Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989) arvostelu

Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun

Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989)

Pentti Linkolan Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989) sulkee erään ympyrän: sen myötä olen lukenut kaikki Linkolan yksin kirjoittamista teksteistä koostetut, ympäristöfilosofiset teokset. Kun Linkolan tuotantoa tarkastellaan kokonaisuutena, on myönnettävä, että eri teokset eivät kovinkaan paljon tuo uutta toisiinsa nähden; kun on lukenut yhden Linkolan tekstikokoelman, on tavallaan lukenut ne kaikki. Painotuksissa, tekstin tyylissä ja aihevalinnoissa on toki eroja, mutta nuo erot ovat pieniä ja pinnallisia. Aiheet ovat pysyneet 70-luvulta lähtien samoina: Linkola käsittelee teoksessa toisensa jälkeen ympäristön tilaa ja tulevaisuutta, vääjäämättömänä lähestyvää ekokatastrofia, teollisen yhteiskunnan vahingollisuutta ja ihmisen roolia ekosysteemissä.

Kuten kaikki Linkolan teokset, on myös Johdatus 1990-luvun ajatteluun erittäin kauniisti kirjoitettu. Yksi syy sille, että olen jaksanut lukea Linkolan tekstejä nide toisensa jälkeen, on hänen kielessään: hän on erittäin taitava, havainnollinen ja huolellinen kirjoittaja. Toki hänen teksteissään on tiettyä paatoksellisuutta, jota moni nykylukija varmasti pitää koomisena ja yliampuvana, mutta mitä sitten? Ironiaansa ja kevytmielisyyteensä tukehtuvalla 2010-luvulla on suorastaan ilo törmätä välillä ilmaisuun, jossa asiat otetaan sydänjuuria myöten tosissaan. Se muistuttaa siitä, että maailma on vaikea paikka ja että elämä ja sen katoaminen haudanvakavia asioita.

Linkola asettaa itsensä rohkeasti alttiiksi ja avaa tunteitaan:

[Linja-auto] kierteli Rautavaaran suurta pitäjää, joka siihen aikaan mainittiin maamme köyhimmäksi kunnaksi, ja poimi laihansitkeitä metsätyömiehiä reppuineen, sahoineen ja kirveineen talottomista rämeisistä tienhaaroista. Erään maitolavan luona, jossa ei näkynyt ketään, kuljettaja pysäytti ja sammutti moottorin, ja poistui rahastajatytön kanssa neljännestunniksi pienelle suolle syömään hilloja, jotka ikkunan läpi helottivat punakeltaisena mattona. Silloin minä tunsin, että rakastan tätä maata, pohjattomasti ja pakahduttavasti. Silloinkin minä itkin, onnesta.

Kun Linkolasta puhutaan paheksuen otsikoissa ja kahvipöydissä, ei kukaan muista näitä rakkaudentunnustuksia suomalaiselle luonnolle. Koko Linkolan ajattelu tulee näiden kautta paljon helpommin ymmärrettäväksi. Hän ei vihaa teollistunutta yhteiskuntaa vihaamisen takia, vaan siksi, että nykyaikainen elämäntyyli on tuhoamassa jotakin sellaista, mikä on hänelle äärimmäisen rakasta.

Vaan suurin osa Linkolan tekstistä keskittyy kuitenkin maailman peilailuun negatiivisen kautta – ja siinä hän vasta taitava onkin. Eräs teoksen mieleenpainuvimmista kohdista kuuluu näin:

Ja kaikesta huolimatta toivon, kun vanhenen, rukoilen palavasti, että varjeltuisin loppuun asti kuolemansynniltä nimeltä suvaitsevaisuus. Että varjeltuisin ikinä rantautumasta tuolle suloiselle pumpulirannalle, jolla velttouden ja helppouden seireenit ihanasti laulavat. Että en koskaan lakkaisi tuomitsemasta vääriä ja vahingollisia asioita, vääriä ja vahingollisia ihmisiä.

