Richard Condon: Mantšurian sankari (1959) arvostelu

Mantsurian sankari
Mantšurian sankari (1959)

Richard Condonin Mantšurian sankari (The Manchurian Candidate, 1959) on aivopesuun ja mielenhallintaan liittyvän salaliittofiktion ja poliittisen trillerin klassikko. Romaani on tullut tunnetuksi Suomessa ennen kaikkea John Frakenheimerin Mantsurian kandidaatti -elokuvan myötä. Kirjaa ei meillä ilmeisesti ole kovin laajasti luettu – ymmärtääkseni vuonna 1960 julkaistusta suomennoksesta on otettu vain yksi painos. Hoi vaan, Otava! Olisiko jo uuden painoksen aika? On kansallinen häpeä, että näin tiukan romaanin saatavuudesta ei pidetä huolta.

Romaanin päähenkilö Raymond Shaw on monella tapaa erikoislaatuinen olento. Hänen laskelmoiva äitinsä on tehnyt pojastaan kylmän ja sosiaalisesti rajoittuneen rautalankaihmisen, jonka on vaikea sietää minkäänlaista ihmisseuraa. Misantropiastaan huolimatta Raymond on kuitenkin kunnostautunut maanmiestensä suojelussa: hän on osallistunut Korean sotaan vuonna 1952 ja oman joukkueensa pelastaakseen asettanut itsensä vakavaan vaaraan. Romaanin alussa tapaamme Raymondin vastaanottamassa urhoollisuusmitalia näistä ansioista.

Vai menikö tarina sittenkään aivan näin? Mitä joukkueen miehille oikeastaan tapahtui Koreassa? Vuosia myöhemmin joukkuetta johtanut majuri Ben Marco alkaa nähdä hirvittäviä painajaisia, joissa hän näkee Shaw’n murhaavan kaksi joukkuetoveriaan kiinalaisten ja venäläisten viranomaisen järjestämässä näytöksessä. Unet ovat poikkeuksellisen realistisia. Kun Marco on univajeissaan menettämäisillään järkensä, hän saa kuulla, että eräs toinenkin joukkueen mies näkee samoja painajaisia. Totuus joukkueen sotaretkestä alkaa kiertyä auki.

Käsite ”Mantsurian kandidaatti” on vakiintunut osaksi kieltämme. Sillä voidaan viitata joko poliittiseen toimijaan, joka hakeutuu virkaan tietyn ryhmän edustajana vesittääkseen tämän ryhmän toimintaa ja edistääkseen vastapuolen intressejä. Käsite onkin noussut juuri tässä merkityksessä esille amerikkalaislehdissä viime kuukausien aikana: Donald Trumpia epäillään venäläismieliseksi Mantsurian kandidaatiksi. – Lisäksi käsitteellä viitataan usein aivopestyyn sätkynukkeagenttiin, joka suorittaa orjallisesti ja kyseenalaistamatta kaikki hänelle annetut käskyt – myös ne, jotka ovat hänen oman asemansa kannalta epäedullisia. Käskyn suorittamisen jälkeen agentti ei muista tapahtuneesta mitään.

Mielenhallinnan keinot ovat saaneet 2000-luvun mittaan nousseen salaliittoteoriainnostuksen myötä valtavasti huomiota ja palstatilaa erilaisissa verkkomedioissa. Erityisesti arkkityyppi aivopestystä, vailla omaa tahtoa toimivasta poptähdestä on mediassa esillä uskomattoman paljon. Menneillä vuosikymmenillä mielenhallinta assosioitiin kuitenkin selkeämmin politiikkaan ja ennen kaikkea kylmään sotaan: aivopesun kohteiksi ei epäilty poptähtiä, vaan kahden suurvallan välillä sukkuloivia agentteja. Aivan erityisesti mielenhallinta ja sen kytkökset kylmään sotaan nousivat esille Kennedyjen murhien, ydinsodan uhkan ja MKUltran leimaamalla 60-luvulla. Mielenhallintaan liittyvä tarinaperinne on valtavasti velkaa Mantšurian sankarille, jonka voisi kai sanoa yksin luoneen aivopestyn sätkynukkeagentin arkkityypin. Ja juuri tämän tradition varaan rakentuvat myös nykypäivän salaliittoteoriaverkot. Sen vaikutus tämän päivän populaarikulttuuriin on valtava – siitä huolimatta, että vain harva taitaa romaania nykyään tuntea.

