Sinister 2 (2015) arvostelu

Sinister 2 (2015)

Sinister 2 (Yhdysvallat 2015) kuuluu niihin kauhuelokuvajatkoihin, jotka on yksinkertaisesti pakko katsoa, vaikka jo etukäteen tietää, että ei kannattaisi. Vuonna 2012 ensi-iltaan tullut Sinister oli parasta kauhua vuosikausiin – eikä vähiten sen upean, Ulver-painotteisen ääniraidan takia. Silence Teaches You How to Sing, parasta ikinä! Olen edelleen sitä mieltä, että Sinisterin avauskohtaus on silkan nerouden tuotos. Mitä ihmettä tapahtuu? Keitä nämä ihmiset ovat? Mitä tuolta puusta oikein putosi? Ja niin edelleen.

Myös Sinister 2:n ääniraidalla kuullaan muutama sekunti Ulveria. Valitettavasti se ei tätä elokuvaa pelasta.

Jo Sinisterissä tavattu anonyymi apulaisseriffi (James Ransone) palaa rooliinsa epävarmana lainvartijana. Oswaltin perhe on kylmennyt ja kuopattu jo aikaa sitten. Ransone ei malta olla työntämättä nenäänsä asiaan, vaan alkaa (vastoin omaa parastaan) seurata niitä jälkiä, joita Oswalt onnistui kartoittamaan jo varsin pitkälle. Hän hoksaa surmatekoja yhdistävän kaavan ja yrittää nitistää perheitä vaanivan Bughuulin tuhopolttamalla mörön ”saastuttamia” taloja.

sinister 2
Yksinhuoltajaäiti Courneyn ja anonyymin apulaisseriffin välillä käydään vispilänkauppaa.

Vain yksi talo on vielä polttamatta. Harmi vain, että väkivaltaista miestään pakoileva Courtney (Shannon Sossamon) on ehtinyt jo asettua taloon kahden poikansa Dylanin (Robert Daniel Sloan) ja Zachin (Dartanian Sloan) kanssa. Dylan onkin jo ehtinyt tutustua talon kellarissa olevaan laatikkoon, joka sisältää pelottavia snuffifilmejä murhattujen perheiden viimeisistä hetkistä.

Kuten Sinisterin kohdalla, myös Sinister II:n parasta antia ovat juuri nämä pienet, äärimmäisen väkivaltaiset lyhytelokuvat. Niiden teho ei ole yhtä voimakas kuin ensimmäisessä elokuvassa, jossa mysteeri siitä, mitä helvettiä tässä oikein tapahtuu ja miksi, toi filmipätkiin oman viehätyksensä. Jatko-osassa murhapätkistä on tullut yhä raaempia – välillä väkivalta lipsuu jo splatter-tyyliin korniksi.

sinister 2
Dylanin painajaiset muuttuvat vähä vähältä tosiksi.

James Ransone on kaikessa surumielisyydessään mahdottoman suloinen; eiköhän jokainen naiskatsoja kelpuuttaisi tällaisen nappisilmäisen teddykarhun unilelukseen. Shannyn Sossamonin näyttelijäntyöskentelyssä ei niin ikään ole ihmeempää valittamista. Lapsipääosia näyttelevät Sloanin veljekset (kaksoset?) hoitavat työnsä hyvin. Mutta pahus, että elokuvan muut lapsinäyttelijät ovatkin kehnoja – apaattisia, eleettömiä ja flegmaattisia. Mistä tällaisia pökkelöitä on oikein löydetty? Elokuvan kauhukohtaukset ovat kauheita lähinnä näyttelijäntyön tason kannalta.

Slipknotahtava Bughuul-monsteri ei pelota enää ketään. Elokuvan viimeinen kohtaus on halvin aikoihin näkemäni yritys pedata sijaa jälleen yhdelle huonolle jatko-osalle.

Tähän elokuvaan ei kannata tuhlata aikaansa tai rahojaan.

*****

Sinister 2 DVD @ Discshop

Mainokset

Minimalism (2015) arvostelu ja taas vähän KonMarista

Minimalism 2015 dokumentti
Minimalism (2015)

Minimalism: A Documentary About the Important Things (Yhdysvallat 2015) on dokumentti länsimaisesta, tavaran kyllästämästä elämäntavasta ja ihmisistä, jotka ovat hylänneet tämän elämäntavan. Dokumentti keskittyy kahden minimalistisen elämäntavan valinneen kaveruksen, Ryan Nicodemuksen ja Joshua Fields Millburnin ajatuksiin ja kiertuematkaan ympräri Amerikkaa. Nicodemus ja Milburn ovat kirjoittaneet valinnoistaan ja elämäntavastaan Everything That Remains -kirjan ja kiertävät dokumentin mittaan promotoimassa teostaan ja puhumassa minimalistisesta elämäntavasta.

