Prinssi ja revyytyttö (1957) arvostelu ja ajatuksia elokuvien katselusta

Prinssi ja revyytyttö (1957)

Prinssi ja revyytyttö (The Prince and the Showgirl, Iso-Britannia/Yhdysvallat 1957) on romanttinen komedia, jossa tavallinen tanssijatar Elsie (Marilyn Monroe) sotkeutuu huomaamattaan Euroopan poliittisen tilanteen koukeroihin. Elokuvan nimessä mainittu prinssi ei tarkalleen ottaen ole prinssi, vaan Hänen Korkeutensa Karpatian sijaishallitsija Charles (Laurence Olivier). Vaikka Charlesilla on kaikki mitä ihminen voi maan päällä itselleen toivoa, on hän korkeassa asemassaan toivottoman yksinäinen.

Ennen kuin pohdin tarkemmin Prinssiä ja revyytyttöä, pari sanaa elokuvien katselusta. Yle Teema esitti kyseisen elokuvan jokin aika sitten Kino Klassikko -ohjelmapaikalla. Kyseinen ohjelmapaikka oli lukioikäisen Heinin suosikki: tutkin klassikkosarjassa esitettävät elokuvat aina tarkasti ja harkitsin tarkasti, mitkä kaikki minun kannattaisi katsoa. Voi hyvällä syyllä sanoa, että oma varhainen elokuvasivistykseni lepää pitkälti juuri Kino Klassikon varassa.

Sittemmin suhteeni Kino Klassikkoon ja ylipäätään televisiossa esitettäviin elokuviin – tai oikeastaan ihan kaikkiin elokuviin – on muuttunut. Tarjontaa on niin valtavan paljon, etten jaksa innostua oikeastaan mistään. Etenkin vanhat, klassikkostatuksen saavuttaneet elokuvat eivät ole enää vuosiin jaksaneet kiinnostaa tai innostaa. Tämä näkyy selvästi myös Taikalyhdyn sisällössä: sinä aikana, kun olen kirjoittanut blogia, olen katsonut vain pari mykkäelokuvaa ja kourallisen mustavalkoelokuvia. Jopa lempiohjaajieni tekemien klassikoiden katselu tuntuu jotenkin raskaalta. Lisäksi elokuvien katselusta on hävinnyt spontaanius. En edes muista, milloin viimeksi olen katsonut elokuvaa yksinkertaisesti avaamalla television: ”ai täältä tulee tämmönen, katsotaas”. Katson käytännössä kaikki elokuvat tallenteilta, en koskaan suorana.

Olen laiskistunut. Elokuvien katselusta on hävinnyt tietty ilo ja innostus, jota nuorempana tunsin elokuvia kohtaan – ja josta saan nykyään vain harvoin kiinni. Siksi Prinssi ja revyytyttö olikin poikkeuksellinen katselukokemus: katsoin sen tapojeni vastaisesti suorana, sunnuntai-iltana klo 18-20. Elokuvan jälkeen minulla oli hyvä ja iloinen olo. Mietin, että Kesäleski on sentään niin pätevä elokuva, että minun pitäisi katsoa se joka vuosi heinäkuun helteiden saapuessa. Mietin myös, milloin paneutuisin Jayne Mansfield -elokuviin; niiden läpikäymisessä on nyt ollut parin vuoden mittainen tauko.

prinssi ja revyytyttö marilyn laurence olivier
Revyytyttö Elsie tuo eloa sijaishallitsijan yksinäisiin iltoihin.

Kuten Taikalyhtyä pidempään seuranneet tietävät, olen lukenut hyvän nipullisen Marilynin elämästä kertovia kirjoja. Siksi myös Prinssi ja revyytyttö -elokuvan tuotantohistoria on minulle hyvin tuttu. Olen toki nähnyt myös My Week with Marilyn -elokuvan, joka kertoo juuri tämän elokuvan tuotannon taustatapahtumista. Tiedän, kuinka raskas Marilynin työskentelytapa näihin aikoihin oli ja kuinka huonosti hän tuli elokuvan ohjaajana, tuottajana ja miespääosan esittäjänä toimineen Laurence Olivierin kanssa. Siksi väkisinkin näen nämä asiat elokuvassa. Minusta näyttää, että Olivier ei missään vaiheessa pysty peittämään omaa inhoaan ja ärtymystään vastanäyttelijäänsä – onneksi se kuitenkin tavallaan kuuluu tarinaan.

