Guns N’ Roses ja minä, osa 2: Use (and Lose) Your Illusion

Kirjoitin viime viikolla Guns N’ Rosesista. Muistatteko vielä tämän kuvan?

Guns N' Roses It's So Easy
Tätä katsellessa tulee aina hyvä mieli.

On ihanaa katsella Guns N’ Rosesin musiikkivideoita näiltä ajoilta. Vaikka W. Axl Rose oli epäilemättä jo näihin aikoihin hyvin hankala ihminen, videoista huomaa, että jätkät ovat kavereita keskenään. Hyvä esimerkki on vuonna 1988 julkaistu Sweet Child O’Minen video, jossa pojat ovat niin kauniita, nuoria ja viattomia että melkein itkettää.

(Ei mietitä tässä vaiheessa pahojen kielten puheita Axl Rosesta ja Erin Everlystä, jonka inspiroimana Rose kirjoitti Sweet Childin lyriikat. Siis niitä puheita, joiden mukaan Rose pieksi Everlyä säännöllisesti ja taisipa kerran jopa perseraiskata tämän. Ei mietitä tätä nyt, jottei nätti biisi mene pilalle. She’s got eyes of the bluest skies, as if they thought of rain; I’d hate to look into those eyes and see an ounce of pain.)

Kului vuosi. Guns N’ Rosesin suosio kasvoi, puitteet komistuivat. Vuonna 1989 Geffen oli valmis panostamaan enemmän bändin promoamiseen. Patience on kuvattu laadukkaammalle filmille kuin aiemmat pulivideot. Mukana on palkattuja näyttelijöitä – ei pelkästään bändin jäsenten tyttöystäviä ja koiria, kuten Sweet Child O’Minen videolla. Kyseessä on eräänlainen perinteisen ”bändivideon” ja kertovan, lyhytelokuvamaisen musiikkivideon välimuoto.

Video on ihana, mutta outo. Sen näytellyistä kohtauksista on hankala saada tolkkua. Eikö hotellin siivouspalvelu pelaa, vai miksi Duff McKagan vie kahvitarjottimen respaan? Miksi Axl Rose hajottaa hienosti välkkyvän puhelimen – ja mitä hän tekee kahdella mikrofonilla? Miksi Slash kieltäytyy sitkeästi kiinnittämästä huomiota hotellihuoneessaan haparoiviin, vähäpukeisiin naisiin ja sen sijaan hyväilee lemmikkiboaansa? Onko asialla jokin esoteerinen merkitys? Mukana on jo merkkejä siitä suureellisesta surrealismista, joka leimaa Guns N’ Rosesin tunnetuimpia musiikkivideoita.

Vuonna 1991 julkaistujen Use Your Illusion I– ja Use Your Illusion II -albumien myötä eetteriin purkautui eeppisten supervideoiden trilogia, joiden olisi ilmeisesti tarkoitus muodostaa yhdessä jonkinlainen juonellinen tai ainakin temaattinen kokonaisuus. Nämä videot olivat Don’t Cry, November Rain ja Estranged, joista kaksi viimeksi mainittua keikkuvat yhä tänäkin päivänä maailman kalleimpien musiikkivideoiden listalla. Kustakin videosta on vaikea hahmottaa sisäistä logiikkaa, puhumattakaan siitä, että kaikkien kolmen videon välillä voisi havaita jonkinlaisen temaattisen tai kausaalisen jatkumon (sanoi videoiden pääsuunnittelija Axl Rose asiasta mitä tahansa). Ei anneta sen haitata – nämä videot ovat kaikessa megalomanisuudessaan upeita reliikkejä ajalta, joka ei koskaan palaa.

Videoista tunnetuin on varmasti November Rain, jota melankolisen perusvireen, omituisen juonikulun ja yliampuvien Kristus-viittausten vuoksi voisi kenties erehtyä luulemaan Alejandro Jodorowskyn ohjaamaksi lyhytelokuvaksi.

