10 parasta black metal -kappaletta

Drowning the Light

Oletko aina halunnut ymmärtää, mistä black metalissa on kyse? Kuulostaako genren musiikki käsittämättömältä äänisutulta? Arveluttaako genren tummanpuhuva ja väkivaltainen estetiikka? Seuraava lista saattaa auttaa sinua kohti initiaatiota genren ytimeen. Tervetuloa ihastumaan ja kauhistumaan omien black metal -suosikkieni pariin!

Lista koostuu omista mielivaltaisista poiminnoistani black metal -tuotosten joukosta. Jos olisin tehnyt tällaisen listan vuosi sitten, olisi se varmasti ollut hyvin toisenlainen. Jos tekisin tämän vuoden kuluttua uudestaan, näyttäisi se varmasti aivan muulta. Tällainen lista on väistämättä aina keskeneräinen ja kehittyvä – paras siis laittaa tämänhetkinen versio saman tien julki, ennen kuin muutan mieltäni jonkin kappaleen sijoituksesta.

10. Cosmic Church: Vigilia II (2015)

Pidän Cosmic Churchin musiikissa sen pehmoisesta ja sopivan eteerisestä äänimaailmasta, erityisesti silkkisistä kitarasoundeista. Raa’at ja ruosteiset lauluosuudet tuovat mukavasti vastapainoa samettisille instrumenteille. Yhdistettynä helvetin nätteihin kitaramelodioihin tämä vain toimii. Sopii myös aloittelijoille.

9. Cult of Fire: काली मां (Kali Ma) (2013)

Cult of Fire yhdistelee estetiikassaan ja musiikissaan perinteisiä black metal -elementtejä hindulaisuudesta ja veda-kirjallisuudesta sekä intialaisesta taidemusiikista lainattuihin aineksiin. Kuulostaa kamalalta yhdistelmältä, mutta kyllä tämä vain toimii. Bändi esiintyy Suomessa ensi keväänä Hyvinkään Steelfestissä. Taidan mennä katsomaan.

8. Clandestine Blaze: Ashes of the Eternal Wanderer (2006)

Jos Clandestine Blaze olisi esine, se olisi reunoistaan rapistunut betoniharkko. Yhtyeen ilmaisua leimaa hyvä, raaka ja primitiivinen tekemisen tuntu ja vakaa kädenjälki. Levy toisensa jälkeen edustaa perusvarmaa tekemistä – ei ”kovia riffejä” tai ”hyviä biisejä”, vaan tasaista, kylmänharmaata ja monotonista vääntöä. Soundimaailma on tiivis ja hyvällä tavalla tylsä. Nämä elementit leimaavat myös Ashes of the Eternal Wanderer -kappaletta, joka lyriikka perustunee keskiaikaiseen vaeltavan juutalaisen myyttiin.

7. Drowning the Light: Fight till the Lonesome End (2007)

Drowning the Light on verrattain nuori bändi, mutta soundiensa puolesta uskollinen 1990-luvun alun räkäiselle ja kovalle ilmaisutyylille. Tässä primitiivisyyden ja herkän melodisuuden yhdistelmässä on jotakin samaa kuin Nokturnal Mortumin (ks. myöhemmin) varhaistuotannossa. Drowning the Light on jäänyt valitettavasti yhden (tai kahden) hitin ihmeeksi, eikä yhtyeen myöhempi tuotanto jaksa juuri herättää tunteita.

6.  Alghazanth: My Somberness Surmounted (1999)

Alghazanth on minulle hukattu mahdollisuus. Bändin idea, tyyli ja äänimaailma ovat juuri minua varten, ja jos olisin osannut paneutua tähän yhtyeeseen niinä vuosina, kun alun perin tutustuin black metaliin, olisin meittänyt Cradle of Filthin levyt välittömästi mäkeen ja ostanut niiden tilalle Algazanthia. Tämä bändi sopii melodisuutensa ja verrattain reippaan ilmaisunsa vuoksi erinomaisesti black metaliin vasta tutustuville ja onkin eriomainen askel semi- black metallista (COF, Dimmu Borgir jne.) kohti kovempia aineita.

My Somberness Surmounted on kuin 15-vuotias tyttö: konstailematon, viaton ja hauraudessaan kaunis ja ehdottoman ainutlaatuinen.

5. Urfaust: Empty Space Meditation II (2016)

Urfaust lukeutuu lo-fi black metaliksi kutsuttuun alagenreen, jolle ovat ominaisia – yllätys, yllätys – äärimmäisen tuhnuinen äänimaailma ja konstailematon, raaka ilmaisu. Uskoisiko, että kahdesta hollantilaisesta kaverista lähtee näin paljon ääntä? Noin yleisesti ottaen pidän puhtaiden vokaalien ja murinan/rääynnän yhdistämistä kerettiläisenä, mutta Urfaustille suon mieluusti tämänkin lystin.

Urfaustin kappaleet on kirjoitettu jonkinlaisella arkaaisella saksalla – kuulemma. Kukaan ei tiedä aivan varmaksi, sillä lyriikoita ei ole koskaan painettu mihinkään, eikä näin suttuisista laulusoundeista ota mitään selvää.

