Italo Calvino: Koko kosmokomiikka (1997) arvostelu – Voimatta tulla yhdeksi heidän kanssaan

Koko kosmokomiikka (1997)

Italo Calvinon Kosmokomiikkaa on yksi minulle rakkaimpia novellikokoelmia kautta aikain. Luin teoksen lukioikäisenä ja rakastuin. Calvino lyö yhteen maailmankaikkeuden ajat kaikissa oudoissa piirteissään ja ajattomat ilmiöt, joiden laajuus uhmaa jokaisen meistä käsityskykyä. Näistä yhdistelmistä syntyy huumoria, jonka vertaista ei ole. Monissa novelleissa kertojana toimii Qfwfq, jonka olemuksesta on vaikea saavuttaa varmuutta – tai oikeastaan: jonka olemus on selvä paradoksi, iätön mahdottomuus.

Viime kesänä hoksasin, että Kosmokomiikasta on ilmestynyt laajennettu versio, hauskasti nimetty Koko kosmokomiikka, jossa huimaavia avaruusnovelleja on vielä toinenkin mokoma. Pakkohan tämä oli lukea.

Suosikkini kokoelman novelleista on Avaruuden muoto, jonka tapahtumat sijoittuvat jonnekin tyhjään avaruuteen. Novellin minäkertoja on joutunut kiperään paikkaan: hän putoaa, putoaa ja putoaa. Tai oikeastaan hän ei voi olla varma, putoaako hän vai liikkuuko hän pikemminkin ylöspäin, vai pysyykö kenties paikallaan, sillä hänellä ei ole vertailukohtia, joiden avulla ymmärtää, mitä sellaiset käsitteet kuin putoaminen, paikallaan pysyminen tai nouseminen tarkoittavat. Koska hän ei tiedä paremmasta, hän voi yhtä lailla ajatella putoavansa.

Onneksi minäkertojalla on sentään seuraa: ihastuttava Ursula H’x putoaa täsmälleen samaa vauhtia ja hänen putoamislinjaansa nähden (tiettävästi) suorassa linjassa. Minäkertojan harmiksi myös luutnantti Fenimore putoaa hänen ja Ursula H’x:n seurassa suoraa linjaa pitkin. Kaikki kolme hahmoa pysyvät jatkuvasti saman etäisyyden päässä toisistaan – vaikka he putoaisivat tuhansia vuosia, he eivät pääse toisistaan eroon, mutteivät voi myöskään koskettaa toisiaan.

Vaikka novellin todellisuus on kaukana omasta, arkisesta ja mundaanista todellisuudestamme, on sen kuvaama kaava meille kaikille tuttu: me ihmiset kuljemme kuin yhdensuuntaisia suoria pitkin pääsemättä eroon toisista ihmisistä – ja voimatta kuitenkaan koskettaa heitä, ymmärtää heidän asemaansa, tulla yhdeksi heidän kanssaan.

Toinen suosikkinovelleistani on Merkki avaruudessa, joka voisi nimensä puolesta olla vaikkapa H.P. Lovecraftin kertomus. Se on kuitenkin kuin semiotiikan peruskurssin kaunokirjallinen versio: novellin alussa Qfwfq tekee avaruuteen maailmankaikkeuden ensimmäisen merkin, joka on merkkinä paitsi sille pisteelle, jota se merkitsee, myös Qfwfq:lle, koska hän on ensimmäinen ja ainoa, joka on merkkejä maailmankaikkeuteen tehnyt. Ja koska se on ainoa piste, joka on merkitty, on se myös ainoa piste, jonka olemassaolo on kiistattoman varmaa ja jonka avulla muita pisteitä voidaan määritellä.

Kun Qfwfq on piirtänyt merkin ja jättänyt sen avaruuteen oman onnensa nojaan, tulee siitä hänelle pakkomielle. Hänen on nähtävä uudelleen tuo merkki, joka on niin tiiviisti kytketty hänen omaan minuutensa. Vaan kas: kun hän kiertää satojen miljoonien vuosien kuluttua uudelleen Linnunradan siihen pisteeseen, jossa hänen merkkinsä pitäisi olla, on se pyyhitty pois, ja sen tilalle on piirretty jotakin sotkuista, nuhruista ja epäsäännöllistä. Enää hän ei ole ainoa, joka on piirtänyt avaruuteen merkin – myös Kgwgk on luonut Linnunradalle oman merkkinsä. Ja siitäkös sotku syntyy.

Kolmas novelli, jonka tahdon nostaa esille, on Kaikki yhdessä pisteessä – kertomus ajasta ennen alkuräjähdystä. Jokainen jokaisen meidän piste yhtyi jokaiseen kaikkien muiden pisteeseen yhdessä ainoassa pisteessä joka oli se missä me kaikki olimme, kertoo Qfwfq. Novellin maailma on mahdoton ja absurdi: se yhdistää mielettömästi arkisiin seikkoihin matemaattisen pisteen käsitteen – pisteen, joka ei tarkoita edes tiettyä pinta-alaa, vaan paikkaa, koordinaattien risteämää avaruudessa. Tosiasiassa yhdessä pisteessä ei voi olla ketään tai mitään – ja silti Calvinon novellissa yhteen pisteeseen on mahdutettu joukko olentoja, kenttävuoteita, pyykkinaruja, koreja ja muuta roinaa.

Mainitsen vielä yhden novellin. Valovuodet kertoo onnettomasta minäkertojasta, joka saa viestin avaruuden toiselta laidalta: Minä näin sinut. Viestin lähtöpisteen perusteella minäkertoja päättelee, mihin hetkeen hän viittaa, ja hän arvaa heti, että kyse on eräästä tietystä hänen kannaltaan hyvin kiusallisesta hetkestä. Käynnistyy selityksien ja reaktioiden sarja, joka ulottuu ympäri koko avaruuden – ja joka kestää aikoja, joita meidän on mahdotonta käsittää. Valo etenee avaruudessa verrattain hitaasti, ja viestin kulku sen laidalta toiselle vie pienen ikuisuuden. Silti minäkertojan käytös ja halu esiintyä edukseen muistuttaa hämmästyttävän paljon nykyajan hektiselle somehypelle ominaista poseeraamista.

Kaikki edellä mainitut novellit kuuluvat alkuperäiseen Kosmokomiikkaa-niteeseen. Ne kymmenisen novellia, jotka luin nyt ensimmäistä kertaa Koko kosmokomiikasta, olivat alkuperäisiin kosmokomiikoihin verrattuna taskulämpimiä: lukihan ne, ja välillä  nauratti, mutta se siitä.

Kosmokomiikkaa on tuottanut minulle niin paljon riemun ja onnen hetkiä, että uskon lukevani teoksen vielä kolmannenkin kerran elämässäni.

Italo Calvino: Koko kosmokomiikka (Tutte le cosmocomiche, 1997, suom. 2008)
Lukuhaasterasti: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Mainokset