Jos November Rainin video jostain kertoo, niin siitä, kuinka vanhakantainen, turvallinen ja tylsä yhtye Guns N’ Roses oli.  Viimeistään Use Your Illusion -albumien julkaisemisen jälkeen suurten yleisöjen mielenkiinto kääntyi viattomasta, suureellisesta ja suoraselkäisestä hard rockista kohti sarkastista ja itsetuhoista alternativea. Kun Guns N’ Roses repesi lopullisesti liitoksistaan vuonna 1994, kaatui kirkasotsainen stadionrock suoraan hautaansa.

Miettikääpä. Guns N’ Roses oli tähänastisen uransa aikana julkaissut vain kaksi sellaista kappaletta, jotka herättivät suuressa yleisössä edes jonkinlaista paheksuntaa ja hämmennystä. Nämä kappaleet ovat One In A Milloin, jossa käytetään n-sanaa (ja joka IMHO kuuluu soundinsa puolesta bändin parhaisiin kappaleisiin)…

…ja coverbiisi Look At Your Game, Girl, jonka sensaatioarvo ei liity itse kappaleeseen, vaan sen säveltäjään. Kuunnelkaa tämä ja ihastelkaa, miten kaunis biisi on. Sen jälkeen voitte googlettaa lisätietoja. (Muistaakseni Geffen lupaili jo 90-luvulla, että kappale poistettaisiin The Spaghetti Incidentin uusilta painoksilta. Elämme vuotta 2016, ja biisi on edelleen tietääkseni kaikissa levyn painoksissa.)

Minun mielestäni tämä on aika kesyä. Mä rakastan Guns N’ Rosesia, mutta samalla on myönnettävä, että 90-luvun alun kontekstia vasten se oli äärimmäisen perinteinen ja vaaraton, sanalla sanoen 80-lukulainen yhtye.

Jos Guns N’ Roses edusti vanhan ajan loppua, kiteytyi uuden ajan alun henki Nirvanan musiikissa ja julkisuuskuvassa. Pidän molempien bändien musiikista, joskin Nirvanaa olen oppinut kuuntelemaan vasta hiljattain. Tavallaan koen Nirvanan pessimistisen ja ahdistuneen filosofian enemmän omakseni kuin Guns N’ Rosesin yksinkertaisen ja kaikessa paheellisuudessaan viattoman maailmankuvan. Kyse ei ole omasta valinnastani; asia vain on näin. Guns N’ Rosesin maailma on minulle kuin kristinusko – jotain yksinkertaista ja kaunista, joka on kuitenkin oman perusluonteeni vuoksi minulta iäisesti suljettu.

Palataan vielä Use Your Illusion -videotrilogiaan. November Rain on kaikille tuttu, sen sijaan melko harva on nähnyt trilogian viimeisen osan eli Estrangedin. Sen kuvaaminen kustansi huimat neljä miljoonaa dollaria – siis lähes kolme kertaa niin paljon kuin November Rainin tuotanto. Tässä ei ole mitään järkeä: suosionsa huipulla patsasteleva yhtye tekee koko uransa kalleimman musiikkivideon, jota kukaan ei näe.

Estranged on naiiveine leikkauksineen, kummallisine efekteineen ja lentokonedelfiineineen niin outo, että siihen on vaikea suhtautua vakavissaan. Kenties se ei ole tarkoituskaan? Ehkä sillä luovalla neroudella, joka Guns N’ Rosesin takana piili, oli sittenkin aavistus siitä, että sen aika lähestyi vääjäämättä loppuaan? Jotain tämän suuntaista olen lukevinani Estrangedin mahtipontisesta videosta, joka on – uskokaa tai älkää – vielä November Rainiakin dadaistisempi.

