Looking For Europe – The History of Neofolk (2006/2013) arvostelu

Looking for Europe – The History of Neofolk (2006/2013)

Neofolkin historiasta kertova Looking for Europe – The History of Neofolk ilmestyi alun perin vuonna 2006 saksaksi. Tuolloin tämä Andreas Dieselin ja Dieter Gertenin kirjoittama teos jäi kielimuurin vuoksi lukematta, ja sen sijaan paneuduin ainoastaan kirjan sisarjulkaisuun eli neljän CD-levyn Looking for Europe -kokoelmaan. Kyseinen levyboksi on kenelle tahansa erinomainen ensikosketus neofolkin maailmaan joko sellaisenaan tai Looking for Europe -historiikin ohessa. – Upotan tämän teksitin sekaan muutamia suosikkejani kyseisen levyn kappaleista.

Jaa mikä ihmeen neofolk? Kyseessä on 1980-luvun alkuvuosina syntynyt musiikkigenre, jonka musiikilliset juuret ovat ennen kaikkea 1970-luvun varhais-industrialissa, singer-songwriter-folkissa ja experimentalissa. Neofolkin rajat ovat tulkinnanvaraiset. Sen määritelmä ei tyhjene esteettisin tekijöihin, vaan kyse on myös teemoista, kuvastosta ja myös muusikoiden ja yhtyeiden välisistä kytköksistä. Australialaisen Ostaran puuhamies Richard Leviathan luonnehtii neofolkia näin:

The themes of folk music are rooted in the past, whereas Neofolk is rather a cultivation of a break between the past and the present and as such is very modern. — — It is the ”Neo” that makes the difference in Neofolk, but if one contemplates the spirit of OSTARA and other artists, then it is the orientation and the soul of their projects that lend them their ”folk-ish” character, even thought their style and sound might be situated between Folk, Industrial, Ambient, Gothic and other contemporary forms.

Selvää siis on, että folk-vaikutteet ovat keskeinen osa neofolkin esteettistä profiilia. Ajattelen asiaa itse siten, että jos bändin koko uran tuotannossa ei ole havaittavissa lainkaan tai juuri lainkaan folkille leimallisia piirteitä, on kyse jostakin muusta kuin neofolkista – esimerkiksi industrialista, military popista tai experimentalista. Tässä mielessä oma määritelmäni neofolkista on ehkäpä hieman erilainen kuin Looking for Europen kirjoittajien; he näyttävät laskevan neofolkiksi myös sellaisia yhtyeitä, joiden itse katson edustavan pikemminkin industrialia (mm. Der Blutharsch ja The Moon lay hidden benath a Cloud, joka tosin pakenee genremääritelmiä minkä jaloistaan pääsee), neoklassista (Les Joyaux de la Princesse) tai dark wavea (Kirlian Camera). Siitä, edustaako jokin bändi neofolkia vai ei, voisi väitellä pitkäänkin; karsin tähän aiheeseen liittyvän kritiikin minimiin ja palaan tähän tuonnempana vain lyhyesti tämän tekstin loppupuolella.

Looking for Europe on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa kerrotaan lyhyesti ja tiiviisti neofolkin juurista ja esihistoriasta. Toisessa osassa, joka on teoksen osista laajin, keskitytään yksittäisiin bändeihin ja niiden tuotantoon, teemoihin ja historiaan. Kolmas osa käsittelee neofolkiin liittyviä ideologisia ja temaattisia painotuksia. Jaottelu on onnistunut ja tuo genren ominaispiirteet hyvin esiin.

Haastattelut saavat Looking For Europessa vahvan painoarvon, mikä tekee teoksesta jossain määrin ”zinemäisen” kokonaisuuden. Haastattelut esitetään yleensä yksinkertaisessa kysymys-vastaus-muodossa. Epäileväinen mieli pohtii, johtuuko tämä tekijöiden laiskuudesta vai vilpittömästä halusta esittää haastateltavien sanomiset mahdollisimman autenttisessa muodossa. Ajoittain haastattelujen esillepano olisi eittämättä kaivannut vahvempaa editointia, karsintaa ja toimituksellista otetta.

Toisaalta teoksesta löytyy myös suoria lainauksia, jotka eivät peukaloimalla olisi parantuneet. Tästä erinomainen esimerkki on Eis & Licht -levy-yhtiötä edustavan Stephan Pockrandtin luonnehdinta siitä, mikä sai hänet kiinnostumaan neofolkista (lihavointi allekirjoittaneen):

Back then [in the 90ties], what attracted me to these bands (I mean Death in June, Sol Invictus, Blood Axis etc.) was their dark and mystic aura, their uncompromising ’darkness’, their stern lyrics and their works which betrayed a seious interest in the occult and magic realms. They reinforced my existing obsessions almost totally and for me were the serious faction of the Gothic scene, which had already started to place more importance in the superficial (lifestyle) than in authentic being (living real alternatives).

Luulen, että suurin osa genren ystävistä jakaa tämän viehtymyksen neofolkin ”tinkimättömään pimeyteen” ja vakavuuteen. Samalla sitaatissa tulee hyvin esille se, kuinka vahvasti neofolk on kasvanut elänyt ikään kuin goottikulttuurin kyljessä – samanlaisena, mutta silti niin ehdottoman erilaisena.