Suvaitsevaisuutta keskeisenä arvona korostaessamme unohdamme usein, että maailmassa on myös asioita ja asenteita, jotka ovat todellakin vahingollisia ja vaarallisia. On oma kysymyksensä määritellä, mitkä näihin asioihin kuuluvat – tässä vaiheessa riittää, että myönnämme niitä olevan. Tuleeko meidän suvaita myös niitä? Tuleeko meidän suvaita asioita, jotka ovat ristiriidassa tärkeinä pitämiemme periaatteiden kanssa ja jopa uhkaavat arvokkaina pitämiämme asioiden olemassaoloa? Linkolan puheenvuoro on arvokas muistutus siitä, että väärien asioiden suvaitseminen on vahingoksi.

Kyseisessä sitaatissa tulee ainakin ilmaisun tasolla esille myös Linkolalle ominainen ehdottomuus ja jyrkkyys. Hämmentävintä ja järkyttävintä hänen jyrkkyydessään on täydellinen välinpitämättömyys ihmisen luontaiselle pyrkimykselle mukavuuteen ja kevyeen elämään. Tämä kulminoituu Linkolan ajattelussa vahvaksi epäluottamukseksi tavallista ihmistä kohtaan. Massojen valinnanvapaus johtaa luonnon ja lopulta myös ihmislajin tuhoon:

Jos olisin julistaja, huutaisin, että meidän on päästävä irt demokratiasta, sillä me emme saa kuolla sukupuuttoon. Jos olisin tarkkailija, toteaisin, että jos me saamme diktatuurin, millaisen hyvänsä, me saamme ainakin hiukan aikalisää.

Tunnistan, että juuri tämä piirre Linkolan ajattelussa on vaikuttanut omaan maailmankatsomukseeni valtavan paljon. Opin lukioikäisenä hänen kirjoistaan ajatuksen siitä, että massat eivät osaa tehdä valintoja, jotka ovat koko elonkehän parhaaksi. Siksi päätäntävaltaa ei tule suuren mittakaavan päätöksissä antaa massoille – ei edes siinä määrin kuin edustuksellisessa demokratiassa annetaan. Massat etsivät omaa mukavuuttaan ja helppoa elämää itselleen ja kenties jälkeläisilleen; sen järki ja moraali eivät riitä huomioimaan oman välittömän elinpiirin ulkopuolisen maailman parasta. Tästä ajatuksesta en ole luopunut vieläkään, vaikka se kovin epätrendikäs onkin.

Toisaalta Linkola myös näkee, että mukavuudet ja yltäkylläisyys ovat ihmislajille pahaksi:

[K]aikki ihmisen perinnölliset ominaisuudet, käyttäytymiskaavat, lahjat, tarpeet ja reaktiot, on ohjelmoitu taisteluasemaan – taisteluun, ponnisteluun aineellisen elintason turvaamiseksi. Ihminen on ohjelmoitu puutteeseen, puute on hänen pohjimmainen perustarpeensa. — — [P]uutteessa ja ahdingossa ihminen on loistavimmillaan, ja silloin hänen elämänuskonsa ei murru. Väestötieteilijät tietävät, että sodan syttyessä itsemurhat loppuvat kuin naulan kantaan.

On selvää, että tällainen ajatus on harvan nykyihmisen mieleen. Toisaalta ympärillä vellova todellisuus viittaa siihen, että Linkola on myös tässä asiassa oikeassa. Ihminen todellakin on parhaimillaan silloin, kun hän joutuu ponnistelemaan ja kun häntä haastetaan. Ilman ulkoista painetta emme saavuta mitään. Ajatus (hyvästä) elämästä ikuisena kamppailuna on kieltämättä epämukava, ja sitä on monen nykyihmisen vaikea hyväksyä – myös minun. Se, että totuus on epämukava, ei kuitenkaan tee siitä yhtään vähemmän totta.