Silmiinpistävin ero Estrangedin ja kahden muun Illusions-albumin juonellisen (”juonellisen”) videon välillä on englanninkielisten käsitteiden sanakirjamääritelmät, joita vilahtelee siellä täällä pitkin Estranged-videota. Videon avaa illusion-käsitteen määritelmä: perception of something objectively existing in such a way as to cause misinterpretation of its actual nature. Seuraa vajaan kymmenen minuutin mittainen, äärimmäisen sekava tarina: Hopeapajut huojuvat tuulessa. Poliisit piirittävät Axl Rosen taloa. Matt Sorum näyttää hiton hyvältä henkseleissä, ilman paitaa, nahkahanskat käsissään. Axl Rose irtautuu ruumiistaan. Delfiinit uivat ulos lentokoneesta. Slash soittaa sooloa Sunset Stripille asennetulla liukuhihnalla. Axl Rose hyppää öljytankkerin kannelta mereen. Izzy Stradlinin tilalle palkattu Gilby Clarke heittää perään pelastusrenkaan, jonka Axl viskaa mielenosoituksellisesti luotaan. Slash soittaa sooloa meren rannalla kuin kuohusta noussut karvainen Venus. Video päättyy disillusion-käsitteen määritelmään – to leave without illusion or naive faith or trust – ja Rosen käsin kirjoittamaan kehotukseen, joka kumoaa Use Your Illusion -levyn nimessä annetun käskyn: Lose your illusions.

Use your illusion, ”käytä mielikuvitustasi” – tällaista maksiimia Guns N’ Roses ja sen iäkkäämmät hengenheimolaiset edustivat. Lose your illusions, ”älä elättele naiiveja kuvitelmia” – tämä oli uuden, nousevan, kyynisen ja syntymästään saakka ahdistuneen polven ajattelua.

Ehkä juuri tuo viattomuus, joka Estranged-videon myötä hylätään ja kielletään, on se elementti, joka Guns N’ Rosesin musiikissa minuun vetoaa. Että joku uskaltaa olla konstailematta ja kirkkain silmin sitä mitä on, välittämättä maailman mielipiteistä, vailla kyynisyyttä ja ironiaa. Olen pilaantunut ihmisenä jo kauan sitten siinä määrin, etten pystyisi tällaiseen itse, mutta sitäkin mukavampaa on katsella sivusta, kun joku toinen tekee sen minun puolestani.

I bought me an illusion and I put it on the wall
I let it fill my head with dreams and I had to have them all
But oh the taste is never so sweet as what you’d believe it is
Well I guess it never is
It’s these prejudiced illusions
T
hat pump the blood to the heart of the biz

Palataan Guns N’ Rosesin pariin vielä kerran. Ensi viikolla funtsailen niitä aikoja ja vaiheita, jotka koittivat klassisen kokoonpanon hajaantumisen jälkeen.

Mainokset

Guns N’ Roses ja minä, osa 1: Kuinka rock-musiikki teki minusta elitistin

Heroiinipäiväkirjan Guns N’ Roses -anekdootit saivat nostalgiahermoni kutiamaan sen verran kirpeästi, että päätin kipasta kirjastoon lainaamaan bändistä kertovan Watch You Bleed -historiikin. Heti kun olin saanut niteen näppeihini, huomasin luonnostelevani mielessäni kirjasta kertovaan blogijuttuun liitettävää alustusta siitä, mitä kyseinen bändi minulle oikeastaan merkitsee.

Kun alkaa suunnitella kirjasta kertovaa tekstiä ennen kuin on aloittanut kirjan lukemista, käsittelee valmis teksti todennäköisesti jotakin aivan muuta kuin itse kirjaa. Päätin antaa suosiolla periksi ja kirjoittaa kirja-arvostelun introksi postauksen, jossa valotan omaa historiaani Guns N’ Roses -fanityttönä. Alustuksesta kasvoi niin laaja tekstimassa, että päätin lopulta lohkoa sen kolmeen postaukseen. Ensimmäinen niistä on tässä; loput julkaisen lähiviikkoina. (Myös Watch You Bleedistä on luvassa juttua myöhemmin.)