Suomalaisesta näkökulmasta asia avautuu hieman toisella tavalla. Suomessa neofolk on elänyt vahvasti goottikulttuurin ja äärimetallin (black metalin) välimaastossa. Kun Suomessa järjestetään neofolk-keikka, ovat järjestäjinä yleensä ihmiset, jotka ovat sekaantuneet joko black metal -undergroundiin tai goottialakulttuuriin. Näkökulmani saattaa olla puolueellinen, mutta arvelisin, että Suomessa äärimetalliporukka on kuluvan vuosituhannen aikana ollut goottisakkia aktiivisempi neofolk-keikkojen järjestäjänä. En tiedä, onko tämä vain suomalaisen neofolk-skenen erityispiirre – ehkäpä muualla neofolkin ja black metalin välinen suhde ei ole näin vahva?

Neofolkia ja black metalia yhdistää lisäksi eräs seikka, jonka teoksen kirjoittajat ohittavat mielestäni liiankin nopeasti: ”a serious interest in the occult and magic realms” (kuten Pockrandt asiaa luonnehtii). En ole tainnut koskaan törmätä goottiin, jonka maailmankatsomus ihan oikeasti pohjautuisi salatieteisiin ja esoteriaan. Sen sijaan tunnen valtavan määrän black metalin parissa puuhailevia henkilöitä, joiden maailmankatsomus on rakennettu (enemmän tai vähemmän uskottavalla tavalla) okkulttiselle pohjalle. Näkökulmani saattaa olla vääristynyt; olen viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut tekemisissä enemmän black metal -maailman kuin goottien parissa. Väitän silti, että havaintooni kätkeytyy totuuden siemen.

Goottikulttuuri imee kyllä huimalla voimalla esteettisiä vaikutteita okkultismista ja magiasta, mutta siihen se sitten jääkin. Kasarigootti kananluutöyhdössään kai sentään tiesi, mitä hänen kaulassaan killuva ankh-risti merkitsi – vaan kysypä tämän päivän uusgootilta, millaisia merkityksiä kätkeytyy Killstarilta ostetun kissapaidan Lucifer-sigiliin tai Actual Painilta tilattujen, ökyhintaisten Lorraine-leggingsien kuvioon. Lausun tämän huomion kaikella rakkaudella goottikulttuuria kohtaan: voisinpa olla yhtä kaunis, yhtä huoleton ja yhtä ylpeä kuin te.

Ja takaisin asiaan: suhde okkultismiin ja mystiikkaan luo neofolkin ja black metalin välille vahvan siteen – niin vahvan, että sitä olisi mielestäni pitänyt käsitellä myös Looking for Europessa. Ehkä tämä side kuitenkin avautuu keskieurooppalaisesta näkövinkkelistä hieman toisenlaisena – tai sitten syy löytyy jostain aivan muualta. Mistä, mene ja tiedä.

Neofolk-historiikki ei olisi mitään ilman seikkaperäistä selontekoa neofolkin kiinnostuksesta kolmatta valtakuntaa ja sen symboliikkaa kohtaan. Looking for Europessa aihetta käsitellään pitkästi ja perinpohjaisesti – jopa siinä määrin, että koko teoksesta tulee eräänlainen neofolk-apologia. Kirjoittajat asennoituvat kysymykseen neofolkin ja RAC:n &cet. välisistä yhteyksistä hyvin ehdottomasti:

It should be emphasized that there are no thematic connections between neofolk and so called Rechtsrock (Rightist Rock), nationalist singer-songerwriters and NS Black metal, even though some influential fanzines have tried to contstruct such relationships, and even though some homeland-obsessed acoustic projects from the extreme right wing Black Metal scene sometimes call their music neofolk.

Itse en luonnehtisi neofolkin ja mainittujen poliittisesti sensitiivisten musiikkigenrejen suhdetta aivan näin yksioikoisesti. Neofolk-skeneä on jo vuosien ajan pakotettu jatkuvasti puolustuskannalle ja oikeuttamaan oma olemassaolonsa selityksin siitä, ”ettei me olla natseja”. Lopputuloksena Looking for Europen sivuilla asiaa käydään niin pitkästi läpi, että lopulta levy jää junnaamaan samaan raitaan, eikä juttu enää etene.

Ymmärrän hyvin, miksi Looking for Europen sivuilla asiaa käsitellään niin yksisilmäisesti. Perusajatus on ehdoton: Neofolk ei ole oikeistolainen genre, eikä oikeistolaisten tekemä musiikki ole neofolkia. Itse en näe asiaa lainkaan näin yksioikoisesti. On totta, että neofolk ei ole oikeistolainen genre. Sen sijaan se, että genrellä ei ole mitään tekemistä oikealle kallellaan olevien tendenssien kanssa, on mielestäni liioittelua. Oikeistolaista ajattelua tai sen puutetta saati vastustusta ei voida pitää kategorisesti neofolkille ominaisena piirteenä. Jokaisella genreen kytkeytyvällä on täysi vapaus muodostaa omat poliittiset mielipiteensä.

Teokseen liitetyssä Capricious Democracy -esseessä tuodaan esiin kiinnostava ja osuva huomio demokratian luonteesta:

Democracy is uncomfortable. It is not a cozy club where we are all buddies.

Pidän neofolkin genreluonteesta niin paljon osittain juuri siksi, että sen piirissä tämä ajatus hyväksytään ehdottomammin kuin kenties missään muussa alakulttuurissa. Ainakin vanhaan hyvään aikaan neofolk-keikoilla heiluivat sulassa sovussa kaikki kuviteltavissa olevat ääripäät. Sittemmin vasemman laidan edustajat ovat käyneet keikoilla vähiin – ei siksi, että heitä olisi yritetty työntää ulos, vaan uskoakseni siksi, että neofolk nähdään vasemmistopiireissä yhä vahvemmin ehdottoman vaarallisena musiikkina, jonka kuuntelu ja supportointi ohjaa suoraan helvettiin.