Urfaust toimii myös keikalla; bändin esiintyminen Kouvolan Doningtonissa vuonna 2008 on parhaita näkemiäni black metal -keikkoja.

4. Black Magick SS: The Power (2017)

Black Magick SS solahtaa ehkäpä sukkelammin occult rockin kuin black metalin genreen. Kyse on kuitenkin selvästi genre-cross-overista, joten kelpuutetaan tämäkin listalle. Bändin Kaleidoscope Dreams -LP on heittämällä paras vuoden 2017 musiikkijulkaisu. Yhtye tunnetaan Euroopassa vielä verrattain huonosti, mutta koska occult rock ja muu psykedeliahommels kasvattaa jatkuvasti täällä suosiotaan, ennustan bändille mukavaa tulevaisuutta ja kasvavaa kysyntää myös Euroopassa. Tämä saattaa kolahtaa myös niille kuuntelijoille, joille listan aiemmat biisit ovat merkinneet vain hämmennystä ja verisiä korvakäytäviä.

3. Nokturnal Mortum: Ancient Nation (1996)

Pidän kovasti 2010-luvun sliipatusta, hyvintoteutetusta, kirkkaiden soundien black metalista. Vanhaa Nokturnal Mortumia kuunnellessa alkaa kuitenkin hävettää: ennen vanhaan black metalissa oli sentään sopivasti räkää, kuorta, nahkaa ja verta. Varhainen Nokturnal Mortum on alkuvoimaista, nuorekasta ja ihanan primitiivistä, mutta silti melodista ja kaunista.

Bändin myöhemmissäkään julkaisuissa ei ole mitään vikaa, äänimaailma on vain muuttunut. Vuonna 2009 julkaistussa Voice of Steelissä soivat jopa pinkfloydmaiset soudit – hyvä levy sekin.

2. Nargaroth: Sever Tears are Flowing to the River (2001)

Mietin listan ykkössijaa pitkään. Toisenlaisena päivänä tämä Nargarothin eeppinen voimaballadi olisi vallannut ykkössijan; nyt kävi näin. Nargaroth on hankalan bändin maineessa, eikä suotta. Bändin ”huono” maine, kyseenalainen historia ja monet vähemmän tasokkaat julkaisut peittävät valitettavan usein alleen sen tosiasian, että bändi on julkaissut vuosien mittaan myös todellisia mestariteoksia. Seven Tears are Flowing to the River -balladi on niistä merkittävin. Kappaleen lyriikat saattavat sellaisenaan tuntua turhanaikaiselta herkistelyltä, mutta näihin melodioihin yhdistettynä ne muodostavat uskomattoman jylhän paketin. On vaikea käsittää, kuinka näin yksinkertaisista elementeistä voikin saada aikaiseksi jotakin näin ainutlaatuista.

Olen todistanut Nargarothia keikalla kerran, vuonna 2014 Nosturissa. Tämän kappaleen livekokemus on yksi elämäni hienoimpia hetkiä.

1. Funeral Mist: Anti-Flesh Nimbus (2009)

Moni black metaliin perehtymättömiä varmaankin askarruttaa (kai?) genren suhde kristinuskoon, saatananpalvontaan, ”saatananpalvontaan”, ateismiin ja henkisyyteen. Valitettavasti on mahdotonta määritellä edes summittaisesti sitä, kuinka black metalin piirissä suhtaudutaan näihin aiheisiin, sillä genren sisään mahtuu valtava varianssi käsittelytapoja ja maailmankatsomuksia. Yhtä mieltä ollaan kai siitä, että ”saatanallisuus on se peruslähtökohta”, mutta mitä se saatanallisuus sitten on – tästä ei yksinkertaisesti ole olemassa konsensusta. Jokainen tietää itse paremmin kuin muut.

Mitä näihin aiheisiin tulee, Funeral Mistin tuotanto edustaa kiinnostavinta ja kypsintä suhtautumistapaa. Bändin tuotanto niputetaan yleisesti religious black metal -alagenren piiriin. Tämä genre on ollut omiaan aiheuttamaan kiivaita tunteita ja väärinkäsityksiä, joten sanottakoon tämä selvästi: religious black metal ja kristillinen ”black metal” ovat kaksi tyystin eri asiaa. Termejä voisi pyöritellä pidempäänkin, mutta tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan, että periaatteessa kaikki black metal on religious black metalia; kaikessa black metalissa on (tai ainakin pitäisi olla) henkinen taso.

Anti-Flesh Nimbus kiteyttää mielestäni erinomaisesti black metalin ja kristillisen perinteen yhteyden: ne eivät ole ristiriidassa keskenään, vaan puhuvat samoista asioista, samaa kieltä, samalla tavalla. Raamattu ei ole kiva satukirja, jossa Jumala antaa hyville ja ottaa pahoilta, vaan julma ja väkivaltainen kertomus hengen evoluutiosta. Samasta asiasta puhuu myös Funeral Mist:

I choke the human within, to gain the will of a god.

***

Olen jo niin fakkiintunut nykyisiin musiikkeihini, että uusien, hyvien bändien ja levyjen etsiminen tuntuu vaikealta. Siksi kommenttiboksi kaipaa suosituksia hyvien black metal -biiseistä ja -albumeista. Kerro siis kommenteissa: mitä tästä listasta jäi puuttumaan?