Johdatus 1990-luvun ajatteluun on takuuvarmaa perus-Linkolaa. Hän on katkerampi kuin uransa ensimmäisten teostensa tekstejä kirjoittaessaan, muttei kuitenkaan yhtä masentunut kuin viime vuosikymmenellä julkaistun Voisiko elämä voittaa -teoksen muotoutumisen aikaan. Olen tyytyväinen siihen, että teos tuli luettua, mutta omien Linkola-suosikkieni joukkoon tämä ei nouse.

Toivon, että Pentti jaksaisi julkaista vielä jotakin, sillä tosiaankin:

Meidän on pakko oppia tajuamaan, että elämän pahin vihollinen on liika elämä, liika ihmiselämä.

Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989)
Lukuhaasterasti: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
Mistä peräisin: Omasta hyllystä, myyntiin.

Mainokset
Kategoria(t): Kirja-arvostelu, Arvostelu | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Kirottu 2 (2015) arvostelu

Kirottu 2 (2016)

Kirottu 2 (The Conjuring 2, Yhdysvallat 2016) jatkaa Kirottu– ja Annabelle-elokuvista tuttujen Ed ja Lorraine Warrenin tarinaa. Odotukseni elokuvan suhteen olivat korkealla: elokuvan trailerissa vilahteleva nunnahahmo näytti poikkeuksellisen pätevältä kammotukselta. Kuten muutkin Warrenien pariskuntaa kuvaavat elokuvat, myös Kirottu 2 pohjautuu (oletettuihin) tositapahtumiin. – Warrenit tulivat elokuvayleisöille tutuiksi alun perin The Amityville Horror -kauhuklassikosta (jota en itse ole vieläkään nähnyt – noloa kyllä).

Kirottu 2:n tarinassa kohdataan kaksi yliluonnollista kammotusta. Toinen elokuvan kummituksista on englantilaista perhettä poltergeistin tavoin kiusaava vanhan miehen henki. Toinen puolestaan on Warreneita jo pidempään vaivannut demoninen nunnahahmo. Kirottu 2:n kunniaksi on sanottava, että elokuvan molemmat möröt ovat todella pelottavia. Kirottu 2:n vahvuus ovat erinomaiset säikyttelykohtaukset. Erityisesti nunnahahmo on todella onnistunut luomus. Näiden lisäksi elokuvassa nähdään riivattu pikkutyttö Janet (Madison Wolfe), joka asettaa The Conjuring 2:n samaan jatkumoon Manaajan ja muiden riivausklassikoiden kanssa.

Riivauksen uhri on englantilainen pikkutyttö Janet.

Warrenien toiminnassa yhdistyvät hämäräperäinen mediumismi, jonka Lorraine on saanut syntymälahjana, ja katolilainen manausperinne, jota tulkitaan ja toteutetaan hyvin vapaaseen tyyliin. Ajoittain Warrenien uskollisuus katolilaiselle traditiolle jopa naurattaa: Lorraine viettää vapaa-aikaansa lähinnä Raamattua lueskellen, ja Patrick todistelee omaa kyvykkyyttään aaveiden karkottajana esittelemällä möröille hienoa ristiriipustaan ja laskettelemalla latinankielisiä loruja sujuvasti ulkomuistista. Ristinheilutusta ja huonosti lausuttua latinaa on nähty kauhuelokuvissa jo niin paljon, että nämä jutut tuntuvat väkisinkin huvittavilta.

Warrenit tietävät, että aavejahdeista kannattaisi pitää välillä taukoa.