Kaikkiaan Looking for Europen pohdinta neofolkin ”kyseenalaisen” kuvaston ja tematiikan suhteen on kiinnostavaa, mutta lipsuu paikoin jo liikaakin selittelyn puolelle. Homma on ok niin kauan kun kyse on skenen sisäisestä asioiden käsittelystä ja analysoinnista. Mutta heti, kun lipsahdetaan selittelemään ja hakemaan hyväksyntää sellaisilta toimijoilta, joilla ei ole mitään tekemistä neofolkin kanssa, ollaan eksytty polulta ja pahasti. Mitä neofolk on velkaa ympäröivälle maailmalle? Miksi sen pitäisi saada hyväksyntää tahoilta, jotka ovat sen oman elinvoiman ja kehityksen kannalta täysin yhdentekeviä? Ennakkoluulottomalle ja uteliaalle yksilölle, joka hyväksyy demokratian sisäsyntyisen epämukavuuden, neofolkiin tutustuminen käy kyllä vaivattomasti, joskin kenties hitaasti. Muunlaisille ihmisille ei neofolkia kannata eikä tarvitse avata tai selitellä.

Looking for Europen vahvuus on sen kattavuus. Bändeihin keskittyvässä luvussa paneudutaan lähes 70 neofolk-bändin tuotantoon ja historiaan. Osaa yhtyeistä käsitellään pidemmälti, osa kuitataan parin kappaleen esittelyllä. Vaikka olen kuunnellut neofolkia hyvin aktiivisesti yli 15 vuotta ja seurannut skenen tapahtumia suhteellisen hartaasti, löytyi Looking for Europesta myös minulle (lähes) uusia tuttavuuksia: Scivias, Agnivolok, ErnteA.C.T.U.S., Unto Ashes

Aivan kaikkia teoksen sisältöjä koskevia valintoja en kuitenkaan pidä onnistuneina. Erityisesti Allerseelen saa teoksessa kohtuuttoman paljon palstatilaa; bändiä käsitellään ensin kymmenisen sivua omassa luvussaan, ja sen lisäksi erittäin pitkällisesti teokseen liitetyssä, Aleš Pickarin kirjoittamassa Capricious Democracy -esseessä. Tämä on kummallinen valinta, sillä Allerseelen ei minkään kriteerin perusteella ole neofolkia, mikä myönnetään myös Looking for Europessa selvin sanoin:

[W]ith the exception of a few songs, the music of ALLERSEELEN can hardly be called (Neo-) Folk — — [.]

Tämä ei ole estänyt kuluttamasta Allerseelenin uran ja vaiheiden kuvaamiseen kymmeniä pitkiä sivuja. Allerseelenissä kyllä kenties kiteytyy neofolkille ominainen väärinymmärretyn ja suotta sorsitun rooli. Hyviä esimerkkejä tahallisista ja tahattomista väärinkäsityksistä ja niitä seuranneista boikoteista ja keikkojen perumisista olisi kuitenkin löytynyt parahultaisesti myös skenen sisältä, joten miksi ihmeessä kuluttaa sivuja Allerseelenin kaltaiseen industrialbändiin?

Teoksen sivuilta löytyy myös muutama muu ongelmallinen bändimaininta. Laibach on päässyt teoksen soundtrack-levylle ja jopa englanninkielisen käännöksen takakanteen, vaikkei Laibachilla ole musiikillisesti mitään tekemistä neofolkin kanssa. Myös Coilin ja Boyd Ricen käsittely omissa luvuissaan ovat tässä kontekstissa hieman kyseenalaisia, mutta ymmärrettäviä ja tavallaan myös hyväksyttäviä ratkaisuja.

Myös Current 93:een ja Death in Juneen liittyy erikoinen painotusvalinta. En varmaankaan osu kauhean kauas totuudesta, jos sanon, että Death in Junen vaikutus neofolkin soundiin, ideaaleihin ja traditioon on suurempi kuin minkään toisen yhtyeen. Tuskin olen pahasti väärässä myöskään silloin, jos väitän, että Death in June oli maailman ensimmäinen neofolk-bändi. Rakastan Current 93:n musiikkia, ja olenkin viime vuosina kuunnellut enemmän sitä kuin Death in Junea. Silti en voi mitenkään ymmärtää, miksi Looking for Europen bändejä käsittelevä osio aloitetaan Current 93:sta. Vasta sen jälkeen seuraa Death in Junea koskeva luku.

Ajattelen Current 93:a eräänlaisena neofolkin laitailmiönä; sen valoisa, värikäs ja leikkisä musiikillinen tyyli eroaa huomattavasti neofolkin keskimäärin sangen synkästä ilmeestä. Sen sijaan Death in June on ”as neofolk as neofolk gets”; erityisesti bändin 90-luvun alun levyt muodostavat omassa ymmärryksessäni eräänlaisen peruskiven ja universaalin mittatikun neofolkin estetiikalle ja soundimaailmalle.