Odotukseni Mantšurian sankarin suhteen olivat todella korkeat. Olin Peter von Baghin suosituksesta katsonut Frankenheimerin elokuva-adaptaation vuosia aiemmin, ja vaikken muistanut juonesta oikeastaan mitään, olivat elokuvan suggestio- ja triggerikohtaukset jääneet vahvasti mieleeni, ja juuri näiden elementtien kuvaus kiinnosti myös romaanissa.

En joutunut pettymään: Condon on rakentanut kirjallisen agenttinsa toimintajärjestelmän tavattoman kiehtovaksi. Hypnoosin ja suggestion avulla agentin mieleen luotu koneisto aktivoituu yksinkertaisesta lauseesta: ”Etkö pelaisi aikasi kuluksi pasianssia?” Kun pelaaja kääntää korttipakasta esille ruutukuningattaren, on koneisto viritetty ja valmis toimimaan. Näennäisesti harmiton lause ja ikoninen, visuaalisesti hyvin tunnistettava ruutukuningattaren hahmo ovat avaimia Mantšurian sankarin kauhuun.

Romaanin keskeiset hahmot kuvataan taitavasti ja havainnollisesti. Vaikka erityisesti Raymond Shaw’n ja hänen äitinsä Eleanor Iselinin hahmot ovat todella äärimmäisiä ja liioiteltuja, onnistuu Condon kuvaamaan heidän psyykeään uskottavalla ja johdonmukaisella tavalla. Ben Marco, jonka näkökulmaan romaani jossakin määrin samastuu ja jonka ajatuksista ja tunteista saamme tietää enemmän kuin mistään muusta hahmosta, tuo hahmogalleriaan tervetullutta tervettä järkeä.

…tai sitten ei. Romaani on avoin myös sille tulkinnalle, että Marco itse asiassa onkin tehokkaamman, täysin kätketyn mielenhallinnan uhri. Mitä pitäisi ajatella kohtauksesta, jossa Ben Marco kohtaa tulevan sydänkäpysensä Rosien junamatkalla? Heidän keskustelunsa on sanalla sanoen erikoinen:

”Maryland is a beautiful state”, she said.
”This is Delaware.”
”I know. I was one of the original Chinese workmen who laid track on this stretch, but nonetheless Maryland is a beautiful state. So is Ohio, for that matter.”

Mitä Rosie puhuu kiinalaisista työmiehistä? Repliikissä ei ole mitään mieltä – itse asiassa ne kuulostavat jonkinlaiselta koodikieleltä. Onko myös Ben Marco sittenkin ohjelmoitu reagoimaan tiettyihin triggereihin samaan tapaan kuin Raymond? Onko Rosie Marcon ”ohjaaja”, joka aktivoi koneiston näennäisesti sattumanvaraisen ensitapaamisen aikana? Ehkäpä Marcon ja Raymondin ainoa ero on se, että romaanin kertoja on tietoinen Raymondin ohjelmoinnista mutta Marcon ohjelmoinnista ei?

Aivan täydellinen tämäkään romaani ei ole. Teoksen loppupuolella tapahtumat etenevät verkkaiseen alkuosaan nähden liiankin rivakasti. Erityisesti Raymondin rakkauselämään liittyvät käänteet seuraavat toisiaan niinkin nopeasti, etten saanut kuviosta kunnolla otetta. Teoksen loppuosa olisikin kaivannut hitaamman tahdin kuvausta. Myös Raymonkin sadistiäidin toiminnan motiiveja olisi voitu käydä romaanin loppupuolella lävitse hieman seikkaperäisemmin.

Näistä seikoista huolimatta Mantšurian sankari on paras vuosiin lukemani romaani. Täytyypä kaivella Frankenheimerin elokuva jostakin ja virkistellä muistia myös adaptaation osalta.

