Sinister 2 (2015) arvostelu

Sinister 2 (2015)

Sinister 2 (Yhdysvallat 2015) kuuluu niihin kauhuelokuvajatkoihin, jotka on yksinkertaisesti pakko katsoa, vaikka jo etukäteen tietää, että ei kannattaisi. Vuonna 2012 ensi-iltaan tullut Sinister oli parasta kauhua vuosikausiin – eikä vähiten sen upean, Ulver-painotteisen ääniraidan takia. Silence Teaches You How to Sing, parasta ikinä! Olen edelleen sitä mieltä, että Sinisterin avauskohtaus on silkan nerouden tuotos. Mitä ihmettä tapahtuu? Keitä nämä ihmiset ovat? Mitä tuolta puusta oikein putosi? Ja niin edelleen.

Myös Sinister 2:n ääniraidalla kuullaan muutama sekunti Ulveria. Valitettavasti se ei tätä elokuvaa pelasta.

Jo Sinisterissä tavattu anonyymi apulaisseriffi (James Ransone) palaa rooliinsa epävarmana lainvartijana. Oswaltin perhe on kylmennyt ja kuopattu jo aikaa sitten. Ransone ei malta olla työntämättä nenäänsä asiaan, vaan alkaa (vastoin omaa parastaan) seurata niitä jälkiä, joita Oswalt onnistui kartoittamaan jo varsin pitkälle. Hän hoksaa surmatekoja yhdistävän kaavan ja yrittää nitistää perheitä vaanivan Bughuulin tuhopolttamalla mörön ”saastuttamia” taloja.

sinister 2
Yksinhuoltajaäiti Courneyn ja anonyymin apulaisseriffin välillä käydään vispilänkauppaa.

Vain yksi talo on vielä polttamatta. Harmi vain, että väkivaltaista miestään pakoileva Courtney (Shannon Sossamon) on ehtinyt jo asettua taloon kahden poikansa Dylanin (Robert Daniel Sloan) ja Zachin (Dartanian Sloan) kanssa. Dylan onkin jo ehtinyt tutustua talon kellarissa olevaan laatikkoon, joka sisältää pelottavia snuffifilmejä murhattujen perheiden viimeisistä hetkistä.

Kuten Sinisterin kohdalla, myös Sinister II:n parasta antia ovat juuri nämä pienet, äärimmäisen väkivaltaiset lyhytelokuvat. Niiden teho ei ole yhtä voimakas kuin ensimmäisessä elokuvassa, jossa mysteeri siitä, mitä helvettiä tässä oikein tapahtuu ja miksi, toi filmipätkiin oman viehätyksensä. Jatko-osassa murhapätkistä on tullut yhä raaempia – välillä väkivalta lipsuu jo splatter-tyyliin korniksi.

sinister 2
Dylanin painajaiset muuttuvat vähä vähältä tosiksi.

James Ransone on kaikessa surumielisyydessään mahdottoman suloinen; eiköhän jokainen naiskatsoja kelpuuttaisi tällaisen nappisilmäisen teddykarhun unilelukseen. Shannyn Sossamonin näyttelijäntyöskentelyssä ei niin ikään ole ihmeempää valittamista. Lapsipääosia näyttelevät Sloanin veljekset (kaksoset?) hoitavat työnsä hyvin. Mutta pahus, että elokuvan muut lapsinäyttelijät ovatkin kehnoja – apaattisia, eleettömiä ja flegmaattisia. Mistä tällaisia pökkelöitä on oikein löydetty? Elokuvan kauhukohtaukset ovat kauheita lähinnä näyttelijäntyön tason kannalta.

Slipknotahtava Bughuul-monsteri ei pelota enää ketään. Elokuvan viimeinen kohtaus on halvin aikoihin näkemäni yritys pedata sijaa jälleen yhdelle huonolle jatko-osalle.

Tähän elokuvaan ei kannata tuhlata aikaansa tai rahojaan.

*****

Sinister 2 DVD @ Discshop

Mainokset

The Neon Demon (2016) arvostelu

The Neon Demon (2016)

Huh. Vau.

The Neon Demon (Yhdysvallat/Tanska/Ranska 2016) on erittäin hyvä elokuva. Se ei saavuta täyttä potentiaaliaan, mutta silti: nyt lennetään korkealla ja lujaa. Tämä lupaa Nicolas Winding Refnin uralle hyvää – tyylillisesti ja taiteellisesti, muttei kaupallisesti, ikävä kyllä.

