Breaking Bad (2008–2013) arvostelu

Breaking Bad (2008-2013)

Breaking Bad (Yhdysvallat 2008–2013) on yksi aikamme tärkeimmistä kollektiivisista televisiokokemuksista. Sarjan peruselementit ovat yksinkertaiset ja melko paljon käytetyt, mutta silti kiinnostavat: normaali, arkinen ja tylsä yhdistetään vaaralliseen ja riskialttiiseen. Tuloksena on pirun laadukasta ja jännittävää televisiodraamaa.

50-vuotias kemianopettaja Walter White (Bryan Cranston) saa sarjan alussa kuulla sairastavansa syöpää. Walt ei pelkää kuolemaa, mutta samalla tiedostaa, että hänen poismenonsa painaisi hänen perheensä suoraan köyhyysrajan alapuolelle. Järjestääkseen vaimonsa ja lastensa toimeentulon Walt päättää valjastaa kemiantuntemuksensa uuteen käyttöön: salaa perheeltään hän ryhtyy kokkailemaan metamfetamiinia. Rikoskumppanikseen ja oikeaksi kädekseen hän valitsee kaidalta polulta poikenneen entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul), joka on jo saavuttanut nimeä paikkakunnan huumeteollisuudessa.

Tilanteesta tekee erityisen hankalan sen, että Waltin lankomies Hank (Dean Norris) sattuu toimimaan DEA:n eli Yhdysvaltain huumepoliisin agenttina. Hankin ammatin myötä perhepiirissä suhtaudutaan huumerikollisuuteen hyvin tuomitsevasti ja negatiivisesti. Tästä asetelmasta saadaan riuhdottua sarjan mittaan valtavasti piinallisia ja hauskoja tilanteita.

Pinkman ja Walt kokkaavat.

Breaking Badissa on kyse ennen kaikkea muutoksesta. Sarjan alussa Walt nähdään kilttinä, arkana ja huopatossumaisena perheenisänä. Hiljalleen hän muuttuu yhä vallanhaluisemmaksi, aggressiivisemmaksi ja päättäväisemmäksi. Muutos sarjan keskeisenä teemana tulee esille sarjan alussa kohtauksessa, jossa Walt selittää oppilailleen kemian luonnetta:

You see, technically, chemistry is the study of matter, but I prefer to see it as the study of change: Electrons change their energy levels. Molecules change their bonds. Elements combine and change into compounds. But that’s all of life, right? — — It is growth, then decay, then transformation. It’s fascinating really. It’s a shame so many of us never take time to consider its implications.

Growth, decay, transformation – kasvu, rappio, muutos. Walt käy itse läpi nämä vaiheet: Aluksi löytää uudesta identiteetistään metakokkina tervetullutta vahvistusta itsetunnolleen. Hiljalleen uusi työtehtävä ja siihen liittyvät lieveilmiöt alkavat vaikuttaa Waltiin negatiivisesti. Hyvä itsetunto paisuu haluksi alistaa ja kontrolloida. Syntyy Heisenberg, Waltin kivikasvoinen alter ego ja huumeimperiumin suvereeni hallitsija.

Waltin Skyler-vaimoa ja Marie-kälyä on ihanaa vihata.

Sarja on täynnä erittäin hyvin suunniteltuja hahmoja, jotka myös kehittyvät sarjan mittaan. Walter White on käsikirjoittajien ja näyttelijä Bryan Cranstonin mestariluomus. Hänen lisäkseen mainita täytyy Waltin hahmo Skyler (Anna Gunn), jota on ihana vihata. Samaa voi sanoa hänen siskostaan, hysterian partaalla horjuvasta Mariesta (Betsy Brandt). Suosikkeihini lukeutuvat myös toisella tuotantokaudella mukaan astuvat hahmot: asiallisuuden perikuva ja piriparoni Gustavo Fring (Giancarlo Esposito) ja lain harmaalla alueella operoiva asianajaja Saul Goodman (Bob Odenkirk), jonka ympärille on sittemmin rakennettu kokonaan oma Better Call Saul -televisiosarjansa.