Richard Condon: Mantšurian sankari (The Manchurian Candidate, 1959, suom. 1960)
Lukuhaasterasti: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Mainokset

Michael Moore: Tyhmät valkoiset miehet (2001/2003) arvostelu

tyhmät valkoiset miehet
Michael Moore: Tyhmät valkoiset miehet

Michael Mooren poleeminen Tyhmät valkoiset miehet (Stupid White Men, 2001, suom. 2003) on parhaimmillaan täsmällisen pistävä ja samalla uskomattoman hauska teos. Pahimmillaan se on epätäsmällinen ja pikkunokkela.

Aloitetaan kirjan hyvistä puolista. Teoksen johdanto ja kaksi ensimmäistä lukua ovat todella hauskoja, kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja. Nämä kaksi lukua ovat ehdottomat suosikkini tässä teoksessa, ja ne käsittelevät samaa aihetta: George W. Bushia. Ensimmäinen luku, nimeltään ”Hyvin amerikkalainen vallankaappaus”, kuvaa sitä, kuinka Bush nuorempi kammettiin Yhdysvaltojen presidentiksi. Olin kuullut aiemminkin epämääräisiä puheita siitä, miten Bush ei ”tosiasiassa voittanut” vuoden 2000 presidentinvaaleja ja että tosiasiallinen voittaja oli kuin olikin Al Gore. En kuitenkaan ollut paneutunut asiaan, vaan oletin, että kyse oli yksinkertaisesti siitä, että Gore sai enemmän ääniä. (Se, että enemmän ääniä saanut ehdokas häviää, ei ole millään tavoin omituista tai edustuksellisen demokratian periaatteiden vastaista, vaan kuuluu pelin henkeen.) Luettuani Mooren selonteon aiheesta tiedän nyt, että kyse oli paljon likaisemmasta pelistä. Ei tästä sen enempää – menkää ja tutustukaa lukekaa asiasta itse.

Toinen luku on avoin kirje, joka on osoitettu kellepä muulle kuin George W. Bushille. Moore kartoittaa tässä luvussa Bushin menneisyyttä ja valmiuksia presidentin vaativaan virkaan. Olen tottunut ajattelemaan Bushia itsekkäänä ja ahneena ihmisenä, joka on valjastanut maailman voimakkaimman valtion sotakoneiston perheensä tuttavien bisneskuvioiden turvaamiseen – mutta Mooren kirjoituksen luettuani huomaan olleeni väärässä. Bush ei ole paha. Pikemminkin hän on hukassa ja neuvoton, ja siksi hän teki presidenttikautensa aikana mieliksi oman klaaninsa miehille – siis heille, jotka junailivat hänet alun perinkin valtaan. Moore kuvaa Bushia vähäjärkisenä sätkynukkena, alkoholistina ja rattijuoppona, jonka helikopteri-isä nosti ensin senaattoriksi, sitten kuvernööriksi ja lopulta presidentiksi. Sääliksi käy.

Neljännessä luvussa tekstin taso romahtaa. Tässä luvussa Moore käsittelee mustien ja valkoisten edustusta rikostilastoissa ja, no, yleistä ”vahingollisuutta”. Luvun nimi ”Kuolema jauhonaamoille” avaa aika hyvin, mistä luvussa on kyse. Siinä missä Moore nojaa muissa teksteissään tilastoihin ja faktoihin, pohjautuu tämä luku yksinkertaisesti Mooren omiin kokemuksiin mustista ja valkoisista. Koska kukaan musta ei ole koskaan tehnyt Moorelle mitään ikävää ja koska valkoiset ihmiset ovat tehneet hänelle kaikenlaisia ikäviä asioita, on Moore leikkimielisesti sitä mieltä, että väkivaltarikollisuuden yhdistäminen mustiin on täysin perusteetonta ja turhaa – ja että itse asiassa meidän pitäisi juosta huutaen karkuun aina, kun näemme valkoisen miehen. Valkoisethan keksivät orjuuden, saastuttavat polttomoottorit ja nykyajan massairtisanomiset – pelottavaa porukkaa, eikö?