Sinänsä hauska ratkaisu on se, että elokuvan pääpahis eli demoninunna herjaa omalla ulkomuodollaan nimenomaan Warrenien uskoa. Koska nunnassa ruumiillistuvat monet kristilliset hyveet, voidaan rappeutuneena ja pahantahtoisena nunnana esiintyvää demonia pitää äärimmäisenä herjauksena katolilaista uskoa kohtaan. – Kauhugenressä on toki väännetty luostarin henkilökunnasta irvikuvia jo vuosisatoja aina Matthew Lewisin The Monk -romaanista lähtien, eikä Kirottu 2:n demoninunnassa siis sinänsä ole mitään uutta. Hahmo on yksinkertaisesti vain todella hyvin toteutettu.

Noin muutoin Kirottu 2 ei ihmeemmin lämmitä. Kahden riivaajahahmot tarinalinjojen yhdistäminen ei käy aivan ongelmattomasti. Elokuvaan sotkettu CGI on paikoin niin todella halvan näköistä. Pikaisesti elokuvassa vilahtavaksi, lastenrunon ”Kieroksi mieheksi” (”The Crooked Man”) on palkattu upea Javier Botet, mutta kuten Maman tapauksessa, hänen outo rankansa on peitetty kehnon CGI:n alle. Myös elokuvan demoninunna ottaa osumaa turhasta CGI:stä: Bonnie Aaronsin kolhot kasvot olisivat olleet pelkän corpsepaintin myötä aivan tarpeeksi pelottavat.

Kirottu 2:n säikyttelykeinot ovat perinteisiä mutta tehokkaita.

Bonnie Aaronsin ja Javier Botetin lisäksi myös elokuvan pääosan esittäjät ansaitsevat kiitosta. Lorraine Warrenina nähtävä Vera Farmiga on taas kerran yksinkertaisesti ihana, eikä Ed Warrenia esittävä Patrick Wilsonkaan ole yhtään hullumpi. Erityisesti Patrick Wilsonin esittämä Elvis-cover elokuvan loppupuolella tuo kuvioon mukavaa lämpöä.

Elokuvan demoninunnasta ollaan kuulemma tekemässä spin-offia: The Nun -elokuvan pitäisi saapua elokuvateattereihin heinäkuussa 2018. Tavallaan nämä Wanin tekeleet jo puuduttavat, mutta The Nun kiinnostaa.

Montakohan uutta Wan-elokuvaa ehdimme nähdä ennen sen ensi-iltaa?

*****

Kirottu 2 DVD @ Discshop
Kirottu 2 Blu-ray @ Discshop
Kirottu 2 VOD @ Discshop
Kirottu 2 HD VOD @ Discshop

Kategoria(t): Elokuva-arvostelu, Arvostelu | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Minimalism (2015) arvostelu ja taas vähän KonMarista

Minimalism 2015 dokumentti

Minimalism (2015)

Minimalism: A Documentary About the Important Things (Yhdysvallat 2015) on dokumentti länsimaisesta, tavaran kyllästämästä elämäntavasta ja ihmisistä, jotka ovat hylänneet tämän elämäntavan. Dokumentti keskittyy kahden minimalistisen elämäntavan valinneen kaveruksen, Ryan Nicodemuksen ja Joshua Fields Millburnin ajatuksiin ja kiertuematkaan ympräri Amerikkaa. Nicodemus ja Milburn ovat kirjoittaneet valinnoistaan ja elämäntavastaan Everything That Remains -kirjan ja kiertävät dokumentin mittaan promotoimassa teostaan ja puhumassa minimalistisesta elämäntavasta.

Dokumentissa on vahvasti kapitalismikriittinen perusvire. Ihmisten tarve ostaa jatkuvasti enemmän, hienompaa, kalliimpaa ja parempaa nähdään dokumentissa pakonomaisena oman statuksen kiillotuksena ja epätoivoisena yrityksenä täyttää omaa sisäistä tyhjyyttä. Perusajatus on se, että yritämme jatkuvalla ostamisella tehdä elämästämme onnellista ja hyvää, vaikka tosiasiassa onni ja laadukas elämä eivät ole riippuvaisia tavaroista.

