Jerry Hopkins & Danny Sugerman: Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980) arvostelu

Jim (No One Here Gets Out Alive), 1980

Jerry Hopkinsin ja Danny Sugermanin Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980) on ensimmäinen Jim Morrisonista kirjoitettu elämäkerta. Sittemmin Morrisonin elämästä on varmasti kirjoitettu muitakin elämäkertoja, joista monet ovat varmasti monilla tavoin parempia kuin tämä pioneeriteos. Tartuin Jimiin ennen kaikkea siksi, että se sattui olemaan sopivasti ns. tyrkyllä.

Morrison eli lyhyen mutta tapahtumarikkaan elämän. Hänestä tuli ihailtu ja palvottu tähti vain 21-vuotiaana. Morrison tunnetaan paitsi saavutuksistaan musiikin saralla, myös aikansa tärkeimpänä miespuolisena seksisymbolina. Lähes koko uransa ajan Morrison harmitteli sitä, että hänet nähtiin ensisijaisesti rock-tähtenä, eikä yleisö ottanut häntä vakavasti runoilijana. Julkisuuden luomat paineet ja sisäiset demonit ajoivat Morrisonin jo varhain viattomista päihdekokeiluista sairaalloiseen riippuvuuteen.

Jim on tyyliltään hyvin vanhanaikainen teos. Se pyrkii koostamaan Morrisonin elämästä eheän, suorastaan romaanimaisen kertomuksen, jossa kohtaukset seuraavat sujuvasti toisiaan kuin elokuvassa. Toisin kuin tämän päivän elämäkerrat yleensä, Jim ei ristivalota aihettaan. Teoksessa ei kerrota, kuinka teoksessa kerrotut tiedot on kerätty ja kuka Morrisonin elämästä on sanonut mitäkin. Näin ollen lukija ei voi arvioida eri tietojen luotettavuutta. Jokaisen elämäkerran arvoisen ihmisen elämään liittyy ristiriitaisuuksia ja epäselvyyksiä, joiden selvittelyyn tarvitaan eri kertojien kokemusten vertailua. Jim Morrisonin elämään niitä mahtuu varmasti poikkeuksellisen paljon. Siksi tällainen ”yhteen totuuteen” nojaava lähestymistapa tuntuu erityisen ongelmalliselta juuri Morrisonin elämäkerrassa.

Kirjan luettuani huomasin pohtivani, millainen merkitys tällä teoksella on ollut Morrisonin postuumin tähtikuvan kannalta. Mieleen muistuu Maurice Zolotowin kirjoittama Marilyn Monroen elämä, jolla oli valtava vaikutus siihen, mitä ja millä tavalla Marilynista myöhemmin on kirjoitettu. Juuri Hopkinsia ja Sugermania on luultavasti kiittäminen siitä, että muistamme Jim Morrisonista hänen taiteensa lisäksi ennen kaikkea hänen päihdeongelmansa, moniavioisen elämäntapansa ja ahdistuksensa siitä, että hänen tähti-imagonsa jätti jatkuvasti varjoon hänen runolliset saavutuksensa ja tavoitteensa. En väitä, että tämä olisi jollain tavalla valheellinen kuva Morrisonista – mutta täydellinen se ei varmasti ole. Postuumiin tähtikuvaan mahtuu vain tietty määrä ominaisuuksia, jolloin vähemmän tärkeät ja kiinnostavat ominaisuudet saavat väistyä ja lopulta unohtua.