Guns N’ Roses oli ensimmäinen bändi, jonka valitsin itse. Ennen sitä musiikinkuuntelutottumukseni olivat määrittyneet pitkälti alakouluikäisiin kohdistetun markkinointiviestinnän (Spice Girls!!!) ja vanhempieni levykokoelman (Hector, Pekka Streng, King Crimson, Pink Floyd…) kautta. Oli vuosi 1997, kun sain isoveljeltäni nivaskan vanhoja Suosikkeja ja rock-julisteita. Melkein puolet pinkan julisteista esitti minulle ennestään tuntematonta bändiä, jonka ulkoisessa olemuksessa yhdistyivät rouhea kapinallisuus ja silkkinen, glam-vivahteinen feminiinisyys. Pyysin veljeltäni lainaan kaikki bändin julkaisemat albumit. Pian tapetoin huoneeni rispaantuneilla julisteilla. – Joo, mä tunnustan: kiinnostuin Guns N’ Rosesista alkuaan sen vuoksi, miltä bändi näytti. Ja sehän näytti tältä:

early guns n roses
Nice boys don’t play rock n’ roll!

Pidin bändin musiikissa ennen kaikkea siitä, kuinka voimakkaasti tunnelma saattoi vaihdella saman kappaleen puitteissa. Kappaleet tuntuivat kertovan kokonaisia tarinoita – oli alku, keskikohta ja loppu. Sävy muuttui toisinaan biisin loppupuolella lähes päinvastaiseksi alkuosaan nähden. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, että ilmiölle on nimi: kooda.

Esimerkkejä tällaisesta rakenteesta ovat muun muassa Sweet Child O’Mine (jonka alkuriffin nuotit tapailin suurella vaivalla kosketinsoittimistani nakuttaakseni ne sitten peukalot rakoilla Nokia 3210:n soittoäänisovellukseen), November Rain (jonka nimestä nappasin itselleni ensimmäisen ja viimeisen nettialiakseni – jep, juuri sen, jota käytän yhä tänäkin päivänä. Nyt te tiedätte!), Estranged (joka oli vuosikausia mielestäni paras biisi koko maailmassa), Locomotive (joka on tällä hetkellä suosikkini GN’R:n tuotannosta), Coma, Patience – tai Rocket Queen (joka ei sitten ole safe for work ja jonka kitarasoolo tuo ainakin minun mieleeni Pink Floydin ja David Gilmourin).

Koska edustan ns. Spice Girls -sukupolvea, olen poikkeuksellisen perso karikatyyreille ja voimakaspiirteisille hahmoille. Myös Guns N’ Rosesissa minua kiehtoivat jäsenten erilaiset persoonallisuudet. Laulaja ja keulahahmo W. Axl Rose oli feminiininen, spontaani ja kiivas. Soolokitaristi Slashista huokui outo ujouden ja voimakkaan tunteellisuuden yhdistelmä. Rauhallinen basisti Duff McKagan tasapainotti kahden keulakuvan välistä kitkaa ja lauloi nätisti taustoja. (Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, ettei McKagan ollut luonnostaan flegmaattinen. Hän oli noihin aikoihin kellon ympäri niin kännissä, että pysyi tuskin tajuissaan. Gallona vodkaa päivässä pitää kenet tahansa coolina.) Alkuperäisen rumpalin Steven Adlerin kasvoilla oli uhkea kestohymy, eikä hän suostunut koskaan käyttämään paitaa. Kakkoskitaristi Izzy Stradlin pakeni kameroita lavasteisiin löpsöhattu päässään, varpaisiinsa tuijotellen.