Prinssi ja revyytyttö olikin viimeinen Marilynin pääroolielokuva, jota en ollut nähnyt. Nyt kun olen nähnyt ns. kaiken, voin sanoa tämän: minun mielestäni Marilyn vain toistaa kultakautensa elokuvissa yhtä ja samaa roolia. Aina Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvasta Lemmenloukkuun asti Marilyn esittää huoletonta, söpöä ja aika ajoin hieman alkoholisoitunutta blondia, joka toilailee ja sitten livertelee aiheuttamansa ongelmat olemattomiin. Siis seitsemän vuotta yhtä ja samaa roolia. Tämä ei kuitenkaan ole moite Marilynia tai hänen yhteistyökumppaneitaan kohtaan; olen oppinut katselemaan Marilynin vuosien 1953-60 elokuvia ikään kuin kausaliteetin hylkäävänä elokuvasarjana, joka kertoo yhdestä ja samasta naishahmosta.

Prinssi ja revyytyttö tuo Marilynin söpön blondin hahmoon erään ulottuvuuden, jota en muista havainneeni muissa Marilynin elokuvissa. Elokuvan kruunajaiskohtauksessa Elsie istuu katedraalissa ja seuraa hiljaisena juhlallisuuksia, kunnes hänen huomionsa kääntyy katedraalin ikkunamaalauksiin. Täysin dialogiton kohtaus kestää useita minuutteja ja keskittyy ainoastaan kuvaamaan Elsien hämmennystä, jonka katedraalin suureellinen ilmiasu ja ilmapiiri aiheuttavat. – Kohtauksella ei tunnu olevan mitään loogista merkitystä osana elokuvan tarinaa. Sen sijaan se tuo mieleen Marilynin kertomuksen hänen nuorena näkemästään unesta, jossa hänen alaston vartalonsa yhdistyy pyhyyden kokemukseen:

I dreamed that I was standing up in church without any clothes on, and all the people there were lying at my feet on the floor of the church, and I walked naked, with a sense of freedom, over their prostrate forms, being careful not to step on anyone.

Prinssi ja revyytyttö marilyn
Kruunajaiskohtaus saa Marilynista esiin uuden puolen.

Tämä on kovin paljonpuhuvaa Marilynin tähtikuvan suhteen. Marilynissä hyvinkin primitiivinen sex appeal tosiaankin yhdistyy suorastaan ylimaalliseen karismaan. Juuri se nähdäkseni selittää, miksi hän on kohonnut Hollywoodin tähtien joukosta omaan ikoniseen asemaansa.

Prinssi ja revyytyttö on perinteisesti laskettu Marilynin heikoimpien elokuvien joukkoon – ja ihan aiheesta. Marilyn on parhaimmillaan komediennena, eikä Prinssi ja revyytyttö yksinkertaisesti anna hänelle tarpeeksi tilaa loistaa tässä roolissa. Prinssi ja revyytyttö ei kuitenkaan ole huono elokuva. Se on hauskempaa ja kiinnostavampaa katsottavaa kuin monet aikansa romanttiset komediat. Tähän elokuvaan tuskin tulee palattua – toisin kuin Marilynin tasokkaampiin elokuviin, jotka suorastaan vaativat uusintakatseluja.