Refnin elokuvien peruselementeiksi ovat viime vuosina nousseet mystiset ja sirpaleiset juonikulut, upea ja vahvakontrastinen visuaalisuus ja kiinnostava musiikki, joka nyökkää usein shoegazen, ethereal waven ja 80-luvun elektronisen musiikin suuntaan. Refnin Valhalla Rising on mielestäni yksi parhaista 2000-luvulla tehdyistä elokuvista. Hieman perinteisemmän juonikulun Drive ja superhämärä Only God Forgives jäävät hieman sen taakse. Ja jos The Neon Demon näyttää suuntaa, johon Refn tästä jatkaa, voi huokaista helpotuksesta: helvetin hyvin menee.

the neon demon elokuva
Rubyn ja Jessen ensikohtaaminen

The Neon Demon kertoo 16-vuotiaasta Jessestä (Elle Fanning), joka saapuu Los Angelesiin rakentamaan uraa valokuvamallina. Jessen avuille löytyy pian kysyntää: huipputason valokuvaaja ja suosittu muotisuunnittelija kiinnostuvat hänestä. Hän saa kokemattomuudestaan huolimatta huikeita työtarjouksia luontaisen karismansa ansiosta. Tämä herättää närää kokeneempien mallien keskuudessa. Jessellä on onneksi turvanaan maskeeraaja Ruby (Jena Malone), joka kehottaa Jesseä olemaan varovainen ja lupaa auttaa Jesseä milloin tämä vain apua tarvitsee.

Pian Jesse alkaa havaita ympäristössään huolestuttavia ja vaarallisia asioita. Hänen motellihuoneessaan liikkuu kutsumaton vieras. Tilannetta ei helpota se, että motellia pitää epäilyttävä ja kiukkuinen hyypiö (Keanu Reeves). Valokuvauskeikoilla tapahtuu pelottavia ja uhkaavia asioita. Mitä pidemmälle Jessen ura etenee, sitä vaarallisemmaksi hänen elämänsä muuttuu.

Elokuva alkaa kuvaustilanteesta, jossa Jesse makaa nukkemainen meikki kasvoillaan sohvalla, kirkkaanpunainen tekoveritahra kaulallaan. Muotimaailman pakkomielteinen suhtautuminen väkivaltaan ja kuolemaan tulee esiin myöhemminkin elokuvan aikana – vielä aloituskohtaista konkreettisemmalla ja raadollisemmalla tavalla.

the neon demon elokuva
Yksi parhaista pitkään aikaan näkemistäni seksikohtauksista:
Ruby ottaa ruumishuoneella hanskat pois.

The death of a beautiful woman is unquestionably the most poetical topic in the world, tuumasi Edgar Allan Poe. Each man kills the thing he loves, lisäsi Oscar Wilde. Kaunis nainen muuttuu vielä kauniimmaksi, kun hän kuolee, sillä kuolema viimeistelee elämän – tekee siihen sulkeuman, ikuistaa ja arkistoi sen. Tähän viittaa The Neon Demonissa myös se, kuinka Ruby tekee sivutienestiä: meikkaamalla ruumiita ruumishuoneella hautajaisia varten; kuolema ja kauneus liitetään aina toisiinsa. Kuolema tarkoittaa kuitenkin aina myös vallan menetystä: kun me kuolemme, ei meillä ole enää valtaa tämänpuoleisiin asioihin. Murha on vallankäytön äärimmäinen muoto. – Aloituskohtaus, jossa Jesse esittää kuollutta, on kaikessa esteettisyydessään pahaenteinen.

The Neon Demonin juonikuvio tuo vahvasti mieleen Starry Eyes -elokuvan. Molemmissa elokuvissa kohtaamme nuoren ja kunnianhimoisen naisen, joka on valmis työskentelemään lujasti oman menestyksensä eteen. Menestys edellyttää kuitenkin ehdotonta alistumista ja nöyrtymistä sellaisten asioiden edessä, joita heidän on vaikea hyväksyä. Lisäksi menestys eristää heidät kaikesta muusta: kauniin ja suositun ihmisen elämä on hyvin yksinäistä ja kylmää. He molemmat joutuvat kosketuksiin muodin ja viihteen maailmaa kontrolloivan, salaperäisen ja väkivaltaisen koneiston kanssa.

the neon demon elokuva
Veteraanimalli Sarahissa on androidimaista kylmyyttä.

