Pelon kasvot (1960) – arvostelu

peeping-tom-1960
Pelon kasvot (1960)

Pelon kasvot (Peeping Tom, Iso-Britannia 1960; esitetty Suomessa myös nimellä Kurkistelija) on eräänlainen rinnakkaisteos Alfred Hitchcockin Psykolle: Molemmat elokuvat ilmestyivät samana vuonna, ja molemmissa päähenkilönä on psyykkisesti epävakaa nuorukainen, joka suhtautuu neuroottisesti omiin vanhempiinsa. Elokuvien päähenkilöiden taakkana on vanhemmilta peritty, suurelle perheelle suunniteltu talo, jota sosiaalisesti eristäytyneet ja lapsettomat nuoret päähenkilöt eivät onnistu käyttämään tarkoituksenmukaisesti. Molemmat elokuvat herättivät ilmestyessään pahennusta graafisen väkivallan vuoksi.

Siinä missä Psyko tunnustettiin pienestä moraalipaniikista huolimatta melko pian mestariteokseksi, Pelon kasvot sai erittäin negatiivisen vastaanoton, mikä ajoi ohjaaja Michael Powellin ammatilliseen maanpakoon kotimaastaan Isosta-Britanniasta. Tärkein syy tähän oli luultavasti se, että Powellin elokuva tehtiin vanhoillisessa Isossa-Britanniassa, eikä kotiyleisö ollut valmis Pelon kasvojen kaltaiselle elokuvalle. Lisäksi Hitchcock osasi markkinoida elokuvaansa oikein; yleisö tiesi jo ennalta, mitä on menossa katsomaan, jolloin näytöksiin ei eksynyt liian herkkänahkaisia katsojia.

peeping-tom-mark
Mark elementissään.

Pelon kasvojen päähenkilö Mark Lewis (Karlheinz Böhm) huopatossumainen nuori mies, joka työskentelee päivisin elokuvastudion kamerateknikkona ja iltaisin suttuisten pin-up-otosten valokuvaajana. Mark kuluttaa myös vapaa-aikansa kameroiden parissa: hän surmaa viattomia naisia ja kuvaa filmille näiden viimeiset hetket. Mark on erityisen kiinnostunut tallentamaan filmille naisten kauhistuneet ilmeet kuolinhetkellä.

Murhien kuvaustapa on kauhuelokuvan lajityypin kannalta vallankumouksellinen. Murhakohtaukset on kuvattu Markin näkökulmasta: katsoja näkee sen, minkä Mark näkee ja mikä tallentuu filmille, joka rullaa Markin kamerassa.

peeping-tom-mark-helen
Alakerran naapurintyttö Helen on Markille kiltti.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettemme näe kohtauksen aikana Markin kasvoja lainkaan emmekä näin ollen tiedä, millaiset tunteet ja mielialat vallitsevat hänen sisällään tilanteen aikana. Voisi kuvitella, että kohtauksen kuvaaminen tietyn henkilön havainnollisesta näkökulmasta auttaisi samastumaan kyseisen henkilöhahmon sisäiseen elämään. Asia on kuitenkin päinvastoin: kun kyse on elokuvasta, samastumisen käytännössä välttämätön ehto on se, että näemme henkilöhahmon kasvot. Näin voimme päätellä paljon hahmon ajatuksista, tunteista ja mielialasta.

Kuvaustapaa, jossa kamera-ajo mukailee surmakohtauksissa murhaajan näkökulmaa, on sittemmin hyödynnetty erityisesti slasher-elokuvissa. Tämän kuvaustyylin teho on kiistaton: näemme saman kuin murhaaja, muttemme saa tietää mitään murhaajasta itsestään. Se, jos mikä, on pelottavaa.

peeping-tom-vivian
Kameran jalusta käy Markille murha-aseesta.

Kiinnostavinta Pelon kasvoissa on se, kuinka se kytkee toisiinsa väkivallan, katseen ja vallan. Mark on itse joutunut lapsena jatkuvan tarkkailun kohteeksi, mikä yhdessä muiden lapsuudenkokemusten kanssa johtanut hänen myöhempään ahdistukseensa. Myöhemmin Mark päättää itse asettua tarkkailijan asemaan: hänestä tulee tirkistelijä, joka saa suurta nautintoa kohteidensa tutkiskelusta. Kyse ei ole pelkästä passiivisesta tarkkailusta, vaan sen selvittämisestä, kuinka kohde reagoi tiettyyn ärsykkeeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa uhrien uhkaamista väkivallalla ja heidän reaktioidensa tallentamista filmille.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi Pelon kasvojen vastaanotto oli aikalaiskatsojien keskuudessa niin tavattoman nuiva. Sen väkivalta on hyvinkin viitteellistä, eikä siinä nähdä myöskään juuri lainkaan paljasta pintaa. Kriitikot kuitenkin murskasivat elokuvan murusiksi. Suomessa elokuva nähtiin ensimmäisä kertaa vasta vuonna 1981 (!!!); tuohon mennessä Suomen valkokankailla oli nähty jo huomattavasti rajumpaakin elokuvaa. Sittemmin elokuvan arvo on kuitenkin onneksi tunnustettu, ja se on nostettu ansaitsemalleen paikalle Psykon kaltaisten klassikoiden joukossa.