Ja sitten on tietenkin Jesse Pinkman. Eräs sarjan keskeisimmistä jänniteistä muodostu juuri Waltin ja Jessen välille. Siinä missä Walt muuttuu sarjan myötä yhä häikäilemättömämmäksi ja ”likaisemmaksi”, kulkee Jessen kehityspolku käytännössä päinvastaiseen suuntaan: Jessestä kuoriutuu erinäisten traumaattisten kokemusten myötä oikeudentuntoinen nuorimies. Erityisesti sarjan alussa on lohdullista nähdä Walt ja Jesse toistensa kumppaneina. Walt on Jesselle mentori ja jopa isähahmo, jotka kinastelevat, mutta lopulta aina sopivat riitansa. Sarjan loppuvaiheiden teho perustuu pitkälti Waltin ja Jessen erimielisyyksistä ja välirikoista syntyvään melankoliaan: mikään ei ole kuten ”vanhoina hyvinä aikoina”, jolloin riidat päättyivät aina sopuun.

Saul selvittää asiat – tiettyyn rajaan asti.

Ajattelin katsovani Breaking Badia kokeeksi vaikkapa yhden tai kaksi kautta. Jo ensimmäisen kauden mittaan ymmärsin, että en pystyisi lopettamaan sarjan katselua kesken. Sarjalle on ominaista pitkät juonikaarteet ja kestävät jännitteet. Halpahintaiseen cliffhanger-kerrontaan sorrutaan hyvin harvoin.

Näin kovaa televisiodraamaa katselisi mielellään enemmänkin.

*****

Mainokset

James Bravewolf: Heroes & Traitors (2002) arvostelu

heroes & traitors arvostelu
Heroes & Traitors (2002)

Heroes & Traitors on kolmen tekijän multimediateos. Pakettiin kuuluu James Bravewolfin novellikokoelma, neoklasaribändi The Days of the Trumpet Callin albumi ja joukko David Deinert’n kuvateoksia. Teoksen kirjallisella osalla on mittaa vain nelisenkymmentä sivua.

Ostin kirjasen aikanaan The Days of the Trumpet Callin levyn vuoksi; kyseisen bändin katolishenkinen tsemppimusa oli lukioikäiselle Heinille erittäin tärkeää ja inspiroivaa. Pidän edelleen bändin musiikista, vaikka sitä tuleekin nykyään kuuneltua kovin harvoin. Siinä kiehtoo erityisesti sen jylhyys ja abstraktisuus: mikään ei kiteydy muotoihin, kaikki on vapaata, kevyttä ja sanatonta.

Luin Bravewolfin novellit läpi pian opuksen ostettuani eli reilu kymmenen vuotta sitten. Lukukokemus ei jäänyt mitenkään ihmeellisenä mieleen, enkä oikein saanut tolkkua, mitä kirjailija yrittää novelleillaan sanoa. Toinen lukukierros ei juuri tehnyt asiaa helpommin ymmärrettäväksi.

Teos käsittää yksitoista lyhyttä novellia, jotka keskittyvät kolmeen maailmaan. On 1800-luvun lopun Amerikka, toisen maailmansodan lopun partaalla huojuva Saksa ja 2000-luvun alun Bulgaria. Näiden lisäksi mukana on muutama novelli, joiden tapahtuma-aika ja konteksti jäävät epäselviksi. Yhdistävä teema kaikissa novelleissa ovat ihanteet, velvollisuudet ja uskollisuus. Kussakin novellissa lukija kohtaa ihmisiä, jotka joko elävät omien ja isiensä ihanteiden mukaisesti – tai hylkäävät ne heikkouttaan, pelkuruuttaan tai itsekkyyttään.

Teoksen sankareita, heroes, ovat saksalainen sotilas, joka ei anna periksi toivottomassakaan tilanteessa, pieni poika, joka päättää kostaa isänsä kuoleman, Julie-tyttö, joka uhraa oman henkensä pelastaakseen pienen pojan, nuori saksalainen äiti, bulgarialainen tyttö, joka tekee siveyslupauksen sekä nimettömäksi jäävät minäkertoja, joka päättää vastustaa maailmassa leviävää rappiota viimeiseen asti. Pettureita, traitors, puolestaan ovat apassisoturi, joka pettää heimonsa, epäinhimillisiä ihmiskokeita tekevä lääkäri ja naistutkimuksen professori, joka saarnaa oppilailleen avioliiton orjuuttavasta luonteesta. Lisäksi kirjassa tavataan Broken Foot -niminen apassi, jonka asemasta sankareiden ja pettureiden akselilla en aivan päässyt perille. Hän kyllä toimii vilpittömästi omiensa hyväksi, mutta hänen toimintatapansa ovat niin julmia, että häntä on vaikea pitää sankarina.