The Neon Demon on hyvin naiskeskeinen elokuva. Toisin kuin tämäntyyppisissä tarinoissa yleensä, juuri naiset muodostavat Jesselle kaikkein suurimman uhan. Elokuvan miehet ovat naishahmoihin verrattuna harmittomia statisteja. Tämä on piristävä asetelma: naisia, joita miehet kohtelevat julmasti, on elokuvamaailma täynnä. Sen sijaan naisten keskinäinen kateus ja vallankäyttö ovat harvinaisempia teemoja.

Paitsi kuolemasta, The Neon Demonissa on kyse myös narsismista. Jessen itserakkautta ruokitaan avokätisesti: hänen luontaista kauneuttaan ylistetään iäkkäämpien mallien leikeltyjen kasvojen rinnalla, ja hänelle kerrotaan, että hänestä tulee vielä supertähti. Jesse rakastuu omaan peilikuvaansa ja ylpistyy. Hän alkaa itse muuttua vaaralliseksi – samanlaiseksi sieluttomaksi olennoksi, jollaisia hän on itse muodin maailmassa kohdannut.

the neon demon elokuva
The Neon Demon vilisee salatieteiden suuntaan ojentavaa kuvastoa.
Ja hei: Kenneth Anger, anyone…?

The Neon Demon on ennen kaikkea hyvin kaunis elokuva.  Sen tummat mutta kirkkaat värit, koristeellinen ja tyylikäs lavastus ja upea kasarielektromusiikki tekevät elokuvasta hyvin musiikkivideomaisen; kokonaisuudesta tulee mieleen maailman kenties paras musiikkivideo eli Carpenter Brutin Turbo Killer. Kokonaisuutta vallitsevat tummat varjot ja vahvat värit, kolmiot, peilit ja silmät – The Neon Demonin salatieteisiin viittaavaa symboliikkaa voisi ruotia pidemmältikin. (Vigilant Citizen tavallaan teki sen jo, mutta omaan provokatiiviseen tyyliinsä, ja tällä kertaa mielestäni aika huonolla menestyksellä.) The Neon Demonissa on myös jotain ihastuttavan kennethangermaista.

The Neon Demon menestyi teatterikierroksellaan todella huonosti – niinkin huonosti, että sitä voi kutsua jopa flopiksi. Tämä ei todennäköisesti tullut elokuvan tekijöille yllätyksenä: Refnin elokuvat ovat vain harvoin menestyneet kaupallisesti. Vaikea kuvitella, että hän siitä lannistuisi.

*****

The Executioner’s Song (1982) arvostelu

The Executioner's Song (1982) elokuva
The Executioner’s Song (1982)

See you in the darkness.

– Gary Gilmore (1976)

Norman Mailerin Pyövelin laulu on yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista. Romaani ja siitä adaptoitu The Executioner’s Song -elokuva (Yhdysvallat 1982) perustuvat tositarinaan. Teosten keskiössä heiluu Gary Gilmore (Tommy Lee Jones), 35-vuotias elämäntaparikollinen, joka on viettänyt yli puolet aikuiselämästään telkien takana. Tositapahtumat, joiden seurauksena Gilmore nousi koko läntisen maailman tietoisuuteen, alkoivat huhtikuussa 1976, kun Gilmore päästettiin pitkän vankilareissun päätteeksi ehdonalaiseen. Vankilavuodet ovat muuttaneet Gilmorea ratkaisevasti: hän käyttäytyy ruokottomasti, varastelee ja on töykeä. Lounaspöydässä hän ahmii ruokansa, koska on tottunut vankilassa siihen, että ruoka on pistettävä posteen parissa minuutissa – muuten se jää syömättä.

Gary löytää kuitenkin rinnalleen oikean enkelin: 19-vuotiaan Nicole Bakerin (Christine Lahti), jolla on nuoresta iästään huolimatta takanaan jo kolme avioliittoa ja hoidettavanaan kaksi lasta. Pari hullaantuu toisistaan. Aluksi kaikki sujuu hyvin, mutta pian Gary menettää malttinsa, alkaa purkaa henkistä taakkaansa väkivalloin ja on vähällä tuhota oman enkelinsä.

Pian rakkaudessa pettynyt Gilmore huomaa pian olevansa jälleen leivättömän pöydän ääressä. Hän saa kuolemantuomion, jonka oikeuslaitos on valmis muuttamaan elinkautiseksi. Gilmore kuitenkin kieltäytyy tarjouksesta. Toisin kuin muut ajan yhdysvaltalaiset kuolemaantuomitut, Gilmore vaatii, että hänen tuomionsa pannaan täytäntöön. Tämän vuoksi Gary Gilmore nousi hetkessä kansallisen ja lopulta myös kansainvälisen median mielenkiinnon kohteeksi.