*****

Mainokset

Marnie – vaarallisella tiellä (1964)

marnie vaarallisella tiellä 1964 alfred hitchcock
Marnie – Vaarallisella tiellä (1964)

Marnie – vaarallisella tiellä (Yhdysvallat 1964) tuo läheisesti mieleen Alfred Hitchcockin Psykon (1960). Marnie (Tippi Hedren) on kuin naispuolinen versio Norman Batesista: mieleltään järkkynyt, pelokas ja epäsosiaalinen, huijari, varas ja patologinen valehtelija.

Elokuvan alussa Marnie ryöstää työnantajansa kassakaapista merkittävän rahasumman ja pakenee tekaistun identiteetin turvin. Pian Marnie alkaa valmistella seuraavaa ryöstöä: hän pestautuu Rutland-kustantamoon sihteeriksi ja pohtii, kuinka saisi nikkaroitua esimiehen toimistossa sijaitsevan kassakaapin auki. Ennen kuin Marnie ehtii miettiä suunnitelmaa valmiiksi, kustantamon omistaja Mark Rutland (Sean Connery) kiinnostuu nuoresta neidistä ja päättää ottaa selvää, mitä tämän viileän ulkokuoren taakse kätkeytyy.

Hitchcock ohjasi Marnien kultakautensa loppusuoralla. En ihmettele, miksi se tunnetaan huonommin kuin Hitckcockin muut 1960-luvun alun elokuvat: se on rytmitön, ristiriitainen ja yliampuva. Aivan kuin Hitchcock olisi hukannut tahtipuikkonsa, joka heilui niin napakassa rytmissä vielä pari vuotta aikaisemmin.

Vaikka Marniessa on monta asiaa pielessä, on elokuva sen verran kiinnostavaa katsottavaa, että sille kannattaa uhrata parituntinen. Sen merkitys myöhempien elokuvien – erityisesti kauhuelokuvien – suhteen on huomattava.

marnie 1964 sean connery tippi hedren
Marnie kesyttää sisäiset demoinsa Rutlandin (vas.) avulla.

Hitchcock suosi naispääosien roolituksessa vaaleita näyttelijättäriä: Janet Leigh, Kim Novak, Grace Kelly – ja Tippi Hedren. Hitckcock oli kuulemma sitä mieltä, että vaaleat näyttelijättäret ovat sopivampia uhrin rooliin – joskin hyvin harva Hitchcockin naisista on uhri. Pikemminkin Hitchcockin blondit ovat kuin Bond-tyttöjä: kauniita, rohkeita, itsenäisiä ja vahvoja.

Tippi Herdenin Marnie on kuitenkin poikkeus sekä Hitchcockin vaaleiden naisten joukossa. Marnie nimittäin todellakin on uhri, vakavasti traumatisoitunut ja siksi hyvin ahdistunut – ja vaarallinen. Marnien ensi-iltaa seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä tämäntyyppinen (nais)hahmo on tullut hyvin tutuksi erityisesti kauhuelokuvissa; hänelle ovat läheistä sukua muun muassa Carrien (1975) nimihahmo ja Day of the Womanin (eli I Spit on Your Graven, 1978) mikäs-sen-tytön-nimi-nyt-olikaan.

marnie tippi hedren
Myrskykohtausten liioiteltu tyyli heijastelee Marnien sisäistä kokemusmaailmaa.

Marnie tuo mieleeni myös italialaiset giallo-kauhuelokuvat. Sen visuaalisuudessa korostuu kirkas verenpunainen väri, jolla on erityinen merkitys myös giallossa. Marniessa nähdään myös yllättävää, hyvinkin graavia väkivaltaa. Siinä missä Psykon suihkukohtauksen tehot perustuvat musiikkiin ja nopeaan leikkaukseen, on Marnien kliimaksikohtaus rakennettu toisenlaisista elementeistä, joita on sittemmin käytetty ahkerasti kauhuelokuvissa. – Vaikka elokuvan loppukohtaus on toteutettu tökerösti, on se samalla erittäin liikuttava. Kohtauksen emotionaalinen teho perustunee osittain juuri siihen, kuinka karkeasti ja konstailemattomasti se on toteutettu.