Lempijäseneni oli Duff McKagan ja kallein aarteeni häntä esittävä, repaleinen A3-juliste. Kuvassa oli jäljellä ripaus varhaisen GN’R:n teatraalisesta glam-ilmeestä: farkkuliiviin pukeutuneen McKaganin silmissä on kevyt kajal-rajaus ja kädessä muovinen leikkipyssy. Googletin kyseistä kuvaa tätä tekstiä varten pitkään ja hartaasti. Kun lopulta luovutin, tunsin, että internet on pettänyt minut.

Löysin onneksi muita otoksia samasta tilanteesta. Esimerkiksi It’s So Easy -singlen kansi on peräisin samasta sessiosta:

its so easy
Guns N’ Roses, 1987. Vasemmalta: Steven ”en-halua-käyttää-paitaa” Adler, Izzy ”en-halua-olla-täällä” Stradlin, W. Axl ”dude-looks-like-a-lady” Rose, Slash tuttipulloineen ja oma hunajapullani Duff McKagan.

Voiko levy-yhtiön haastaa oikeuteen harhaanjohtavasta markkinoinnista, mikäli levyn kansi ei vastaa sen sisältöä? Bändi näyttää kuvassa enemmän Poisonilta kuin, no, itseltään. Slashilla ei ole silinteriä. Adler näyttää olevan selvin päin ja voivan hyvin – ilmeisesti kohtalokas heroiiniputki ei ole vielä alkanut. Axl Rosen tukassa on kevyt tupeeraus – ja hee-eei, onko tuo luomiväriä…? Poikien korvantaustat ovat vielä märät – ja samalla he elävät tietämättään Guns N’ Rosesin kulta-aikaa. Kun yhtye vielä toimi tällä kokoonpanolla, se oli luomisvoimaisimmillaan ja teki ylivoimaisesti parhaat kappaleensa.

Toinen mieleeni erityisesti painunut kuva, joka koristi huoneeni seinää 90-luvun lopussa, oli Use Your Illusion -albumien promojuliste.

guns n roses poster
Guns N’ Roses, 1991.

Juliste pääsi huoneeni paraatipaikalle kahdesta syystä: koska se oli iso ja koska se oli painettu hyvälaatuiselle, kiiltävälle paperille. Muuta hyvää julisteessa ei sitten olekaan. Itse valokuvassa on pielessä melkein kaikki mahdollinen. Vaikka kuvan yläreunassa ja keskellä on tolkuttomasti tyhjää tilaa, on Duff McKaganista mahtunut kuvaan vain yksi kolmasosa. Axl Rosea ei kuuna kullan valkeana arvaisi bändin laulajaksi. Hän näyttää hämmentyneeltä kantrimuusikolta, joka on eksynyt väärään kuvausstudioon eikä uskalla huomauttaa, ettei hänellä ole mitään tekemistä valokuvattavana olevan, huonosti käyttäytyvän rock-bändin kanssa. Izzy Stradlin häpeää yhtyeensä ylipaisunutta ja pömpöösiä olemusta niin paljon, että yrittää muuttua näkymättömäksi. Slash näyttää revenneissä Leviksissään pehmopornolehteä varten viinapalkalla poseeraavalta, semisti alkoholisoituneelta miesmallilta. (Jack Daniels -pullon ja Marlboro-askin etiketit on sentään käännetty diskreetisti piiloon.)

Merkillepantavinta kuvassa on se, kuinka laajalle alueelle bändin jäsenet ovat levittäytyneet. Aivan kuin he eivät sietäisi olla kosketusetäisyydellä toisistaan. Klassisen kokoonpanon jäsenet ovat jakautuneet kuvassa kahteen klikkiin: McKagan, Slash ja Stradlin ovat asettuneet kuvan etualalle, Rose puolestaan patsastelee yksin takavasemmalla. Bändin uudet jäsenet Matt Sorum ja Dizzy Reed muodostavat Rosen ja muiden vanhojen jäsenten välille hiljaisen muurin.