Eräässä suhteessa jälkimaailma on unohtanut Hopkinsin ja Sugermanin kirjoitukset. Teoksen lopussa spekuloidaan lyhyesti sillä mahdollisuudella, että Morrison ei tosiasiassa olisikaan kuollut Pariisissa heinäkuussa 1971, vaan kenties lavasti oman kuolemansa vetäytyäkseen viettämään rauhallista, tähtikultista irrallista elämää. On kiistämätöntä, että Morrisonin kuolemaan liittyy ratkaisemattomia kysymyksiä. Esimerkiksi hänen kuolinsyynsä on hämärän peitossa, sillä hänen ruumiilleen ei tehty ruumiinavausta. Ainoa Morrisonin läheinen, joka tiettävästi näki hänen ruumiinsa, oli Morrisonin elämänkumppani Pamela Courson, jonka psyykkinen tila ja toisaalta suhde Morrisoniin asetavat hänen luotettavuutensa kyseenalaiseksi. Muut Morrisonin hautajaisiin osallistuneet näkivät vain suljetun arkun. Tätä seikkaa vasten tuntuukin erikoiselta, ettei Morrisonin kuolemaa ole voimakkaammin kyseenalaistettu.

Jim on paitsi Jim Morrison -elämäkerta, myös The Doors -historiikki. Morrison oli erittäin karismaattinen ja omalakinen keulahahmo yhtyeelleen, ja siksi The Doorsia ja Morrisonia on vaikea, aika ajoin jopa mahdoton erottaa toisistaan. Varsinaisissa The Doors -historiikeissa syvennytään varmasti asioihin, joita Jimissä ei käsitellä, mutta bändin uran ja tyylin keskeiset elementit käydään perinpohjaisesti läpi myös tässä Morrison-elämäkerrassa. Teoksessa myös jossain määrin tulkitaan Morrisonin laulutekstejä ja etsitään niihin kytköksiä Morrisonia edeltäneestä kirjallisesta perinnöstä.

Jäin itse kaipaamaan lisätietoja monista Morrisonin elämän kannalta keskeisistä hahmoista: kumppani Pamela Coursonista, musiikkikriitikko Patricia Kennelystä, The Doorsin muista jäsenistä, Morrisonin vanhemmista ja sisaruksista. Erityisen suuri pettymys teoksessa on se, että Pamela Coursonin elämää Morrisonin kuoleman jälkeen ei käsitellä lainkaan. Kukaan tuskin kiistää sitä, että Coursonilla oli äärimmäisen tärkeä rooli Morrisonin elämässä. Siksi on hämmentävää, että hänen elämästään Morrisonin leskenä ei kerrota mitään – ainoastaan se, että Courson kuoli kolme vuotta Morrisonin jälkeen.

En tiedä, miksi Courson edes kiinnostaa minua. Hän muistuttaa monessa suhteessa Nancy Spungenia: kumpikaan näistä naisista ei sinänsä itse tehnyt mitään merkittävää, vaan he nousivat julkisuuteen kuuluisien puolisoidensa rinnalla. He rahoittivat elämisensä ja huumeidenkäyttönsä puolison tienesteillä. Näiden hahmojen asema mahdollistaa helpon ja laiskan elämän, mutta julkisuus ei yleensä esitä heitä kiitollisessa valossa. En todellakaan tiedä, kuinka näihin hahmoihin pitäisi suhtautua – ennen kaikkea heidän tarinansa herättävät minussa sääliä ja surua. Nancysta sentään kirjoitettiin elämäkerta, Pamelasta vastaavaa ei tietääkseni ole tehty.

Jim on oman aikansa tuote ja kiinnostava esimerkki 70-luvun elämäkertakirjallisuudesta. Vanhahtavan tyylin ja jokseenkin yksinkertaisen lähestymistavan vuoksi suosittelisin kuitenkin tarttumaan ensisijaisesti johonkin tuoreempaan Morrison-elämäkertaan – parempiakin teoksia aiheesta on varmasti kirjoitettu. Oma painokseni on lisäksi täynnä kirjoitusvirheitä, jotka toivottavasti on korjattu myöhempiin painoksiin.

Jerry Hopkins & Danny Sugerman: Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980, suom. 1981)
Lukuhaasterasti: 35. Kirjan nimessä on erisnimi.
Mistä peräisin: Lapsuudenkodin kirjahyllystä.