Dokumentissa on vahvasti kapitalismikriittinen perusvire. Ihmisten tarve ostaa jatkuvasti enemmän, hienompaa, kalliimpaa ja parempaa nähdään dokumentissa pakonomaisena oman statuksen kiillotuksena ja epätoivoisena yrityksenä täyttää omaa sisäistä tyhjyyttä. Perusajatus on se, että yritämme jatkuvalla ostamisella tehdä elämästämme onnellista ja hyvää, vaikka tosiasiassa onni ja laadukas elämä eivät ole riippuvaisia tavaroista.

Milburnin ja Nicodemuksen ajatuksissa on paljon samaa kuin japanilaisen Marie Kondon luomassa KonMari-metodissa. Molemmissa ajatussuuntauksissa kehotetaan kyseenalaistamaan jokaisen esineen tarpeellisuus ja järjestämään elämä siten, että arki pyörii mahdollisimman vähäisellä tavaramäärällä. Näin elämästä tulee kevyempää ja yksinkertaisempaa.

Ryan ja Joshua, minimalismin airueet.

KonMari-skenessä ollaan yleisesti ottaen tarkkoja siitä, että KonMaria ja minimalismia ei samasteta toisiinsa. Minimalismi nähdään ainakin KonMari-piireissä elämäntapana, jossa pyritään omistamaan mahdollisimman vähän esineitä. KonMari puolestaan nähdään ajatukseksi siitä, että säilytetään ainoastaan ne esineet, jotka tuottavat iloa.

Nämä lähestymistavat ovat näennäisesti hyvin lähellä toisiaan, mutta käytännössä niiden välillä on suuri ero. Esimerkiksi laajaa kirjastoa tai kenkäkokoelmaa tulisesti rakastava ihminen saa Marie Kondolta synninpäästön – kunhan kokoelman jokainen esine tuottaa iloa. Minimalistiseen elämäntapaan tämä ei mahdu. Tavaroiden vähäinen määrä nähdään itseisarvona.

Tai näin ainakin luulin ennen kuin katsoin Minimalism-dokumentin. Nyt en enää ole lainkaan varma, mitä minimalismi oikein on. Ajoittain dokumentissa minimalismi samastetaan tavaroiden vähäiseen määrään, toisinaan taas siihen, että vain tärkeät ja iloa tuottavat esineet säilytetään. Kumpi sitten on minimalismin ydin? Tämä jää dokumentin myötä epäselväksi. Olen hämilläni.

Minimalism-dokumentissa esitellään Life Edited -koteja.

Dokumentissa olisi ehkäpä voinut tuoda voimakkaammin esille sitä, että kukin toteuttaa minimalismia omalla tavallaan. Dokumentissa haastatellaan kaveria, joka on karsinut oman omaisuutensa 51 esineeseen ja viettää kiertolaiselämää: hänellä ei ole pysyvää kotia, vaan hän vaihtaa kaupunkia ja jopa maata sen mukaan miltä tuntuu. Kahteen laukkuun mahtuvaa omaisuutta on helppo kantaa muutoissa mukana.  Mahtavaa, että hän on löytänyt itselleen sopivan elämäntyylin – mutta ehkäpä dokumentissa olisi voinut painottaa, ettei tämä elämäntyyli ole mikään minimalismin ultimaattinen ihanne ja tavoiteltava päätepiste. Jokainen saa(nee?) karsia tavaramäärän juuri itselleen sopivaksi.

Ylipäätään dokumentista jää vahvasti se vaikutelma, että sen todellinen tarkoitus ei ole käsitellä monipuolisesti minimalismia ilmiönä, vaan pikemminkin markkinoida Nicodemuksen ja Milburnin brändiä ja kirjaa. Tämä on vahvasti ristiriidassa elokuvan kapitalismi- ja mainoskriittiseen eetokseen nähden. Jos dokumentissa olisi kerrottu, että Nicodemuksen ja Milburnin kirjasta syntyvät tulovirrat ohjataan vaikkapa hyväntekeväisyyteen, olisi tilanne ratkaisevasti toisenlainen. Nyt vaikutelma on kuitenkin ristiriitainen: ensin kritisoidaan yhtiöiden markkinointiviestintää, kapitalistista järjestelmää ja kuluttajien yrityksiä kasvattaa omaa tulotasoaan – ja sen jälkeen seurataan kirkkain silmin, kuinka kaksi kaveria brändäävät taitavasti omaa versiotaan minimalismista – ja tekevät brändillään rahaa.

Näinkin voi asua.