Monia novelleja leimaa kiehtova kohtalokkuuden tuntu. Aivan kuin henkilöhahmoilla – erityisesti tekstien sankareilla – ei olisi vapaata tahtoa lainkaan, kuin heidän tekonsa määrittyisivät eräänlaisena verenperintönä ja väistämättömänä kohtalona. Petturit puolestaan hylkäävät kohtalonsa ja velvoitteensa. He eivät osaa arvostaa sitä tehtävää, joka heidän osakseen on annettu.

Oma suosikkini novelleista on ”San Torga”. Se kertoo apassisoturista, joka liittyy eurooppalaisiin ja kääntyy omaa heimoaan ja kansaansa vastaan. Omatunto alkaa kuitenkin soimata San Torgaa, jolloin hän aloittaa pitkän ja hiljaisen katumusharjoituksen. San Torga ei voi katumuksellaan auttaa kansaansa tai saada tehtyä tekemättömäksi. Kieltämällä itseltään koko maailman hän voi kuitenkin saavuttaa eräänlaisen oikeuden elää petoksensa jälkeen. – San Torga tuo mieleen Gary Gilmoren ja hänestä kertovan, Norman Mailerin kirjoittaman Pyövelin laulu -romaanin. Koko elämänsä ajan Gilmore oli hylkiö ja moraaliton pikkurikollinen. Kun hän kuitenkin päätti vaatia kuolemaa rangaistukseksi rikoksistaan, hän muuttui: hän saavutti sellaista arvokkuutta, jota hän ei olisi ilman tekemiään henkirikoksia luultavasti koskaan saavuttanut. Sama pätee San Torgaan, joka langettaa vapaaehtoisesti itselleen rangaistuksen petturuudestaan.

”The Promise of God”- novellissa on ihastuttavaa runollisuutta. Novellin minäkertoja on saksalainen sotilas, mutta hänen maailmankuvansa vaikuttaa oudosti irralliselta ajan saksalaisesta eetoksesta: minäkertoja puhuu Jumalasta ja hänen antamastaan voimasta ja oikeutuksesta – siitä huolimatta, että saksalaisille korostettiin noihin aikoihin pikemminkin uskollisuutta kansalle ja verenperinnölle. Muistattehan: kansallissosialismi ei ollut erityisen kiinnostunut uskonnollisista kysymyksistä. Tämä ei toki estä yksittäistä sotilasta olemasta uskonnollinen – ongelma onkin siinä, että tästä sotilaasta leivotaan novellissa koko Saksan kansan symbolia.

Miten vain, novelli loppuu tavattoman kauniisti:

For love is an exchange of great energy that heals.
For love is the Promise of God made real.

These are my last thoughts as I die.
And these are my first thoughts as I am reborn.

Inhokkini teoksen teksteistä on Bulgaria’s Daughter -novelli, jossa paheksutaan nykyaikaisen maailman vapaata seksuaalisuutta ja ylistetään tökerösti pidättyvyyden ihanteita. Novellissa on erityisen arveluttavaa se, kuinka se lyö yhteet pidättyvyyden ja ”puhtaan” slaavilaisuuden. Ne naiset, jotka eivät pidä piirakkaansa visusti piilossa, ”pettävät slaavilaisen luonteensa” ja ”menettävät kosketuksen sieluunsa”. Sen sijaan siveyttään vaalivat tytöt nousevat palkinnoksi puhtaudestaan eräänlaiseen uskonnolliseen hurmokseen ja taistelevat sen vallassa maailmalaajuista, rappiota levittävää salaliittoa vastaan. – Huomionarvoista on, että novellissa puhutaan nimenomaan naisten ja tyttöjen pidättyvyydestä. Nuorukaisten poikuudella ei ilmeisesti ole yhtä suurta merkitystä bulgarialaisten kansallisen eheyden ja puhtauden kannalta. Että näin.

Kokoelman kohden novellien maailma menee entistäkin sekavammaksi. Erityisesti Young German Mother muistuttaa kaikessa kiiltokuvamaisuudessaan ehtaa natsipropagandaa. Kuitenkin kokoelman viimeinen varsinainen novelli, The Masters of Decay, kerää koko potin. Novellin nimihahmo, ”rappion valtias”, on iäkäs naistutkimuksen professori, joka tahtoo tapattaa miesvainajansa avuttoman koiran.

In fifteen minutes she will lead a seminar to teach young women that marriage is slavery, and that intellect is the only true God.