Teoksen sisällysluetteloa tarkastellessaan tulee väkisinkin pohtineeksi, kuinka neofolk kaikessa eurooppalaisuudessaan onkin painottunut niin vahvasti Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Riimuilla ja skandinaavisella mytologialla on keskeinen rooli neofolkin kuvastossa – ja silti nimenomaan Skandinaviassa ja muualla Pohjois-Euroopassa tehdään suorastaan hämmentävän vähän (hyvää) neofolkia. Tanskalainen :Of the Wand and the Moon:, ruotsalainen Ordo Rosarius Equilibrio, suomalainen Tenhi – siinäpä ne mainitsemisen arvoiset pohjoismaiset neofolk-bändit pitkälti ovat. (Em. yhtyeiden lisäksi Looking for Europessa käsitellään lisäksi norjalaista Ulveria – miksi, sitä en aivan ymmärrä, sillä Ulverilla ei ole juuri mitään tekemistä neofolkin kanssa.) Näiden lisäksi nostan esille heleää mutta tummasävyistä, suomenkielistä neofolkia tekevän Pyhä Kuolema -yhtyeen, joka on perustettu vasta teoksen saksankielisen version julkaisun jälkeen (v. 2009) ja joka siten on luonnollisesti jäänyt teoksesta pois. Jos Looking for Europe kirjoitettaisiin uudelleen nyt, kerrottaisiin sen sivuilla toivottavasti omassa luvussaan myös Pyhästä Kuolemasta. (Käykää nyt hitossa kuuntelemassa: Saturnuksen minä saavutan hetkessä, raatelen itseni kylmyydellä.)

Lienee on reilua kirjoittaa sananen myös CD-kokoelmasta. Levy pitää sisällään näytebiisit merkittävimmiltä neofolk-bändeiltä – tosin Current 93 puuttuu biisilistasta, kummallista kyllä. Lisäksi mukaan on ahdettu runsaasti kiinnostavia maistiaisia vähemmän tunnetuilta nimiltä. Kun vuonna 2006 tutustuin levykokoelmaan ensimmäistä kertaa, bongasin sen myötä monia kiinnostavia yhtyeitä; olen tutustunut ja ihastunut tämän kokoelman ansiosta muun muassa In Gowan Ringiin ja Ordo Equitum Solisiin.

Kun nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin kuuntelin jälleen kokoelmalevyä tiiviisti, esiin nousivat ennen kaikkea Scott Walkerin Angels of Ashes, T.A.C.:in eli Tomografia Assiale Computerizzatan The End of Day (joka tosin on kai oikeasti Kirlian Cameran kappale… tai jotain?), Arginen In Silenzio ja – hieman yllättäen – Siebenin Love’s Promise. Myös Sorrow’n Nomadic Man on ihana. Sorrow on valitettavasti jäänyt minulle eräänlaiseksi sokeaksi pisteeksi; vaikka bändin konsepti on ollut minulle jo vuosia tuttu, on bändin levyjä harmillisen vaikea saada käsiinsä. Sama pätee Sorrow’n keskushahmon eli neofolkin grand old lady Rose McDowallin ja Boyd Ricen yhteiseen Spell-yhtyeeseen, jolta ei valitettavasti ole napattu levylle näytekappaletta.

(En malta olla kertomatta tässä yhteydessä pientä anekdoottia. Osalistuin pari vuotta sitten erään Suomen ”oudon musan skenessä” vaikuttavan pariskunnan tupaantulijaisiin. Kyseisissä juhlissa eräs minulle ennestään tuntematon henkilö hihkaisi minut nähdessään: ”Hei, susta tulee ihan mieleen Rose McDowall!” Minulle on tuskin koskaan lausuttu kauniimpaa kohteliaisuutta. Valitettavasti yhtäläisyydet ihanan Rosen ja minun välillä taitavat tosiasiassa rajoittua hiusten väriin ja huulipunamieltymyksiin. Silti tämä jäi lähtemättömästi mieleeni.)

Looking for Europe on aikaa ja vaivaa säästämättä toteutettu teos, jota voin suositella lämpimästi erityisesti kaikille, joilla on omakohtainen suhde neofolkiin. Kirjalla on prujuineen mittaa yli 500 sivua, joten teoksen summittaiseenkin läpilukuun tarvitaan melkoisesti motivaatiota. Teos ei pahemmin rasita kenenkään kukkaroa: pehmeäkantinen englanninkielinen versio irtoaa britti-Amazonista tällä hetkellä alle 9 eurolla (+ toimituskulut).

Mainokset

Spiritual Front – nihilismiä ja gigoloja

Spiritual Front esiintyy perjantaina 14.7.2017 Tampereella järjestettävillä goottimusiikkiin keskittyvillä Lumous-festivaaleilla. Hurraa! Ajattelin koota keikan kunniaksi listan omista Spiritual Front -suosikeistani.

spiritual front
Spiritual Front

Ensin kuitenkin taustaa. Simone Salvatori perusti Spiritual Frontin 90-luvun lopulla Italiassa. Bändin kaksi ensimmäistä julkaisua olivat äänimaailmaltaan sangen karuja ja pelkistettyjä, ja nämä kaksi julkaisua ovatkin nykyään pitkälti vaipuneet unholaan. Soundi muuttui huomattavasti raikkaammaksi ja popahtavammaksi vuonna 2003 julkaistun Nihilist-EP:n myötä. Vuonna 2005 julkaistun, Ordo Rosarius Equilibrion kanssa toteutetun Satyriasis-splitin myötä ilmaisu muuttui yhä siistimmäksi ja menevämmäksi. Juuri tästä soundista Spiritual Front tunnetaan nykyään kaikkein parhaiten.

