The Game – oletko valmis peliin? (1998) arvostelu

The Game - oletko valmis peliin? (1998)
The Game – oletko valmis peliin? (1998)

The Game – oletko valmis peliin? (The Game, Yhdysvallat 1998) täyttää viimeisen aukon David Fincher -sivistyksessäni. Tai kyllä sinne yksi aukko yhä jää: en ole katsonut enkä myöskään aio katsoa The Girl with The Dragon Tattoo -elokuvaa, sen lajityyppi tai konsepti kun eivät kiinnosta vähääkään. Minulla on aina ollut hieman ristiriitainen suhde Fincherin elokuviin. Seitsemän ja Gone Girl ovat oikeasti tasokkaita ja viihdyttäviä trillereitä. The Social Network on elokuva, jollaista en olisi uskonut Fincherin koskaan tekevän – tämä yllätti positiivisesti. Panic Roomista en muista juuri mitään muuta kuin Jodie Fosterin ihanat kauriinsilmät, joten ei sen enempää kommentteja siitä. Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä ja Zodiac olivat yksinkertaisesti pitkästyttäviä elokuvia, jotka olisi voinut jättää katsomatta – ja vaikka tekemättäkin.

Ja sitten vielä Fight Club…. Tää vetää pohjat. Mä en ymmärrä, mikä Fight Clubissa vetää ihmisiä puoleensa.

The game oletko valmis peliin
Nicholasin peli alkaa klovnista.

Tehdään tämä selväksi heti alkuun: The Game napsahtaa omassa katsannossani Fincherin elokuvien parhaimmistoon. Nicholas Van Orton (Michael Douglas) on losangelesilainen pankkiiri, jolta ei puutu mitään mallista hyvää. Hänen elämänsä on kuitenkin tyhjää ja kalseaa. Nicholasilla ei ole ystäviä tai edes kavereita, ja illat kuluvat merkityksettömän olemassaolon hellässä syleilyssä. Isältä perityn, suuren talon käytävät kolisevat tyhjyyttään. Ex-vaimo Elizabeth (Anna Katarina) pyrkii ylläpitämään Nicholasiin edes jonkinlaista keskusteluyhteyttä – huonoin lopputuloksin.

48-vuotissyntymäpäivänään Nicholas saa lounaskutsun veljeltään Conradilta (Sean Penn). Vaikka veljesten välit ovat väljähtyneet, Conrad muistaa veljeään lahjalla: Nicholas saa lahjakortin CRS-nimisen yrityksen järjestämään ”peliin”. Kukaan ei osaa aivan täsmällisesti selittää Nicholasille, minkä tyyppisestä palvelusta on kyse. Hän suhtautuu lahjaan alkuun kylmäkiskoisesti, mutta päättää kuitenkin käyttää lahjakortin.

The Game Oletko valmis peliin?
Tarjoilija Christine (Deborah Kara Unger) vaikuttaa sekaantuneen CRS:n puuhiin.

CRS:n päämajassa Nicholas joutuu pitkällisiin psykologisiin testeihin, joiden tarkoitus jää hänelle epäselväksi. Pari päivää testien jälkeen alkaa tapahtua outoja. Joku piilottelee avaimia ja muita esineitä Nicholasin löydettäviksi. Uutisankkuri puhuu Nicholasille television välityksellä. Ravintolassa tarjoilija jättää viestilappuja. Nicholas oivaltaa, että peli on alkanut.

Alusta lähtien on selvää, että peli ei ole mitään harmitonta ajanvietettä. Nicholas joutuu pelottaviin ja uhkaaviin tilanteisiin. Hänen kotiinsa tunkeudutaan. Lopulta Nicholas menettää täysin tilanteen hallinnan ja yrittää epätoivoisesti selviytyä uhkatilanteesta toiseen. Samalla hän pyrkii ottamaan selville, millainen yritys peliä pyörittävä CRS oikein on.

The Game Oletko valmis peliin?
Nicholasin turvallisuudentunne järkkyy, kun hänen kotiinsa murtaudutaan.

The Gamen juoni ei ole täysin järkeenkäypä. Elokuvan alkupuolella on paljon tilanteita, jotka näyttäytyvät loppuratkaisua varten täysin järjettömiltä. Tarinan loogisuutta tärkeämpää on kuitenkin se, kuinka elokuva välittää kokemusta elämänhallinnan täydellisestä menettämisestä. Nicholas on tottunut hallitsemaan ympäristöään ja omaa kohtaloaan rahalla ja vahvalla sosiaalisella statuksellaan. Pelin myötä hän kokee, miltä niiden menettäminen tuntuu.