Vaikka Marnie sisältää ainakin Hitchcockin mittapuulla varsin graafista väkivaltaa, on sen ilmaisu silti hyvin tyyliteltyä. Keinotekoiset ukonilmat, loppukohtauksen liioitellut ilmeet ja valkokankaan säännöllisin väliajoin täyttävä, kuumeinen punaväri ovat tuovat mieleen saksalaisen ekspressionismin. Alun pitkä, dialogiton montaasi ja puheäänen irrottaminen kuvaraidasta elokuvan loppukohtauksessa ovat hyvin kiinnostavia ilmaisullisia valintoja. Tyylikeinot tukevat ennen kaikkea Marnien subjektiivisia kokemuksia, joissa hän elää traumaansa uudelleen ja uudelleen.

marnie tippi hedren
Punainen väri on keskeinen osa Marnien avaintraumaa.

Marniesta olisi helppo kaivaa hyvin ankeita näkemyksiä naissukupuoleen liittyen. Marnie on kuin villieläin: kun hän joutuu epämiellyttävään tilanteeseen, hän reagoi vaistonvaraisesti primitiivisellä voimalla. Hän ei osaa keskustella itseään ulos tukalista tilanteista, vaan panikoi ja hyökkää. Elokuva tuokin mieleen Jacques Tourneurin Kissaihmiset.

Äkkiseltään ajateltuna Marnien välittämä kuva eri sukupuolista näyttää jokseenkin ankealta. Marnie on kilari ämmä, Rutland taas kyökkipsykologi, joka päättää alentuvasti pelastaa neidon hädässä. Ja millä keinoin! Yritetäänkö Rutland kuvata läpeensä positiivisena hahmona, jonka kaikki teot Marnieta kohtaan ovat enemmän tai vähemmän oikeutettuja? Vai onko myös Rutlandin hahmo sittenkin tarkoitus nähdä epätäydellisenä ja ”syntisenä”? Välittääkö Rutland Marniesta aidosti, vai onko nainen hänelle todellakin kuin sirkuseläin – olento, jonka poikkeuksellinen luonne tarjoaa hänelle jännittävää viihdykettä?

marnie
Marniessa on myös perinteisen detektiivin elementtejä.

Marnieta olisi helppo syyttää sovinismista ja ankeiden stereotypioiden vahvistamisesta. En kuitenkaan tee niin. Sen sijaan ajattelen, ettei Marnie yritä kertoa mitään naisista yleensä; pikemminkin se on yksilötarina, kertomus yhdestä kärsivästä naisesta, jonka kohtaloa tai käytöstä ei voi yleistää kaikkiin tai edes suureen osaan naisista.

Marniessa ei ole läpeensä positiivisia eikä läpeensä negatiivisia hahmoja. Katsojan ei ole helppoa löytää elokuvasta samastumiskohdetta. Siinä missä Marnie muuttuu elokuvan mittaan yhä helpommin samastuttavaksi, käy kehityskulku Rutlandin suhteen päinvastaiseen suuntaan. Rutland onnistuu kyllä auttamaan Marnieta, mutta hän ei tee sitä pyyteettömästi, vaan sortuu paikoin suoranaiseen hyväksikäyttöön. Marnien maailma ei ole mustavalkoinen, vaan täynnä harmaan sävyjä.

Jos Marniesta tehtäisiin nyt uusintafilmatisointi, ehdottaisin elokuvan nimirooliin Eva Greeniä.

*****

Marnie Blu-ray @ Discshop

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (1966)

saatana-saapuu-moskovaan
Saatana saapuu Moskovaan (1966)

Kuulin Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanista ensimmäistä kertaa yläasteikäisenä. Eräs ystäväni, joka ei ollut mikään lukutoukka, kertoi lukeneensa tämännimisen romaanin (luultavasti jotakin äidinkielen kurssin tehtävää varten) ja ylisti sitä. Hän piti aivan erityisesti siitä, että romaanissa Saatana aivan todella saapuu Moskovaan – kyse ei siis ole vertauskuvasta, joka ei koskaan konkretisoidu kirjan tarinamaailmassa. Skenaario kuulosti sen verran kiinnostavalta, että päätin lukea romaanin – joskus.

Nyt, noin 14 vuotta myöhemmin, se on luettu.