Spiritual Front lasketaan yleisesti ottaen neofolkiksi. Tällainen luokittelu ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton, sillä bändi ei käsittele musiikissaan lainkaan niitä aiheita, joiden perinteisesti katsotaan kuuluvan erottamattomasti neofolkiin: Euroopan (lähi)historiaa, esoteriaa ja okkultismia, riimuja, uuspakanuutta. Toisin kuin bändin nimi antaa olettaa, Spiritual Front ei vaikuta ainakaan päällisin puolin olevan kiinnostunut mistään henkisestä tai hengellisestä. Myös bändin soundi on huomattavasti perusneofolkia sliipatumpi ja ”popimpi”. Myöhemmässä tuotannossa on runsaasti vaikutteita myös kantrista ja rock and rollista.

Bändi määrittelee musiikkinsa termillä nihilist suicide pop, joka ei sekään kuvaa järin hyvin bändin käsittelemiä teemoja tai soundia. Spiritual Front tuo kyllä nihilismiä jatkuvasti esille esimerkiksi levyjen nimissä ja oheistuotteissa, mutta biisien sanoituksissa se ei juuri näy. Bändin kappaleet ovat suurimmaksi osaksi melko perinteisiä, popahtavia, kantri- ja tangovaikutteisia rakkauslauluja. Mistään purkkapopista ei kuitenkaan ole kyse: Spiritual Frontin lyriikalle ovat ominaisia erotiikka ja ajoittain hyvin ronski ilmaisu.

Mutta nyt niihin biiseihin. Otetaan yksi lohkaisu bändin jokaiselta albumilta. Pyydän kärsivällisyyttä: pari ensimmäistä biisiä ovat hyvin karuja, mutta kyllä se soundimaailma siitä pian kirkastuu.

Devourment of the Will (albumilta Song for the Will, 1999)

Tästä se lähti: särisevästä ja hienoisesti Death in June -vaikutteisesta folk-levystä, jota painettiin alle 500 kappaletta. Song for the Will on kokonaisuutena äärimmäisen kolkko ja pessimistinen. Simone Salvatori ei tässä vaiheessa ole ilmeisesti lainkaan oivaltanut, että hän osaa myös laulaa. Jos levyn rupisuuden ei anna häiritä itseään, löytyy siltä myös hetkensä: Empty ja Devourment of the Will ovat oikeasti hyvin kauniita kappaleita. ”We will taste the death, and in the death the conquest of the will.”

Levystä ei tietääkseni ole otettu koskaan uusintapainosta, joten tätä voinee pitää eräänlaisena keräilyharvinaisuutena. Kyselin taannoin suoraan herra Salvatorilta, miten on parin ensimmäisen julkaisun uusintajulkaisujen laita. Hän kertoi, ettei ole erityisen ihastunut Spiritual Frontin ensimmäisiin julkaisuihin ja että niistä tuskin tullaan näkemään uusintajulkaisuja. Harmi.

We could fail again (albumilta Nihilist Cocktails for Calypso Inferno, 2001)

Tässä vaiheessa Spiritual Frontin ilmaisuun on ilmestynyt pari keskeistä elementtiä, joista tulisi myöhemmin keskeinen osa bändin soundia: rautalankakitara ja mahtipontiset perkussiot. Ylipäätään ilmaisusta on tullut huomattavasti suureellisempaa kuin debyyttialbumin aikaan. Kokonaisuutena Nihilist Cocktails for Calypso Inferno on melko kummallinen ja sekava levy, mutta silläkin on totisesti hetkensä. Salvatori ei ole vieläkään hoksannut osaavansa laulaa, vaan pitäytyy spoken word -mörinässä.

Luulin monta vuotta, että  We could fail again kertoo epäonnisesta rakkaudesta, mutta itse asiassa se taitaakin kertoa sukupuolitaudeista.

No Kisses on the Mouth (Nihilist-EP:ltä, 2003)

Raflaavasta nimestään huolimatta Nihilist-EP sisältää lähinnä melankolisia rakkauslauluja. Bändin soundi on muuttunut huomattavasti monipuolisemmaksi ja ”tuotetummaksi”: mukana on pianoa ja jopa jousisoittimia. Ja huomaatteko: nyt Simone laulaa!

Nihilistillä julkaistiin nippu kappaleita, jotka muodostavat eräänlaisen Spiritual Front -kaanonin: Soulgambler, No Kisses on the Mouth, Autopsy of A Love. Nämä kappaleet olivat pitkään bändin tunnetuimpia biisejä, kunnes myöhemmät poppilevyt alkoivat nauttia suurempaa suosiota myös neofolk-piirien ulkopuolella.

Tavallaan Nihilist on Spiritual Frontin paras julkaisu: sillä ei ole yhtäkään huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta. Tältä levyltä on vaikea valita näytebiisiä. Soulgambler ja Autopsy of A Love ovat aivan yhtä kovia kappaleita kuin No Kisses on the Mouth. Myös pehmoisempi versio We could fail again -kappaleesta on todella hyvä.

Moniko muuten tietää, mistä No Kisses on the Mouthin kertosäkeen sitaatti (”The limit of love is that of needing always an accomplice”) on peräisin? Tästä elokuvasta. Kyseisellä elokuvalla ja myös ohjaajan muulla tuotannolla on ollut suhteellisen voimakas vaikutus Spiritual Frontin käsittelemään kuvastoon.