Valokuvan asetelma kertoo hämmästyttävän paljon jäsenten välisistä ristiriidoista. Jos julistetta vertaa kahteen ylempään 80-luvulla otettuun valokuvaan, on ero selvä. 80-luvulla Guns N’ Roses oli bändi. Kun Use Your Illusionia nauhoitettiin ja promottiin, se ei enää sitä ollut – se oli muuttunut ammattimuusikoiden, luonnevikaisten, alkoholistien ja narkomaanien eripuraiseksi yhteenliittymäksi, joka pysyi kasassa vain täyttääkseen jo sovitut velvoitteensa.

Once there was this rock n’ roll band rollin’ on the streets
Time went by and it became a joke
We just needed more and more fulfilling
Time went by and it all went up in smoke

Vuonna 1997 en osannut tehdä bändin poseerauksista tällaisia huomioita. Minusta bändi oli joka suhteessa älyttömän siisti. Kuuntelinkin seuraavat kolme tai neljä vuotta pelkästään Guns N’ Rosesia. En omistanut muita levyjä kuin GN’R:n albumit – en tarvinnut mitään muuta. (Jos aivan tarkkoja ollaan, en omistanut edes niitä; kuuntelin isoveljeltä lainaamiani GN’R-ceedeitä. Use Your Illusion II -levyn 12. raidan kohdalla oli paha naarmu, enkä sen vuoksi voinut kuunnella You Could  Be Minea paria ensimmäistä sekuntia pidempään. Siksi yksi bändin isoimmista hiteistä jäi minulle etäiseksi. – Noin kymmenen vuoden laina-ajan jälkeen veljeni pyysi levynsä takaisin.) Olin 10-vuotias, keskellä herkkää kehitysvaihetta ja poikkeuksellisen vastaanottavainen niin hyville kuin huonoillekin vaikutteille. Sain vahvemmin kuin koskaan aiemmin kokea, miltä tuntuu, kun omat mielenkiinnonkohteet eivät vastaa lainkaan oman viiteryhmän kiinnostuksia.

Olin kai noihin aikoihin aika omituinen ilmestys – esiteini-ikäinen kympin tyttö, joka raapusteli dekadenttien rock-vaikutteiden innostamana kouluvihkojen marginaaleihin fuckyouta (arvatkaa, ymmärsinkö mitä se tarkoittaa) ja kuunteli pientä levynippua, jonka parasta ennen -päiväys oli mennyt umpeen jo puoli vuosikymmentä aiemmin. Olin yksin julisteineni ja levyineni. Se ei ollut negatiivinen tunne; aloin näiden kokemusten myötä ymmärtää elitismin päälle. Olin löytänyt jotakin sellaista, minkä ainutlaatuisuutta muut eivät ymmärtäneet. Olin tyytyväinen. (Meni yli 15 vuottta opetella pois tästä ajattelutavasta.)

On syytä muistuttaa, että vuonna 1997 internet odotti vielä laajamittaista leviämistään suomalaisiin kotitalouksiin. Kokemukseni myöhäisherännäisenä GN’R-fanina olisi varmasti ollut ratkaisevalla tavalla toisenlainen, mikäli käsilläni olisi ollut nykyaikaisen internetin kaltainen pohjaton informaatiokuoppa. Tietolähteeni rajoittuivat pitkälti repaleisiin 90-luvun alun nuoriso- ja musiikkilehtiin.

Ainoa GN’R-videotallenne, jonka sain käsiini, oli rapsuva Use Your Illusion II -konsertti-VHS. Sama taltiointi löytyy nykyään Youtubesta.

Kun katselin videota, tuntui kuin bändi ei olisi esiintynyt elävälle yleisölle, vaan valtavalle, tyhjälle pimeydelle – kuin olisin itse ollut videon kautta heidän esiintymisensä ainoa vastaanottaja ja todistaja. Niin minä asian itse noihin aikoihin koin: olin ainoa, jota bändi kiinnosti. Bändin levyjen kuuntelusta muodostui äärimmäisen yksityinen, jopa solipsistinen kokemus. En ymmärtänyt, kuinka valtava ilmiö Guns N’ Roses oli vielä pari vuotta aiemmin ollut; todisteet tästä ajasta olivat hautautuneet syvälle ihmiskunnan kollektiivisen muistin kerroksiin.