Prinssi ja revyytyttö on alusta loppuun viaton ja kiltti elokuva. Erityisesti elokuvan alkupuolella mieleen johtuu kaikenlaisia ikäviä ajatuksia siitä, miten tapahtumakulku voisi mennä, jos elokuvan maailma olisi sellainen kuin oma maailmamme on. Kun Elsie kumoaa sijaishallitsijan kannustamana suuhunsa kolme vodkapaukkua ja pari lasia shampanjaa ja sammuu sitten Karpatian suurlähetystön lattialle, voisi lopputulos olla kevyesti krapulaisen aamuherätyksen sijaan date rape tai jotain vielä pahempaa.

prinssi ja revyytyttö marilyn
Elsie ei sylje lasiin.

Mitäs seuraavaksi? Marilynin uran alkupään sivuroolisuorituksia on yhä näkemättä: Leimahdus yössä, Asfalttiviidakko, Sadriinimysteerio… – Mutten ole järin motivoitunut katselemaan näitä pelkästään Marilynin vuoksi. Marilynin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Sopeutumattomat taisi, paradoksaalista kyllä, olla ensimmäinen näkemäni Marilynin pääroolielokuva. Tuolloin ajattelin, että ”katsellaan nyt tämä, jotta tulee nähtyä yksi Marilyn-elokuvakin”; kiinnostuin Marilynista näyttelijänä vasta vuonna 2013. Sopeutumattomien katselusta on nyt kulunut lähes 10 vuotta, joten ehkäpä olisi aika katsoa se uudestaan.

Prinssi ja revyytyttö ansaitsisi oikeasti ehkäpä kolme tähteä. Annan kuitenkin yhden ylimääräisen, koska katselukokemus oli muutoin jotenkin niin poikkeuksellisen innostava ja mukava.

*****

Mainokset

Paholaisen palvelija (1957) – Möröt piiloon

PAHOLAISEN PALVELIJA poster
Paholaisen palvelija (1957)

Yle Teema esitti toissa sunnuntaina Jacques Tourneurin Paholaisen palvelija -elokuvan (Night of the Demon, Iso-Britannia 1957). Kyseessä oli elokuvan ensimmäinen esitys Suomen televisiossa. Olen halunut katsoa elokuvan jo vuosia, mutta mahdollisuudet sen näkemiseen olevat olleet käytännössä olemattomat. Iso käsi siis Teemalle tästä kulttuuriteosta!

Elokuva kertoo parapsykologian tutkija John Holdenista (Dana Andrews), joka pyrkii yhdessä kollegansa professori Harringtonin kanssa paljastamaan muuan tohtori Julian Karswellin (Niall MacGinnis) osuuden satanistisen kultin toiminnassa. Harrington menehtyy kuitenkin yllättäen kummallisissa olosuhteissa, ja Holden joutuu jatkamaan tutkimustyötään yksin – tai ainakin melkein: edesmenneen professorin sukulaistyttö Joanna Harrington (Peggy Cummins) ilmaantuu pian hänen avukseen.

PAHOLAISEN PALVELIJA holden harrington
Holden ja Joanna Harrington tonkivat edesmenneen tutkijan muistiinpanoja.

Holdenin maailmankuva on ehdottoman tieteellinen ja materialistinen. Hän pitää Karswellia huijarina, jonka maine maagikkona perustuu tyhjänpäiväisiin silmänkääntötemppuihin. Kun Holden kuitenkin paneutuu Karswellin toiminaan syvemmin, selviää hänelle asioita, jotka eivät käy yksiin hänen maailmankuvansa kanssa. Silti hän kieltäytyy sitkeästi uskomasta Karswellin maagisiin kykyihin.

Toisin kuin tämän ajanjakson ilmaisullisesti vähänkin kunnianhimoisemmat kauhuelokuvat yleensä, Paholaisen palvelija paljastaa kursailematta katsojien silmille keskushenkilöitä jahtaavan, yliluonnollisen mörön. Tulidemoni nähdään ensimmäistä kertaa aivan elokuvan alussa, ja sitä päästään ihmettelemään myöhemminkin pariin otteeseen elokuvan mittaan. Niin ohjaaja, käsikirjoittaja kuin pääosan esittäjäkin vastustivat ehdottomasti demonin näyttämistä katsojille, mutta tuottaja runnoi tahtonsa läpi ja sai havittelemansa muovailuvahamörön.