Mainokset

Looking For Europe – The History of Neofolk (2006/2013) arvostelu

Looking for Europe – The History of Neofolk (2006/2013)

Neofolkin historiasta kertova Looking for Europe – The History of Neofolk ilmestyi alun perin vuonna 2006 saksaksi. Tuolloin tämä Andreas Dieselin ja Dieter Gertenin kirjoittama teos jäi kielimuurin vuoksi lukematta, ja sen sijaan paneuduin ainoastaan kirjan sisarjulkaisuun eli neljän CD-levyn Looking for Europe -kokoelmaan. Kyseinen levyboksi on kenelle tahansa erinomainen ensikosketus neofolkin maailmaan joko sellaisenaan tai Looking for Europe -historiikin ohessa. – Upotan tämän teksitin sekaan muutamia suosikkejani kyseisen levyn kappaleista.

Jaa mikä ihmeen neofolk? Kyseessä on 1980-luvun alkuvuosina syntynyt musiikkigenre, jonka musiikilliset juuret ovat ennen kaikkea 1970-luvun varhais-industrialissa, singer-songwriter-folkissa ja experimentalissa. Neofolkin rajat ovat tulkinnanvaraiset. Sen määritelmä ei tyhjene esteettisin tekijöihin, vaan kyse on myös teemoista, kuvastosta ja myös muusikoiden ja yhtyeiden välisistä kytköksistä. Australialaisen Ostaran puuhamies Richard Leviathan luonnehtii neofolkia näin:

The themes of folk music are rooted in the past, whereas Neofolk is rather a cultivation of a break between the past and the present and as such is very modern. — — It is the ”Neo” that makes the difference in Neofolk, but if one contemplates the spirit of OSTARA and other artists, then it is the orientation and the soul of their projects that lend them their ”folk-ish” character, even thought their style and sound might be situated between Folk, Industrial, Ambient, Gothic and other contemporary forms.

Selvää siis on, että folk-vaikutteet ovat keskeinen osa neofolkin esteettistä profiilia. Ajattelen asiaa itse siten, että jos bändin koko uran tuotannossa ei ole havaittavissa lainkaan tai juuri lainkaan folkille leimallisia piirteitä, on kyse jostakin muusta kuin neofolkista – esimerkiksi industrialista, military popista tai experimentalista. Tässä mielessä oma määritelmäni neofolkista on ehkäpä hieman erilainen kuin Looking for Europen kirjoittajien; he näyttävät laskevan neofolkiksi myös sellaisia yhtyeitä, joiden itse katson edustavan pikemminkin industrialia (mm. Der Blutharsch ja The Moon lay hidden benath a Cloud, joka tosin pakenee genremääritelmiä minkä jaloistaan pääsee), neoklassista (Les Joyaux de la Princesse) tai dark wavea (Kirlian Camera). Siitä, edustaako jokin bändi neofolkia vai ei, voisi väitellä pitkäänkin; karsin tähän aiheeseen liittyvän kritiikin minimiin ja palaan tähän tuonnempana vain lyhyesti tämän tekstin loppupuolella.

Looking for Europe on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa kerrotaan lyhyesti ja tiiviisti neofolkin juurista ja esihistoriasta. Toisessa osassa, joka on teoksen osista laajin, keskitytään yksittäisiin bändeihin ja niiden tuotantoon, teemoihin ja historiaan. Kolmas osa käsittelee neofolkiin liittyviä ideologisia ja temaattisia painotuksia. Jaottelu on onnistunut ja tuo genren ominaispiirteet hyvin esiin.

Haastattelut saavat Looking For Europessa vahvan painoarvon, mikä tekee teoksesta jossain määrin ”zinemäisen” kokonaisuuden. Haastattelut esitetään yleensä yksinkertaisessa kysymys-vastaus-muodossa. Epäileväinen mieli pohtii, johtuuko tämä tekijöiden laiskuudesta vai vilpittömästä halusta esittää haastateltavien sanomiset mahdollisimman autenttisessa muodossa. Ajoittain haastattelujen esillepano olisi eittämättä kaivannut vahvempaa editointia, karsintaa ja toimituksellista otetta.

Toisaalta teoksesta löytyy myös suoria lainauksia, jotka eivät peukaloimalla olisi parantuneet. Tästä erinomainen esimerkki on Eis & Licht -levy-yhtiötä edustavan Stephan Pockrandtin luonnehdinta siitä, mikä sai hänet kiinnostumaan neofolkista (lihavointi allekirjoittaneen):

Back then [in the 90ties], what attracted me to these bands (I mean Death in June, Sol Invictus, Blood Axis etc.) was their dark and mystic aura, their uncompromising ’darkness’, their stern lyrics and their works which betrayed a seious interest in the occult and magic realms. They reinforced my existing obsessions almost totally and for me were the serious faction of the Gothic scene, which had already started to place more importance in the superficial (lifestyle) than in authentic being (living real alternatives).

Luulen, että suurin osa genren ystävistä jakaa tämän viehtymyksen neofolkin ”tinkimättömään pimeyteen” ja vakavuuteen. Samalla sitaatissa tulee hyvin esille se, kuinka vahvasti neofolk on kasvanut elänyt ikään kuin goottikulttuurin kyljessä – samanlaisena, mutta silti niin ehdottoman erilaisena.

