Kirottu 2 (2015) arvostelu

Kirottu 2 (2016)

Kirottu 2 (The Conjuring 2, Yhdysvallat 2016) jatkaa Kirottu– ja Annabelle-elokuvista tuttujen Ed ja Lorraine Warrenin tarinaa. Odotukseni elokuvan suhteen olivat korkealla: elokuvan trailerissa vilahteleva nunnahahmo näytti poikkeuksellisen pätevältä kammotukselta. Kuten muutkin Warrenien pariskuntaa kuvaavat elokuvat, myös Kirottu 2 pohjautuu (oletettuihin) tositapahtumiin. – Warrenit tulivat elokuvayleisöille tutuiksi alun perin The Amityville Horror -kauhuklassikosta (jota en itse ole vieläkään nähnyt – noloa kyllä).

Kirottu 2:n tarinassa kohdataan kaksi yliluonnollista kammotusta. Toinen elokuvan kummituksista on englantilaista perhettä poltergeistin tavoin kiusaava vanhan miehen henki. Toinen puolestaan on Warreneita jo pidempään vaivannut demoninen nunnahahmo. Kirottu 2:n kunniaksi on sanottava, että elokuvan molemmat möröt ovat todella pelottavia. Kirottu 2:n vahvuus ovat erinomaiset säikyttelykohtaukset. Erityisesti nunnahahmo on todella onnistunut luomus. Näiden lisäksi elokuvassa nähdään riivattu pikkutyttö Janet (Madison Wolfe), joka asettaa The Conjuring 2:n samaan jatkumoon Manaajan ja muiden riivausklassikoiden kanssa.

Riivauksen uhri on englantilainen pikkutyttö Janet.

Warrenien toiminnassa yhdistyvät hämäräperäinen mediumismi, jonka Lorraine on saanut syntymälahjana, ja katolilainen manausperinne, jota tulkitaan ja toteutetaan hyvin vapaaseen tyyliin. Ajoittain Warrenien uskollisuus katolilaiselle traditiolle jopa naurattaa: Lorraine viettää vapaa-aikaansa lähinnä Raamattua lueskellen, ja Patrick todistelee omaa kyvykkyyttään aaveiden karkottajana esittelemällä möröille hienoa ristiriipustaan ja laskettelemalla latinankielisiä loruja sujuvasti ulkomuistista. Ristinheilutusta ja huonosti lausuttua latinaa on nähty kauhuelokuvissa jo niin paljon, että nämä jutut tuntuvat väkisinkin huvittavilta.

Warrenit tietävät, että aavejahdeista kannattaisi pitää välillä taukoa.

Sinänsä hauska ratkaisu on se, että elokuvan pääpahis eli demoninunna herjaa omalla ulkomuodollaan nimenomaan Warrenien uskoa. Koska nunnassa ruumiillistuvat monet kristilliset hyveet, voidaan rappeutuneena ja pahantahtoisena nunnana esiintyvää demonia pitää äärimmäisenä herjauksena katolilaista uskoa kohtaan. – Kauhugenressä on toki väännetty luostarin henkilökunnasta irvikuvia jo vuosisatoja aina Matthew Lewisin The Monk -romaanista lähtien, eikä Kirottu 2:n demoninunnassa siis sinänsä ole mitään uutta. Hahmo on yksinkertaisesti vain todella hyvin toteutettu.

Noin muutoin Kirottu 2 ei ihmeemmin lämmitä. Kahden riivaajahahmot tarinalinjojen yhdistäminen ei käy aivan ongelmattomasti. Elokuvaan sotkettu CGI on paikoin niin todella halvan näköistä. Pikaisesti elokuvassa vilahtavaksi, lastenrunon ”Kieroksi mieheksi” (”The Crooked Man”) on palkattu upea Javier Botet, mutta kuten Maman tapauksessa, hänen outo rankansa on peitetty kehnon CGI:n alle. Myös elokuvan demoninunna ottaa osumaa turhasta CGI:stä: Bonnie Aaronsin kolhot kasvot olisivat olleet pelkän corpsepaintin myötä aivan tarpeeksi pelottavat.

Kirottu 2:n säikyttelykeinot ovat perinteisiä mutta tehokkaita.

Bonnie Aaronsin ja Javier Botetin lisäksi myös elokuvan pääosan esittäjät ansaitsevat kiitosta. Lorraine Warrenina nähtävä Vera Farmiga on taas kerran yksinkertaisesti ihana, eikä Ed Warrenia esittävä Patrick Wilsonkaan ole yhtään hullumpi. Erityisesti Patrick Wilsonin esittämä Elvis-cover elokuvan loppupuolella tuo kuvioon mukavaa lämpöä.