Elokuvan loppukohtaus jäi hiertämään. Elokuvaa spoilaamatta voi sanoa, että loppukohtaukseen mennessä Nicholas on joutunut moniin erittäin uhkaaviin ja stressaaviin tilanteisiin, jotka ovat omiaan jättämään psyykeen vahvoja traumoja. Tämän luulisi näkyvän Nicholasin käytöksessä hyvin voimakkaasti. Näitä huomioita vasten The Gamen lopputilanne on jokseenkin kummallinen. Tarinaan on kuitenkin saada Hollywood-elokuville tyypilliseen tapaan selkeä sulkeuma – uskottavuuden kustannuksella.

*****

The Game DVD @ Discshop
The Game HD DVD @ Discshop

Mainokset

Päiväni murmelina (1993)

Päiväni murmelina 1993 arvostelu
Päiväni murmelina (1993)

”Se oli sellainen ’päiväni murmelina’ -elämys”, totesi tuttavani ajaessamme kohti Pirkanmaan syviä metsiä viime syyskuun alkupuolella. ”Mitä tuo sanonta tarkoittaa?” kysyin. Selvisi, että Päiväni murmelina (Groundhog Day, Yhdysvallat 1993) on Bill Murray -komedia, jonka ”kaikki ovat nähneet” – siis kaikki paitsi minä. Matkasta jäi kultaisia muistoja, ei niistä sen enempää. Kului pari viikkoa, ja huomasin katsovani Päiväni murmelina -elokuvaa suorana lähetyksenä. Hauska sattuma, aivan liian hauska ohitettavaksi. Valtavirtaista jenkkikomediaa ei tule juuri katseltua, mutta nyt päätin tehdä poikkeuksen.

Phil Connors (Bill Murray) on työhönsä kyllästynyt säätoimittaja. Connorsin vuosirutiiniin kuuluu vierailu Punxsutawneyn kaupunkiin, jossa tulevan kevään säätä ennustetaan Phil-nimisen murmelin ympärille kyhätyssä rituaalissa. Connors halveksuu Punxsutawneyn punaposkisia asukkaita ja tahtoo poistua kaupungista heti murmelireportaasin kuvaamisen jälkeen. Vaan kas: kun Connors on kerran murmelikaupunkiin saapunut, ei hän pääse sieltä pois. Mystinen aikaluuppi vangitsee Connorsin Punxsutawneyhyn ja pakottaa hänet elämään saman päivän yhä uudelleen ja uudelleen. Mukana kipsuttavat kameramies Larry (Chris Elliot) ja tuottaja Rita (Andie MacDowell – jep, juuri se L’Oreal-mainosten nainen.)

päiväni murmelina 1993
Phil Connors ajautuu epätoivoisiin tekoihin.

Vaikka toistuvat aikaluupit ovat ongelma vain harvoille, voi jokainen katsoja löytää Connorsin tilanteesta samastumiskohtia. Mitä enemmän Connors vihoittelee tuhnuiselle pikkukaupungille, sitä vaikeampaa hänen elämästään tulee. Hän alkaa kuitenkin pian nähdä ympäristössään myös positiivisia asioita ja viihtyä Punxsutawneyn konstailemattomien asukkaiden kanssa. Kun Connors ei löydä vankilastaan ulospääsyä, päättää hän tehdä siitä mahdollisimman miellyttävän.

Connorsin tilanne tuo mieleen kaikki ihmiselämän vaikeat tilanteet: mitä vahvemmin vaikeisiin ja epämiellyttäviin asioihin ripustaudutaan, sitä vahvempina ne näyttäytyvät jokaisessa arkipäivässä. Oman kokemukseni mukaan tämä periaate pätee aivan kaikkeen – aina pienistä, ärsyttävistä arkipäivän asioista aina elämää mullistaviin käännekohtiin. Kun Connors hyväksyy tilanteensa, hän alkaakin nähdä ympäristössään paljon hyvää. Samalla hän kasvaa ihmisenä.

paivani-murmelina-phil-rita
Lopuksi tanssitaan.