Mietin dokumentin myötä jälleen kerran omaa suhdettani materiaan. Vaikka KonMarin ja oman maritusprosessin myötä asiaa on tullut pohdittua paljon, löysin Minimalism-dokumentin myötä jälleen uusia näkökulmia asiaan. KonMarin fokus on selvästi olemassa olevien tavaroiden käsittelyssä ja karsimisessa. Minimalism-dokumentissa taas painotetaan sitä, kuinka ja miksi tavarat alun perin asuntoon tulevat. Huomasin, että dokumentissa kuvattu pakonomainen ostaminen on aina ollut minulle vierasta. En ole vaivautunut koskaan toteuttamaan Project 333 -haastetta, koska taidan elää jatkuvasti sen sääntöjen mukaan. Olen suorastaan laiska ostosten tekijä, ja olen aina harkinnut kaikkia hankintojani huolellisesti. Siksi ollen KonMarin omaksuminen on käynyt minulle helpommin kuin monelle muulle, ja Minimalism-dokumentissa kuvattu pakkomielteinen ostotarve tuntui hyvin vieraalta.

Dokumetissa jätettiin käsittelemättä täysin asia, joka aiheutaa KonMari-skenessä jatkuvaa keskustelua: kuinka hankkiutua eroon tavarasta, joille ei voi itse enää tarjota kotia? Kysymys on vaikea. Moni liittää sekä minimalistiseen elämäntapaan että KonMariin ekologisia ja eettisiä ihanteita. Kuinka ne toteutuvat, jos käyttökelpoista tavaraa heitetään roskiin? Ihmisillä on nurkissaan valtava määrä tavaraa, joille jollakulla periaatteessa saattaa olla käyttöä: vanhoista lakanoista voi tehdä matonkuteita ja VHS-kasettien nauhoista askarella jotakin hauskaa. Vanhat petivaatteet kelpaavat varmaankin löytöeläinkotiin. Mutta kuinka löytää se yksi miljoonasta, joka näitä turhiksi käyneitä, pääasiallisen käyttöarvona menettäneitä esineitä todella tarvitsee? Ja kuinka kuljettaa tavarat vastaanottajalle, jos omaa autoa ei ole? Miten paljon ihmisen täytyy nähdä vaivaa voidakseen hankkiutua tavarasta eroon ”eettisesti”, ja missä vaiheessa tavaran saa hyvällä omallatunnolla heittää roskikseen?

Dokumentissa haastatellaan Project 333:n luojaa Courtney Carveria.

Näihin kysymyksiin ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia. Tosiasia on, että jos kotoa löytyy satoja poistettavia esineitä, ei kukaan jaksa ruveta myymään niitä erikseen kirpputorilla – puhumattakaan VHS-nauhoista ja vanhoista Kuukausiliitteistä, joiden kysyntä on äärimmäisen marginaalista. Juuri tavarasta eroon hankkiutumisen vaikeus muodostuu usein marituksen tai minimalistisen elämäntavan aloittamisen esteeksi. Tämä on minimalismin ”pimeä puoli”, jota mielestäni olisi pitänyt myös käsitellä dokumentissa.

Kaikkiaan dokumentti oli kaikessa yksinkertaisuudessaan omaan makuuni liian yksioikoinen. Dokumentissa esitetään ongelma – liika tavara ja yleinen länsimaisen elämäntavan tyhjyys – ja siihen ratkaisu – minimalismi. Simple as that. Tiedättekö, mikä minulle tulee tästä mieleen? Ostos-TV. Puuttui vain, että dokumentin lopussa olisi kehotettu katsojaa tilaamaan Nicodeumuksen ja Milburnin uusin kirja tai hintavat liput heidän seuraavaan esiintymiseensä. Minimalism ei ole dokumentti, se on myynninedistämistä.

*****

Curse of Chucky (2013)

curse-of-chucky 2013
Curse of Chucky (2013)

Ennen Curse of Chucky -elokuvan (Yhdysvallat 2013) katselua on varmaankin syytä huolehtia, että vanhat Chucky-kauhut eli Child’s Play -elokuvat on katsottu. Itse en jostain syystä ole koskaan tullut niitä katsoneeksi; ainoa aiempi kokemukseni Chucky-hahmosta on vuonna 1998 julkaisu Bride of Chucky, jonka näin noin 15 vuotta sitten ja josta en muista juuri mitään.

Ei ihan otollisin mahdollinen asetelma pitkän elokuvasarjan viimeisen osan katselulle, myönnän.