Juuh, elikkäs.

Tämäntyyppisiin stereotypioihin törmää nykypäivänä tolkun ihmisten keskustelupalstoilla – mutta että novellikokoelmassa vuodelta 2002? Bravewolf on tosiaan ollut aikaansa edellä. – Rappeutunutta mädättäjänaistutkijaa vastaan nousee kapinoimaan nuori mies, joka kokee mielessään muuttuvansa aika ajoin sudeksi. Ei tarvitse olla nero huomatakseen, että susiaiheen ja kirjoittajan Bravewolf-pseudonyymin välillä saattaa olla jokin yhteys.

Heroes & Traitorsin ideologinen tausta on hyvin erikoinen. Teos viestii, että oman itsen unohtaminen ja konkreettinen uhrautuminen jonkin suuremman hyväksi on suotavaa ja ihannoitavaa. Uhrauksesta palkitaan: saksalainen sotilas syntyy uudelleen, isänsä kuolemaa kostava poika saa rauhan sielulleen, siveyttään vaaliva bulgarialaistyttö nostetaan idealisoituun ja ikoniseen asemaan oman kansansa pelastajana ja puhtauden vaalijana. Sinänsä ajatus uhrautumisesta ja siitä seuraavasta palkinnosta ei häiritse. Taustalla on kuitenkin myös muita konservatiivisia ihanteita: ahdasmielisiä näkemyksiä ”puhtaudesta” ja naisen asemasta sekä lapsellista änkyränationalismia.

Heroes & Traitors ärsyttää minua sen verran voimakkaasti, etten yksinkertaisesti halua enää pitää nidettä hyllyssäni. The Days of the Trumpet Call maistuu yhä, mutta nämä biisit on ripattu levyltä tietokoneelle jo yli kymmenen vuotta sitten. Itse asiassa Heroes & Traitors on The Days of the Trumpet Callin kehnoin täyspitkä; pidän sekä I saw no Temple in the Citystä että Purificationista paljon enemmän.

James Bravewolf: Heroes & Traitors (2002)
Lukuhaasterasti: 41. Kirjan kannessa on eläin.
Mistä peräisin: omasta hyllystä -> myyntiin.

Mick Wall: Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset (2016) arvostelu

Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset (2016)

Mick Wallin Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset on pätevin pitkään aikaan lukemani musiikkia käsittelevä teos. Tänä päivänä näkee niin paljon huolimatonta kirjoitustyötä, ammattitaidotonta kustannustoimittamista ja kehnoa käännöstyötä, että näin hyvin toteutetun kirjan lukeminen tuntuu mahdottoman hyvältä. Tämä lämmittää erityisen paljon siksi, että tämän teoksen kohderyhmälle olisi varmasti kelvannut heppoisempikin teos.

Teoksen alaotsikko, viimeiset jättiläiset, kertoo paljon teoksen painopisteistä ja kontekstista, johon Guns N’ Roses teoksessa asetetaan. Kirjassa luodaan pitkä ja huolellinen katsaus Guns N’ Rosesin juuriin ja musiikkiin, josta kukin bändin jäsenistä imi vaikutteita ja inspiraatiota. Guns N’ Roses nähdään teoksessa vahvasti viimeisenä 80-lukulaisena, stadion-mittaluokan hard rock -bändinä. Wall ei suinkaan ole ainoa, joka on kuvannut Guns N’ Rosesia tällaisessa roolissa. Hän kuitenkin taustoittaa ja perustelee Guns N’ Rosesin roolia viimeisenä kasarirockin jättiläisenä kenties paremmin kuin kukaan muu.

Mick Wallin tie ristesi Guns N’ Rosesin polun kanssa jo noin 30 vuotta sitten, kun bändin ura oli vasta aluillaan. Wall haastatteli bändin jäseniä Guns N’ Rosesin kultakauden aikana useita kertoja ja onnistui luomaan joihinkin bändin jäseniin luottamuksellisen suhteen. Toisin kuin useimmilla bändihistoriikkien kirjoittajilla, Mick Wallilla on pitkä ja omakohtainen suhde kuvauksensa kohteeseen.