Suomalaisesta näkökulmasta asia avautuu hieman toisella tavalla. Suomessa neofolk on elänyt vahvasti goottikulttuurin ja äärimetallin (black metalin) välimaastossa. Kun Suomessa järjestetään neofolk-keikka, ovat järjestäjinä yleensä ihmiset, jotka ovat sekaantuneet joko black metal -undergroundiin tai goottialakulttuuriin. Näkökulmani saattaa olla puolueellinen, mutta arvelisin, että Suomessa äärimetalliporukka on kuluvan vuosituhannen aikana ollut goottisakkia aktiivisempi neofolk-keikkojen järjestäjänä. En tiedä, onko tämä vain suomalaisen neofolk-skenen erityispiirre – ehkäpä muualla neofolkin ja black metalin välinen suhde ei ole näin vahva?

Neofolkia ja black metalia yhdistää lisäksi eräs seikka, jonka teoksen kirjoittajat ohittavat mielestäni liiankin nopeasti: ”a serious interest in the occult and magic realms” (kuten Pockrandt asiaa luonnehtii). En ole tainnut koskaan törmätä goottiin, jonka maailmankatsomus ihan oikeasti pohjautuisi salatieteisiin ja esoteriaan. Sen sijaan tunnen valtavan määrän black metalin parissa puuhailevia henkilöitä, joiden maailmankatsomus on rakennettu (enemmän tai vähemmän uskottavalla tavalla) okkulttiselle pohjalle. Näkökulmani saattaa olla vääristynyt; olen viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut tekemisissä enemmän black metal -maailman kuin goottien parissa. Väitän silti, että havaintooni kätkeytyy totuuden siemen.

Goottikulttuuri imee kyllä huimalla voimalla esteettisiä vaikutteita okkultismista ja magiasta, mutta siihen se sitten jääkin. Kasarigootti kananluutöyhdössään kai sentään tiesi, mitä hänen kaulassaan killuva ankh-risti merkitsi – vaan kysypä tämän päivän uusgootilta, millaisia merkityksiä kätkeytyy Killstarilta ostetun kissapaidan Lucifer-sigiliin tai Actual Painilta tilattujen, ökyhintaisten Lorraine-leggingsien kuvioon. Lausun tämän huomion kaikella rakkaudella goottikulttuuria kohtaan: voisinpa olla yhtä kaunis, yhtä huoleton ja yhtä ylpeä kuin te.

Ja takaisin asiaan: suhde okkultismiin ja mystiikkaan luo neofolkin ja black metalin välille vahvan siteen – niin vahvan, että sitä olisi mielestäni pitänyt käsitellä myös Looking for Europessa. Ehkä tämä side kuitenkin avautuu keskieurooppalaisesta näkövinkkelistä hieman toisenlaisena – tai sitten syy löytyy jostain aivan muualta. Mistä, mene ja tiedä.

Neofolk-historiikki ei olisi mitään ilman seikkaperäistä selontekoa neofolkin kiinnostuksesta kolmatta valtakuntaa ja sen symboliikkaa kohtaan. Looking for Europessa aihetta käsitellään pitkästi ja perinpohjaisesti – jopa siinä määrin, että koko teoksesta tulee eräänlainen neofolk-apologia. Kirjoittajat asennoituvat kysymykseen neofolkin ja RAC:n &cet. välisistä yhteyksistä hyvin ehdottomasti:

It should be emphasized that there are no thematic connections between neofolk and so called Rechtsrock (Rightist Rock), nationalist singer-songerwriters and NS Black metal, even though some influential fanzines have tried to contstruct such relationships, and even though some homeland-obsessed acoustic projects from the extreme right wing Black Metal scene sometimes call their music neofolk.

Itse en luonnehtisi neofolkin ja mainittujen poliittisesti sensitiivisten musiikkigenrejen suhdetta aivan näin yksioikoisesti. Neofolk-skeneä on jo vuosien ajan pakotettu jatkuvasti puolustuskannalle ja oikeuttamaan oma olemassaolonsa selityksin siitä, ”ettei me olla natseja”. Lopputuloksena Looking for Europen sivuilla asiaa käydään niin pitkästi läpi, että lopulta levy jää junnaamaan samaan raitaan, eikä juttu enää etene.

Ymmärrän hyvin, miksi Looking for Europen sivuilla asiaa käsitellään niin yksisilmäisesti. Perusajatus on ehdoton: Neofolk ei ole oikeistolainen genre, eikä oikeistolaisten tekemä musiikki ole neofolkia. Itse en näe asiaa lainkaan näin yksioikoisesti. On totta, että neofolk ei ole oikeistolainen genre. Sen sijaan se, että genrellä ei ole mitään tekemistä oikealle kallellaan olevien tendenssien kanssa, on mielestäni liioittelua. Oikeistolaista ajattelua tai sen puutetta saati vastustusta ei voida pitää kategorisesti neofolkille ominaisena piirteenä. Jokaisella genreen kytkeytyvällä on täysi vapaus muodostaa omat poliittiset mielipiteensä.

Teokseen liitetyssä Capricious Democracy -esseessä tuodaan esiin kiinnostava ja osuva huomio demokratian luonteesta:

Democracy is uncomfortable. It is not a cozy club where we are all buddies.