Mainokset

The Executioner’s Song (1982) arvostelu

The Executioner's Song (1982) elokuva
The Executioner’s Song (1982)

See you in the darkness.

– Gary Gilmore (1976)

Norman Mailerin Pyövelin laulu on yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista. Romaani ja siitä adaptoitu The Executioner’s Song -elokuva (Yhdysvallat 1982) perustuvat tositarinaan. Teosten keskiössä heiluu Gary Gilmore (Tommy Lee Jones), 35-vuotias elämäntaparikollinen, joka on viettänyt yli puolet aikuiselämästään telkien takana. Tositapahtumat, joiden seurauksena Gilmore nousi koko läntisen maailman tietoisuuteen, alkoivat huhtikuussa 1976, kun Gilmore päästettiin pitkän vankilareissun päätteeksi ehdonalaiseen. Vankilavuodet ovat muuttaneet Gilmorea ratkaisevasti: hän käyttäytyy ruokottomasti, varastelee ja on töykeä. Lounaspöydässä hän ahmii ruokansa, koska on tottunut vankilassa siihen, että ruoka on pistettävä posteen parissa minuutissa – muuten se jää syömättä.

Gary löytää kuitenkin rinnalleen oikean enkelin: 19-vuotiaan Nicole Bakerin (Christine Lahti), jolla on nuoresta iästään huolimatta takanaan jo kolme avioliittoa ja hoidettavanaan kaksi lasta. Pari hullaantuu toisistaan. Aluksi kaikki sujuu hyvin, mutta pian Gary menettää malttinsa, alkaa purkaa henkistä taakkaansa väkivalloin ja on vähällä tuhota oman enkelinsä.

Pian rakkaudessa pettynyt Gilmore huomaa pian olevansa jälleen leivättömän pöydän ääressä. Hän saa kuolemantuomion, jonka oikeuslaitos on valmis muuttamaan elinkautiseksi. Gilmore kuitenkin kieltäytyy tarjouksesta. Toisin kuin muut ajan yhdysvaltalaiset kuolemaantuomitut, Gilmore vaatii, että hänen tuomionsa pannaan täytäntöön. Tämän vuoksi Gary Gilmore nousi hetkessä kansallisen ja lopulta myös kansainvälisen median mielenkiinnon kohteeksi.

On joskus sattuman kauppaa, kuka saa elää ja kuka kuolee.

Kun uutiset Gilmoren päätöksestä levisivät, alkoi hän saada tarjouksia tarinansa kirja- ja elokuvaoikeuksista. Näin hän tapasi Norman Mailerin, joka haastatteli Gilmorea pitkällisesti silloin, kun tämä odotti tuomionsa täytäntöönpanoa. Sekä Norman Mailer että elokuvan tuottanut ja ohjannut Lawrence Schiller olivat siis kiinteä osa Gilmoren viimeisiä elinkuukausia. Mailer päätti kuitenkin (minulle tuntemattomista syistä) olla kirjoittamatta itseään omaan kirjaansa, eikä häntä nähdä myöskään The Executioner’s Song -elokuvassa. Sen sijaan Lawrence Schiller esiintyy molemmissa. Paradoksaalisesti hän siis on itse hahmo elokuvassa, jonka hän on tuottanut ja ohjannut. The Executioner’s Song kertoo paitsi kuolemaantuomitusta Gary Gilmoresta, myös omasta tuotantohistoriastaan.

Gilmoren elämän viimeiset vaiheet olivat täynnä puhetta rahasta ja siitä, kuinka hänen omaisuutensa jaetaan hänen kuolemansa jälkeen. Selvää oli, että Gilmoren päätös kuolla nosti hänen tarinansa arvoa. Jos Gilmore olisi viimeisinä viikkoinaan pyörtänyt päätöksensä ja pyytänyt tuomiotaan muutettavaksi vankeusrangaistukseksi, olisi hänen tarinansa arvo murentunut silmissä, sillä suuri yleisö olisi menettänyt mielenkiintonsa häneen. Tiedä häntä, mikä painoarvo tällä on ollut siinä, että Gilmore piti päänsä viimeiseen asti ja astui tammikuussa 1977 teloitusryhmän eteen.

