan kaksi yliluonnollista kammotusta. Toinen elokuvan kummituksista on englantilaista perhettä poltergeistin tavoin kiusaava vanhan miehen henki. Toinen puolestaan on Warreneita jo pidempään vaivannut demoninen nunnahahmo. Kirottu 2:n kunniaksi on sanottava, että elokuvan molemmat möröt ovat todella pelottavia. Kirottu 2:n vahvuus ovat erinomaiset säikyttelykohtaukset. Erityisesti nunnahahmo on todella onnistunut luomus. Näiden lisäksi elokuvassa nähdään riivattu pikkutyttö Janet (Madison Wolfe), joka asettaa The Conjuring 2:n samaan jatkumoon Manaajan ja muiden riivausklassikoiden kanssa.

Riivauksen uhri on englantilainen pikkutyttö Janet.

Warrenien toiminnassa yhdistyvät hämäräperäinen mediumismi, jonka Lorraine on saanut syntymälahjana, ja katolilainen manausperinne, jota tulkitaan ja toteutetaan hyvin vapaaseen tyyliin. Ajoittain Warrenien uskollisuus katolilaiselle traditiolle jopa naurattaa: Lorraine viettää vapaa-aikaansa lähinnä Raamattua lueskellen, ja Patrick todistelee omaa kyvykkyyttään aaveiden karkottajana esittelemällä möröille hienoa ristiriipustaan ja laskettelemalla latinankielisiä loruja sujuvasti ulkomuistista. Ristinheilutusta ja huonosti lausuttua latinaa on nähty kauhuelokuvissa jo niin paljon, että nämä jutut tuntuvat väkisinkin huvittavilta.

Warrenit tietävät, että aavejahdeista kannattaisi pitää välillä taukoa.

Sinänsä hauska ratkaisu on se, että elokuvan pääpahis eli demoninunna herjaa omalla ulkomuodollaan nimenomaan Warrenien uskoa. Koska nunnassa ruumiillistuvat monet kristilliset hyveet, voidaan rappeutuneena ja pahantahtoisena nunnana esiintyvää demonia pitää äärimmäisenä herjauksena katolilaista uskoa kohtaan. – Kauhugenressä on toki väännetty luostarin henkilökunnasta irvikuvia jo vuosisatoja aina Matthew Lewisin The Monk -romaanista lähtien, eikä Kirottu 2:n demoninunnassa siis sinänsä ole mitään uutta. Hahmo on yksinkertaisesti vain todella hyvin toteutettu.

Noin muutoin Kirottu 2 ei ihmeemmin lämmitä. Kahden riivaajahahmot tarinalinjojen yhdistäminen ei käy aivan ongelmattomasti. Elokuvaan sotkettu CGI on paikoin niin todella halvan näköistä. Pikaisesti elokuvassa vilahtavaksi, lastenrunon ”Kieroksi mieheksi” (”The Crooked Man”) on palkattu upea Javier Botet, mutta kuten Maman tapauksessa, hänen outo rankansa on peitetty kehnon CGI:n alle. Myös elokuvan demoninunna ottaa osumaa turhasta CGI:stä: Bonnie Aaronsin kolhot kasvot olisivat olleet pelkän corpsepaintin myötä aivan tarpeeksi pelottavat.

Kirottu 2:n säikyttelykeinot ovat perinteisiä mutta tehokkaita.

Bonnie Aaronsin ja Javier Botetin lisäksi myös elokuvan pääosan esittäjät ansaitsevat kiitosta. Lorraine Warrenina nähtävä Vera Farmiga on taas kerran yksinkertaisesti ihana, eikä Ed Warrenia esittävä Patrick Wilsonkaan ole yhtään hullumpi. Erityisesti Patrick Wilsonin esittämä Elvis-cover elokuvan loppupuolella tuo kuvioon mukavaa lämpöä.

Elokuvan demoninunnasta ollaan kuulemma tekemässä spin-offia: The Nun -elokuvan pitäisi saapua elokuvateattereihin heinäkuussa 2018. Tavallaan nämä Wanin tekeleet jo puuduttavat, mutta The Nun kiinnostaa.

Montakohan uutta Wan-elokuvaa ehdimme nähdä ennen sen ensi-iltaa?

*****

Kirottu 2 DVD @ Discshop
Kirottu 2 Blu-ray @ Discshop
Kirottu 2 VOD @ Discshop
Kirottu 2 HD VOD @ Discshop

Alien: Covenant (2017) arvostelu

Alien: Covenant arvostelu
Alien: Covenant (2017)

Alien: Covenant (Yhdysvallat 2017) johdattelee Alien-saagaa jälleen askeleen kohti sarjan keskiosien räiskepainoitteista rymistelyhenkeä – valitettavasti. Prometheuksessa oli puutteensa, mutta kaikkiaan se vei sarjaa mielestäni oikeaan suuntaan. (Tiedän, että moni ei ole kanssani samaa mieltä.)

Alien: Covenantissa on hetkensä ja hyvät puolensa, mutta se jää kauas siitä, mitä se parhaimmillaan voisi saavuttaa.

