Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (1971) arvostelu

Otfried Preusler: Mustan myllyn mestari (1971)
Otfried Preusler: Mustan myllyn mestari (1971)

Mustan myllyn mestari (Krabat, engl. The Satanic Mill) on nuortenkirja, ja silti se yhä vain kiinnostaa, vaikka käyn pian neljättäkymmentäni. Romaani kertoo 1600-luvulla Saksassa (”Saksassa”) eläneestä Krabatista ja hänen kokemuksistaan salatieteisiin keskittyvän koulun  eli Mustan myllyn oppilaana. Se on estetiikaltaan ja aiheeltaan synkkä, ja kirjaa lukiessani pohdin taas kerran, onko tämä liian rankkaa kamaa nuorille lukijoille. Ei kai sitten. Ehkäpä tämä teos on Noidan käsikirjan tavoin joillekin lukijoille portti kauhukirjallisuuden ja muun synkemmän taiteen saralle.

Varhaisteini-ikäinen orpopoika Krabat alkaa nähdä toistuvasti unta, jossa salaperäinen ääni kehottaa häntä matkaamaan Schwarzkollmin mustaan myllyyn. Aluksi Krabat ei välitä oudosta unesta, mutta kun se toistuu, hän päättää matkustaa myllylle. Kun hän saapuu perille, hänet ottaa vastaan kalpea, yksisilmäinen mestari, joka tarjoaa Krabatille oppipojan paikkaa. Krabat suostuu ja liittyy myllyn muiden oppipoikien joukkoon.

Pian Krabatille käy ilmi, että oppipojan tehtäviin ja opintoihin kuuluu paljon muutakin kuin arkisia myllyn töitä. Kaikki 12 oppipoikaa saavat myllyn perustehtävien lisäksi oppia salatieteissä. Myllyn ympärillä leijuu salaperäinen ja pelottava aura. Se muuttuu entistäkin mustemmaksi, kun myllylle saapuu ”herra Serkku”, joka tuo jauhatettavaksi säkkikaupalla – ei suinkaan jyviä, vaan ihmisten luita ja hampaita.

Mustan myllyn elämä on eristäytynyttä ja yksinäistä. Läheisten kylien asukkaat karttavat myllyä, eikä yksikään talonpoika tai isäntä käy sillä jauhattamassa jyviään. Mistä ihmeestä sitten tulevat jyvät, joita oppipojat jauhavat joka päivä hiki päässä, ja minne valmiit jauhot menevät – sitä ei teoksessa kerrota.

Jokaisessa käänteessä mestari vaatii oppipojiltaan uskollisuutta ja ehdotonta alistumista. Toisaalta myös mestari joutuu alistumaan ”Serkulle”, joka taitaa olla itse paholainen. – Mustan myllyn mestarissa musta magia ei siis näyttäydy sellaisena vapaana omien tavoitteiden toteuttamisena, jollaisena se usein hieman, eh, toisenlaisissa kirjoissa kuvataan.

Myllyn vuosi noudattelee säännönmukaista kiertoa. ”Serkku” ilmaantuu säännöllisin väliajoin myllylle jauhattamaan luita. Joka pääsiäinen oppipojat viettävät yönsä paikalla, jolla joku on kuollut väkivaltaisesti. Myös jouluun ja uuteenvuoteen liittyvät tietyt tarkkaan säännellyt rituaalit. Jokaisen vuoden lopussa oppipoikien määrä vähenee yhdellä – ja jokaisen vuoden alussa saapuu uusi kokelas täydentämään oppipoikien lukumäärän kahteentoista.

Kiehtovinta Mustan myllyn mestarissa on maailma, jonka kerronta maalailee lukijan mieleen. Myllyn maailmassa vallitsevat vahvat kontrastit: musta ja valkoinen, varjo ja valo, paha ja hyvä. Ilmassa leijaileva jauho saa oppipoikien ja mestarin ihon hehkumaan valkoisena. Kontrastien kirkkaammat alueet saavat kuitenkin vain vähän tilaa myllyn upottavien varjojen keskellä.