Gary Gilmoren viimeisiä sanoja: ”Let’s do this.”

Pyövelin laulu -romaani on minulle suuri ja kaunis mysteeri. En oikeastaan ole kiinnostunut siitä, mitä se yrittää meille maailmasta kertoa. Kaipa ajatuksena on ilmaista, että vankilasysteemi synnyttää hirviöitä lukitessaan ihmisiä vuosikausiksi laitoksiin, joissa ihmiset voivat enemmän tai vähemmän vapaasti pahoinpidellä, alistaa ja nöyryyttää toisiaan – ja päästämällä nämä ihmiset sitten vapaaksi yhteiskunnan keskelle. Viidakon lakeihin tottunut yksilö soveltaa näitä lakeja myös silloin, kun hän joutuu takaisin sivistyksen keskelle.

Tämä ei kuitenkaan ole tarinan koko idea. Gary Gilmoresta hahmottuu Mailerin tekstissä kärsimyksessään suorastaan jalo hahmo. Kirja tuo esiin myös Gilmoren julmuuden: hän kohtelee kiihtyessään muun muassa Nicolea väkivaltaisesti ja julmasti. Pyövelin laulu ei pyydä meitä lukijoina antamaan Gilmorelle anteeksi tai ihailemaan häntä. Sen sijaan se kehottaa meitä yrittämään ymmärtää edes jossakin määrin ihmistä, joka on rikkonut muita ihmisiä vastaan.

Christine Lahti on hurmaava hauraana Nicolena.

Jos oikein muistan, Pyövelin laulun suomenkielisellä käännöksellä oli mittaa tuhatkunta sivua. Sen vetovoima perustuu ennen kaikkea sen yksityiskohtaisuuteen ja itsepäiseen tahtoon tuoda ilmi kaikki Gilmoren elämänkokemuksen ymmärtämisen kannalta välttämätön materiaali. Ei siis ole yllätys, että The Executioner’s Song -elokuva jää jokseenkin vaisuksi teokseksi kirjan rinnalla. Elokuvan näyttelijäntyö on kyllä ensiluokkaista: Tommy Lee Jones ja Christine Lahti ovat erinomaisia valintoja traagisen pääparin näyttelijöiksi. Myös elokuvan näyttämöllepano on kaikessa vaatimattomuudessaan onnistunut.

Siinä missä Pyövelin laulu on loistava romaani, on The Executioner’s Song kuitenkin vain keskinkertainen elokuva.

*****

Olethan jo tykännyt Taikalyhdyn Facebook-sivusta?

Gerald L. Poser & John Ware: Josef Mengele – Elämä ja teot (1986) arvostelu

josef_mengele_elama-ja-teot arvostelu
Josef Mengele – Elämä ja teot (1986)

Josef Mengele on yksi harvoista kansallissosialisteista, joiden nimestä on tullut käsite. Kuka tahansa ymmärtää, mitä tarkoitetaan, kun jotakuta luonnehditaan ”Mengeleksi”.

Gerald L. Poserin ja John Waren Josef Mengele – Elämä ja teot on elämäkertakirjallisuuden klassikko ja siksi on upeaa, että se on saatu vihdoin luettavaksi myös suomeksi. Poserin ja Waren teos ei kuitenkaan ole aivan perinteinen elämäkerta. Se painottuu vahvasti Mengelen elämän loppuvaiheisiin ja piilotteluun Etelä-Amerikassa: ensin Argentiinassa, sitten Paraguayssa ja lopulta Brasiliassa. Kirjan noin 360:sta kertovasta sivusta vain kuutisenkymmentä käsittelee Mengelen elämää ennen toista maailmansotaa ja sodan aikana. Loput kolmisensataa sivua kuluvat Mengelen piilottelua ja pakoilua seuratessa.