Milburnin ja Nicodemuksen ajatuksissa on paljon samaa kuin japanilaisen Marie Kondon luomassa KonMari-metodissa. Molemmissa ajatussuuntauksissa kehotetaan kyseenalaistamaan jokaisen esineen tarpeellisuus ja järjestämään elämä siten, että arki pyörii mahdollisimman vähäisellä tavaramäärällä. Näin elämästä tulee kevyempää ja yksinkertaisempaa.

Ryan ja Joshua, minimalismin airueet.

KonMari-skenessä ollaan yleisesti ottaen tarkkoja siitä, että KonMaria ja minimalismia ei samasteta toisiinsa. Minimalismi nähdään ainakin KonMari-piireissä elämäntapana, jossa pyritään omistamaan mahdollisimman vähän esineitä. KonMari puolestaan nähdään ajatukseksi siitä, että säilytetään ainoastaan ne esineet, jotka tuottavat iloa.

Nämä lähestymistavat ovat näennäisesti hyvin lähellä toisiaan, mutta käytännössä niiden välillä on suuri ero. Esimerkiksi laajaa kirjastoa tai kenkäkokoelmaa tulisesti rakastava ihminen saa Marie Kondolta synninpäästön – kunhan kokoelman jokainen esine tuottaa iloa. Minimalistiseen elämäntapaan tämä ei mahdu. Tavaroiden vähäinen määrä nähdään itseisarvona.

Tai näin ainakin luulin ennen kuin katsoin Minimalism-dokumentin. Nyt en enää ole lainkaan varma, mitä minimalismi oikein on. Ajoittain dokumentissa minimalismi samastetaan tavaroiden vähäiseen määrään, toisinaan taas siihen, että vain tärkeät ja iloa tuottavat esineet säilytetään. Kumpi sitten on minimalismin ydin? Tämä jää dokumentin myötä epäselväksi. Olen hämilläni.

Minimalism-dokumentissa esitellään Life Edited -koteja.

Dokumentissa olisi ehkäpä voinut tuoda voimakkaammin esille sitä, että kukin toteuttaa minimalismia omalla tavallaan. Dokumentissa haastatellaan kaveria, joka on karsinut oman omaisuutensa 51 esineeseen ja viettää kiertolaiselämää: hänellä ei ole pysyvää kotia, vaan hän vaihtaa kaupunkia ja jopa maata sen mukaan miltä tuntuu. Kahteen laukkuun mahtuvaa omaisuutta on helppo kantaa muutoissa mukana.  Mahtavaa, että hän on löytänyt itselleen sopivan elämäntyylin – mutta ehkäpä dokumentissa olisi voinut painottaa, ettei tämä elämäntyyli ole mikään minimalismin ultimaattinen ihanne ja tavoiteltava päätepiste. Jokainen saa(nee?) karsia tavaramäärän juuri itselleen sopivaksi.

Ylipäätään dokumentista jää vahvasti se vaikutelma, että sen todellinen tarkoitus ei ole käsitellä monipuolisesti minimalismia ilmiönä, vaan pikemminkin markkinoida Nicodemuksen ja Milburnin brändiä ja kirjaa. Tämä on vahvasti ristiriidassa elokuvan kapitalismi- ja mainoskriittiseen eetokseen nähden. Jos dokumentissa olisi kerrottu, että Nicodemuksen ja Milburnin kirjasta syntyvät tulovirrat ohjataan vaikkapa hyväntekeväisyyteen, olisi tilanne ratkaisevasti toisenlainen. Nyt vaikutelma on kuitenkin ristiriitainen: ensin kritisoidaan yhtiöiden markkinointiviestintää, kapitalistista järjestelmää ja kuluttajien yrityksiä kasvattaa omaa tulotasoaan – ja sen jälkeen seurataan kirkkain silmin, kuinka kaksi kaveria brändäävät taitavasti omaa versiotaan minimalismista – ja tekevät brändillään rahaa.

Näinkin voi asua.