En tiedä, mitä tästä luvusta pitäisi ajatella. Yleisesti ottaen Moore esittää argumenttinsa huumorilla, mutta kuitenkin siten, että taustalle kätkeytyy ihka aito intentio ja ajatus. Mitä ihmettä hän sitten yrittää ”Kuolema valkonaamoille” -luvussa sanoa? Teksti kompastuu omaan nokkeluuteensa.

Teoksen loput luvut eivät herätä sen suurempia tunteita suuntaan tai toiseen. Ne ovat hauskoja, mutta eivät yhtä hauskoja kuin kaksi ensimmäistä lukua. Luvuissa käsitellään muun muassa ympäristön saastumista, Yhdysvaltojen koulutusjärjestelmän tasoa ja demokraattisen puolueen tilannetta. Pidemmän päälle teos alkaa hieman puuduttaa.

Teoksen viimeinen luku, ”Hulinaa Tallahaseessa”, saa teoksen jälleen nousujohteeseen ja onkin kirjalle komea päätös. Tässä luvussa Moore palaa jälleen kerran Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin ja siihen, kuinka hän oli itse osallisena Ralph Naderin presidentinvaalikampanjassa vuonna 2000 – ja kuinka hän tavallaan siis on osasyyllinen siihen, että Bushista tuli kuin tulikin presidentti.

Mooren olisi kannattanut julkaista tämän teoksen kaksi ensimmäistä lukua esseinä jossakin sellaisessa laajalevikkisessä lehdessä, joka vielä esseitä julkaisee. Kokonaiseksi kirjaksi nämä tekstit eivät tahdo kantaa.

Michael Moore: Tyhmät valkoiset miehet (Stupid White Men, 2001, suom. 2003)
Lukuhaasterasti: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (23. Käännöskirja ja 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään).
Mistä peräisin: Omasta hyllystä -> myyntiin.

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas (1895/2014) arvostelu

Keltainen kuningas
Keltainen kuningas (1895)

Robert W. Chambersin Keltainen kuningas -novellikokoelma koki uuden tulemisen vuonna 2014 True Detective -sarjan ensimmäisen kauden myötä. Kuten moni muukin, menin ja ostin kirjan englanninkielisen laitoksen saman tien True Detectiven innoittamana. Myöhemmin saman vuonna teoksesta ilmestyi suomenkielinen käännös. Tänä vuonna luin sekä alkukielisen kokoelman että suomennoksen.

Teos koostuu kymmenestä novellista, joista neljä ensimmäistä sijoittuvat jonnekin Edgar Allan Poen ja H. P. Lovecraftin kirjallisten linjojen välimaastoon. Viimeiset neljä puolestaan ovat varsin perinteisiä kertomuksia taiteilijanelämästä, rakkaudesta ja aikuistumisesta. Kokoelman kaksi keskimmäistä novellia ovat kummajaisia, joita on hankala sijoittaa genrekentällä minnekään.

Laitetaas tähän väliin hieman musiikkia. Fraasi ”where black stars hang” toistuu teoksessa muutamaan kertaan. On vaikea kuvitella, että Lustmordin The Place Where the Black Stars Hang -klassikkoalbumin nimen yhtäläisyys tähän fraasiin olisi sattumaa. Hiton hyvä levy, ei voi muuta sanoa. (Ja ei – tätä ei käännetä suomeksi muotoon ”missä mustat starat hengailee”).

Neljää kauhunovellia yhdistää mystinen Keltainen kuningas -näytelmä, jonka huhutaan tekevän lukijoistaan mielipuolia. Näytelmä on kuin hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä: novellien hahmot himoitsevat tuota vaarallista, monissa maissa kiellettyä teosta, vaikka tietävät sen sivuilla piilevästä vaarasta. Chambers tekee viisaasti jättäessään näytelmän täsmällisen sisällön paljastamatta: tuntematon kauhistuttaa paljon enemmän kuin mikään kuvitelavissa oleva. Saamme kyllä tietää muutamia yksityiskohtia näytelmän sisällöstä, mutta kokonaiskuvaa emme voi muodostaa.