Kuulun viimeiseen sukupolveen, joka on kokenut jotakin tällaista. Muistan maailman, jossa kaikki tarpeeton ja tarpeellinen tieto ei ollut napinpainalluksen päässä – maailman, jossa oli käveltävä kirjastoon tai kauppaan löytääkseen kuvaa, ääntä tai tekstiä. Maailmaan, jossa informaatiota piti etsiä ja jossa vanhalla VHS-kasetilla oli jotakin arvoa. Nuoremmilla sukupolvilla ei liene tästä aavistustakaan. Tiedon niukkuuden vuoksi Guns N’ Rosesista kehittyi mielessäni mystinen, luoksepääsemätön ja salaperäinen monoliitti. En ole varmaankaan koskaan päässyt yhtä lähelle omakohtaista ymmärrystä siitä, mitä pyhän käsitteellä tarkoitetaan: jotakin luoksepääsemätöntä, kätkettyä ja iäisesti menetettyä.

90-luvun lopussa nettiin alkoi ilmestyä alkeellisia GN’R-fanisivustoja. En ymmärtänyt niiden kielestä juuri mitään, sillä englannintunnit olivat alkaneet koulussa vasta vuotta tai kahta aiemmin. Kuvia saattoi kuitenkin katsella. Pian netistä alkoi löytyä myös bändin vanhoja musiikkivideoita, joita latailin kotikoneemme kovalevylle hassusti ruplattavalla, puhelinlinjan kuolettavalla nettiyhteydellä.

Guns N’ Rosesin musiikkivideot – ne vasta olivat jotain! Jatketaan niistä ensi viikolla.

Kirjoitussarjan myöhemmät osat: Guns N’ Roses ja minä, osa 2: Use (and lose) your illusion ja Guns N’ Roses ja minä, osa 3: Onneksi on internet.

Sibafest: Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia

sibafestJatketaan Sibafestin ja elokuvamusiikkiteeman parissa. Viime viikolla Musiikkitalossa järjestetty Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia -konsertti käsitti reilun tunnin valikoiman elokuvamusiikkia hieman poikkeuksellisin sovituksin. Pois jäivät elokuvamusiikissa ylikäytetyt jousisoittimet, joiden tilalle napattiin eufonium, tuuba, piano ja fagotti. Sain sen vaikutelman, että ohjelmiston valinnassa ja sovituksissa tähdättiin ennen kaikkea viihdyttävyyteen ja eloisaan kokonaisuuteen: ohjelmisto koostui suurelta lyhyistä kappaleista, ja välijuonnot olivat holtittomassa huumorissaan herkullisia. Pisteitä tuubansoittaja Petri Keskitalolle, joka suoriutui juontajanpestistä erinomaisesti!

Heti alkuun on kehuttava Musiikkitalon Camerata-salin akustiikkaa ja tunnelmaa. Salissa leijui jokin tuttu, mutta silti nimettömäksi jäävä tuoksu – aluksi arvelin, että kyseessä olisi jokin interiöörissä käytetty puumateriaali, mutta pidempään nuuhkittuani löysin tuoksusta myös jotain tomuista ja ”hiekkaista”. Enpä olisi uskonut koskaan kirjoittavani näin mistään julkisesta tilasta: pelkkä Cameratan tuoksu olisi hyvä syy tulla katsomaan salin konsertteja uudelleenkin. – Salin akustiikka tuntui soveltuvan erityisen hyvin juuri puhaltimille, joiden äänet toistuivat pehmeinä ja soljuvina. Konsertin vähäiset lyömäsoittimet sen sijaan kuulostivat omaan korvaani tässä salissa turhan kovilta ja metallisilta.

