Final Destination – viimeinen määränpää (2000) ja tappava pyykkiteline

FINAL DESTINATION poster
Final Destination (2000)

Final Destination – viimeinen määränpää (Yhdysvallat 2000) on erinomainen esimerkki elokuvasta, joka kannattaa katsoa silloin ja vain silloin, jos kuuluu sen ensisijaiseen kohdeyleisöön, eli teineihin tai niihin omituisiin ihmisiin, jotka jostain syystä tykkäävät katsoa teinikauhua vanhemmalla iällä.

40-henkinen koululuokka lähtee luokkaretkelle Pariisiin. Ennen kuin kone ehtii nousta, Alex (Devon Sawa) saa näyn, jossa kone joutuu massiiviseen onnettomuuteen. Alex hätääntyy ja poistuu koneesta kovalla metelillä. Muutama luokkaretkiläisistä seuraa – vahingossa tai tarkoituksella – Alexia. Ja kuinkas ollakaan, maan kamaralle jääneet ressukat saavat todistaa, kuinka Pariisin-kone räjähtää heti nousun jälkeen.

FINAL-DESTINATION-nujakka
Carter (vas.) ja Alex nujakoivat. Taka-alalla vasemmalla lentokonematkustajille käy huonosti.

Selviytyjät kokevat huojennusta, surua ja syyllisyyttä. Tunnesoppaa alkaa hämmentää myös pelko, kun selviytyjät alkavat yksi toisensa jälkeen menehtyä absurdeissa onnettomuuksissa. Alex saa omituisia etiäisiä jokaisen kuolemantapauksen yhteydessä. Hänestä alkaa näyttää siltä, että myös viime tingassa koneesta poistuneiden olisi ollut tarkoitus menehtyä lento-onnettomuudessa. Kuolo ei jää nuolemaan näppejään, vaan jahtaa selviytyjiä.

Teinikauhulle ominaiseen tapaan elokuva on täynnä epäuskottavia tilanteita ja logiikkavirheitä. Eritoten selviytyjien kuolintavat ovat niin hurtteja, että välillä pohdin, pitäisikö elokuvaa sittenkin katsoa kauhukomediana. Ymmärrän, että käsikirjoittajien on ollut vaikea keksiä, kuinka henkilöt saadaan menehtymään yksin ja pelottavan enteellisin tavoin, mutta voi huh… Liikenteeseen liittyvät vaaratilanteet ovat ihan päteviä, mutta vessan putkistosta puskeva, fataali mönjä ja tappava kupillinen vodkaa ylittävät parodiahorisontin parahultaisesti. Ja elokuvan lopulla nähtävä, kohtalokas pyykkiteline se vasta jotain onkin. Vai onko se sittenkin televisioantenni?

FINAL-DESTINATION-pyykkiteline
Ei, kyllä se on pyykkiteline.

Elokuva on erinomainen media karman lainalaisuuksien kuvaamiseen, parempi – minun mielestäni – kuin esimerkiksi kirjallisuus. Hyvä esimerkki elokuvasta, jossa karman vaikutuksen kuvaus on onnistunut hyvin, on Pilvikartasto – tai näin ainakin luulisin, sillä en voi väittää tajunneeni elokuvasta ensi katsomalla ihan kaikkea. (Pilvikartaston mainitseminen esimerkkinä on sinänsä hölmöä, sillä se pohjautuu romaaniin.) Leikkauksen ja näyttelijävalintojen avulla voidaan luoda hienovaraisia viittauksia asioiden kausaaliyhteyksiin. Myös Viimeisessä määränpäässä on tavallaan kyse jonkinlaisesta naiivista tulkinnasta siitä, kuinka karman laki toimii. Ideanraakileen ja lopullisen käsikirjoituksen välillä ei kuitenkaan ilmeisesti ole tehty minkäänlaista kehittelyä, vaan lähtöajatus on runtattu sellaisenaan käsikirjoitukseen ja edelleen valkokankaalle.

FINAL-DESTINATION-veitsi
Alex tekee kaikkensa, jotta poliisi ei kiinnittäisi häneen huomiota.