Pidän neofolkin genreluonteesta niin paljon osittain juuri siksi, että sen piirissä tämä ajatus hyväksytään ehdottomammin kuin kenties missään muussa alakulttuurissa. Ainakin vanhaan hyvään aikaan neofolk-keikoilla heiluivat sulassa sovussa kaikki kuviteltavissa olevat ääripäät. Sittemmin vasemman laidan edustajat ovat käyneet keikoilla vähiin – ei siksi, että heitä olisi yritetty työntää ulos, vaan uskoakseni siksi, että neofolk nähdään vasemmistopiireissä yhä vahvemmin ehdottoman vaarallisena musiikkina, jonka kuuntelu ja supportointi ohjaa suoraan helvettiin.

Kaikkiaan Looking for Europen pohdinta neofolkin ”kyseenalaisen” kuvaston ja tematiikan suhteen on kiinnostavaa, mutta lipsuu paikoin jo liikaakin selittelyn puolelle. Homma on ok niin kauan kun kyse on skenen sisäisestä asioiden käsittelystä ja analysoinnista. Mutta heti, kun lipsahdetaan selittelemään ja hakemaan hyväksyntää sellaisilta toimijoilta, joilla ei ole mitään tekemistä neofolkin kanssa, ollaan eksytty polulta ja pahasti. Mitä neofolk on velkaa ympäröivälle maailmalle? Miksi sen pitäisi saada hyväksyntää tahoilta, jotka ovat sen oman elinvoiman ja kehityksen kannalta täysin yhdentekeviä? Ennakkoluulottomalle ja uteliaalle yksilölle, joka hyväksyy demokratian sisäsyntyisen epämukavuuden, neofolkiin tutustuminen käy kyllä vaivattomasti, joskin kenties hitaasti. Muunlaisille ihmisille ei neofolkia kannata eikä tarvitse avata tai selitellä.

Looking for Europen vahvuus on sen kattavuus. Bändeihin keskittyvässä luvussa paneudutaan lähes 70 neofolk-bändin tuotantoon ja historiaan. Osaa yhtyeistä käsitellään pidemmälti, osa kuitataan parin kappaleen esittelyllä. Vaikka olen kuunnellut neofolkia hyvin aktiivisesti yli 15 vuotta ja seurannut skenen tapahtumia suhteellisen hartaasti, löytyi Looking for Europesta myös minulle (lähes) uusia tuttavuuksia: Scivias, Agnivolok, ErnteA.C.T.U.S., Unto Ashes

Aivan kaikkia teoksen sisältöjä koskevia valintoja en kuitenkaan pidä onnistuneina. Erityisesti Allerseelen saa teoksessa kohtuuttoman paljon palstatilaa; bändiä käsitellään ensin kymmenisen sivua omassa luvussaan, ja sen lisäksi erittäin pitkällisesti teokseen liitetyssä, Aleš Pickarin kirjoittamassa Capricious Democracy -esseessä. Tämä on kummallinen valinta, sillä Allerseelen ei minkään kriteerin perusteella ole neofolkia, mikä myönnetään myös Looking for Europessa selvin sanoin:

[W]ith the exception of a few songs, the music of ALLERSEELEN can hardly be called (Neo-) Folk — — [.]

Tämä ei ole estänyt kuluttamasta Allerseelenin uran ja vaiheiden kuvaamiseen kymmeniä pitkiä sivuja. Allerseelenissä kyllä kenties kiteytyy neofolkille ominainen väärinymmärretyn ja suotta sorsitun rooli. Hyviä esimerkkejä tahallisista ja tahattomista väärinkäsityksistä ja niitä seuranneista boikoteista ja keikkojen perumisista olisi kuitenkin löytynyt parahultaisesti myös skenen sisältä, joten miksi ihmeessä kuluttaa sivuja Allerseelenin kaltaiseen industrialbändiin?

Teoksen sivuilta löytyy myös muutama muu ongelmallinen bändimaininta. Laibach on päässyt teoksen soundtrack-levylle ja jopa englanninkielisen käännöksen takakanteen, vaikkei Laibachilla ole musiikillisesti mitään tekemistä neofolkin kanssa. Myös Coilin ja Boyd Ricen käsittely omissa luvuissaan ovat tässä kontekstissa hieman kyseenalaisia, mutta ymmärrettäviä ja tavallaan myös hyväksyttäviä ratkaisuja.

Myös Current 93:een ja Death in Juneen liittyy erikoinen painotusvalinta. En varmaankaan osu kauhean kauas totuudesta, jos sanon, että Death in Junen vaikutus neofolkin soundiin, ideaaleihin ja traditioon on suurempi kuin minkään toisen yhtyeen. Tuskin olen pahasti väärässä myöskään silloin, jos väitän, että Death in June oli maailman ensimmäinen neofolk-bändi. Rakastan Current 93:n musiikkia, ja olenkin viime vuosina kuunnellut enemmän sitä kuin Death in Junea. Silti en voi mitenkään ymmärtää, miksi Looking for Europen bändejä käsittelevä osio aloitetaan Current 93:sta. Vasta sen jälkeen seuraa Death in Junea koskeva luku.