Alien: Covenant kertoo kolonisaatiotarkoituksessa matkaan lähetetyn Covenant-avaruusaluksen miehistön tarinan. Tarkoituksena on löytää ja valloittaa ihmisrodulle uusi asuinplaneetta. Alus on Nooan arkin tavoin miehitetty pariskunnilla, joten eri sukupuolia onkin planeetan miehistössä jotakuinkin tasamäärä. Lastina alus kantaa noin kahtatuhatta alkiota, joilla uusi planeetta on tarkoitus kansoittaa.

Synteetti Walterin (Michael Fassbender) ohjailema alus joutuu kuitenkin onnettomuuteen, minkä seurauksena koko miehistö herää ennenaikaisesti. Osa miehistöstä menehtyy, ja sekä lasti että alus kokevat kovia. Kun menestysten musertama miehistö kokoontuu korjaamaan aluksen saamia vahinkoja, aluksen tutkaan kolahtaa ääniaaltoja koordinaateista, joissa ei pitäisi olla mitään. Pienen kinan jälkeen miehistö päättää tutkia äänen lähdettä, ja Covenant ottaa suunnan kohti tuntematonta.

Varmaankin arvaatte, mitä sieltä löytyy.

alien covenant walter david
Synteettiveljekset Walter ja David ovat Alien: Covenantin kiinnostavimmat hahmot.

Aloitetaan elokuvan hyvistä puolista: Michael Fassbender jatkaa rooliaan Prometheuksesta tuttuna supersynteetti Davidina ja saa elokuvassa esitettäväkseen myös kokonaan uuden hahmon eli Walter-synteetin. Walter edustaa samaa synteettisarjaa kuin David, mutta kuluu uudempaan sukupolveen ja on siksi ratkaisevassa suhteessa erilainen kuin David. Kas, kun Davidille annettiin kyky luoda, mikä osoittautui ihmisen virhearvioksi; Walterilta tämä kyky on otettu pois. Fyysisessä suorituskyvyssä ja monessa muussa suhteessa hän kutenkin ylittää Davidin ominaisuudet.

Jännää Alien: Covenantissa on se, että elokuvan kiinnostavimmat henkilöhahmot – David ja Walter – eivät ole henkilöitä ollenkaan. Näiden kahden synteetin väliset erot ja yhtäläisyydet ovat elokuvan parasta antia. Karkeasti ottaen voi sanoa, että Davidista löytyy heijastumia Luciferin arkkityypistä. Hän syventyy elämänalueisiin, jotka ovat periaatteessa häneltä kiellettyjä. Hän luo uutta, vaikka se on ankarasti kielletty synteetiltä (kuten periaatteessa myös ihmiseltä?). Hänelle on suotu vapaa tahto, ja hän myös käyttää valinnanvapauttaan. Hän on utelias ja tiedonjanoinen, ja hän on valmis rikkomaan rajoja saadakseen uteliaisuutensa tyydytettyä.

Alien-saagalle uskolliseen tyyliin myös Alien: Covenantin protagonisti on nainen. Daniels (Katherine Waterston) ei ole yhtään hullumpi hahmo, joskaan ei vedä vertoja Elizabeth Shaw’lle tai Ellen Ripleylle.

Walter on elokuvan kiltti ja aulis poika, kaunis ja hyväntahtoinen. Walter tekee sen, mitä häneltä pyydetään. Hänet on luotu suojelemaan ja auttamaan ihmistä. Walterin ja Davidin välinen ero on periaatteessa pieni, mutta silti ehdoton ja ratkaiseva. David kantaa Prometheuksen tuomaa liekkiä, josta Walter ei ole päässyt osalliseksi.

Juuri Walterin ja Davidin keskinäiset kohtaamiset ja keskustelut ovat elokuvan kiinnostavimpia kohtauksia. Koko elokuvan ehdottomasti kaunein ja jännitteisin kohtaus sijoittuu Davidin tutkijankammioon, jossa hän on yksinäisen erakkoalkemistin tavoin tutkinut vuosikausia elämän ja kuoleman salaisuuksia. Youtube tarjoaa kohtauksesta meille ilmeisesti käsivaralla elokuvateatterissa kuvatun pätkän. Spoiler alert, katsot vain omalla vastuullasi!

Keskinkertaisistakin elokuvista mielellään ajattelisi, että maailma ei ainakaan menettänyt mitään tällaisen rypistyksen myötä. Alien: Covenantin kohdalla on tavallaan, ehkä, mahdollisesti toisin: kenties osittain tämän elokuvan tuotannon vuoksi Neill Blomkampfin ohjaama Alien 5 ei koskaan näe päivänvaloa. Täsmälliset syyt Alien 5:n tuotannon peruuntumiselle ovat tosin hämärän peitossa, mutta epäilen, että Alien: Covenantin julkaisu ei ainakaan edesauttanut Alien 5:n tuotantoa. Harmi. Jos verrataan Scottin ja Blomkampfin viimeaikaisia ohjaustöitä ja mietitään siltä pohjalta, kumpi näistä kavereista on vuonna 2017 luomisvoimaisempi ja tyylitajuisempi – minun valintani on selvä.

Entä teidän?

*****