Mustan myllyn mestarin keskeisin teema on valta. Oppipojille tarjotaan magian oppituntien myötä mahdollisuutta saavuttaa valtaa ympäröivään maailmaan ja toisiin ihmisiin nähden. Magian avulla he selviytyvät raskaista myllyn töistä vähemmällä ponnistelulla – Mind over Matter. Toisaalta magiassa edistyminen vaatii jatkuvaa alistumista. Kukaan oppipojista ei ole tosiasiassa oman itsensä herra, vaan joutuu vannomaan jatkuvasti uskollisuuttaan mestarille.

Äkkiseltään mieleeni ei tule toista lapsille tai nuorille suunnattua teosta, jossa käytettäisiin näin vahvasti magian ja satanismin suuntaan ojentavaa kuvastoa. Juuri tämä herätti oman kiinnostukseni lapsena, ja varmaankin samasta syystä olen tullut lukeneeksi kirjan kannesta kanteen vuosien varrella ainakin kolme kertaa.

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (Krabat, 1971)
Lukuhaasterasti: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.

Mainokset

Noidan käsikirja – Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia (1979)

Noidan käsikirja 1979
Noidan käsikirja (1979)

Nyt pukkaa sukupolvikokemusta. Noidan käsikirja – kaikki 80-luvulla syntyneet tietävät tämän, eikö vain? Käsiä pystyyn? Ehkä tämä on tuttu vähän vanhemmillekin? Omassa tuttavapiirissäni Noidan käsikirja on käsite. Sen ideaa ja vaikutusvoimaa on mahdoton purkaa osasiinsa. Teoksen suomennoksesta on otettu ainakin kuusi painosta, ehkä enemmänkin? 90-luvulla teos tuntui löytyvän joka toisen esiteinin kirjahyllystä – ja ne, jotka eivät kirjaa olleet itselleen saaneet, kävivät lainaamassa sen kirjastosta.

Noidan käsikirjan kohdeyleisöä ovat lapset, jotka ovat jo ohittaneet Mikko Mallikas -vaiheen, mutteivät vielä ole ehtineet tosissaan kiinnostua tyttö-poikaproblematiikkaan keskittyvistä nuortenkirjoista. Ainakin omassa tuttavapiirissäni Noidan käsikirja on toiminut eräänlaisena ensikosketuksena yliluonnollisen ja kauhuaiheiden maailmaan. Se on tarjonnut mainion väylän ”kovempaan kamaan”: Mystiikan maailma -kirjasarjaan, Saatanalliseen Raamattuun, slasher-elokuviin ja jopa ihan oikeaan okkulttiseen kirjallisuuteen. Porttiteoria, you know.

Ja voi hitto että tämä kirja olikin pelottava.

Noidan käsikirja on kuin legolaatikko. Se koostuu kolmesta pääluvusta, joista ensimmäinen käsittelee vampyyreita ja ihmissusia, toinen kummituksia ja kolmas paranormaaleja ilmiöitä. Jokainen luku jakautuu teemoittain visuaalisesti yhtenäisiin aukeamiin. Aukeamilla kerrotaan aihepiiristä ensin yleisluontoisella, luonnehtivalla tekstillä ja sen jälkeen muutamilla lyhyillä anekdooteilla. Koska teos on täynnä värikästä kuvitusta, mahtuu kullekin aukeamalle vain muutaman kappaleen eli ”legopalikan” verran tekstiä.

Tämän vuoksi teos on käytännössä erittäin helppolukuinen. Nuoren – ja vähän vanhemmankin – lukijan on paljon helpompi lukea löyhää, pieniksi palasteltua tekstiä kuin pitkiä vuodatuksia. (Miettikääpä vaikkapa Thomas Bernhardin romaaneja ja sitä, kuinka nopeasti niitä lukiessa väsähtää.) Tämä äärimmilleen viety helppolukuisuus lieneekin yksi syistä, joiden vuoksi Noidan käsikirja on noussut klassikkoasemaan.

Toinen syy sille, miksi Noidan käsikirja on tehnyt meistä niin moniin suuren vaikutuksen, lienee sen kuvitus. Jokainen aukeama sisältää keskimäärin 3-5 piirroskuvaa. Suurin osa kuvista on värillisiä, joskin sekaan on siroteltu (ilmeisesti painokustannuksien säästämiseksi) myös mustavalkoisia aukeamia. Erityisesti kirjan viimeisen, paranormaaleihin ilmiöihin keskittyvän luvun kuvitus on todella tasokas.

