Final Destination – viimeinen määränpää (2000) ja tappava pyykkiteline

FINAL DESTINATION poster
Final Destination (2000)

Final Destination – viimeinen määränpää (Yhdysvallat 2000) on erinomainen esimerkki elokuvasta, joka kannattaa katsoa silloin ja vain silloin, jos kuuluu sen ensisijaiseen kohdeyleisöön, eli teineihin tai niihin omituisiin ihmisiin, jotka jostain syystä tykkäävät katsoa teinikauhua vanhemmalla iällä.

40-henkinen koululuokka lähtee luokkaretkelle Pariisiin. Ennen kuin kone ehtii nousta, Alex (Devon Sawa) saa näyn, jossa kone joutuu massiiviseen onnettomuuteen. Alex hätääntyy ja poistuu koneesta kovalla metelillä. Muutama luokkaretkiläisistä seuraa – vahingossa tai tarkoituksella – Alexia. Ja kuinkas ollakaan, maan kamaralle jääneet ressukat saavat todistaa, kuinka Pariisin-kone räjähtää heti nousun jälkeen.

FINAL-DESTINATION-nujakka
Carter (vas.) ja Alex nujakoivat. Taka-alalla vasemmalla lentokonematkustajille käy huonosti.

Selviytyjät kokevat huojennusta, surua ja syyllisyyttä. Tunnesoppaa alkaa hämmentää myös pelko, kun selviytyjät alkavat yksi toisensa jälkeen menehtyä absurdeissa onnettomuuksissa. Alex saa omituisia etiäisiä jokaisen kuolemantapauksen yhteydessä. Hänestä alkaa näyttää siltä, että myös viime tingassa koneesta poistuneiden olisi ollut tarkoitus menehtyä lento-onnettomuudessa. Kuolo ei jää nuolemaan näppejään, vaan jahtaa selviytyjiä.

Teinikauhulle ominaiseen tapaan elokuva on täynnä epäuskottavia tilanteita ja logiikkavirheitä. Eritoten selviytyjien kuolintavat ovat niin hurtteja, että välillä pohdin, pitäisikö elokuvaa sittenkin katsoa kauhukomediana. Ymmärrän, että käsikirjoittajien on ollut vaikea keksiä, kuinka henkilöt saadaan menehtymään yksin ja pelottavan enteellisin tavoin, mutta voi huh… Liikenteeseen liittyvät vaaratilanteet ovat ihan päteviä, mutta vessan putkistosta puskeva, fataali mönjä ja tappava kupillinen vodkaa ylittävät parodiahorisontin parahultaisesti. Ja elokuvan lopulla nähtävä, kohtalokas pyykkiteline se vasta jotain onkin. Vai onko se sittenkin televisioantenni?

FINAL-DESTINATION-pyykkiteline
Ei, kyllä se on pyykkiteline.

Elokuva on erinomainen media karman lainalaisuuksien kuvaamiseen, parempi – minun mielestäni – kuin esimerkiksi kirjallisuus. Hyvä esimerkki elokuvasta, jossa karman vaikutuksen kuvaus on onnistunut hyvin, on Pilvikartasto – tai näin ainakin luulisin, sillä en voi väittää tajunneeni elokuvasta ensi katsomalla ihan kaikkea. (Pilvikartaston mainitseminen esimerkkinä on sinänsä hölmöä, sillä se pohjautuu romaaniin.) Leikkauksen ja näyttelijävalintojen avulla voidaan luoda hienovaraisia viittauksia asioiden kausaaliyhteyksiin. Myös Viimeisessä määränpäässä on tavallaan kyse jonkinlaisesta naiivista tulkinnasta siitä, kuinka karman laki toimii. Ideanraakileen ja lopullisen käsikirjoituksen välillä ei kuitenkaan ilmeisesti ole tehty minkäänlaista kehittelyä, vaan lähtöajatus on runtattu sellaisenaan käsikirjoitukseen ja edelleen valkokankaalle.

FINAL-DESTINATION-veitsi
Alex tekee kaikkensa, jotta poliisi ei kiinnittäisi häneen huomiota.

Usein elokuvista on aika helppo osoittaa tietty kohta, jossa oivaltaa, että ei tämä ole minun juttuni. Tässä elokuvassa tuo kohta tuli jo ensimmäisessä kohtauksessa, kun Alexin isä toteaa pojalleen: ”Seventeen and on the loose. Ten days in Paris. In the springtime! Live it up, Alex.” Tästä voisi päätellä, että elokuvan dialogista taitaa olla vastuussa sama porukka, joka kirjoittaa dialogia Salkkareihin. (Jaa mikä tässä sitten on vikana? Keinotekoisuus ja ehdoton vieraus luonnollisesta vuoropuhelusta. Repliikistä kuulee heti, että katsojalle on haluttu kertoa mahdollisimman tiiviissä muodossa, että Alex on 17-vuotias ja menossa Pariisiin kymmeneksi päiväksi. Aikaa tai kunnianhimoa ilmaisutavan hiomiseen sen sijaan ei ole ollut. Kukaan ei oikeasti sano, että huh, onpa jännää kun sinä 17-vuotias poikani olet nyt lähdössä 10 päiväksi Pariisiin luokkatovereidesi kanssa, älä jännitä, kyllä se hyvin menee.)

Jos tämän elokuvan kerronta on käsittämätöntä, vielä käsittämättömämpää on se, että jatko-osia tälle pökäleelle on tehty jopa neljä. Jatko-osat näyttävät tosin saaneen pääosin parempia arvosteluja kuin ensimmäinen osa. Ei sillä, että tämä erityisesti motivoisi katsomaan jatko-osia.

*****

Discshop DVD

Mainokset