On joskus sattuman kauppaa, kuka saa elää ja kuka kuolee.

Kun uutiset Gilmoren päätöksestä levisivät, alkoi hän saada tarjouksia tarinansa kirja- ja elokuvaoikeuksista. Näin hän tapasi Norman Mailerin, joka haastatteli Gilmorea pitkällisesti silloin, kun tämä odotti tuomionsa täytäntöönpanoa. Sekä Norman Mailer että elokuvan tuottanut ja ohjannut Lawrence Schiller olivat siis kiinteä osa Gilmoren viimeisiä elinkuukausia. Mailer päätti kuitenkin (minulle tuntemattomista syistä) olla kirjoittamatta itseään omaan kirjaansa, eikä häntä nähdä myöskään The Executioner’s Song -elokuvassa. Sen sijaan Lawrence Schiller esiintyy molemmissa. Paradoksaalisesti hän siis on itse hahmo elokuvassa, jonka hän on tuottanut ja ohjannut. The Executioner’s Song kertoo paitsi kuolemaantuomitusta Gary Gilmoresta, myös omasta tuotantohistoriastaan.

Gilmoren elämän viimeiset vaiheet olivat täynnä puhetta rahasta ja siitä, kuinka hänen omaisuutensa jaetaan hänen kuolemansa jälkeen. Selvää oli, että Gilmoren päätös kuolla nosti hänen tarinansa arvoa. Jos Gilmore olisi viimeisinä viikkoinaan pyörtänyt päätöksensä ja pyytänyt tuomiotaan muutettavaksi vankeusrangaistukseksi, olisi hänen tarinansa arvo murentunut silmissä, sillä suuri yleisö olisi menettänyt mielenkiintonsa häneen. Tiedä häntä, mikä painoarvo tällä on ollut siinä, että Gilmore piti päänsä viimeiseen asti ja astui tammikuussa 1977 teloitusryhmän eteen.

Gary Gilmoren viimeisiä sanoja: ”Let’s do this.”

Pyövelin laulu -romaani on minulle suuri ja kaunis mysteeri. En oikeastaan ole kiinnostunut siitä, mitä se yrittää meille maailmasta kertoa. Kaipa ajatuksena on ilmaista, että vankilasysteemi synnyttää hirviöitä lukitessaan ihmisiä vuosikausiksi laitoksiin, joissa ihmiset voivat enemmän tai vähemmän vapaasti pahoinpidellä, alistaa ja nöyryyttää toisiaan – ja päästämällä nämä ihmiset sitten vapaaksi yhteiskunnan keskelle. Viidakon lakeihin tottunut yksilö soveltaa näitä lakeja myös silloin, kun hän joutuu takaisin sivistyksen keskelle.

Tämä ei kuitenkaan ole tarinan koko idea. Gary Gilmoresta hahmottuu Mailerin tekstissä kärsimyksessään suorastaan jalo hahmo. Kirja tuo esiin myös Gilmoren julmuuden: hän kohtelee kiihtyessään muun muassa Nicolea väkivaltaisesti ja julmasti. Pyövelin laulu ei pyydä meitä lukijoina antamaan Gilmorelle anteeksi tai ihailemaan häntä. Sen sijaan se kehottaa meitä yrittämään ymmärtää edes jossakin määrin ihmistä, joka on rikkonut muita ihmisiä vastaan.

Christine Lahti on hurmaava hauraana Nicolena.

Jos oikein muistan, Pyövelin laulun suomenkielisellä käännöksellä oli mittaa tuhatkunta sivua. Sen vetovoima perustuu ennen kaikkea sen yksityiskohtaisuuteen ja itsepäiseen tahtoon tuoda ilmi kaikki Gilmoren elämänkokemuksen ymmärtämisen kannalta välttämätön materiaali. Ei siis ole yllätys, että The Executioner’s Song -elokuva jää jokseenkin vaisuksi teokseksi kirjan rinnalla. Elokuvan näyttelijäntyö on kyllä ensiluokkaista: Tommy Lee Jones ja Christine Lahti ovat erinomaisia valintoja traagisen pääparin näyttelijöiksi. Myös elokuvan näyttämöllepano on kaikessa vaatimattomuudessaan onnistunut.

Siinä missä Pyövelin laulu on loistava romaani, on The Executioner’s Song kuitenkin vain keskinkertainen elokuva.

*****

Olethan jo tykännyt Taikalyhdyn Facebook-sivusta?