Onneksi Chucky-nukkehahmon backstory on lyhyesti kerrottu: kultaisella 80-luvulla sarjamurhaaja Charles Lee Ray menehtyy virkavallan luoteihin, jolloin hänen sielunsa siirtyi Chucky-nimiseen nukkeen. Koska kukaan ei epäilisi nukkea murhista, tarjosi Chuckyn keho murhanhimoiselle Raylle erinomaisen tilaisuuden pistää porukkaa nippuun mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

curse-of-chucky-rotanmyrkky
Chucky maustaa ruokaa.

Curse of Chuckyn tapahtumien aikaan Ray (Brad Dourif) on viettänyt Chuckyn kehossa jo ruhtinaalliset 25 vuotta. Jaloistaan halvaantunut Nica (Brad Dourifin tytär Fiona Dourif) ja hänen äitinsä asuttavat kahden suurta omakotitaloa. Eräänä päivänä postimies tuo Sarahille lähetyksen, josta paljastuu punatukkainen Good Guy -nukke. Katsoja arvaa, että Chuckyhan se siinä, mutta Sarah ja Nica eivät aavista pahaa, vaan jättävät nuken lojumaan taloon. Seuraavana yönä Nica kuulee äitinsä huutavan ja löytää tämän kuolleena verilammikosta. Sarahin kuolema tulkitaan itsemurhaksi.

Nican isosisko Barb (Danielle Bisutti) saapuu perheineen tukemaan Nicaa ja auttamaan hautajaisjärjestelyissä. Nica lahjoittaa Chucky-nuken siskontyttärelleen Alicelle, joka ihastuu Chuckyyn ikihyviksi. Pian Alice alkaa väittää Chuckyn puhuvan hänelle. Aikuiset kuitenkin pitävät Alicen kertomuksia mielikuvituksen tuotteina ja ohittavat ne.

Elokuvan alkupuolella kerronta keskittyy Nican ja Barbin hankaliin väleihin ja Barbin perheen kummalliseen dynamiikkaan. Erityisesti lastenhoitaja Jill (luvattoman huonosti näyttelevä Maitland McConnell) aiheuttaa turbulenssia Barbin ja tämän miehen Ianin (Brennan Elliott) välillä. Kun viimein selviää, mistä Barbin perheongelmissa on oikeasti kyse, tekee mieli huutaa ja survoa kasvonsa syvään, syvään facepalmiin. Ja kun Chucky saa talossa ensimmäisen uhrinsa, tekee mieli huutaa lisää. Ei näin.

curse-of-chucky-alice
Friends ’til the end: Alice ja Chucky.

Curse of Chuckyn näyttelijätyö on alusta loppuun tönkköä ja kohtausten käsikirjoitus ontuvaa. Ruokailukohtaus, jossa Nica tarjoilee siskonsa perheelle liian paksuksi keitettyä chiliä, voisi periaatteessa olla hyvä ja jännittävä. Sen sijaan siitä on ontuvan rytmityksen vuoksi tullut löysä ja pitkästyttävä. Siinä vaiheessa, kun ruumiita alkaa toden teolla tulla, Curse of Chucky on jo muuttunut yllätyksettömäksi hippasteluksi, jonka voittaja on ollut selvillä elokuvan ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Juuri kun olin menettänyt toivoni sen suhteen, että Curse of Chucky onnistuisi tarjoilemaan jotain uutta ja kiinnostavaa, sainkin yllättyä positiivisesti. Elokuvan tapahtumilla on nimittäin Charles Ray Leen aiempiin vaiheisiin vahva kytkös, jota aiempiin elokuviin perehtymätön katsoja hoksaa vasta elokuvan lopussa. Ne katsojat, joille vanhat Child’s Play -elokuvat ovat tuttuja, luultavasti tajuavat yhteyden heti elokuvan alussa.

curse-of-chucky-naama
Chuckyn Frankenstein-look. Ketä pelottaa?

Visuaalisesti elokuva muistuttaa enemmän kauhukomediaa kuin ”oikeaa” kauhua. Irtoraajat ja muut ällötykset näyttävät muovisilta. Kyse lienee tyylivalinnasta eikä ammattitaidon puutteesta: tarkoituksena ei ole ollut tehdä oikeasti pelottavaa kauhuelokuvaa, vaan sopivasti hauskaa, myös teini-ikäisille katsojille sopivaa viihdykettä. Kiinnostavaa sinänsä on, että sileäkasvoinen Chucky-nukke näyttää ainakin minun mielestäni paljon pelottavammalta kuin tuunattu Frankenstein-olento.

Ei tämä paljoa lämmittänyt. Toinen tähti tulee lähinnä hauskan backstory-kytköksen ansiosta.

*****31

Curse of Chucky DVD @ Discshop
Curse of Chucky Blu-ray @ Discshop
Curse of Chucky VOD @ Discshop
Curse of Chucky HD VOD @ Discshop