Vaikka tulidemoni on kai ollut aikalaiskatsojien silmissä eri jännä ilmestys, näyttää se tänä päivänä lähinnä naurettavalta. Mieleen tulee kysymys: näyttävätkö tämän päivän hienot erikoistehosteet yhtä typeriltä 2070-luvulla? Millaisista tehosteita aika ajaa ohi, millaisista ei? Eiväthän suinkaan kaikki vanhojen elokuvien tehosteet näytä tänä päivänä idioottimaisilta.

PAHOLAISEN PALVELIJA stonehenge
Holden käy Stonehengellä selvittelemässä riimujen salaisuuksia.

Elokuvassa sotketaan surutta keskenään riimutraditiota, Stonehengen mystiikkaa ja jonkinlaista saatananpalvonnan ja noituuden epäpäpyhää yhdistelmää. Mukaan on ängetty myös yksi spiritistinen istunto. Yleensä tällaiset epäsuhtaiset kokoelmat toisiinsa liittymättömiä, parapsykologisia aiheita tekevät elokuvasta kuin elokuvasta sekavan ja hölmön. Paholaisen palvelija on kuitenkin poikkeus: vaikka riimujen, Stonehengen ja keskiaikaisen noituuden yhdistelmä on mielivaltainen, on se laitettu sen verran nättiin pakettiin, että sen kyllä sulattaa.

PAHOLAISEN PALVELIJA karswell
Karswell tuo pellemaskissaan mieleen John Wayne Gacyn.

Paholaisen palvelijan näyttelijäntyötä on ilo katsella. Oma suosikkini on satanistinoita Niall MacGinnis, jonka pellemaski tuo mieleen John Wayne Gacyn (aikana, jolloin Gacy ei ollut vielä aktivoitunut väkivaltarikollisena). Peggy Cumminsissa on samaa pehmoista hempeyttä kuin Marilynissa. Liam Redmond tekee pienen, mutta sitäkin eläväisemmän roolin tutkija O’Brienina.

Paholaisen palvelijaa ei valitettavasti saatu Areenaan, mutta Tourneurin kaksi muuta elokuvaa, Kissaihmiset (josta kirjoitin blogiin aiemmin) ja Yö voodoo-saarella, ovat edelleen katsottavissa. Teema jatkaa Tourneur-sarjaa vielä yhdellä elokuvalla: viime sunnuntaina nähtiin Varjot menneisyydestä. Sitä en ole vielä katsonut.

*****

Olli: Heipä hei! (1958?)

heipahei
Heipä hei! (1958). Onneksi näitä ”kannettomia kansia” ei ole tarvinnut skannata blogiin enempää. Kuinka hyvin tällainen kirjankansi mahtaisi myydä tänä päivänä?

Olli: Heipä hei! (1958?)
Lukuhaasterasti: 47. Hauska kirja.
Mistä peräisin: lapsuudenkodin kirjahyllystä.

Tätä saatetaan pitää hieman kummallisena: luin ala-asteikäisenä ison pinon Ollin eli Väinö Nuortevan pakinakokoelmia – ja pidin niistä. Erityisesti byrokratian kanssa taistelevasta mustapartaisesta miehestä kertovat jutut olivat minusta tavattoman hauskoja. Myös tarinat kamreeri Jakarista ja hänen tomerasta vaimostaan naurattivat. Jutut olivat sopivan yksinkertaisia ala-asteikäiselle, eikä niissä ollut lainkaan nykypäivän lehtijaaritteluille ominaista päivänpolttavuutta. Muutaman kokoelman taisin lukea kahteen tai useampaankin kertaan.