Mietin dokumentin myötä jälleen kerran omaa suhdettani materiaan. Vaikka KonMarin ja oman maritusprosessin myötä asiaa on tullut pohdittua paljon, löysin Minimalism-dokumentin myötä jälleen uusia näkökulmia asiaan. KonMarin fokus on selvästi olemassa olevien tavaroiden käsittelyssä ja karsimisessa. Minimalism-dokumentissa taas painotetaan sitä, kuinka ja miksi tavarat alun perin asuntoon tulevat. Huomasin, että dokumentissa kuvattu pakonomainen ostaminen on aina ollut minulle vierasta. En ole vaivautunut koskaan toteuttamaan Project 333 -haastetta, koska taidan elää jatkuvasti sen sääntöjen mukaan. Olen suorastaan laiska ostosten tekijä, ja olen aina harkinnut kaikkia hankintojani huolellisesti. Siksi ollen KonMarin omaksuminen on käynyt minulle helpommin kuin monelle muulle, ja Minimalism-dokumentissa kuvattu pakkomielteinen ostotarve tuntui hyvin vieraalta.

Dokumetissa jätettiin käsittelemättä täysin asia, joka aiheutaa KonMari-skenessä jatkuvaa keskustelua: kuinka hankkiutua eroon tavarasta, joille ei voi itse enää tarjota kotia? Kysymys on vaikea. Moni liittää sekä minimalistiseen elämäntapaan että KonMariin ekologisia ja eettisiä ihanteita. Kuinka ne toteutuvat, jos käyttökelpoista tavaraa heitetään roskiin? Ihmisillä on nurkissaan valtava määrä tavaraa, joille jollakulla periaatteessa saattaa olla käyttöä: vanhoista lakanoista voi tehdä matonkuteita ja VHS-kasettien nauhoista askarella jotakin hauskaa. Vanhat petivaatteet kelpaavat varmaankin löytöeläinkotiin. Mutta kuinka löytää se yksi miljoonasta, joka näitä turhiksi käyneitä, pääasiallisen käyttöarvona menettäneitä esineitä todella tarvitsee? Ja kuinka kuljettaa tavarat vastaanottajalle, jos omaa autoa ei ole? Miten paljon ihmisen täytyy nähdä vaivaa voidakseen hankkiutua tavarasta eroon ”eettisesti”, ja missä vaiheessa tavaran saa hyvällä omallatunnolla heittää roskikseen?

Dokumentissa haastatellaan Project 333:n luojaa Courtney Carveria.

Näihin kysymyksiin ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia. Tosiasia on, että jos kotoa löytyy satoja poistettavia esineitä, ei kukaan jaksa ruveta myymään niitä erikseen kirpputorilla – puhumattakaan VHS-nauhoista ja vanhoista Kuukausiliitteistä, joiden kysyntä on äärimmäisen marginaalista. Juuri tavarasta eroon hankkiutumisen vaikeus muodostuu usein marituksen tai minimalistisen elämäntavan aloittamisen esteeksi. Tämä on minimalismin ”pimeä puoli”, jota mielestäni olisi pitänyt myös käsitellä dokumentissa.

Kaikkiaan dokumentti oli kaikessa yksinkertaisuudessaan omaan makuuni liian yksioikoinen. Dokumentissa esitetään ongelma – liika tavara ja yleinen länsimaisen elämäntavan tyhjyys – ja siihen ratkaisu – minimalismi. Simple as that. Tiedättekö, mikä minulle tulee tästä mieleen? Ostos-TV. Puuttui vain, että dokumentin lopussa olisi kehotettu katsojaa tilaamaan Nicodeumuksen ja Milburnin uusin kirja tai hintavat liput heidän seuraavaan esiintymiseensä. Minimalism ei ole dokumentti, se on myynninedistämistä.

*****

Kategoria(t): Elokuva-arvostelu, Arvostelu | Avainsanat: , , , , , | 4 kommenttia