Noidan käsikirja
Hypnoosista kertovan aukeaman kaunis kuvitus on yksi suosikeistani.

Muistan erityisesti erään kuvan, joka valvotti minua lapsena pitkään. Teoksessa kerrotaan yhden aukeaman kerran ns. Walsinghamin talosta, jossa alkoi vuonna 1891 kummitella. Kummitustalon tarina ei itse asiassa ole kummoinen, mutta sen kuvitus on sitäkin kaameampi. En varmasti ole ainoa, jonka mieleen on syöpynyt lähtemättömästi tämä talossa kummitellut verinen pää:

 

Noidan käsikirjat ovat nykyään suhteellisen kovissa hinnoissa. Keskihinta taitaa huidella jossain 50-60 euron tietämillä, joskin tiedän kirjaa myydyn yli sataan euroon. Sain oman niteeni 90-luvun lopulla kaveriltani ilmaiseksi; eipä tuolloin olisi kukaan uskonut, että tästä kirjasta maksetaan vuonna 2016 parhaimmillaan kolminumeroisia eurosummia.

Oman niteeni arvoa taitaa kuitenkin hieman laskea se, että niteen edellinen omistaja on kirjannut havaintojaan kirjasta löytyvään aaveraporttilomakkeeseen:

#noidankäsikirja-niteeni edellinen omistaja on näköjään bongannut #aave'en.

A post shared by Heini L. (@taikalyhty_heini) on

 

Jos rehellisiä ollaan, minun mielestäni näiden merkintöjen pitäisi pikemminkin nostaa oman niteeni hintaa. Kuinka usein sitä törmää autenttisiin dokumentteihin paranormaaleja ilmiöitä koskevista havainnoista?

Kuka muuten muistaa hieman vanhemmille lukijoille suunnatun Suuren noitakirjan? Kyse on kokoelmasta ehtoja kauhunovelleja, joista kukin keskittyy – yllätys, yllätys – noita-aiheeseen. Koska teosten nimet ovat hieman samankaltaiset ja koska luin ne suunnilleen samoihin aikoihin, assosioin nämä teokset hyvin vahvasti toisiinsa – Suuri noitakirja on kuin Noidan käsikirjan jatko-osa tai ”isosisko”. Suunnitelmissani on lukea myös Suuri noitakirja uudelleen kuluvan vuoden aikana – katsotaan, toteutuuko.

Noidan käsikirja (Supernatural World, 1979, suom. 1983?)
Lukuhaasterasti: 22. Kuvitettu kirja.
Mistä peräisin: omasta hyllystä.

Noidankehä (1976) – Tämä on kova

full circle poster
Noidankehä (1976)

Noidankehä (Full Circle/The Haunting of Julia, Kanada/Iso-Britannia 1976)
Ohjaus: Richard Loncraine
Rooleissa: Mia Farrow, Cathleen Nesbitt
Musiikki: Colin Towns

En yleisesti ottaen ole suuri elokuvamusiikin ystävä, mutta Colin Townsin Full Circle -soundtrackissa yksinkertaisesti on sitä jotakin. Albumin yleistunnelmaa leimaavat rauhalliset ja pehmeät ambient-fiilikset. Läpi albumin toistuvasta pianoteemasta juuri ja juuri arvaa, että kyse on nimenomaan kauhuelokuvaan kirjoitetusta musiikista. Soundtrack on hillitty ja tyylikäs – sanalla sanoen sellainen kokonaisuus, joka seisoo omilla jaloillaan ja on kiinnostava ihan sellaisenaan.

Olen kuunnellut kuluneen kuukauden aikana kyseistä albumia erityisesti aamubussissa matkalla töihin. Koska työmatkani on pitkänpuoleinen, nukahdan usein bussiin napit korvissani. Toisin kuin moni muu mp3-soittimeni vakiasukeista, Full Circle –soundtrack ei häiritse ainakaan minun untani edes nimeksi. Kokeilkaa vaikkapa elokuvan pääteemaa, joka on hennossa melankolisuudessaan ehkäpä paras kauhuelokuvan teemamusiikki koskaan.