Song for the Old Man (split-albumilta Satyriasis feat. Ordo Rosarius Equilibrio, 2005)

Tutustuin itse Spiritual Frontiin (ja itse asiassa myös Ordo Rosarius Equilibrioon) Satyriasis-albumin myötä. Molempien bändien soundi on tavallaan tällä albumilla klassisimmillaan ja puhtaimmillaan. Satyriasis on klassikkolevy, jonka pitäisi löytyä aivan jokaisen neofolkista kiinnostuneen hyllystä. Spiritual Frontin ilmaisu on tässä vaiheessa kehittynyt edelleen Nihilist-EP:n viitoittamaan suuntaan: soundimaailma on yhä monipuolisempi ja kirkkaampi.

No Kisses on the Mouth (albumilta Armageddon Gigolo’, 2006)

Armageddon Gigolo’n myötä Spiritual Front löi ns. isosti läpi. En ymmärrä, miksi. Äänimaailma on kehittynyt tässä vaiheessa ”tuotetun” kuuloiseksi ja helposti lähestyttäväksi, eikä sen puolesta ole yllätys, että levyt alkoivat myydä paremmin. Biisimateriaali on kuitenkin huomattavasti heikompaa kuin Nihilist-EP:llä ja Satyriasis-splitillä.

En ole koskaan tykännyt tästä levystä. Ainoat Armageddon Gigolo’n biisit, joista pidän, ovat uusintaversioita vanhoista kappaleista: Ragged Bed, Love Through Vaseline, No Kisses on the Mouth. Viimeiseksi mainittuun kappaleeseen onkin saatu aivan ihastuttavaa ryhtiä pari vuotta varhaisempaan, Nihilist-EP:llä julkaistuun versioon verrattuna.

Darkroom Friendship ja Odete (albumilta Roma Rotten Casino, 2010)

Roma Rotten Casino (2010) on niin hyvä levy, etten yksinkertaisesti pysty valitsemaan siltä vain yhtä näytebiisiä. Darkroom Friendship on reipas pop-lohkaisu, jonka video tai lyriikat eivät jätä mitään arvailujen varaan. Odete on kaunis ja balladimainen, mutta silti reipas kappale, jossa on uskomattoman tarttuva kertosäe. Musiikkivideo ei mielestäni tee kappaleelle oikeutta. Jos Salvatorin seksuaalinen suuntautuminen on tähän mennessä jäänyt epäselväksi, tämän videon jälkeen se viimeistään selviää jokaiselle.

Tämä levy yllätti minut todella positiivisesti: Armageddon Gigolo’n jälkeen odotukseni Spiritual Frontin tuotannon suhteen olivat melko vaatimattomat. Roma Rotten Casinon biisimateriaali on Armageddon Gigolo’on verrattuna erittäin tasokasta.

Eternally Yours (levyltä Black Hearts in Black Suits, 2013)

Black Hearts in Black Suits jää mielestäni välityön asemaan. Levy koostuu lähinnä melankolisista, elokuvamusiikkimaisista balladeista. Ymmärtääkseni levyä ei tehtykään perinteiseen tapaan Spiritual Frontin omista lähtökohdista, vaan mukana oli poikkeuksellisesti muutakin luovaa voimaa. All in all, Black Hearts in Black Suits ei kuulosta Spiritual Front -albumilta, mutta älkäämme antako sen haitata; levyllä on hetkensä. Eternally Yours on niistä mielestäni parhain.

We could fail again (albumilta Open Wounds, 2013)

Open Wounds on eräänlainen Spiritual Front plays Spiritual Front -coveralbumi. Se koostuu pääosin bändin uudelleen sovitetuista vanhoista biiseistä ja eräänlaisista mukaelmista, joita vanhojen kappaleiden pohjalta on tehty. Idea on hauska ja myös toteutus on yllättäen onnistunut. Erityisesti We could fail again, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 2001, on freesattu todella onnistuneesti 2010-luvulle. Albumilla on myös tavattoman kaunis uusintaversio Devourment of the Will -kappaleesta, mutta sitä ei valitettavasti löydy Youtubesta.

Semmosta siis luvassa ensi perjantaina 14.7. Lumouksessa Tampereen Klubilla!

Guns N’ Roses ja minä, osa 3: Onneksi on internet

Älä lue tätä tekstiä. Lue sen sijaan juttusarjan aiemmat osat, Guns N’ Roses ja minä, osa 1: Kuinka rock-musiikki teki minusta elitistin ja Guns N’ Roses ja minä, osa 2: Use (and lose) your illusion. Jos teit sen jo, jatka toki lukemista.

Palataan varhaisteini-ikäisen Heinin todellisuuteen ja illuusioihin. Vuosituhat vaihtui. Menin yläasteelle. Kävin ensimmäistä kertaa ihan oikeilla festareilla. Löysin black metalin, 70-luvun progen ja muut vanhempieni vinyylihyllyn aarteet, dark waven ja goottirockin, death metalin, funeral doomin, neofolkin, industrialin, ambientin, folkin (ilman etuliitettä) ja black metalin (taas, ja taas, ja taas) – en ehkä tässä järjestyksessä, mutta kuitenkin. Kaiken uuden musiikin keskellä seurasin edelleen Guns N’ Rosesin uraa, jonka alkoi näihin aikoihin saada uusia, jännittäviä käänteitä.