Päiväni murmelina -elokuvan paras puoli on sen vahva ysärihenki. Sen maailma on ihanan kiltti, yksinkertainen ja turvallinen – ja varmaankin juuri sen takia se on kelpuutettu National Film Registryn kokoelmiin. Sen pehmeä huumori perustuu pitkälti kertautuvista tilanteista aiheutuvalle, hiipivälle komiikalle. Elokuvan käsikirjoitus ei ole kummoinen, ja kokonaisuus jää komediana jokseenkin vajaaksi. Loppuratkaisu on kuin siirapilla tahrittua pumpulia, mutta hei – onhan ihanaa, että maailmassa on tällaisia elokuvia, joissa uskotaan siihen että kyllä se rakkaus lopulta voittaa.

Päiväni murmelina on kokonaisuutena pikemminkin sympaattinen ja söpö, ei niinkään hauska. Se on erinomaista katsottavaa niihin lauantaipäiviin, jolloin usko elämään on koetuksella.

*****

Päiväni murmelina DVD @ Discshop
Päiväni murmelina blu-ray @ Discshop

Natural Born Killers (1994)

natural-born-killers
Natural Born Killers (1994)

Natural Born Killers (Yhdysvallat 1994, levitetty Suomessa myös nimellä Syntyneet tappajiksi) on mulle todella tärkeä elokuva. Näin sen ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana, kun kiinnostukseni alkoi laajentua eurooppalaisesta elokuvasta amerikkalaiseen ja aasialaiseen, kokeellisesta ilmaisusta ja taide-elokuvasta kohti populaaria, mutta silti ilmaisullisesti kunnianhimoista elokuvaa.  Quentin Tarantino ja Takashi Miike olivat näihin aikoihin kovia nimiä.

Päätin katsoa Natural Born Killersin pitkästä aikaa kahdesta syystä:
1) Leonard Cohen siirtyi jokin aika sitten ajasta ikuisuuteen. Koska tutustuin Cohenin musiikkiin nimenomaan Natural Born Killersin kautta, tuntui mielekkäältä kunnioittaa hänen muistoaan katsomalla elokuva uudelleen.
2) Viime kesänä lukemassani  Michael Scholtenin Quentin Tarantino -elämäkerrassa Natural Born Killersiä käsiteltiin erittäin negatiivisessa valossa. Pointti vaikutti olevan se, että Natural Born Killers on huono elokuva, josta kriitikoiden lisäksi inhosi myös suuri yleisö. Hämmennyin näistä väitteistä, sillä olin aina pitänyt Natural Born Killersiä oman aikamme klassikkona.

Pelotti. Joutuisinko tämän katselukerran myötä toteamaan, että suuresti arvostamani elokuva on pelkkää bulkkiroskaa?

Elokuvan katsottuani tutkailin, millaista mainetta se yleisesti nauttii: Natural Born Killers sai ihan hyvän vastaanoton, ja se myös menestyi taloudellisesti varsin mallikkaasti (budjetti: 34 miljoonaa dollaria, box office: 50 miljoonaa dollaria). – Mysteeriksi jää, miksi Scholten vähättelee kirjassaan Natural Born Killersin arvoa ja saavutuksia.

natural-born-killers-mickey-mallory
Natural Born Killersin kyyhkyläiset: Mickey ja Mallory.

Natural Born Killers on 90-luvulle päivitetty versio Bonnien ja Clyden tarinasta. Mallory (Juliette Lewis) elää onnetonta teini-ikää eripuran ja väkivallan kyllästämässä perheessä. Hänen isänsä hyväksikäyttää häntä, eikä äiti auta vaan sulkee silmänsä. Kun teurastajan apupoika Mickey (Woody Harrelson) saapuu isän tilaaman lihasäkin kanssa perheen oven taakse, nuoret rakastuvat toisiinsa silmittömästi. Koska omistushaluinen isä ei päästä tytärtään tapaamaan rakastettuaan hyvällä, Mallory lunastaa vapautensa väkivalloin.