Elokuvan demoninunnasta ollaan kuulemma tekemässä spin-offia: The Nun -elokuvan pitäisi saapua elokuvateattereihin heinäkuussa 2018. Tavallaan nämä Wanin tekeleet jo puuduttavat, mutta The Nun kiinnostaa.

Montakohan uutta Wan-elokuvaa ehdimme nähdä ennen sen ensi-iltaa?

*****

Kirottu 2 DVD @ Discshop
Kirottu 2 Blu-ray @ Discshop
Kirottu 2 VOD @ Discshop
Kirottu 2 HD VOD @ Discshop

Mainokset

Minimalism (2015) arvostelu ja taas vähän KonMarista

Minimalism 2015 dokumentti
Minimalism (2015)

Minimalism: A Documentary About the Important Things (Yhdysvallat 2015) on dokumentti länsimaisesta, tavaran kyllästämästä elämäntavasta ja ihmisistä, jotka ovat hylänneet tämän elämäntavan. Dokumentti keskittyy kahden minimalistisen elämäntavan valinneen kaveruksen, Ryan Nicodemuksen ja Joshua Fields Millburnin ajatuksiin ja kiertuematkaan ympräri Amerikkaa. Nicodemus ja Milburn ovat kirjoittaneet valinnoistaan ja elämäntavastaan Everything That Remains -kirjan ja kiertävät dokumentin mittaan promotoimassa teostaan ja puhumassa minimalistisesta elämäntavasta.

Dokumentissa on vahvasti kapitalismikriittinen perusvire. Ihmisten tarve ostaa jatkuvasti enemmän, hienompaa, kalliimpaa ja parempaa nähdään dokumentissa pakonomaisena oman statuksen kiillotuksena ja epätoivoisena yrityksenä täyttää omaa sisäistä tyhjyyttä. Perusajatus on se, että yritämme jatkuvalla ostamisella tehdä elämästämme onnellista ja hyvää, vaikka tosiasiassa onni ja laadukas elämä eivät ole riippuvaisia tavaroista.

Milburnin ja Nicodemuksen ajatuksissa on paljon samaa kuin japanilaisen Marie Kondon luomassa KonMari-metodissa. Molemmissa ajatussuuntauksissa kehotetaan kyseenalaistamaan jokaisen esineen tarpeellisuus ja järjestämään elämä siten, että arki pyörii mahdollisimman vähäisellä tavaramäärällä. Näin elämästä tulee kevyempää ja yksinkertaisempaa.

Ryan ja Joshua, minimalismin airueet.

KonMari-skenessä ollaan yleisesti ottaen tarkkoja siitä, että KonMaria ja minimalismia ei samasteta toisiinsa. Minimalismi nähdään ainakin KonMari-piireissä elämäntapana, jossa pyritään omistamaan mahdollisimman vähän esineitä. KonMari puolestaan nähdään ajatukseksi siitä, että säilytetään ainoastaan ne esineet, jotka tuottavat iloa.

Nämä lähestymistavat ovat näennäisesti hyvin lähellä toisiaan, mutta käytännössä niiden välillä on suuri ero. Esimerkiksi laajaa kirjastoa tai kenkäkokoelmaa tulisesti rakastava ihminen saa Marie Kondolta synninpäästön – kunhan kokoelman jokainen esine tuottaa iloa. Minimalistiseen elämäntapaan tämä ei mahdu. Tavaroiden vähäinen määrä nähdään itseisarvona.

Tai näin ainakin luulin ennen kuin katsoin Minimalism-dokumentin. Nyt en enää ole lainkaan varma, mitä minimalismi oikein on. Ajoittain dokumentissa minimalismi samastetaan tavaroiden vähäiseen määrään, toisinaan taas siihen, että vain tärkeät ja iloa tuottavat esineet säilytetään. Kumpi sitten on minimalismin ydin? Tämä jää dokumentin myötä epäselväksi. Olen hämilläni.

Minimalism-dokumentissa esitellään Life Edited -koteja.

Dokumentissa olisi ehkäpä voinut tuoda voimakkaammin esille sitä, että kukin toteuttaa minimalismia omalla tavallaan. Dokumentissa haastatellaan kaveria, joka on karsinut oman omaisuutensa 51 esineeseen ja viettää kiertolaiselämää: hänellä ei ole pysyvää kotia, vaan hän vaihtaa kaupunkia ja jopa maata sen mukaan miltä tuntuu. Kahteen laukkuun mahtuvaa omaisuutta on helppo kantaa muutoissa mukana.  Mahtavaa, että hän on löytänyt itselleen sopivan elämäntyylin – mutta ehkäpä dokumentissa olisi voinut painottaa, ettei tämä elämäntyyli ole mikään minimalismin ultimaattinen ihanne ja tavoiteltava päätepiste. Jokainen saa(nee?) karsia tavaramäärän juuri itselleen sopivaksi.