Teoksen ensimmäinen novelli, ”Maineiden paikkaaja” (”Repairer of Reputations”) on kerronnallisesti ehkäpä kokoelman kiinnostavin. Novellin minäkertoja on erinomainen esimerkki epäluotettavasta kertojasta. Nuori minäkertoja Hildred on kolauttanut päänsä hevosen selästä pudotessaan ja joutunut tämän seurauksena viettämään aikaa mielisairaalassa. Hildred visioi vallankaappausta, jonka takana ovat kosmiset voimat ja jonka hän on valmis toimeenpanemaan teoksen nimihahmon eli ”maineiden paikkaajana” toimivan herra Wilden avulla. Juuri kertojan epäluotettavuuden vuoksi novelli aukeni minulle alkukielellä melko huonosti, ja suomennos selvensi monia epäselviksi jääneitä kysymyksiä.

Teoksen toinen kertomus, ”Naamio” (”The Mask”) kertoo kahdesta nuoresta taiteilijasta ja naisesta, joita he molemmat rakastavat. Toinen heistä keksii keinon jähmettää eläviä kasveja ja eläimiä patsaiksi. Asetelma tuo vahvasti mieleen Poen ”The Oval Portrait” -novellin, jossa niin ikään käsitellään taiteen, elämän ja kuoleman välistä kolmiyhteyttä. ”Naamio” on neljästä kauhunovellista vähiten ”kauhumainen”; osaltaan se muistuttaa huomattavasti kokoelman loppupään taiteilijanovelleja.

Myös ”Lohikäärmeen pihalla” (”In The Court of the Dragon”) tuo mieleen Poen novellit, erityisesti ”The Man in the Crowd” -kertomuksen. Myös tämän novellin minäkertojana on nuori mies, joka on pahaksi onnekseen tutustunut Keltainen kuningas -näytelmään. Hän tulee etsimään turvaa ja mielenrauhaa jumalanpalveluksesta, jossa hän kuitenkin kohtaa demonisen olennon. Tämä olento alkaa seurata ja vainota minäkertojaa ympäri Pariisia. Novelli on taskukokoinen helmi – kompakti ja tasapainoinen. Pidän aivan erityisesti novellin päätösvirkkeestä, joka hehkuu kosmista kauhua:

Sitten vajosin syvyyksiin ja kuulin Keltaisen Kuninkaan kuiskaavan sielulleni: ”Kuinka kauhistuttavaa onkaan vaipua elämän jumalan käsivarsille!”

”Keltainen merkki” -novelli on tämän novellikokoelman huipentuma ja ”pääkertomus”. Kuten ”Naamio”, myös tämä novelli keskittyy nuoren taiteilijan ja hänen rakastettunsa suhteen kehittymiseen – ja heidän luhistumiseensa sitä mukaa, kun ne tutustuvat Keltainen kuningas -näytelmään. ”Keltainen merkki” on oma suosikkini kokoelman teksteistä. Se on myös teoksen ”lovecraftilaisin” ja pelottavin teksti. Mukana on myös aavistus makaaberista, väkivaltaan ja mädännäisyyteen nojaavasta kauhukuvastosta, josta muissa novelleissa (ehkäpä ”Maineiden korjajaa” lukuun ottamatta) pysytellään erossa.

Teoksen puolimatkaa merkkaa kaksi kokoelman outolintua: scifin ja fantasian suuntaan taittava ”Demoiselle d’Ys” sekä runomainen ”Profeetan paratiisi”. Viimeksi mainitusta en saanut mitään otetta, joten ei enempää kommentteja siitä. ”Demoiselle d’Ys” puolestaan on kaunis ja melankolinen tarina nuorukaisesta, joka hukkaa itsensä vieraaseen maisemaan ja kohtaa siellä rakkautensa. Myös tämä novelli tuo vahvasti mieleen Poen ”boy meets girl and then she dies” -novellit – niinkin vahvasti, että olisin voinut uskoa tämän tekstin kokonaan Poen kirjoittamaksi.

