Kauhunkierre (Don’t Look Now, 1973) arvostelu

kauhunkierre don't look now
Kauhunkierre (1973)

Kauhunkierre (Don’t Look Now, 1973) on psykologinen kauhuelokuva tyttärensä menettäneestä pariskunnasta. John (Donald Sutherland) ja Laura (Julie Christie) pakenevat Christine-tytön kuoleman aiheuttamaa surua Venetsiaan, jossa John ohjaa vanhan kirkon entisöintiä. Tyttären muisto kuitenkin seuraa pariskuntaa sitkeästi myös Venetsiaan.

Christine on kuollut hukkumalla pihalampeen. Siksi onkin erikoista, että John ja Laura päätyvät juuri Venetsiaan, jonka kadut ja kujat ovat pelkkää vettä. Vesi edustaa elokuvassa paitsi kuolemaa ja uhkaa, myös ”maailman nurjaa puolta”: tuonpuoleista, alitajuntaa, kätkettyä. Juuri tähän John ja Laura saavat kosketuksen Venetsiassa.

kauhunkierre don't look now
Kauhnkierre alkaa Johnin ja Lauran tyttären kuolemasta.

Kun John paahtaa entisöitävän kirkon parissa, Laura alkaa viettää aikaa kahden englantilaisen siskoksen kanssa. Siskoksista toinen, Heaher, on sokea ja omien puheidensa mukaan selvänäköinen. Heather väittää näkevänsä Christinen Lauran seurassa ja kertoo, että Christine on kuolleena onnellinen. Laura vakuuttuu Heatherin puheista, mutta John suhtautuu Heatherin selvänäköisyyteen epäilevämmin. Samalla hän alkaa myös saada outoja näkyjä. Se, mikä on kätketty, alkaa paljastaa itseään Johnille.

Samalla Venetsiassa mellestää murhaaja, jonka uhreja rainataan ylös kaupungin liejuisista kanaaleista. Kaava on selvä: veden pinnan rikkoutuminen yhdistyy elokuvassa lähes poikkeuksetta väkivaltaan, onnettomuuteen tai muunlaiseen vaaraan. Vaaratilanteisiin liittyy lähes poikkeuksetta myös pirstoutuva lasi, joka ennakoi tai toistaa veden hauraan pinnan rikkoutumista.

kauhunkierre don't look now
Laura tutustuu Venetsiassa selvänäköiseen Heatheriin.

Myös punainen väri liittyy Kauhunkierteessä vaaraan ja kuolemaan. Pieni Christine hukkuu yllään punainen sadetakki. Juuri ennen Christinen kuolemaa John näkee entisöitävää kirkkoa esittävässä valokuvassa punapukuisen hahmon, josta punainen väri alkaa kuin levitä valokuvan pinnalle. Myös elokuvan loppukohtauksessa punaisen värin ja kuoleman värinen yhteys käy selväksi.

Kauhunkierre on täynnä epäkronologista kuvausta ja hyppyleikkausta. Tapahtumat limittyvät toisiinsa – aika kieltäytyy ojentautumasta lineaariseksi suoraksi. Ehkäpä selkein esimerkki tästä on Johnin ja Lauran rakastelua kuvaava kohtaus, jonka sekaan on leikattu rakastelua seuraavaa pukeutumista ja valmistautumista ulos lähtöön. Kuten monissa muissakin Nicolas Roegin elokuvissa, mennyt, nykyhetki ja tuleva ovat olemassa rinnakkain.

kauhunkierre don't look now
Johnin ja Lauran suhde ajautuu umpikujaan.

Kauhunkierre tuo etäisesti mieleen Richard Loncrainen upean Noidankehä-elokuvan. Molempien elokuvien päähenkilöt menettävät lapsensa yllättäen. He yrittävät pelastaa lapsensa, mutteivät voi muuttaa tapahtumien kulkua. Suru luo railoja päähenkilöiden parisuhteisiin. He pyrkivät käsittelemään traumaansa lähtemällä pois vanhasta ympäristöstään, jolloin omituiset, ilmeisesti yliluonnollista perää olevat näyt ympäröivät heidät. Myös elokuvien loppuratkaisuissa on hämmästyttävän paljon samoja elementtejä, joskin jätän niiden tarkemman ruotimisen spoilerien välttämiseksi tämän tekstin ulkopuolelle. Ja kas vain, molempien elokuvien suomenkieliset nimet viittaavat ympyrään: kehä, kierre.

Kauhunkierre on upea elokuva. Se on esteettisesti ainutlaatuinen: Sen musiikki on ilmaisuvoimaista ja omaperäistä. Venetsian kolkot kadut ja leväiset vedet tuovat etäisesti mieleen Federico Fellinin tavan kuvata Roomaa – Kauhunkierre on vain kolkompi ja yksinäisempi kuin Fellinin elokuvat koskaan. Tarinana Kauhunkierre ei käy järkeen – se päättyy surkean epäloogisesti. Symbolien tasolla se on kuitenkin täysin eheä.

Juuri tällaisia kauhuelokuvia maailma tarvitsee enemmän.

*****

Mainokset