Olen tarkkaillut Full Circlen eli täkäläisittäin Noidankehän saatavuustilannetta jo vuosia, mutten ole löytänyt mitään mielekästä väylää, jonka kautta elokuvan voisi nähdä. Suomalaista tai pohjoismaista kotikatselutallennetta ei ole (tietääkseni) koskaan julkaistu. Myös ulkomaalaiset kotikatselutallenteet ovat kortilla ja laadultaan yleensä heikkoja. En tiedä, liittyykö asiaan jonkinlaisia tekijänoikeuskiistoja, vai eikö mikään taho yksinkertaisesti näe Noidankehässä tarpeeksi kaupallista potentiaalia ottaakseen sen katalogiinsa. Elokuva pyörähti Suomessa teatterilevityksessä 70-luvulla, mutta tietääkseni Kavin arkistoissa ei ole tallella esityskelpoista filmikopiota. Nykyään törmää ihanan harvoin elokuviin, joiden saatavuus on näin huono.

Koska olen kuunnellut elokuvan soundtrackia viime aikoina poikkeuksellisen paljon, päätin pitkästä aikaa tarkistaa elokuvan saatavuustilanteen. Ja kas: elokuva on ilmestynyt kokonaisuudessaan Youtubeen jo pari vuotta sitten! Kuvanlaadussa ei ole hurraamista eikä Youtube muutoinkaan ole se miellyttävin mahdollinen elokuvien katselukanava, mutta nyt ei oikeasti ole yhtään varaa marmattaa. Kuvasuhdekin näyttäisi olevan oikea (toisin kuin joissakin elokuvan kotikatselutallenteissa). – Pahoittelen tässä välissä oheisten kuvien surkeaa laatua. Uskon, että pari puuroista Youtube-stilliä on parempi kuin ei stillejä ollenkaan.

FULL-CIRCLE-blood
Elokuvan avauskohtauksessa Julie sotkee kätensä (ja paitansa) vereen.

Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Julian (Mia Farrow) tytär Kate menehtyy absurdilla tavalla. Kun Kate saa aamiaispöydässä omenanpalasen väärään kurkkuun ja on vähällä tukehtua, yrittää neuvokas Julia pelastaa tyttärensä puhkaisemalla reiän tämän henkitorveen. Arvaahan sen, mihin amatöörin trakeostomiayrittely päättyy: Kate kuolee verenhukkaan.

Aloituskohtaus on kamala – huonolla tavalla. Kohtauksen voisi luulla kuuluvan pikemminkin mustaan komediaan kuin kauhuelokuvaan. Mia Farrow ylinäyttelee änkiessään sormiaan omituisesti ilmehtivän ja korisevan Kate-paran kurkkuun. Vaikutelma ei ole surullinen, pelottava tai ahdistava, vaan tökerö ja irvokas. – Onneksi avauskohtaus on elokuvan aallonpohja, jonka jälkeen suunta kääntyy jyrkästi ylöspäin.

Tyttären kuoleman myötä Julia vetäytyy epävakaasta avioliitostaan, muuttaa kauniisti kalustettuun asuntoon arvokkaalla asuinalueella ja aloittaa yksinäisen surutyön. Pian hän alkaa nähdä asuntonsa lähistöllä vilahduksia aavelapsesta, joka muistuttaa erehdyttävästi Kate-vainaata. Myös asunnon seinien sisällä tapahtuu outoja.

FULL-CIRCLE-fotogenie
Noidankehän voima selittyy paljolti Farrow’n vahvalla näyttelijäsuorituksella.

Julian käly keksii järjestää Julian asunnossa spiritistisen istunnon, joka päättyy ikäviin tunnelmiin. Tästä istunnosta on johdettu myös elokuvan suomenkielinen että alkuperäinen levitysnimi Full Circle. Nimivalinta on hieman outo, sillä istunnolla ei ole järin suurta roolia elokuvan tarinassa. Alkuperäinen nimi viittaa myös sanontaan ”kehän sulkeutumisesta” (to come a full circle), mikä tekee elokuvan loppuratkaisusta aika kiehtovalla tavalla tulkinnanvaraisen.