Ajattelen Current 93:a eräänlaisena neofolkin laitailmiönä; sen valoisa, värikäs ja leikkisä musiikillinen tyyli eroaa huomattavasti neofolkin keskimäärin sangen synkästä ilmeestä. Sen sijaan Death in June on ”as neofolk as neofolk gets”; erityisesti bändin 90-luvun alun levyt muodostavat omassa ymmärryksessäni eräänlaisen peruskiven ja universaalin mittatikun neofolkin estetiikalle ja soundimaailmalle.

Teoksen sisällysluetteloa tarkastellessaan tulee väkisinkin pohtineeksi, kuinka neofolk kaikessa eurooppalaisuudessaan onkin painottunut niin vahvasti Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Riimuilla ja skandinaavisella mytologialla on keskeinen rooli neofolkin kuvastossa – ja silti nimenomaan Skandinaviassa ja muualla Pohjois-Euroopassa tehdään suorastaan hämmentävän vähän (hyvää) neofolkia. Tanskalainen :Of the Wand and the Moon:, ruotsalainen Ordo Rosarius Equilibrio, suomalainen Tenhi – siinäpä ne mainitsemisen arvoiset pohjoismaiset neofolk-bändit pitkälti ovat. (Em. yhtyeiden lisäksi Looking for Europessa käsitellään lisäksi norjalaista Ulveria – miksi, sitä en aivan ymmärrä, sillä Ulverilla ei ole juuri mitään tekemistä neofolkin kanssa.) Näiden lisäksi nostan esille heleää mutta tummasävyistä, suomenkielistä neofolkia tekevän Pyhä Kuolema -yhtyeen, joka on perustettu vasta teoksen saksankielisen version julkaisun jälkeen (v. 2009) ja joka siten on luonnollisesti jäänyt teoksesta pois. Jos Looking for Europe kirjoitettaisiin uudelleen nyt, kerrottaisiin sen sivuilla toivottavasti omassa luvussaan myös Pyhästä Kuolemasta. (Käykää nyt hitossa kuuntelemassa: Saturnuksen minä saavutan hetkessä, raatelen itseni kylmyydellä.)

Lienee on reilua kirjoittaa sananen myös CD-kokoelmasta. Levy pitää sisällään näytebiisit merkittävimmiltä neofolk-bändeiltä – tosin Current 93 puuttuu biisilistasta, kummallista kyllä. Lisäksi mukaan on ahdettu runsaasti kiinnostavia maistiaisia vähemmän tunnetuilta nimiltä. Kun vuonna 2006 tutustuin levykokoelmaan ensimmäistä kertaa, bongasin sen myötä monia kiinnostavia yhtyeitä; olen tutustunut ja ihastunut tämän kokoelman ansiosta muun muassa In Gowan Ringiin ja Ordo Equitum Solisiin.

Kun nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin kuuntelin jälleen kokoelmalevyä tiiviisti, esiin nousivat ennen kaikkea Scott Walkerin Angels of Ashes, T.A.C.:in eli Tomografia Assiale Computerizzatan The End of Day (joka tosin on kai oikeasti Kirlian Cameran kappale… tai jotain?), Arginen In Silenzio ja – hieman yllättäen – Siebenin Love’s Promise. Myös Sorrow’n Nomadic Man on ihana. Sorrow on valitettavasti jäänyt minulle eräänlaiseksi sokeaksi pisteeksi; vaikka bändin konsepti on ollut minulle jo vuosia tuttu, on bändin levyjä harmillisen vaikea saada käsiinsä. Sama pätee Sorrow’n keskushahmon eli neofolkin grand old lady Rose McDowallin ja Boyd Ricen yhteiseen Spell-yhtyeeseen, jolta ei valitettavasti ole napattu levylle näytekappaletta.

(En malta olla kertomatta tässä yhteydessä pientä anekdoottia. Osalistuin pari vuotta sitten erään Suomen ”oudon musan skenessä” vaikuttavan pariskunnan tupaantulijaisiin. Kyseisissä juhlissa eräs minulle ennestään tuntematon henkilö hihkaisi minut nähdessään: ”Hei, susta tulee ihan mieleen Rose McDowall!” Minulle on tuskin koskaan lausuttu kauniimpaa kohteliaisuutta. Valitettavasti yhtäläisyydet ihanan Rosen ja minun välillä taitavat tosiasiassa rajoittua hiusten väriin ja huulipunamieltymyksiin. Silti tämä jäi lähtemättömästi mieleeni.)

Looking for Europe on aikaa ja vaivaa säästämättä toteutettu teos, jota voin suositella lämpimästi erityisesti kaikille, joilla on omakohtainen suhde neofolkiin. Kirjalla on prujuineen mittaa yli 500 sivua, joten teoksen summittaiseenkin läpilukuun tarvitaan melkoisesti motivaatiota. Teos ei pahemmin rasita kenenkään kukkaroa: pehmeäkantinen englanninkielinen versio irtoaa britti-Amazonista tällä hetkellä alle 9 eurolla (+ toimituskulut).