Koko konsertin idean kiinnostavin aspekti on se, kuinka elokuvamusiikista tulee tässä poikkeuksellisessa kontekstissa ”pelkkää” musiikkia – musiikkia ilman elokuvaa. Kantaako elokuvamusiikki ilman kuvan tarjoamaa tukea? Voiko se jopa päästä paremmin oikeuksiinsa, kun se saa elää ja hengittää ilman kuvaraidan asettamia raameja? Konsertti vakuutti ainakin minut siitä, että vastaus jälkimmäiseen kysymykseen voi monessa tapauksessa olla myöntävä. Toisaalta osa elokuvamusiikista tuntuu yksinkertaisesti kutistuvan ”pelkäksi elokuvamusiikiksi” – tästäkin kuultiin konsertissa esimerkkejä.

Suosikikseni ohjelmasta nousi itselleni ennestään täysin vieras teos, Timo Hietalan Music from Silence, jota tuskin olisin pitänyt elokuvanäytöksessä kummoisenakaan suorituksena. En olisi arvannut, että kotimaista sotaelokuvaa varten sävelletystä musiikista saadaan hieman erikoisemmalla sovituksella irti tällaisia sfäärejä! Toinen konsertin huippukohdista oli Blown Away -elokuvasta tuttu, U2:n With or Withour You, josta Petri Keskitalo askarteli komean luuppiteoksen. Vastaavaa en ole nähnyt sitten Siebenin Glorian-keikan vuonna 2008. Siebenin lähes koko tuotanto sentään perustuu ääniluuppeihin, joiden teossa bändin one-man Matt Howden on melkoinen velho; tämä rinnastus on siis Keskitalolle kunniaksi.

Toisinaan elokuvamusiikki typistyy niin sanotuksi taustamusiikiksi niin perinpohjaisesti, että se kuulostaa mitäänsanomattomalta myös silloin, kun kuvaraita napataan pois kilpailemasta katsojan huomiosta. Melkein nukahdin Missä kuljimme kerran -elokuvasta napatun Time-sävellyksen aikana. Sovitus oli sinällään kaunis, mutta… – siihen se sitten jääkin. (Off-topic: ehkäpä tämä sopii luonnehtimaan myös Kjell Westön kirjallista tuotantoa…) Kaunista musiikkia on maailma täynnä. Jotta teos painuisi mieleen, on sen oltava jotain muutakin.

Kuten olen blogissa aiemminkin todennut, en oikeastaan tiedä mitään musiikista – etenkään klassisesta musiikista. En ole koskaan edes aloittanut mihinkään soittimeen liittyvää muodollista koulutusta, enkä ole paneutunut länsimaisen taidemusiikin historiaan. Olen täysin väärä ihminen arvioimaan konserttisalimuusikoiden ammattitaitoa tai osaamista – mutta nyt en malta pidätellä itseäni: fagotisti Otto Virtasen soitanta teki minuun syvän vaikutuksen. En osaa sanoa, miksi. Ehkä siksi, että ylipäätään pidän puupuhaltimista enemmän kuin vaskipuhaltimista tai kosketinsoittimista. Ehkä siksi, että salin akustiikka oli omiaan tukemaan nimenomaan fagotin pehmeää ääntä. Tai ehkä siksi, että Radion sinfoniaorkesterin ensimmäisenä soolofagotistina toimiva Virtanen tuntui suorastaan kasvaneen yhdeksi instrumenttinsa kanssa. En tiedä. Mahtavaa joka tapauksessa. Harkitsen Radion sinfoniaorkesterin kausikortin ostamista – jo pelkästään Virtasen vuoksi.

Kaikkiaan Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia oli virkistävä kokemus kaltaiselleni leffanörtille. Tapahtuma muistutti, että välillä kannattaisi käydä pelkkien keikkojen sijaan myös konserteissa.

Olen saanut festivaalin järjestäjältä pressilipun tämän tekstin kirjoittamista varten.