Wallin teos on jaettu kahteen samanmittaiseen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa bändin nousua ja kulta-aikaa: nälkäisiä vuosia Hollywoodin kaduilla, Appetite for Destruction -debyyttialbumin syntyä ja julkaisua, pitkiä keikkaputkia ja lopulta Use Your Illusion -tupla-albumin nauhoituksia ja vastaanottoa. Toinen luku alkaa tilanteesta, jossa Guns N’ Roses on uransa huipulla. Bändin sisäinen hajaantuminen on jo alkanut, ja W. Axl Rose on jo ottamassa muuta yhtyettä niskalenkkiin.

Kaikkiaan teos on suorastaan hämmentävän tasapainoinen kuvaus bändin urasta. Vertailukohdaksi voi ottaa vaikkapa Stephen Davisin Guns N’ Roses – Koko tarina -teoksen, joka sivumäärästä noin puolet keskittyy Appetite for Destructionin julkaisua edeltäviin vuosiin; bändin myöhemmät vaiheet käydään läpi nopealla tahdilla ja hutaisten. Toisin kuin Davis, Wall on löytänyt valtavasti kiinnostavaa kerrottavaa myös Guns N’ Rosesin ”hiljaisista vuosista” (1994—2000).

Teoksen ehkäpä suurin ansio on se, kuinka Wall onnistuu avaamaan bändin sisäistä dynamiikkaa ja erityisesti W. Axl Rosen sielunelämää. Monet muut kirjoittajat ovat yksinkertaisesti tyytyneet kuvailemaan sitä, kuinka hirvittävän hankala ihminen Axl Rose oli ja on. Wall ei tyydy näin vähään, vaan pyrkii ymmärtämään Rosen ajatuksia ja tekoja:

[Axl Rose] on mittaamattoman ylpeä luomuksistaan ja tahtoo viedä ne ihmisten eteen parhaassa mahdollisessa valossa. Mutta vastassaan mies näkee leegion ihmisiä. — — Ja joka ainoalla hyörivällä on jokin kaupallinen tai henkilökohtainen agenda. Kaikki haluavat häneltä jotain. Kuka aikaa, kuka rahaa, kuka mitäkin. Ja se on suoraan pois siitä, mitä hän oikeasti haluaisi tehdä. Koska hän on luonteeltaan perfektionisti, tilanne riistää häneltä järjen päästä ja saa hänet raivon partaalle. Hän näkee asian aivan selvästi, miksi he eivät? Joten hän omaksuu hallinnan kaikesta, mistä vielä voi.

On mahdotonta tietää, mitä Rosen päässä tarkalleen ottaen liikkuu – mies kun ei ole juuri avautunut lehdistölle sitten 90-luvun alun. Wallin tulkinta Rosen psykologiasta vaikuttaa kuitenkin kaikin puolin uskottavalta.

Lisää nasevaa analyysia kuullaan bändin ex-manageri Doug Goldsteiniltä:

Muille yhtyeessä riitti olla kuin AC/DC tai The Rolling Stones eli julkaista periaatteessa sama albumi aina uudestaan. Axl taas tähtäsi The Beatlesin malliin. Hän halusi, että jokainen levy ottaa askeleen eteenpäin. Ei häntä kiinnostanut julkaista Appetite for Destructionia uudestaan. Muille taas olisi riittänyt tehdä napakoita, simppelin iskeviä raitoja, jotka olisi myös helppo toteuttaa studiossa. He halusivat takaisin tien päälle. Kun The Beatles lopetti rundaamisen, yhtyeen loppujakso kului studiossa. Ja se vetosi Axliin.

Tähän Wall lisää:

Axl haaveili loihtivansa Phil Spectorin ja Brian Wilsonin kaltaisten äänitysperfektionistien jalanjäljissä upeita musakatedraaleja, kun taas Slash, Duff ja koko muu maailma olivat lukkiutuneet siihen historialliseen tosiseikkaan, että GN’R oli alun perin ryöminyt samoista Hollywoodin viemäreistä ja katuojista kuin Mötley Crüe ja Poison. Ja se taso olisi muille riittänyt, enempää ei Axliltä kukaan vaatinut. Mutta poikaa, joka oli varttunut opiskellen Led Zeppeliniä sekä Elton Johnia ja Queenia sekä Billy Joelia, ärsytti pitää rima niin matalalla. Eikä hän antaisi muiden lyhytnäköisen typeryyden sammuttaa liekkiään.

Näin tiukkaa analyysia Guns N’ Rosesin sisäisestä dynamiikasta en ole tainnut koskaan aikaisemmin lukea.

