Spider (2002, David Cronenberg) arvostelu

Spider (2002)

Spider (2002) on David Cronenbergin ohjaama rikosdraama miehestä, joka pyrkii koostamaan eheää kuvaa lapsuutensa tapahtumista. Mieleltään järkkynyt Dennis ”Spider” Cleg (Ralph Fiennes) muuttaa elokuvan alussa lontoolaiseen tukiasuntoon. Menneisyyden tapahtumat tunkeutuvat päivätajuntaan ja tekevät sopeutumisesta tavalliseen arkeen mahdotonta. Tilannetta ei lainkaan auta talon emännän, rouva Wilkinsonin despoottimainen käytös.

Spider kiertää päivisin lapsuudenkotinsa kulmilla ja käy takaumanomaisesti läpi tapahtumia, jotka rikkoivat hänen sielunsa: Käy ilmi, että Spider on kasvanut työväenluokkaisessa, levottomassa perheessä. Spiderin isä Bill (Gabriel Byrne) juo läheisessä pubissa perheen vähiä rahoja. Äiti pitää talon seiniä pystyssä ja yrittää parhaansa mukaan kasvattaa pojastaan ihmistä.

Spider suojautuu verkoilla.

Vaikka isä ja äiti riitelevät, on heillä myös lämpimät hetkensä. Spiderin vaikeudet alkavat paradoksaalisesti siitä, kun hän tulee tietoiseksi vanhempiensa välisestä eroottisesta jännitteestä. Seksin maailma on nuorelle pojalle vieras ja kummallinen, jopa pelottava.

Uhkakuvat muuttuvat Spiderin mielessä todeksi, kun Bill alkaa tapailla paikallisessa pubissa päivystävää, pahasuista Yvonne-prostituoitua. Spiderin käsitys naisista halkeaa siististi kahtia: äiti edustaa madonnaa, Yvonne paheen polkua tallaavaa huoraa. Hyve ja pahe, äidin lempeät sanat ja porton kirosanoja ja kuolaa tihkuva suu eivät yksinkertaisesti mahdu samaan kuvaan. (Miranda Richardson esittää elokuvassa sekä Spiderin äitiä että Yvonnea.)

Äiti ja Spider

Spiderin keskeisiä elokuvallisia metaforia ovat lasipinnat ja hämähäkinverkot. Särkyvään ikkunaan piirtyy hämähäkin verkkoa muistuttava särökuvio. Lasi hajoaa teräviksi, kivuliaiksi pirstoiksi – aivan kuten Spiderin muistot. Kuten ikkunaan syntyvä särö, myös hämähäkinverkko liittyy väkivallan tai kuoleman uhkaan. Vaikka Spider rakentelee verkkoja ikään kuin suojakseen, on verkko silti aina väkivallan väline – ase, jolla hämähäkki metsästää uhriaan.

Spiderin mise-en-scène on herttaisen suttuinen, väreiltään murrettu ja nostalginen. Elokuvan lähiö-Lontoo rapistuu ja autioituu. Hiljaisena virtaava Thames saastuu harmaasta smegmasta, jota Yvonne ravistelee käsistään Billin kauhoessa sepalustaan kasaan. Kaikki on likaista ja surkeaa.

Bill, Yvonne ja mirri

Spider on David Cronenbergin elokuvaksi hillitty, turvallinen ja käheän kaunis. Siitä puuttuvat Crashin absurdit tilanteet, Videodromen ja Kärpäsen mutkalle vääntyvät ihmiskehot ja Alastoman lounaan maaninen tunnelma. Ehkäpä voidaan ajatella, että Spiderin tyyli enteilee Cronenbergin myöhempää, ”ei-niin-cronenbergmaista” tuotantoa (A Dangerous Method, Eastern Promises, Cosmopolis, Maps to the Stars), josta hänen varhaisten elokuviensa shokkiefektit ja pisteliäät käsikirjoitukset puuttuvat.

Miksi äskeinen kuulostaa siltä, että pidän Spideriä pitkästyttävänä elokuvana? En pidä. Se on surullinen, nostalginen ja yksinkertainen draama – sellainen, jota en ehkäpä David Cronenbergilta olisi osannut odottaa.

*****

Mainokset