Ja sitten ovat teoksen katunovellit, joista kukin kuvaa Pariisin Latinalaiskortteliin asettuneiden, nuorten amerikkalaistaiteilijoiden yhteisöä: ”Neljän tuulen katu”, ”Ensimmäisen ammuksen katu”, ”Niittyjen neidon katu” ja ”Rue Barrée” (eli suomeksi ”suljettu katu”). En pysty kommentoimaan näitä novelleja erikseen – niin samankaltaisia ne keskenään ovat. Nuori amerikkalainen taiteilija asettuu latinalaiskortteliin ja rakastuu ranskattareen – vain huomatakseen, että hänen rakkautensa tiellä on este. Sen jälkeen este poistuu, tai sitten ei. Sama kaava kaikissa.

En sano että nämä novellit olisivat huonoja, mutta kieltämättä koin lievää pitkästymistä niitä lukiessani. Oikeastaan juuri näiden novellien vuoksi päätin lukea teoksen myös suomeksi – oliko minulta jäänyt englanninkielisissä teksteissä jotakin tärkeää ymmärtämättä, vai miksi neljä viimeistä tarinaa tuntuivat niin kovin… yhdentekeviltä? Ei ollut. Nämä novellit ovat yksinkertaisesti tylsiä, luki niitä millä kielellä tahansa.

King in yellow
King in Yellow; englanninkielisen laitoksen kansi

Sananen lukemistani laitoksista: Englanninkielinen nide on kenties rumin koskaan näkemäni kirja. Kannen maalaus on niin tökerö ja amatöörimäinen, että silmiin koskee. Sisäsivujen taitossa en näe kuitenkaan ongelmaa. Suomenkielisen laitoksen kansi on kyllä näyttävä, mutta ei mielestäni sovi Chambersin kauhutarinoiden henkeen – tämän kannen perusteella voisi kuvitella, että kirja on jonkinlainen Alien– ja The Mummy -elokuvasarjojen sekasikiö.

Kumpaankaan laitokseen ei ole vaivauduttu kirjoittamaan varsinaista johdantoa tai esipuhetta, mitä pidän erittäin vakavana puutteena. Erityisen ikävää tämä on suomenkielisessä laitoksessa – Chambers kun ei ole suomalaisille lukijoille järin tuttu, joten johdanto olisi ehdottomasti tullut tarpeeseen. Takakannessa sentään valotetaan hieman Chambersin kirjailijahahmoa ja sitä, mistä hänet tänä päivänä tunnetaan.

Englanninkielisessä teoksessa on kyllä ”johdantona” H. P. Lovecraftin kirjoittama, kahden kappaleen mittainen luonnehdinta Chambersin tuotannosta. Tämä ”johdanto” on irrotettu Lovecraftin vuonna 1927 julkaistusta Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa -teoksesta, eikä se siis erityisesti auta lukijaa hahmottamaan Chambersin merkitystä tai perintöä tämän päivän näkövinkkelistä. Myös takakanteen on painettu Lovecraftin tekstiä. Kyllä on tämän laitoksen toimittajaa laiskottanut!

Chambersia verrataan ja rinnastetaan nykyään ennen kaikkea Lovecraftiin – kaipa lähinnä siksi, että Lovecraft imi vaikutteita Chambersilta ja lainasi osia tämän kehittämästä tarinastosta omaan Cthulhu-mythokseensa. Chambersin novellit muistuttavat kuitenkin mielestäni selvästi enemmän Poen kertomuksia kuin Lovecraftin tuotantoa. Tämä ei sinänsä häiritse minua, itsehän pidän Poen tarinoista yli kaiken. Lovecraftia ja lonkeroita odottaville lukijoille Chambersin novellit saattavat kuitenkin tuottaa pettymyksen.

Robert W. Chambers: King in Yellow (1895)
Lukuhaasterasti: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä -> myyntiin.

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas (King in Yellow, 1895, suom. 2014)
Lukuhaasterasti: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.
Mistä peräisin: Kirjastosta.
Keltainen kuningas @ Adlibris