Teoksessa on toki puutteitakin. Wall kuittaa Guns N’ Rosesin merkittävimmät audiovisuaaliset saavutukset eli 90-luvun alussa tehdyt musiikkivideot pelkällä maininnalla. Ainoat musiikkivideot, joita käsitellään hiemankin perusteellisemmin, ovat Sweet Child O’Mine ja Welcome to the Jungle. Tämä on mielestäni hämmentävää; erityisesti November Rainin ja Estrangedin musiikkivideot kiteyttävät Guns N’ Rosesin pöhöttyneen ja mahtipontisen luonteen paremmin kuin mikään albumi tai kappale. (Olen kirjoittanut Guns n’ Rosesin musiikkivideoista enemmän toisaalla.)

Sen sijaan Guns N’ Rosesin (toistaiseksi) viimeinen studiolevy eli Chinese Democracy osataan asettaa teoksessa oikeisiin raameihin:

Pop-, Industrial- ja electronica-vaikutteet, näyttävistä kosketinsoitinmausteista ja flamencosta puhumattakaan, istuivat eittämättä vähän kehnosti Guns N’ Rosesin klassiseen äänimaisemaan, mutta tokihan kaikki ymmärsivät Chinese Democracyn olevan pikemminkin Axl Rosen soolo. Vai ymmärsivätkö? Sitä kautta nähtynähän levy oli ilmiselvä mestariteos, joka nousi korkealle Velvet Revolverin aikaansanosten yläpuolelle jättäen [Duff McKaganin] Loadedin ja [Izzy Stradlinin] Ju Ju Houndsin kaltaiset viritelmät valovuosien päähän.

Kuten olen aiemminkin todennut, Chinese Democracy on mielestäni erinomainen albumi. Mick Wall on ilmeisesti samaa mieltä. Olen itse oppinut pitämään Chinese Democracysta totuttuani lähestymään sitä nimenomaan pikemminkin Axl Rosen soolotyönä kuin Guns N’ Roses -albumina. Wallin teoksen luettuani olen tullut tässä asiassa kuitenkin toisiin aatoksiin. Chinese Democracyn mukanaan tuomassa muutoksessa ei olekaan mitään uutta – tosiasiassa Guns N’ Roses on elänyt jatkuvassa muutoksessa. Use Your Illusion -albumit eivät kuulosta Appetite for Destructionilta. Chinese Democracy ei kuulosta Use Your Illusioneilta. Syy tähän ei ole (ainoastaan) se, että koko bändin jäsenistö on mennyt Axl Rosea ja Dizzy Reediä lukuun ottamatta vaihtoon, vaan ennen kaikkea se, että Axl Rose halusi näin. Yksikään Guns N’ Roses -levy ei kuulosta edeltäjältään siksi, että se ei ollut Axl Rosen tahdon mukaista.

Teos on julkaistu alkukielellä vuonna 2016. Siksi onkin todella erikoista, että teoksessa kuvataan jopa vuoden 2016 kesäkuun tapahtumia. Teos on niin raskas paketti, että sen työstämiseen on todennäköisesti mennyt vuosia; Wall on kai yksinkertaisesti täydentänyt julkaisun lähetessä kirjaa tuoreemmilta tapahtumilla sitä mukaa, kun bändin tarina on saanut jatkoa. Teos tuntuukin jossain mielessä jäävän kesken: juttu katkeaa Axl Rosen ensimmäiseen esiintymiseen AD/DC:n riveissä. Teoksen päätös on sinänsä taiten kirjoitettu, mutta hapatuksessaan hieman vaivaannuttava ja jokseenkin keinotekoinen.

Viimeiset jättiläiset on suomennettu tavattoman nopealla aikataululla. Koska teos on lähes 600-sivuinen tiiliskivi ja koska käännöstyön aikataulu on ollut ilmeisen tiukka, voisi olettaa, että käännökseen olisi livahtanut virhe poikineen. Vaan ei: käännös on erittäin huolella tehty, enkä bongannut kuin pienen kourallisen kirjoitusvirheitä. – Kaikkiaan Viimeiset jättiläiset on sekä teoksena että suomennoksena erittäin onnistunut. Tekee hyvää lukea näin huolellisesti kirjoitettua ja viimeisteltyä kirjallisuutta.

Mick Wall: Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset (Last of the Giants  – The True Story of Guns N’ Roses, 2016, suom. 2017)
Lukuhaasterasti: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.
Mistä peräisin: Arvostelukappale suomennoksen kustantajalta.

Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset  @ Adlibris