Spiritual Front – nihilismiä ja gigoloja

Spiritual Front esiintyy perjantaina 14.7.2017 Tampereella järjestettävillä goottimusiikkiin keskittyvillä Lumous-festivaaleilla. Hurraa! Ajattelin koota keikan kunniaksi listan omista Spiritual Front -suosikeistani.

spiritual front
Spiritual Front

Ensin kuitenkin taustaa. Simone Salvatori perusti Spiritual Frontin 90-luvun lopulla Italiassa. Bändin kaksi ensimmäistä julkaisua olivat äänimaailmaltaan sangen karuja ja pelkistettyjä, ja nämä kaksi julkaisua ovatkin nykyään pitkälti vaipuneet unholaan. Soundi muuttui huomattavasti raikkaammaksi ja popahtavammaksi vuonna 2003 julkaistun Nihilist-EP:n myötä. Vuonna 2005 julkaistun, Ordo Rosarius Equilibrion kanssa toteutetun Satyriasis-splitin myötä ilmaisu muuttui yhä siistimmäksi ja menevämmäksi. Juuri tästä soundista Spiritual Front tunnetaan nykyään kaikkein parhaiten.

Spiritual Front lasketaan yleisesti ottaen neofolkiksi. Tällainen luokittelu ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton, sillä bändi ei käsittele musiikissaan lainkaan niitä aiheita, joiden perinteisesti katsotaan kuuluvan erottamattomasti neofolkiin: Euroopan (lähi)historiaa, esoteriaa ja okkultismia, riimuja, uuspakanuutta. Toisin kuin bändin nimi antaa olettaa, Spiritual Front ei vaikuta ainakaan päällisin puolin olevan kiinnostunut mistään henkisestä tai hengellisestä. Myös bändin soundi on huomattavasti perusneofolkia sliipatumpi ja ”popimpi”. Myöhemmässä tuotannossa on runsaasti vaikutteita myös kantrista ja rock and rollista.

Bändi määrittelee musiikkinsa termillä nihilist suicide pop, joka ei sekään kuvaa järin hyvin bändin käsittelemiä teemoja tai soundia. Spiritual Front tuo kyllä nihilismiä jatkuvasti esille esimerkiksi levyjen nimissä ja oheistuotteissa, mutta biisien sanoituksissa se ei juuri näy. Bändin kappaleet ovat suurimmaksi osaksi melko perinteisiä, popahtavia, kantri- ja tangovaikutteisia rakkauslauluja. Mistään purkkapopista ei kuitenkaan ole kyse: Spiritual Frontin lyriikalle ovat ominaisia erotiikka ja ajoittain hyvin ronski ilmaisu.

Mutta nyt niihin biiseihin. Otetaan yksi lohkaisu bändin jokaiselta albumilta. Pyydän kärsivällisyyttä: pari ensimmäistä biisiä ovat hyvin karuja, mutta kyllä se soundimaailma siitä pian kirkastuu.

Devourment of the Will (albumilta Song for the Will, 1999)

Tästä se lähti: särisevästä ja hienoisesti Death in June -vaikutteisesta folk-levystä, jota painettiin alle 500 kappaletta. Song for the Will on kokonaisuutena äärimmäisen kolkko ja pessimistinen. Simone Salvatori ei tässä vaiheessa ole ilmeisesti lainkaan oivaltanut, että hän osaa myös laulaa. Jos levyn rupisuuden ei anna häiritä itseään, löytyy siltä myös hetkensä: Empty ja Devourment of the Will ovat oikeasti hyvin kauniita kappaleita. ”We will taste the death, and in the death the conquest of the will.”

Levystä ei tietääkseni ole otettu koskaan uusintapainosta, joten tätä voinee pitää eräänlaisena keräilyharvinaisuutena. Kyselin taannoin suoraan herra Salvatorilta, miten on parin ensimmäisen julkaisun uusintajulkaisujen laita. Hän kertoi, ettei ole erityisen ihastunut Spiritual Frontin ensimmäisiin julkaisuihin ja että niistä tuskin tullaan näkemään uusintajulkaisuja. Harmi.

We could fail again (albumilta Nihilist Cocktails for Calypso Inferno, 2001)

Tässä vaiheessa Spiritual Frontin ilmaisuun on ilmestynyt pari keskeistä elementtiä, joista tulisi myöhemmin keskeinen osa bändin soundia: rautalankakitara ja mahtipontiset perkussiot. Ylipäätään ilmaisusta on tullut huomattavasti suureellisempaa kuin debyyttialbumin aikaan. Kokonaisuutena Nihilist Cocktails for Calypso Inferno on melko kummallinen ja sekava levy, mutta silläkin on totisesti hetkensä. Salvatori ei ole vieläkään hoksannut osaavansa laulaa, vaan pitäytyy spoken word -mörinässä.

Luulin monta vuotta, että  We could fail again kertoo epäonnisesta rakkaudesta, mutta itse asiassa se taitaakin kertoa sukupuolitaudeista.

No Kisses on the Mouth (Nihilist-EP:ltä, 2003)

Raflaavasta nimestään huolimatta Nihilist-EP sisältää lähinnä melankolisia rakkauslauluja. Bändin soundi on muuttunut huomattavasti monipuolisemmaksi ja ”tuotetummaksi”: mukana on pianoa ja jopa jousisoittimia. Ja huomaatteko: nyt Simone laulaa!