Elokuvan perusasetelma tuo mieleen kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneen Rosemaryn painajaisen: on ihanan yksinäinen Mia Farrow, joka on vieraantunut aviomiehestään ja painiskelee omaa lastaan koskevien epäilyksien parissa. Hän muuttaa elokuvan alussa massiiviseen, koreasti sisustettuun asuntoon, jossa tapahtuu jotain kummaa ja pelottavaa. Molemmissa elokuvissa katsojaa pidetään pitkään jännityksessä sen suhteen, onko tapahtumissa kyse vain epävakaan (nais)mielen kokemista harhoista vai todellisista, yliluonnollisista ilmiöistä. (Ja jos aivan tarkkoja ollaan, en ole aivan varma, saadaanko kummassakaan elokuvassa täysin kiistatonta ja selkeää ratkaisua tähän ontologiseen ristiriitaan. Onko kyse ”luonnollisista” – eli psykologisista – vai ”yliluonnollisista” ilmiöistä? Molemmat elokuvat kenties tuuppaavat katsojaa kohti yhtä vaihtoehtoa, mutteivät sulje toista kokonaan pois.)

FULL-CIRCLE-olivia
Noidankehän pikkutyttö on arvoitus.

Vaikka Rosemaryn painajaisen ja Noidankehän vertaileminen ei kenties tee täysin oikeutta kummallekaan elokuvalle, en malta olla sanomatta tätä: vaikka Rosemaryn painajainen on poikkeuksellisen onnistunut psykologinen kauhuelokuva, pidän Noidankehän fiiliksestä ja vivahteista huomattavasti enemmän. Noidankehä ei ole elokuvana erityisen pelottava, eikä sen juoni pidä sisällään nokkelia käänteitä tai jippoja. Sen tarina ei ole järin looginen tai kiinnostava. Vaan elokuvan tunnelma ja tapa, jolla katsoja upotetaan surullisen Julian hauraaseen maailmaan – nämä seikat tekevät elokuvasta ainutlaatuisen.

Erityisen kiehtovan elokuvasta tekee Julian loputon yksinäisyys. Hän kieltäytyy käsittelemästä tyttärensä kuolemaa miehensä tai ystäviensä kanssa ja vetäytyy pois muiden seurasta. Aivan kuin tyttären menetyksestä johtuva suru olisi hänelle kallisarvoinen aarre, josta on nautittava yksin ja jota on aivan erityisesti suojeltava ja varjeltava. Yksin ollessaan hän on vapaa uppoutumaan muistoihin ja unelmiin, ystävät puolestaan vetävät häntä kohti tuskallista todellisuutta.

Farrow’n lisäksi elokuvassa nähdään myös toinen kiinnostava ja tasokas roolisuoritus: veteraaninäyttelijä Cathleen Nesbitt piipahtaa elokuvassa yhden lyhyen kohtauksen verran. Nesbitt onnistuu luomaan vähäeleisen dialogin myötä henkilöhahmostaan todella vastenmielisen ja rujon. Vaikka Nesbitt saa ruutuaikaa vain muutaman hassun minuutin, on hänen roolisuorituksensa elokuvan mieleenpainuvin… heti Farrow’n suorituksen jälkeen.

FULL-CIRCLE-rudge
Upea Cathleen Nesbitt hulluna vanhana rouvana.

Noidankehä on kuvattu tavattoman kauniisti. Erityisesti elokuvan alkupuolen kohtauksille ominainen, hämyinen aamupäivän valo toistuu jopa Youtube-tiedostossa niin upeasti hehkuen, etten uskalla edes kuvitella, kuinka mahtavalta se näyttää filmiltä projisoituna. Myös näyttämöllepanon, näyttelijäntyön ja leikkauksen suhteen elokuva on todella onnistunut. Kyse lienee osittain myös nostalgiasta: kaikki Noidankehässä hohkaa 70-lukua. Värit, vaatteet, kieli, elämäntapa – ja tietenkin filmin laatu… En voi edes arvata, mitä mieltä 70-luvun kokeneet ovat tästä, mutta minusta Noidankehä omalla erittäin onnistunut kuva tuotantoajankohdastaan – ei sosiaalisessa tai tai yhteiskunnallisessa, vaan esteettisessä mielessä.