Ylipäätään dokumentista jää vahvasti se vaikutelma, että sen todellinen tarkoitus ei ole käsitellä monipuolisesti minimalismia ilmiönä, vaan pikemminkin markkinoida Nicodemuksen ja Milburnin brändiä ja kirjaa. Tämä on vahvasti ristiriidassa elokuvan kapitalismi- ja mainoskriittiseen eetokseen nähden. Jos dokumentissa olisi kerrottu, että Nicodemuksen ja Milburnin kirjasta syntyvät tulovirrat ohjataan vaikkapa hyväntekeväisyyteen, olisi tilanne ratkaisevasti toisenlainen. Nyt vaikutelma on kuitenkin ristiriitainen: ensin kritisoidaan yhtiöiden markkinointiviestintää, kapitalistista järjestelmää ja kuluttajien yrityksiä kasvattaa omaa tulotasoaan – ja sen jälkeen seurataan kirkkain silmin, kuinka kaksi kaveria brändäävät taitavasti omaa versiotaan minimalismista – ja tekevät brändillään rahaa.

Näinkin voi asua.

Mietin dokumentin myötä jälleen kerran omaa suhdettani materiaan. Vaikka KonMarin ja oman maritusprosessin myötä asiaa on tullut pohdittua paljon, löysin Minimalism-dokumentin myötä jälleen uusia näkökulmia asiaan. KonMarin fokus on selvästi olemassa olevien tavaroiden käsittelyssä ja karsimisessa. Minimalism-dokumentissa taas painotetaan sitä, kuinka ja miksi tavarat alun perin asuntoon tulevat. Huomasin, että dokumentissa kuvattu pakonomainen ostaminen on aina ollut minulle vierasta. En ole vaivautunut koskaan toteuttamaan Project 333 -haastetta, koska taidan elää jatkuvasti sen sääntöjen mukaan. Olen suorastaan laiska ostosten tekijä, ja olen aina harkinnut kaikkia hankintojani huolellisesti. Siksi ollen KonMarin omaksuminen on käynyt minulle helpommin kuin monelle muulle, ja Minimalism-dokumentissa kuvattu pakkomielteinen ostotarve tuntui hyvin vieraalta.

Dokumetissa jätettiin käsittelemättä täysin asia, joka aiheutaa KonMari-skenessä jatkuvaa keskustelua: kuinka hankkiutua eroon tavarasta, joille ei voi itse enää tarjota kotia? Kysymys on vaikea. Moni liittää sekä minimalistiseen elämäntapaan että KonMariin ekologisia ja eettisiä ihanteita. Kuinka ne toteutuvat, jos käyttökelpoista tavaraa heitetään roskiin? Ihmisillä on nurkissaan valtava määrä tavaraa, joille jollakulla periaatteessa saattaa olla käyttöä: vanhoista lakanoista voi tehdä matonkuteita ja VHS-kasettien nauhoista askarella jotakin hauskaa. Vanhat petivaatteet kelpaavat varmaankin löytöeläinkotiin. Mutta kuinka löytää se yksi miljoonasta, joka näitä turhiksi käyneitä, pääasiallisen käyttöarvona menettäneitä esineitä todella tarvitsee? Ja kuinka kuljettaa tavarat vastaanottajalle, jos omaa autoa ei ole? Miten paljon ihmisen täytyy nähdä vaivaa voidakseen hankkiutua tavarasta eroon ”eettisesti”, ja missä vaiheessa tavaran saa hyvällä omallatunnolla heittää roskikseen?

Dokumentissa haastatellaan Project 333:n luojaa Courtney Carveria.

Näihin kysymyksiin ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia. Tosiasia on, että jos kotoa löytyy satoja poistettavia esineitä, ei kukaan jaksa ruveta myymään niitä erikseen kirpputorilla – puhumattakaan VHS-nauhoista ja vanhoista Kuukausiliitteistä, joiden kysyntä on äärimmäisen marginaalista. Juuri tavarasta eroon hankkiutumisen vaikeus muodostuu usein marituksen tai minimalistisen elämäntavan aloittamisen esteeksi. Tämä on minimalismin ”pimeä puoli”, jota mielestäni olisi pitänyt myös käsitellä dokumentissa.