Usein elokuvista on aika helppo osoittaa tietty kohta, jossa oivaltaa, että ei tämä ole minun juttuni. Tässä elokuvassa tuo kohta tuli jo ensimmäisessä kohtauksessa, kun Alexin isä toteaa pojalleen: ”Seventeen and on the loose. Ten days in Paris. In the springtime! Live it up, Alex.” Tästä voisi päätellä, että elokuvan dialogista taitaa olla vastuussa sama porukka, joka kirjoittaa dialogia Salkkareihin. (Jaa mikä tässä sitten on vikana? Keinotekoisuus ja ehdoton vieraus luonnollisesta vuoropuhelusta. Repliikistä kuulee heti, että katsojalle on haluttu kertoa mahdollisimman tiiviissä muodossa, että Alex on 17-vuotias ja menossa Pariisiin kymmeneksi päiväksi. Aikaa tai kunnianhimoa ilmaisutavan hiomiseen sen sijaan ei ole ollut. Kukaan ei oikeasti sano, että huh, onpa jännää kun sinä 17-vuotias poikani olet nyt lähdössä 10 päiväksi Pariisiin luokkatovereidesi kanssa, älä jännitä, kyllä se hyvin menee.)

Jos tämän elokuvan kerronta on käsittämätöntä, vielä käsittämättömämpää on se, että jatko-osia tälle pökäleelle on tehty jopa neljä. Jatko-osat näyttävät tosin saaneen pääosin parempia arvosteluja kuin ensimmäinen osa. Ei sillä, että tämä erityisesti motivoisi katsomaan jatko-osia.

*****

Discshop DVD

Mainokset

House at the End of the Street (2012) – Tipi-tyttö teinikauhussa

Hieman jälkipyykkiä viime tiistaina julkaistuista Lady Gagan Alejandro-videota ja Luciferia käsittelevästä tekstistä. Tekstin julkaisupäivänä blogissa vieraili suurin piirtein kaksinkertainen määrä ihmisiä verrattuna keskimääräiseen julkaisupäivien vierailijamäärään. Luulen, että juttu nousi samalla julkaisupäivänään luetuimmaksi tekstiksi tähän mennessä (en ole varma, sillä en kyttää tilastoja hulluna). Tekstistä tuli jonkin verran suoraa palautetta (sydämellinen kiitos kiinnostavista kahdenvälisistä keskusteluista), mutta julkisia reaktioita oli tavanomaista vähemmän. Eli ehkä tosiaan osuin oikeaan: juttu kiinnosti, mutta ilmeisesti samalla todella oli omiaan herättämään lukijoissa lähinnä hämmennystä.

Klikkausmäärästä päätellen Taikalyhdyn lukijat ovat erityisen kiinnostuneita Lady Gagasta… Tai Luciferista? Ehkä molemmista? Kumpia siellä piuhojen päässä mahtaa olla, pikku hirviöitä vai satanisteja? Vaikka en kirjoita blogia klikkausten toivossa, on kieltämättä mukavaa pistää tekstiä ulos sellaisista asioista, jotka kiinnostavat paitsi itseäni, myös lukijoita. (Oikeasti kävijämäärä selittynee osittain hassulla otsikolla – ”Lady Gaga ja Lucifer” kuulostaa houkuttelevalta, yhdistetäänhän siinä kaksi varsin mediaseksikästä hahmoa.) Tämän pohjalta voin kuitenkin lupailla, että musavideojuttuja on tulossa lisääkin. Muutama alkeellinen luonnos on jo, mutta niiden on annettava kypsyä vielä hyvä tovi.

Sitten päivän varsinaiseen aiheeseen.

HATEOTS
House at the End of the Street (2012)

Kylläpä Nordisk Filmin sakkia on nyt laiskottanut: House at the End of the Streetin (Yhdysvallat/Kanada 2012) nimen kääntäminen vaikkapa Taloksi tien päässä ei kummoisia ponnistuksia olisi vaatinut. No, ehkä hyvä näin: vaikka nimeä ei edes ole käännetty, meinasin alkuun sekoittaa elokuvan Pieneen tyttöön, joka asuu kujan päässä. Nimissä on selvää samankaltaisuutta, ja niin on myös elokuvan tarinallisissa elementeissä. Joku varmasti sotkee tämän myös Viimeiseen taloon vasemmalla (1972, remake 2009). Olenko ainoa, jonka mielestä näistä kadun viimeisistä taloista on tullut jo klisee?

Elokuva alkaa raa’asta murhasta: henkisesti jälkeenjäänyt Carrie Ann pistää molemmat vanhempansa kylmiksi ja katoaa. Tapauksella on ei-toivottu vaikutus alueen asuntojen hintakehitykseen, ja niinpä jopa pienituloisella Sarahilla (Elisabeth Shue) on varaa muuttaa murhatalon naapurissa sijaitsevaan, varsin messevään kiinteistöön. Mukana muuttaa Sarahin teini-ikäinen tytär Elissa (Jennifer Lawrence). Pian muuton jälkeen selviää, että murhatalo ei suinkaan ole tyhjillään: murhan aikaan tätinsä luona asunut Carrie Annin veli Ryan (Max Thieriot) on muuttanut taloon ja kunnostaa sitä myyntiä varten.