Nihilistillä julkaistiin nippu kappaleita, jotka muodostavat eräänlaisen Spiritual Front -kaanonin: Soulgambler, No Kisses on the Mouth, Autopsy of A Love. Nämä kappaleet olivat pitkään bändin tunnetuimpia biisejä, kunnes myöhemmät poppilevyt alkoivat nauttia suurempaa suosiota myös neofolk-piirien ulkopuolella.

Tavallaan Nihilist on Spiritual Frontin paras julkaisu: sillä ei ole yhtäkään huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta. Tältä levyltä on vaikea valita näytebiisiä. Soulgambler ja Autopsy of A Love ovat aivan yhtä kovia kappaleita kuin No Kisses on the Mouth. Myös pehmoisempi versio We could fail again -kappaleesta on todella hyvä.

Moniko muuten tietää, mistä No Kisses on the Mouthin kertosäkeen sitaatti (”The limit of love is that of needing always an accomplice”) on peräisin? Tästä elokuvasta. Kyseisellä elokuvalla ja myös ohjaajan muulla tuotannolla on ollut suhteellisen voimakas vaikutus Spiritual Frontin käsittelemään kuvastoon.

Song for the Old Man (split-albumilta Satyriasis feat. Ordo Rosarius Equilibrio, 2005)

Tutustuin itse Spiritual Frontiin (ja itse asiassa myös Ordo Rosarius Equilibrioon) Satyriasis-albumin myötä. Molempien bändien soundi on tavallaan tällä albumilla klassisimmillaan ja puhtaimmillaan. Satyriasis on klassikkolevy, jonka pitäisi löytyä aivan jokaisen neofolkista kiinnostuneen hyllystä. Spiritual Frontin ilmaisu on tässä vaiheessa kehittynyt edelleen Nihilist-EP:n viitoittamaan suuntaan: soundimaailma on yhä monipuolisempi ja kirkkaampi.

No Kisses on the Mouth (albumilta Armageddon Gigolo’, 2006)

Armageddon Gigolo’n myötä Spiritual Front löi ns. isosti läpi. En ymmärrä, miksi. Äänimaailma on kehittynyt tässä vaiheessa ”tuotetun” kuuloiseksi ja helposti lähestyttäväksi, eikä sen puolesta ole yllätys, että levyt alkoivat myydä paremmin. Biisimateriaali on kuitenkin huomattavasti heikompaa kuin Nihilist-EP:llä ja Satyriasis-splitillä.

En ole koskaan tykännyt tästä levystä. Ainoat Armageddon Gigolo’n biisit, joista pidän, ovat uusintaversioita vanhoista kappaleista: Ragged Bed, Love Through Vaseline, No Kisses on the Mouth. Viimeiseksi mainittuun kappaleeseen onkin saatu aivan ihastuttavaa ryhtiä pari vuotta varhaisempaan, Nihilist-EP:llä julkaistuun versioon verrattuna.

Darkroom Friendship ja Odete (albumilta Roma Rotten Casino, 2010)

Roma Rotten Casino (2010) on niin hyvä levy, etten yksinkertaisesti pysty valitsemaan siltä vain yhtä näytebiisiä. Darkroom Friendship on reipas pop-lohkaisu, jonka video tai lyriikat eivät jätä mitään arvailujen varaan. Odete on kaunis ja balladimainen, mutta silti reipas kappale, jossa on uskomattoman tarttuva kertosäe. Musiikkivideo ei mielestäni tee kappaleelle oikeutta. Jos Salvatorin seksuaalinen suuntautuminen on tähän mennessä jäänyt epäselväksi, tämän videon jälkeen se viimeistään selviää jokaiselle.

Tämä levy yllätti minut todella positiivisesti: Armageddon Gigolo’n jälkeen odotukseni Spiritual Frontin tuotannon suhteen olivat melko vaatimattomat. Roma Rotten Casinon biisimateriaali on Armageddon Gigolo’on verrattuna erittäin tasokasta.

Eternally Yours (levyltä Black Hearts in Black Suits, 2013)

Black Hearts in Black Suits jää mielestäni välityön asemaan. Levy koostuu lähinnä melankolisista, elokuvamusiikkimaisista balladeista. Ymmärtääkseni levyä ei tehtykään perinteiseen tapaan Spiritual Frontin omista lähtökohdista, vaan mukana oli poikkeuksellisesti muutakin luovaa voimaa. All in all, Black Hearts in Black Suits ei kuulosta Spiritual Front -albumilta, mutta älkäämme antako sen haitata; levyllä on hetkensä. Eternally Yours on niistä mielestäni parhain.

We could fail again (albumilta Open Wounds, 2013)

Open Wounds on eräänlainen Spiritual Front plays Spiritual Front -coveralbumi. Se koostuu pääosin bändin uudelleen sovitetuista vanhoista biiseistä ja eräänlaisista mukaelmista, joita vanhojen kappaleiden pohjalta on tehty. Idea on hauska ja myös toteutus on yllättäen onnistunut. Erityisesti We could fail again, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 2001, on freesattu todella onnistuneesti 2010-luvulle. Albumilla on myös tavattoman kaunis uusintaversio Devourment of the Will -kappaleesta, mutta sitä ei valitettavasti löydy Youtubesta.

Semmosta siis luvassa ensi perjantaina 14.7. Lumouksessa Tampereen Klubilla!