Elokuvan alkupuoli kuvaa Mickeyn ja Malloryn hurmeista matkaa läpi Yhdysvaltain paahteisen lounaisosan. He ovat vapaita sieluja, joita eivät kahlitse sosiaaliset normit tai valtioiden lait. Kun jonkun naama ottaa päähän tai kassavaje uhkaa, tilanne ratkaistaan raa’alla voimalla. He toimivat äärimmäisen impulsiivisesti ja elävät hetkessä; huomista ei ole heille olemassa. Media seuraa Micheyn ja Malloryn verijälkiä herkeämättä ja pitää huolen siitä, että koko liitovaltio tietää, missä kyyhkyläiset kulkevat. – Itse pidän elokuvan ensimmäisestä puoliskosta todella paljon, sillä sen puitteissa Mickey ja Mallory nähdään omassa elementissään: vapaina, rakastuneina ja verenhimoisina.

natural-born-killers-i-love-mallory
Mickeyn ja Malloryn ensikohtaaminen

Elokuvan jälkimmäinen puolisko keskittyy kuvaamaan tapahtumaketjua, johon Mickey ja Mallory kietoutuvat jäätyään kiinni ja jouduttuaan vankilaan. Koska Yhdysvaltain televisioyleisö janoaa edelleen verta, toimittaja Wayne Gale (Robert Downey Jr.) ujuttautuu vankilaan haastattelemaan Mickeyta. Jotta haastattelusta saadaan paisutettua mahdollisimman suuri mediaspektaakkeli, esitetään se suorana lähetyksenä – heti Super Bowlin jälkeen. Haastattelu ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, ja veri alkaa jälleen lentää. – Siinä missä elokuvan ensimmäinen puolisko kuvaa summittaisesti useamman viikon mittaista ajanjaksoa, kertoo jälkipuolisko melko lyhyestä ja tiiviistä tapahtumaketjusta ja valmistelee katsojaa loppuratkaisuun. Henkilökohtaisesti en ole elokuvan jälkipuoliskoon yhtä ihastunut kuin sen alkuosaan.

Natural Born Killersin suurin ansio on se, kuinka se onnistuu kuvaamaan kaksi sekopäistä tappajaa eräänlaisina pop-idoleina. Tuikitavalliset amerikkalaiset samanaikaisesti tuomitsevat väkivallan ja fanittavat silti avoimesti Mickeyta ja Mallorya. Myös katsoja tiedostaa, että Mickeyn ja Malloryn toiminta on vastuutonta ja ehdottomasti väärin – ja samalla myöntää, että he ovat uskomattoman siistejä. Koska kyse on elokuvasta eikä tosielämästä, voimme antaumuksella ihailla Mickeyn ja Malloryn vapautta, kapinahenkeä ja tyyliä.

Katsojalle tarjotaan runsaasti samastumiskohtia erityisesti Malloryn hahmoon. Mallory on joutunut nuoruusvuosiensa ajan alistumaan sille, että hänen kehonsa ei ole hänen omansa ja että hänellä ei ole oikeutta kieltäytyä levottomien käsien kosketukselta. Maailma on täynnä miehiä, jotka katsovat oikeudekseen kajota Malloryyn – ja kun Mallory ilmaiseekin kieltäytyvänsä näistä kosketuksista ampumalla näpelöijältä aivot seinälle, elokuvakatsomossa hurrataan. – Myös Mickeyllä on taustallaan jonkinlainen trauma, josta katsoja saa nähtävilleen vain ohimeneviä väläyksiä. Vaikeat lapsuuden- ja nuoruudenkokemukset eivät saa katsojaa pitämään Mickeyn ja Malloryn tekoja oikeutettuina, eikä se ole tarkoituskaan. Ne ainoastaan tekevät Mickeyn ja Malloryn toiminnasta ymmärrettävämpää ja auttavat katsojaa samastumaan heihin.

natural-born-killers-demon
Mickey demonina

Suurin syy sille, miksi pidän Natural Born Killersistä niin valtavasti, lienee sen leikkaustekniikka. Elokuvassa on valtavasti hyppyleikkauksia lyhyihin otoksiin, jotka eivät näennäisesti liity käsillä olevaan kohtaukseen millään tavalla. Temaattinen yhteys on kuitenkin olemassa. Usein nämä lyhyet kohtaukset ilmentävät tavalla tai toisella Mickeyn ja Malloryn sisäisiä, tuhoisia voimia eli demoneita, joiksi niitä elokuvassa nimitetään. Näenkin Natural Born Killersin ekspressionismin tradition jatkajana: se käyttää karkeita ja suurieleisiä keinoja tapahtumien ja kokemuksien todellisten merkitysten ilmaisuun. Vaatimukset realismin suhteen jätetään huomiotta.

Tämä oli hyvä katselukokemus: vaikka vuodet ovat vierineet, Natural Born Killersin viehätysvoima ei ole vähentynyt.

*****

Natural Born Killers Blu-ray  @ Discshop
Natural Born Killers Video on demand @ Discshop