HATEOTS-illallinen
Elissa, Sarah ja Ryan illastavat rauhanomaisessa hengessä.

Elokuvan päähenkilö Elissan murheet uudessa sosiaalisessa ympäristössä ovat varsin tavanomaisia: kuinka löytää ystäviä vieraasta koulusta, huoliiko kukaan kaveriksi? Lukiosta löytyy onneksi juttukavereita. Myös naapurin Ryan, joka ei ole enää lukioiässä, vaikuttaa kiinnostavalta ja sympaattiselta. Naapurinpojan kanssa ystävystyminen tuntuu kivalta etenkin sen vuoksi, että Elissa joutuu äitinsä työn takia olemana paljon yksin kotona. Iso talo narisee ja kolisee, ja välillä yksinäiselle tytölle tulee turvaton olo.

Aluksi elokuva vaikuttaa oksettavan stereotypisoivalta kuvaukselta henkisesti jälkeenjääneen ihmisen, siis Carrie Annin, väkivaltaisuudesta. Totuus vanhempiensa murhanneen tytön takana paljastuu lopulta monimutkaisemmaksi, mutta tämä ei suinkaan elokuvaa pelasta, pikemminkin päinvastoin. Elokuvan henkilöhahmojen vaikuttimet ja taustat on käsikirjoitettu uskomattoman huonosti. Tarina vilisee epäloogisuuksia.

HATEOTS-freak
Carrie Ann on vähän vajakki.

Teinikauhusta kun on kyse, pitää elokuvan lopussa olla pitkä kohtaus, jossa huudetaan ja juostaan. Tässä kohtaa Jennifer Lawrencen fyysisistä avuista otetaankin kaikki mahdollinen irti. Sopusuhtaista, tiukkaan toppiin ja farkkuihin puettua naisvartaloa on aina ilo katsella, mutta rajansa hei kaikella. Nyt Jenniferin ryntäitä ja takamusta kuvataan niin antaumuksellisesti, että touhussa on jo hiukan liiankin vahva eksploitaation maku.

HATEOTS-pylly
That’s a nice ass you’ve got there, Jennifer.

House at the End of the Streetissä ei ole oikeastaan mitään, mistä pitäisin. En pidä teinikauhusta. En pidä Jennifer Lawrencesta. Hän näyttelee kohtuullisen hyvin, mikä ei kuitenkaan poista Tipi-piirroshahmon pärstää muistuttavaa perusilmettä hänen kasvoiltaan. Pidän hyvistä kummitustalokauhuelokuvista, mutta nyt kyse ei ole kummitustaloista saati hyvästä sellaisesta. Ainoa asia, josta elokuvaa voisi edes pitkin hampain kehua, on nuorten sosiaalisen elämän kuvaus: Elissa asettuu hyvän perheen suosittua poikaa vastaan, minkä seurauksena sekä hän että Ryan saavat sitä itseään niskaansa. Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin vetoaminen toimii tässäkin yhteydessä.

Elokuva sai surkeat arvostelut, mutta yleisö tykkäsi. Ehh? Miksi teinit käyvät katsomassa niin hiton huonoja elokuvia? Huh, olen ilmeisesti ikäloppu kurttana kun en tajuu.

*****

Discshop Blu-ray

Konnajengi (1985) – Vitsi vitsinä

crimewave_konnajengi
Konnajengi (1985)

Kirjoitin aiemmin tällä viikolla, että minun on ollut vaikea päättää, kuinka suhtautuisin ohjaaja Jari Haloseen. Sama ongelma vaivaa päätäni myös Sam Raimin suhteen. Pidän ohjaajan debyytistä eli The Evil Deadista (Yhdysvallat 1981) ja sen käsintehdystä perusfiiliksestä. Ei kikkailua eikä isoja rahoja, vaan tekijöiden rupisista selkänahoista ruosteisella moralla kuorittua, hikistä mössöä. Elokuvassa pikkupoikamainen innostus on saatu sekoitettua aidosti hyviin ideoihin ja tapoihin tehdä asioita uudella tavalla.

Herttaisen pikkupoikamaisen ja ärsyttävän nulikkamaisen erottaa kuitenkin toisistaan vain ohut, väreilevä viiva. Aavistelin Raimin toisen ohjaustyön Konnajengin (Crimewave, Yhdysvallat 1985) kohdalla pahaa. Ikävä kyllä ennakko-ounastelut osuivat tällä kertaa oikeaan. Olisin mielelläni ollut väärässä, sillä en mielelläni katso huonoja elokuvia – elämä on sen verran lyhyt, että katsoisin mieluummin vain hyviä. (En silti pahoita mieltäni huonoista elokuvista, sillä niistäkin oppii aina jotakin.)