Joulun pyhinä (jep, olen ”hieman” jäljessä loppuvuoden lukemisia käsittelevien kirjajuttujen julkaisun suhteen) tarkoitukseni oli syventyä Topeliuksen matkakertomuksiin, joista koostettu nide on lojunut yöpöydälläni jo pari vuotta. Ei siitä mitään tullut: satusedän kuvaukset pariisittarien hepeneistä ja Notre Damen torneista tuntuivat pakkopullalta. Nappasin mukamas välikevennykseksi ensimmäisen Ollin pakinakokoelman, joka kotikodin hyllyssä osui silmään. Aioin lukea Heipä hei! -kokoelmaa vain yhden pakinan maistiaisiksi, mutta yhdestä tulikin pian kaksi, kahdesta kolme, ja pian huomasin nielaisseeni koko kirjan melkein yhdellä istumalla.

Taas sai huomata, miten aika kultaa muistot. Ollin pakinoiden huumori on huomattavasti yksinkertaisempaa ja kulmikkaampaa kuin muistin. Viihdyin kyllä niiden parissa, mutta olin silti hieman pettynyt – kyllä nämä olivat silloin nuorempana hauskempia! Etenkin mustapartaisen miehen edesottamuksista kertovat pakinat tuntuivat auttamatta toistavan itseään.

Huonoa loppusointuvaa lyriikkaa kirjoittavan Otso Kirjosiiven hahmoon nojaavia pakinoita mahtui tähän kokoelmaan vain yksi – valitettavasti. Miettikääpä tätä ”Ketun surmaksi” nimettyä runoa:

Ketulla on pahan maine;
alituinen mahapaine.
Kiusoitellen repo haukkaa
ohimennen heporaukkaa;
iskun antoi heporauta
– tuossa on nyt repohauta.

Taikametsä-runo sen sijaan voisi hyvin olla parodia Topeliuksen luontolyriikasta:

Kasvaa tumma visapalmu,
tuoksuu hassu pisavalmu,
tanssilava ratamoista,
pilvilinna mataroita,
pikku peikonlapsi rullaa
rillun rallun rapsilullaa,
aaveen soipi salapilli,
tanssii hullu palasilli.
Kaiken yllä kulosauhu,
mielen valtaa sulokauhu.

Lapsena en välittänyt Kirjosiiven lurituksista, en ilmeisesti vain ollut otollista maaperää tällaiselle kielikompastelulle. Nyt nostan Kirjosiipi-pakinan kokoelman parhaiden juttujen joukkoon.

Antiikin Kreikasta kertova ”Suvaitsevaisuusteoria”-pakina tuo mieleen viime syksynä alkaneen, pakolaisia ja monikulttuurisuutta koskevan keskustelun. Myös Kamreeri Jakarista ja hänen perheensä sisäisestä dynamiikasta kertovat pakinat viittaavat kovasti siihen suuntaan, ettei juuri mikään mikään ole muuttunut auringon alla sitten Ollin aktiiviaikojen. Tässä nähdään, mikä oikeastaan on kolumnin ja pakinan tärkein ero. Tyypillinen kolumni on kiinnostava vain silloin, kun se on uunituore; harvemmin kolumneilla on sellaista pysyvää arvoa, jonka vuoksi niitä kannattaisi koota koviin kansiin. Pakinan lajityyppi on toisenlainen, ja parhaat pakinat kestävät aikaa siinä missä romaanit tai novellit. (Hesarin Kuukausiliitteessä pakinoiva Kuukautinen on puolestaan jämptisti kiinni ajassa, hänhän tekee paljon henkilöparodioita. Jos lukija ei tiedä, keitä ovat Jenni Haukio tai Jyrki Katainen, on Kuukautisen pakinoista saada hankala juuri mitään irti. Silti pidän Kuukautisen jutuista aivan tavattoman paljon. Ajankohtainen ja ohimenevä eivät ole toistensa synonyymejä.)

Ollista on hankala sanoa mitään enempää. ”Nää on just näistä”: jutut ovat riemukkaita, tasalaatuisia ja ihanan patinaisia, ja se riittää. Olisi minulle täysi mahdottomuus yrittää erotella Ollin kokoelmia toisistaan. Tuskinpa siis tulen kirjoittamaan Ollin kokoelmista mitään tänne blogiin, vaikka niitä lisää lukisinkin.