Guns N’ Roses teki paluun keikkalavoille vuonna 2000 uudella kokoonpanolla, jonka ainoa alkuperäisjäsen oli W. Axl Rose. Ensimmäinen suurempi comeback-esiintyminen tapahtui seuravaana keväänä Rock in Rio -festivaaleilta. Olin noihin aikoihin yhä niin kiintynyt bändiin, että hankin välittömästi konserttitaltioinnin bootleg-VHS:nä – se taitaa olla edelleen tallella vaatimattomassa videokokoelmassani. Olen kelaillut tuota surkealaatuista tallennetta ees taas lukemattomia kertoja. Tuoreeltaan pelkästään tallenteen symbolinen merkitys riitti lumoamaan minut: Guns N’ Roses elää! Tämän täytyy olla alku jollekin suurelle ja mahtavalle!

Kyllä, näin minä ajattelin. Tämä on osoitus siitä, kuinka sitkeästi esiteini-ikäinen voi pitää kiinni lapsenuskostaan. I used my illusion. – Tavallaan olin oikeassa: ilman GN’R:n comeback-keikkaa en kenties koskaan olisi koskaan tutustunut Bucketheadin musiikkiin – mutta se on jo oman tekstinsä aihe (tekstin, joka on muhinut blogin luonnoksissa jo yli vuoden ja jota en ehkä koskaan saa valmiiksi).

Koska en (onneksi?) ole enää 13-vuotias, osaan nyt katsoa konserttitaltiointia kriittisemmin. Koko keikka on hirvittävä. Rose on hengästynyt ja haparoi laulussaan. Kerran hän sekoaa sanoissaan ja lopettaa kappaleen tahdin tai pari myöhemmin kuin muu bändi. Hänen äänessään on edelleen läsnä kaikki se potentiaali, joka teki hänestä yhden kaikkien aikojen hienoimmista rock-vokalisteista. En tiedä, mikä häntä tarkalleen ottaen vaivaa – kaikki vain menee pieleen. Aivan kuin hän ei tajuaisi vanhentuneensa lähes kymmenen vuotta  sitten edellisen Guns N’ Roses -konsertin. Use Your Illusion -kiertueen aikoihin 30-vuotiaan Rosen jalka nousi kepeästi tiheisiin juoksuspurtteihin. Vuonna 2001 hän on 38-vuotias, ja sen huomaa: hän huohottaa ja hikoilee kuin sika.

Niin tärkeä muusikko kuin Bucketheadista minulle tulikin, on myönnettävä, että hän on täysin väärä henkilö soittamaan Slashin säveltämiä sooloja. Pidänkin eniten niistä Rock in Rio -pätkistä, joissa Buckethead ei ”coveroi” Guns N’ Rosesia, vaan soittaa jotain omaansa – kuten tässä upeassa, Robin Finckin kanssa improvisoidussa instrumentaalipätkässä. Voi vain arvella, kuinka mahtavia juttuja Buckethead ja Finck olisivat voineet yhdessä tehdä, jos he olisivat soittaneet samassa bändissä vähän pidempään.

Kun kertasin tätä tekstiä valmistellessani varten Guns N’ Rosesin vanhoja videoita ja Rock in Rion keikkataltiointia, panin merkille, kuinka samankaltaisia hahmoja Slash ja Buckethead oikeastaan ovat. Kummankin esiintymisasu on vakiintunut ja helposti tunnistettava. Molemmat pyrkivät asustevalinnoillaan ja liikkeillään piilottamaan kasvonsa yleisöltä. Molemmat tykkäävät pitää suunsa kiinni ja kiusaantuvat, jos heiltä kysytään jotain. Molemmat ovat kehittäneet äärimmäisen omaleimaisen ja tunnistettavan soittotyylin. Äkkiä Bucketheadin valinta Guns N’ Rosesin soolokitaristiksi ei tunnukaan niin oudolta. Hän on kuin Slashin varjo (siinä mielessä kuin C. G. Jung käsitettä käytti): äärimmäisen tekninen, kirjaimellinen ja suoritusorientoitunut vastine sydämelliselle Slashille.

Kun  Buckethead erosi Guns N’ Rosesista vuonna 2004, huomasin olevani paljon kiintyneempi Bucketheadin siihenastiseen soolotuotantoon (Colma, Monsters and Robots, Giant Robot, Bucketheadland ja niin edelleen) kuin Guns N’ Rosesin musiikkiin. Veljeni pyysi ikuisuuslainassa olleet GN’R-ceedeensä takaisin. Rippasin levyt mp3-tiedostoiksi ja unohdin ne vuosikausiksi kiintolevyn syövereihin.

Kului vuosi, toinen, kolmas, neljäs. Vuonna 2008 tapahtui se, mitä kukaan ei enää uskonut tapahtuvaksi: Guns N’ Rosesin kuudes studioalbumi Chinese Democracy ilmestyi.

Olen kuunnellut viimeisen kahdeksan vuoden aikana Chinese Democracya enemmän kuin mitään muuta Guns N’ Rosesin albumia. Minun mielestäni se on hyvä levy. En tiedä, mitä Axl Rosen äänelle tapahtui Rock in Rion ja Chinese Democracyn välissä. Ehkä hän on kaikki nämä vuodet ollut oivallinen studiolaulaja, ehkä ainoastaan keikkojen suhteen on välillä ollut vaikeaa. Kuunnelkaa, kuinka siistiltä hän kuulostaa vaikkapa Better-kappaleella.