Kaikkiaan dokumentti oli kaikessa yksinkertaisuudessaan omaan makuuni liian yksioikoinen. Dokumentissa esitetään ongelma – liika tavara ja yleinen länsimaisen elämäntavan tyhjyys – ja siihen ratkaisu – minimalismi. Simple as that. Tiedättekö, mikä minulle tulee tästä mieleen? Ostos-TV. Puuttui vain, että dokumentin lopussa olisi kehotettu katsojaa tilaamaan Nicodeumuksen ja Milburnin uusin kirja tai hintavat liput heidän seuraavaan esiintymiseensä. Minimalism ei ole dokumentti, se on myynninedistämistä.

*****

Pimeyden ytimessä (2010) arvostelu

Pimeyden ytimessä (2010)

Pimeyden ytimessä (Edge of Darkness, Yhdysvallat 2010) on ekologisten teemojen ympärille rakennettu rikosdraama. Elokuvan päähenkilö, poliisikomisario Craven (Mel Gibson) menettää elokuvan alussa Emma-tyttärensä, kun naamioitunut mies ampuu kohti Cravenia ja Emmaa Cravenin kotiovella. Ammunnan tutkinnassa ounastellaan, että luoti oli tarkoitettu Cravenille – onhan hän saattanut monia rikollisia lukkojen taakse ja siksi luultavasti monen mustalla listalla. Tutkinnan edetessä alkaa kuitenkin paljastua, että Emma oli ollut jo kauan ennen kuolemaansa vaarassa.

Sain jokin aika sitten lukijalta vinkin 1980-luvulla tehdystä, brittiläisestä Pimeyden ytimessä -minisarjasta. Sarja vaikutti kiinnostavalta, mutta sen saatavuus on tällä hetkellä sen verran heikko, että päätin toistaiseksi tyytyä sen pohjalta tehtyyn Hollywood-remakeen ja arvioida sen pohjalta, kannattaako alkuperäistä sarjaa kaivaa käsiinsä (tiedän, että moni pitää tällaista typeränä ratkaisuna). No, varmasti kannattaa.

Kun kaikki oli vielä hyvin: Craven ja Emma-tytär.

Pimeyden ytimessä on tiivistahtinen elokuva yhden miehen epätoivoisesta taistelusta korruptoitunutta koneistoa vastaan. Yleensä en juurikaan välitä vigilante- tai rikoselokuvista, mutta tämän elokuvan tarinasta pidin. Elokuvan kolme keskeistä hahmoa – Craven, turvallisuuskonsultti Jedburg (Ray Winstone) ja Emman ylin esimies Jack Bennett (Danny Huston) – eivät tyyty suoraviivaiseen keskinäisten ristiriitojensa selvittelyyn, vaan keskustelevat yllättäen myös siitä, miltä nyt tuntuu. Rikoselokuville tyypilliseen tapaan nämä henkilöt kohtaavat järkyttäviä, suorastaan traumaattisia tilanteita. Yleensä rikoselokuvissa kuitenkin lennetään kriisistä kriisiin noin vain, ilman samastuttavia ja eläviä viitteitä siihen, että nyt muuten sattui. Tässä suhteessa Pimeyden ytimessä on kiinnostava poikkeus. Ilmaisu pysyy kuitenkin hillittynä, ja ylitunteellisuuden vaikutelmat vältetään komeasti.

Eräs elokuvan lempikohtauksiani: Jadburdgh ja Craven juttelevat seesteisinä aamupäivän tunteina puistossa.

Olen varma, että tämä tarina esiintyy paremmin edukseen minisarjassa. Erityisesti Jedburgin (sinänsä hyvin kiehtovan ja kiinnostavan) hahmon esittely ja käsittely jää puolivillaiseksi. Hänen rooliaan Bennettin ja Cravenin ”välissä” on vaikea hahmottaa, enkä ymmärrä lainkaan hänen ratkaisuaan elokuvan lopussa.

Pimeyden ytimessä oli Mel Gibsonin ensimmäinen elokuvatyö sitten vuoden 2006 ja ensimmäinen elokuva, jossa hän näytteli, sitten vuoden 2004. En ole Mel Gibsonin elokuvien suuri ihailija – pikemminkin päinvastoin – mutta kieltämättä pidin hänen roolisuorituksestaan tässä elokuvassa.

Pimeyden ytimessä tuskin on rikoselokuvan tuleva klassikko. Pikemminkin se on perusvahvaa rikoselokuvaa ja kevyttä lauantai-illan katsottavaa.

*****