Konnajengi kertoo Victorista (Reed Birney), jota odottaa pikainen kuolemantuomio. Hän kuitenkin väittää sitkeästi, ettei ole syyllinen rikoksiin, joista hänet on tuomittu. Alkaa pitkä takauma, jossa selitetään, mitä todellisuudessa tapahtui.

KONNAJENGI-jee
Nancy ja Victor tekevät Pulp Fictionit… melkein.

Elokuvassa keskitytään nostamaan esille elokuvallisia ja myös laajemmin kerronnallisia kliseitä, joille katsojan olisi tarkoitus nauraa. Aluksi idea toimii hyvin. Kaikki elokuvallisen ilmaisun aspektit on viritetty ääriasentoon. Hahmot ovat niin voimakkaasti stereotyyppisiä filminukkeja, ettei heille voi olla nauramatta. On ujo ja heiveröinen sankari Victor, hänen ihastuksensa kohde Nancy (Sheree J. Wilson), liero (Bruce Campbell), pääpahis (Paul L. Smith) ja hänen apurinsa (Brion James). Lisäksi on pari viatonta sijaiskärsijää, joiden nimiä tuskin kukaan muistaa elokuvan lopputtua.

KONNAJENGI-campbell
Hyvä syy katsoa elokuva kuin elokuva: Bruce Campbell lierona.

Tämä lössi sitten nahistelee keskenään kliseitä parodioivissa kohtauksissa, joissa myös musiikit ja ääniefektit on vedetty överiksi. Lavastus, valaistus, puvustus, casting  kaikki ampuu tarkoituksella yli. Samalla naureskellaan vetelälle keskiluokkaisuudelle ja möhömahojen epätoivoisille yrityksille suojautua kaduilla vellovaa kaaosta vastaan.

Vaikka Konnajengi onnistuu alussa ihan hauskasti parodioimaan tiettyjä elokuvagenrejä, hymy hyytyy viimeistään elokuvan puolivälin paikkeilla. Vitsi ei yksinkertaisesti kanna pidemmälle. Kokonaisuuteen tulee ylipitkän televisiosketsin makua, ja lopussa elokuvaa on jo helppo inhota  kova saavutus elokuvalta, jolla on mittaa vain reilu 80 minuuttia! Kohtaukset nakuttavat ennalta-arvattavia vitsejä ja tilanteita toisensa perään.

On erittäin vaikea arvioida, onko vika tuotannossa, ohjauksessa vai käsikirjoituksessa. Mieleni tekisi syyttää lähinnä ohjaaja-Raimia. Toisaalta en usko, että Konnajengin kehnoudesta voitaisiin syyttää vain yhtä tuotannon osatekijää näin suuri antikliimaksi ei yhden tahon mokailulla selity.

Oli miten oli, elokuvasta on vaikea tunnistaa Coenin veljesten kynänjälkeä. Mutta hei, kaikki tarvitsevat ammatillisen hiekkalaatikkonsa, ja se heille suotakoon: elokuva oli veljesten toinen kokoillan elokuva. Lisäksi minun on myönnettävä, että tunnen Coenien tuotannosta vain sitä myöhempää osastoa. Boksissa odottelee Blood Simple ja DVD-kaapissa Arizona Baby sekä Miller’s Crossing – vaarallista peliä, mitään näistä elokuvista en ole aiemmin nähnyt. Se tosiasia, että yhdessä Konnajengin kanssa nämä elokuvat muodostavat Coenien koko 80-luvun ja vuosikymmenen vaihteen tuotannon, ei varsinaisesti innosta tarttumaan näihin elokuviin. Tiedän, että parhaimmillaan Coenit pystyvät melkoisiin suorituksiin, mutta kuinka monta vuotta opiskellessa mahtoi mennä? Se selviää pian.

KONNAJENGI-eteinen
Konnajengin valopilkkuja: maailman turvallisin eteinen tuo mieleen kohtauksen Jack Witikan upeasta elokuvasta Nukkekauppias ja kaunis Lilith (Suomi 1955).

Ilman ihanaa Bruce Campbellia ja nerokasta ”maailman turvallisinta eteistä” Konnajengi olisi selvä yhden tähden tapaus. Kuten Nancy toteaa Victorin kanssa viettämänsä illan päätteeksi: ”It couldn’t possibly have been worst.”

//edit 061014: Pohdittuani asiaa tulin siihen lopputulokseen, etten voi elää itseni kanssa, ellen pudota Konnajengin arvosanaa yhteen tähteen. Tällä mennään.

*****