Noidankehä menestyi huonosti sekä kotimaassaan Englannissa että Yhdysvalloissa. Elokuvan ilmestymisvuoteen 1976 mennessä valkokankaalla oli jo nähty Manaajaa ja Teksasin moottorisahamurhia. Valtavirtayleisöt olivat tottuneet hyvinkin raisuihin kauhuelokuviin ja kaipasivat kai tässä vaiheessa yhä verisempää ilmaisua. Slashereiden kultakausi oli aivan kulman takana. Kauhuelokuvaksi kesy Noidankehä ei ilmeisesti vastannut ajan hengelle ominaisiin mieltymyksiin tarpeeksi hyvin. – Elokuva kantaa Suomessa edelleen K18-ikärajaa, mikä tuntuu lähinnä vitsiltä. Jos ikäraja arvioitaisiin uudelleen nyt, tulisi luokitukseksi todennäköisesti K12.

FULL-CIRCLE-metsa
Melankolia leimaa Noidankehän tunnelmaa.

Todella toivon, että jokin levittäjätaho ottaa vielä Noidankehästä kopin ja huolehtii siitä, että elokuvasta saadaan kunnollinen suomalainen tai pohjoismainen kotikatselutallenne. Vielä hienompaa olisi tietenkin päästä näkemään elokuva filmiltä, mutten pidä kovin todennäköisenä, että tällainen koskaan toteutuisi – etenkin, jos Kavilla ei ole hallussaan esityskelpoista kopiota (tästä minulla ei tosin ole varmaa tietoa, ainoastaan aavistuksia). Ainahan saa toivoa – Night Visions, miten olis?

Loppuun mutustelua: Täytyy myöntää, että olen vähän kyllästynyt elokuvien katseluun. Vaikken viime vuosina ole katsonut elokuvia yhtä raivokkaaseen tahtiin kuin opiskeluaikoina, ovat elokuvat minulle hyvin arkinen ja tavanomainen ajanvietteen muoto. Toisin oli noin 15 vuotta sitten, kun olin vasta innostunut elokuvasta taidemuotoa. Katselin ja ihailin patinoituneita klassikoita: Felliniä, Jodorowskyä, Langia, Murnauta. Noihin aikoihin pystyin todellakin uppoutumaan hyviin elokuviin, jolloin niiden syvempi ominaisluonne paljastui minulle melko vähällä raaputtelulla. Niiden myötä tunsin ymmärtäväni jotakin elämää suurempaa. Tällainen tunne valtasi minut myös Noidankehän loppukohtausta katsellessani.

Nykyään pääsen noihin fiiliksiin aivan liian harvoin. Osittain se johtuu siitä, että katselen nykyään lähinnä tuoreehkoa elokuvaa, joka vain poikkeustapauksissa tarjoaa elämää suurempia elämyksiä. (Miksi teen näin? Mikä katseluvalintojani oikein ohjaa? Markkinatalous? Tarjonta? Oma henkinen laiskuuteni?) Toinen syy tähän on se, että nykyään on niin paljon muutakin tekemistä kuin uppoutuminen ja ihailu. Pitää käydä töissä. Pitää tiskata ja pestä ikkunat. Pitää käydä kaupassa, ostaa mandariineja ja talvisukkahousut. Pitää nähdä ystäviä. Pitää viettää yhteistä aikaa. Milloin elämästä tuli tällaista? Milloin mukavistakin asioista tuli velvoitteita, jotka suoritetaan läpi ja ruksataan äärettömältä to-do-listalta? Olen kai tullut vanhaksi.

FULL-CIRCLE-loppu
Noidankehän loppukohtaus sulkee ympyrän – tavallaan.

Kökön avauskohtauksen takia Noidankehältä pitäisi ehkä rokottaa yksi tähti. Mukaan mahtuu myös pari jokseenkin tökeröä death sceneä – ei niistä enempää. Elokuvaa on kuitenkin sorsittu vuosien varrella sen verran rajusti, että haluan hieman tasata tilannetta. Ja jos avauskohtaus onkin susi, otetaan vahinko takaisin elokuvan lopussa: Noidankehän viimeinen kohtaus on kenties upein kauhuelokuvan päätös, jonka olen koskaan nähnyt.

Elokuvan voi katsoa kokonaisuudessaan alla olevasta upotuksesta.

*****