Saatana saapuu Moskovaan -romaanin kerronta vuorottelee kolmen päätarinalinjan välillä. Niistä eniten tilaa saa Moskovaan sijoittuva tarinalinja, jossa taikuri Wolandin nimellä matkustava Saatana aiheuttaa pahennusta ja sekasortoa. Toinen tarinalinja sijoittuu Jerusalemiin, jossa Pontius Pilatus seuraa vierestä Ješua Ha-Notsrin eli Jeesuksen oikeudenkäyntiä ja tuomion toimeenpanoa. Kolmannessa tarinalinjassa keskitytään Jeesuksesta romaania kirjoittavan Mestarin ja hänen rakastajattarensa Margaretan rakkaustarinaan. Loppua kohden tarinalinjat kietoutuvat yhteen.

Aloitin yli 500-sivuisen järkäleen lukemisen vauhdilla jo viime keväänä. Teoksen hersyvä, värikäs maailma ja humoristinen kerronta toivat mieleeni ennen kaikkea maagisen realismin. Tällaiseen tyyliin en olisi odottanut venäläisessä kirjallisuudessa (jota tunnen kiusallisen huonosti) törmääväni; yllätys oli kuitenkin positiivinen.

Siinä vaiheessa, kun kerronta siirtyy ensimmäistä kertaa kuvaamaan Ješua Ha-Notsrin vaiheita, olin jokseenkin vakuuttunut, että Saatana saapuu Moskovaan on maailman parhaita romaaneja. Teos oli mukaansatempaava ja  tapahtumarikas – sanalla sanoen: viihdyttävä. Kaiken häsläyksen ja karkeloinnin taakse tuntui silti kätkeytyvän myös syvää ymmärrystä, joka ei noin vain auennut teokseen vasta tutustuvalle lukijalle.

Kun olin päässyt kirjassa puolivälin paikkeille, jotain tapahtui. Työkiireet ja henkilökohtaisen elämän rikkaruohot alkoivat vaatia yhtä enemmän aikaa ja voimavaroja. Jätin kirjan pitkäksi aikaa yöpöydälle odottamaan kiireettömämpiä aikoja. Tämä oli virhe.

Saatana saapuu Moskovaan -romaanissa ja etenkin sen Moskovaan keskittyvässä, taikuri Wolandista kertovassa tarinalinjassa on niin valtava määrä henkilöhahmoja, että jo parin viikon lukutauon jälkeen olin jo tyystin unohtanut, kuka on kukin. Tästä syystä en käsittele tässä romaanin tapahtumia sen tarkemmin – en voisi kirjoittaa niistä juuri mitään puuttumatta myös henkilöhahmoihin.

Siispä vinkkini sinulle, joka suunnittelet Saatana saapuu Moskovaan -romaaniin tarttumista: lue romaani mahdollisimman nopeasti. Älä mielellään lue mitään toista kaunokirjallista teosta samaan aikaan, sillä se väistämättä hidastaa lukuprosessia. – Aion lukea teoksen uudelleen vielä joskus, tällä kertaa yhteen pötköön ja rivakassa tahdissa.

Päätin lukea romaanin lukuhaasteen kohtaan Jossain päin maailmaa kielletty kirja, kun bongasin kirjan nimen Sananvapaus ja sensuuri verkkoaikana -sivuston kiellettyjen kirjojen listalta. Aivan tarkalleen ottaen romaania ei kai koskaan kirjaimellisesti kielletty Neuvostoliitossa – se yksinkertaisesti jätettiin julkaisematta. Bulgakov kuoli vuonna 1940, ja Saatana saapuu Moskovaan julkaistiin vasta vuonna 1966 – siis neljännesvuosisata kirjailijan kuoleman jälkeen ja tuolloinkin kovalla kädellä sensuroituna. Sittemmin romaanista on tullut pari ”täydennettyä versiota”. (En ole aivan varma, minkä version pohjalta lukemani suomennos on tehty; tämä teos ei ole minulle toistaiseksi niin tärkeä, että jaksaisin perehtyä sen versiohistoriaan kovin tarkasti.)

Pahoittelen: en voi sanoa Saatana saapuu Moskovaan mitään tämän analyyttisempaa. Minä yksinkertaisesti pidin kirjasta valtavan paljon sen hulvattoman huumorin, uskonnollis-okkulttisen viitekehyksen ja eläväisen kuvauksen vuoksi. Uskon ja toivon, että seuraavalla, intensiivisemmällä lukukerralla teoksen varsinainen asiasisältö avautuu paremmin.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita, 1966, suom. 1969)
Lukuhaasterasti: 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.