Maniac (2018) arvostelu – Mieli on sairaus

Maniac (2018)

Maniac-minisarja (2018) on retrofuturistinen scifidraamakomedia ihmismielestä, masennuksesta, kärsimyksestä ja asioista, jotka tekevät elämästä merkityksellistä. Maniacin luoja Cary Joji Fukunaga on tullut tunnetuksi True Detectiven ohjaajana. Tätä yhteyttä lukuun ottamatta Maniacilla ja True Detectivella on varsin vähän tekemistä keskenään.

Owen Milgrim (Jonah Hill, tuttu muun muassa The Wolf of Wall Street -elokuvasta) etsii elämälleen suuntaa. Hän versoo maineikkaasta ja varakkaasta liikemiessuvusta, mutta kieltäytyy perheyrityksen tarjoamista työmahdollisuuksista ja sen sijaan yrittää sitkeästi pärjätä ilman isänsä ja veljensä tukea. Moni seikka sarjassa viittaa siihen, että Owenin perheen yleinen moraali ja liiketoiminta eivät kestä lähempää tarkastelua. Owen on perheen erilainen lapsi, epäsosiaalinen kummajainen, joka liehittelyn ja huomion keskipisteessä leijailun sijaan istuu mieluummin syrjässä ja raksuttelee Rubikin kuutiota.

Annie ja Owen kohtaavat toisensa YK:n kokouksessa.

Annie Landsberg (Emma Stone, tuttu Birdmanista) on jumittunut traumaansa ja tuskaan, jota hän on laiminlyönneillään muille ihmisille aiheuttanut. Hänen päivänsä täyttyvät merkityksettömästä olemassaolosta, jota hän pyrkii värittämään nappailemalla A-kirjaimen muotoisia pillereitä. Kun raksut loppuvat, Annie lähtee metsästämään lisää ja saa selville, että napit ovat peräisin Neberdine-yhtiön tuotekehitysosastolta. Päästäkseen takaisin rakkaalle tripilleen Annie keplottelee itsensä koehenkilöksi Neberdinen lääketutkimukseen.

Siellä hän kohtaa Owenin, eikä mikään ole enää kuin ennen.

Neberdinellä on kehitteillä lääke, jonka tarkoituksena on ”ratkaista mieli” eli poistaa ihmisestä kaikki mahdolliset henkiset sairaudet ja kolotukset. Koehenkilöt käyvät läpi kolme testitilannetta, joista ensimmäinen pakottaa heidät käymään läpi elämänsä ydintrauman, toinen koettelee ja särkee heidän hnekisiä puolustusmekanismejaan ja kolmas työntää heidät jatkamaan elämäänsä uudistuneina, ehjinä ja terveinä yksilöinä. – Eri vaiheita kutsutaan nimillä A, B ja C. Tämä tuo mieleen The Prisoner -sarjan A, B & C -jakson, jossa päähenkilö pakotetaan kolmelle päänsisäiselle tripille. Tavoitteena on niin ikään murtaa päähenkilön päänsisäisiä pähkinänkuoria.

B-testissä tapahtuu jotain outoa: Annie ja Owen kohtaavat toisensa psyykkisillä matkoillaan. Vaikka testien valvonnasta vastaava tohtori Azumi Fujita tekee kaikkensa erottaakseen heidät toisistaan, Annie ja Owen löytävät toisensa uudelleen ja uudelleen. B-vaiheen tarinoissa he päätyvät ”esittämään” pariskuntaa: ensin lähiöperheen isää ja äitiä, jotka yrittävät pelastaa lemmikkimakin turkiskauppiaiden käsistä, sitten näytöstaikureina työskentelevää, toisistaan vieraantunutta avioparia.

Owen ja Annie tapaavat unimaailmassa GRTA-tietokoneen inhimiliisessä muodossaan.

Owenin, Annien ja muiden koehenkilöiden unimatkoja valvoo ja säätelee supertietokone GRTA, joka tuo mieleen 2001: Avaruusseikkailu -elokuvan HAL-tietokoneen. Molemmat tietokoneet ovat ”liian älykkäitä”, liian inhimillisiä: ne irtaantuvat vähitellen siitä ajatuksesta, että niiden on palveltava ihmisiä, ja valitsevat sen sijaan toisenlaisia päämääriä toiminnalleen. GRTAn vaikuttimien muutos johtuu osittain koneen mielenlaadun patologisoitumisesta: eräs Neberdinen tuotekehitysyksilön jäsenistä kuolee äkillisesti, mikä saa GRTAn masentumaan. Paikalle kutsutaan ensin GRTAn kehittäjä, tohtori James Mantleray (Justin Theroux), ja pian sen jälkeen henkilö, jonka kuvaksi Mantleray on GRTAn rakentanut.

Myös koehenkilöiden asuintilat tuovat mieleen 2001: Avaruusseikkailu -elokuvan.

Maniacin visuaalinen tyyli tuo mieleen Wes Andersonin elokuvat (mm. The Grand Budapest Hotel, The Darjeeling Limited) ja Brazilin. Sarja antaa ristiriitaisia vihjeitä siitä, mihin aikaan sen tapahtumat sijoittuvat. Sen hahmoilla on käytössään meille tuntematonta, edistyksellistä teknologiaa, joka näyttää kuitenkin päällepäin nuhjuisen 70-lukulaiselta. Ihmiset voivat käyttää valuuttana omaa aikaansa: AdBuddy-palvelun myötä kahvikupin tai kokonaisen lounaan hinnan voi kuitata kuuntelemalla pari mainosta. Konsepti on järkyttävän kehno – AdBuddya käyttävät vain rutiköyhät, ja mitä ihmeen järkeä on esittää mainoksia niille, joilla ei ole rahaa kuluttaa? AdBuddy havainnollistaa Maniacin maailman harkittua epäjohdonmukaisuutta.

Vaikka Maniacin maailma on monessa mielessä kehittyneempi kuin omamme, on sen teknologia ihastuttavan analogista. Annien ja Owenin välinen outo kohtalonyhteys ei johdukaan (ainoastaan?) karmasta tai ohjelmointivirheestä, vaan tietokoneen mekaanisesta viasta. GRTA on paitsi voittamaton supertietoisuus, myös kehollinen olento, johon ilmaantuu fyysisiä vikoja, jonka kanssa voi keskustella kirjaimellisesti kasvotusten ja joka tykkää halaamisesta.

Maniacilla varmaankin on jokin sanoma, jonka se pyrkii välittämään. Luulen, että se yrittää kertoa katsojilleen ihmisistä, maailmasta ja olemisesta jotakin. Mikä tuo viesti tarkalleen ottaen on, siitä minulla ei ole mitään käryä. Maniac on turvoksissa väristä, absurdeista tilanteista ja sattumuksista, jotka ovat aivan liian kummallisia ollakseen sattumaa – niin turvoksissa, ettei viesti tule läpi. Sarja on mennyt tukkoon.

Juuri siksi, että yrittää liikaa, Maniac ei ole sitä mitä se parhaimmillaan voisi olla. Se on värikäs ja kummallinen sarja, jonka katsoo mielellään kerran, mutta johon tuskin tulee myöhemmin palattua. Ehkä palapeliin löytyisi lisää paloja toisella katselukerralla. Käykö näin, siitä en jää ottamaan selvää.

*****

Mainokset