Kolmatta valtakuntaa, kansallissosialismia ja kansallissosialisteja käsittelevä kirjallisuus on mielestäni tänä päivänä tärkeämpää kuin koskaan ennen elinaikanani. Juuri nyt, vuonna 2017, meidän tulee entistä sitkeämmin pyrkiä ymmärtämään poliittisten ääri-ilmiöiden luonnetta ja sitä, miksi ne syntyvät. Josef Mengele – Elämä ja teot ei keskity näihin seikkoihin, vaan Mengelen pakomatkaan. On kuitenkin ymmärrettävä, että teos on kirjoitettu jo vuonna 1986, siis vain vuosi sen jälkeen, kun Mengelen ruumiin jäännökset löydettiin brasilialaisesta haudasta. Natsien metsästys oli tuolloin aihe, joka herätti yleistä mielenkiintoa. Siksi nimenomaan tarinalle Mengelen elämästä maan alla oli kysyntää.

Täytyy myöntää, että tämän vuoksi hieman petyin kirjan antiin. Henkilökohtaisesti en ole järin kiinnostunut siitä, miten natseja metsästettiin (ja metsästetään). Sen sijaan olen kiinnostunut siitä, miksi heitä metsästettiin (ja metsästetään) – siis toisin sanoen siitä, mitä ja miksi tapahtui Saksassa suunnilleen vuosina 1920–1945. Ymmärrän kuitenkin, että ns. natsienmetsästyskirjoille on yhä tänä päivänä oma kohderyhmänsä ja lukijakuntansa – ja heidän tarpeisiinsa Poserin ja Waren teos sopii erinomaisesti.

Olisin toivonut, että teoksessa olisi käsitelty pidemmälti Mengelen lapsuutta ja nuoruutta ja etsitty selityksiä sille, miksi Mengelestä tuli sellainen ihminen kuin tuli. Lisäksi kaipasin seikkaperäisempää ja järjestelmällisempää kuvausta siitä, mitä Mengele Auschwitzissä oikein teki. Nyt Mengelen Auschwitz-vuosien kuvaus jää hajanaiseksi ja jäsentelemättömäksi listaksi anekdootteja ja kertomuksia ikävistä asioista. Mengelen toimintaa kuvaavat silminnäkijälausunnot ovat esimerkinomaisia: kerran Mengele teki näin ja toisella kerralla näin, mutta kumpi tapahtui ensin ja miksi Mengele teki kuten teki, se jää hämäräksi. Auschwitz-luvusta vuosista puuttuu kronologinen eheys, kausaalijännitteet ja kerronnallisuus.

Teoksessa tuodaan selvästi ilmi ajatus siitä, että Mengele ei tosiasiassa saavuttanut tieteellisessä mielessä mitään ja että hänen Auschwitzissä tekemänsä tutkimustyö ei tuottanut lainkaan hyödyllisiä tuloksia. Aihe on kiinnostava ja tulenarka: jos Mengelen epäeettisistä tutkimuksista olisi ollut jotain hyötyä, olisi asiaa kiusallista tunnustaa ääneen. (Vai olisiko? Mengele ei ole ainoa lääketieteen tutkija, joka on sortunut epäeettisiin menetelmiin.) Jäin kaipaamaan seikkaperäisempää selontekoa ja analyysia Mengelestä tieteentekijänä. Miksi hänen tutkimuksensa oli arvotonta? Mitä hän teki väärin? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Kuinka paljon hänen tutkimusmuistiinpanoistaan on säilynyt, ja millaisista johtopäätöksistä niissä kerrotaan? Nämä kysymykset jäävät teoksessa pitkälti käsittelemättä.