Chinese Democracya vaivaa vain yksi ongelma: se ei kuulosta lainkaan Guns N’ Roses -albumilta. Slash ja Izzy Stradlin olivat niin keskeisiä vaikuttajia Guns N’ Rosesin soundin synnyssä, ettei bändi yksinkertaisesti ”kuulosta itseltään” ilman heitä. On kuitenkin kysyttävä: Onko tällainen kritiikki reilua? Guns N’ Roses ei kuulosta ”itseltään” – mutta mitä sitten? Maailma on muuttunut sitten vuoden 1991, joten olisi kai täysin kohtuutonta odottaa, että Guns N’ Roses ei olisi muuttunut lainkaan.

Vaikuttaa siltä, että ihmiset pettyvät Chinese Democracyyn juuri sen takia, ettei se kuulosta 90-luvun alun Guns N’ Rosesilta. Tosiasiassa tämän ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Ne, jotka pystyvät hyväksymään ja ylittämään tämän, oppivat yleensä pitämään Chinese Democracysta. Albumia luonnehditaan osuvasti L.A. Weeklyssä: ”Chinese Democracy is criminally underrated. It’s now the ultimate ’I used to hate it but now I love it’ record — –.” Chinese Democracya ei kannata ajatella Guns N’ Roses -albumina, vaan pikemminkin albumina, jolla laulaa W. Axl Rose. Ja hyvin laulaakin.

Minulta vei lähes 20 vuotta ymmärtää, kuinka ainutlaatuinen muusikko Axl Rose oikeasti on. Asia nousi mieleeni vuonna 2014 julkaistun The Vocal Ranges of The World’s Greatest Singers -listan myötä. Listassa Rosen äänialan laajuudeksi annetaan noin viisi ja puoli oktaavia. Rock-laulajalle tällainen oktaavimäärä on aivan käsittämätön saavutus. Vasta tämän listauksen myötä rupesin tietoisesti kiinnittämään Rosen laulutekniikkaan huomiota. Hiljalleen aloin kuulla Guns N’ Rosesin biiseissä ja Rosen äänessä asioita, joille olin nuorempana täysin kuuro. Erityisesti hänen äänensä sävyn muutokset ovat huimia: ero korkean devil woman -kimityksen ja Rosen luontaisen, pehmeän baritonin välillä on valtava. Tällä hetkellä minun on vaikea ymmärtää, kuinka en nuorempana ole hoksannut Rosen äänen ja tekniikan omalaatuisuutta.

Rosen monipuolisuus laulajana tulee kenties kaikkein parhaiten esille It’s So Easy -kappaleessa. Nuorempana jopa luulin, että kappaleessa on kaksi tai kolme eri laulajaa – niin paljon Rosen erilaiset ”äänet” eroavat toisistaan. Hänet tunnetaan ennen kaikkea korkeista nuoteistaan, mutta tarvittaessa hän pääsee myös sangen mataliin ääniin.

Silläkin uhalla, että minua syytetään romanttisen taiteilijaneromyytin elättelystä: Guns N’ Roses ei todennäköisesti olisi mitään ilman Axl Rosea. Sanon tämän siitä huolimatta, että Rose vaikuttaa mielestäni itsekkäältä ja tylsältä tyypiltä, jonka ego on vuosien varrella paisunut räjähdysherkkiin mittasuhteisiin. Izzyn biisintekotaidoilla ja Slashin trademark-soundilla on tietenkin varsin suuri merkitys kokonaiskuvassa, mutta juuri Rosen loppumaton lavaenergia ja raivo leimaavat bändin ilmaisua enemmän kuin mikään muu elementti. Valitettavasti tuo sama raivo sai bändin muut alkuperäisjäsenet iskemään pillit pussiin.

Hypätään vuoteen 2016. Klassisen kokoonpanon ydinjengi päätti muutama kuukausi sitten lyödä hynttyyt jälleen yhteen: Axl Rose, Slash ja Duff McKagan soittivat huhtikuussa yhdessä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1993. Ja kas: reunion-keikat ovat olleet painajaismainen antikliimaksi. Kaikki kolme alkuperäisjäsentä vaikuttavat nuutuineilta ja väsyneiltä. Axl Rose… ei näytä itseltään. En viitsi edes sanoa, miltä hän näyttää. Murtuneen jalan vuoksi tuoliin sidottu Rose on kuin Niskavuoren vanha emäntä, joka on rakennuttanut itselleen valtaistuimen maailman keskipisteeseen ja katselee nyt tyytyväisenä, kun kyykytetyt palkkarengit häärivät ympärillä.

Mutta Rosen ääni – se on ennallaan. Hän kuulostaa ihanalta, aivan samalta kuin vuonna 1988. Se ei valitettavasti riitä. Mä haluaisin nähdä livenä tämän bändin…

Early Guns N' Roses
Guns N’ Roses 80-luvun puolivälin tienoilla.

…enkä tätä:

Axl Rose Chair
Guns N’ Roses huhtikuussa 2016.
Slash ja Duff eivät halunneet kuvaan, ja kai bändissä on muitakin jäseniä.

Mieluummin katselen Rosen käärmetanssia Youtubesta ja teeskentelen, ettei viimeistä kolmeakymmentä vuotta ole tapahtunut.

Onneksi on internet.

Se minusta ja Guns N’ Rosesista. Ensi viikolla on luvassa juttua bändin Watch You Bleed -historiikista. Myös Schizoblogissa on kirjoiteltu alkuvuodesta Guns N’ Rosesista, elämästä, menneisyydestä ja nykyisyydestä. Aurinkoon tuijottelua -blogissa käsiteltiin jokin aika sitten bändin klassisen kokoonpanon reunion-kiertuetta. Hyviä kirjoituksia molemmat. Menkää ja lukekaa!