Näiden kysymysten pohtimisen sijaan kirjoittajat ovat siis panostaneet Mengelen liikkeiden täsmälliseen kartoittamiseen vuosina 1945–1979. Mengelen lisäksi kirjoittajien mielenkiinto kääntyy kohti heitä, jotka yrittivät löytää Mengelen. On sinänsä hyvin erikoista, kuinka Mengele pystyi pakoilemaan jahtaajiaan. Hän onnistui tässä pitkälti kahdesta syystä: hän eli tarvittaessa hyvinkin vaatimattomasti ja hän sai osakseen tiettyjen henkilöiden avokätistä suojelua ja tukea.

Kuva Mengelen paossa viettämistä vuosista muodostuu melko ankeaksi. Mengele ei mitä ilmeisimmin suurestikaan nauttinut elämästään, vaan pelkäsi jatkuvasti kiinnijäämistä ja joutui tulemaan toimeen sangen vähäisin varoin. Kirjaa lukiessani pohdin, mahtoiko Mengele koskaan harkita antautumista Saksan tai Israelin viranomaisille. Mieleen tulee jälleen kerran Gary Gilmoren kohtalo: Gilmore olisi voinut välttää kuolemanrangaistuksen, ja siksi vaatiessaan rangaistuksen toimeenpanoa hän saavutti tietyn arvokkuuden ja kohosi muiden rikollisten yläpuolelle. Se, saivatko natsirikolliset osakseen reiluja oikeudenkäyntejä, on pitkän keskustelun paikka – mutta epäreilukin oikeudenkäynti olisi kai kunniakkaampi vaihtoehto kuin vuosikymmenien pakoilu ja piilottelu. – Mengele ei kuitenkaan ilmeisesti koskaan katunut tekojaan Auschwitzissa, eikä hänellä siis ollut mitään syytä antautua metsästäjilleen.

Teoksessa käsitellään yllättävän kovin sanoin maailman tunnetuinta natsien metsästäjää Simon Wiesenthalia. Wiesenthal päästi Mengeleä etsiessään useita kertoja julkisuuteen tietoja, joiden mukaan hän ja hänen miehensä olivat juuri löytämäisillään Mengelen. Valehteliko Wiesenthal tietoisesti vai uskoiko hän todella kerta toisensa jälkeen melkein saaneensa Mengelen kiinni, sitä on vaikea sanoa. Selvää kuitenkin on, että Wiesenthalilla oli intressi vuotaa julkisuuteen tietoja siitä, kuinka Mengele oli taas kerran melkein saatu kiinni. Näin Wiesenthal varmisti tasaisen rahavirran ja tuen työlleen. – En ole koskaan aiemmin törmännyt näin kriittisiin sanoihin Wiesenthalista. Googleteltuani asiaa huomasin, että Posner ja Ware eivät suinkaan ole ainoita, jotka suhtautuvat Wiesenthalin toimiin kriittisesti.

Teoksen vastikään ilmestynyt suomennos on laadukas ja huolella tehty. Ainoa puute suomenkielisessä niteessä on valokuvaliitteen puute; ainoa Mengeleä esittävä kuva teoksessa on kansikuva, joka sekin on hieman sumea. Valokuvaliitettä ei tosin välttämättä ole ollut alkukielisessäkään laitoksessa, joten vika ei kenties ole niinkään suomennoksessa, vaan alkuteoksessa.

Gerald L. Posner & John Ware: Josef Mengele – Elämä ja teot (Mengele. The Complete Story, 1986, uudistettu laitos 2000, suom. 2017)
Lukuhaasterasti: 36. Elämäkerta tai muistelmateos.
Mistä peräisin: arvostelukappale suomennoksen kustantajalta.

Josef Mengele – Elämä ja teot @ Adlibris
Josef Mengele – Elämä ja teot (e-kirja) @ Adlibris