Midsommar – Loputon yö (2019) arvostelu

Midsommar arvostelu
Midsommar (2019)

Midsommar (2019) on folk horror -elokuva amerikkalaisopiskelijoista, jotka matkustavat Ruotsiin osallistuakseen syrjäisessä Hårgan kyläyhteisössä keskikesän juhlaan. Elokuvan virta kulkee kauhuelokuvan traditioita vastaan: siinä missä perinteiset kauhuelokuvat yleensä alkavat iloisissa ja huolettomissa tunnelmissa ja päättyvät ahdistukseen ja kauhuun, vaihtavat Midsommarissa ahdistus ja ilo paikkaa.

Dani (upea Florence Pugh) on tukehtua yksinäisyyteensä. Hänen maanisdepressiivinen siskonsa ei vastaa viesteihin eivätkä vanhemmat puhelimeen. Poikaystävä Christian (Jack Reynor) sentään suostuu puhumaan hänen kanssaan, joskin vastahakoisesti. Mieluummin Christian viettäisi aikaa kavereidensa kanssa – kavereiden, joiden mielestä hänen olisi jo korkea aika jättää takertuva ja epätoivoinen Dani.

Sitten selviää, mistä Danin siskon ja vanhempien radiohiljaisuus johtuu. Maailma rusentuu hetkessä. Jos yksinäisyys oli aiemmin painaa Danin murskaksi, nyt sen tekee menetyksen tuska. Christian ei osaa lohduttaa, vaan suunnittelee kavereidensa kanssa matkaa Hårgaan, ystävänsä Pellen kotikylään.

Puolivahingossa surutyön keskellä rämpivä Dani kutsutaan mukaan Ruotsiin – ja sitten mennäänkin jo.

Menee hetki, ennen kuin Dani asettuu osaksi Hårgan yhteisöä.

Hårgassa kaikki on toisin. Aurinko ei laske, yö ei tule. Vain muutaman kymmenen asukkaan kylä toivottaa vieraat ylitsevuotavan lämpimästi tervetulleiksi ja majoittaa heidät suureen yhteismajoitustaloon. Talon sisäseinät on koristettu yksityiskohtaisin maalauksin, joissa kuvataan Hårgan rikasta seremoniaperinnettä. Pian amerikkalaiset pääsevät tutustumaan perinteisiin omakohtaisesti.

Tiedättekö – olen huomannut erään asian. Ehkä joku muutkin on pannut tämän merkille: aina, kun länsimaalaiset suuntaavat elokuvissa eristyneeseen, pakanallisten uskomusten dominoimaan yhteisöön, käy jotenkin huonosti. Siis ihan aina. The Wicker Man, Apostle, Ritual, tavallaan myös Cannibal Holocaust ja Green Inferno. Jännä juttu. Miksei me länkkärit osata tehdä kivoja, aurinkoisia ja rakkaudellisia elokuvia pakanakulteista? Miksi aina pitää olla ihmisuhreja, kannibalismia tai raiskauksia? Ovatko meidän käsityksemme pakanauskonnoista oikeasti näin yksipuolisia?

Hårgan pakanapapitar julistaa juhannuksen juhlallisuudet alkaneiksi.

Myöskään Midsommar ei ole pelkkiä kukkia ja piirileikkiä. Pohjimmiltaan se on kuitenkin hyvän mielen elokuva, jossa pakanat kuvataan oikeastaan varsin positiivisessa valossa. Heidän vuosisataiset, julmat ja väkivaltaiset rituaalinsa saattavat vähän hirvittää, mutta noin muuten ovat mukavaa porukkaa.

Hårgaan saapuvat amerikkalaisvieraat ovat Dania lukuun ottamatta kaikki antropologian opiskelijoita. He näkevät Hårgan samalla tavalla kuin laborantti näkee bakteerit petrimaljassa: tutkimuksen ja tarkastelun kohteina. He tarkastelevat kyläläisiä hyväntahtoisesti, turvallisen etäisyyden päästä – omilla ehdoillaan. – Jos länsimaalaiset elokuvat välittävät negatiivisesti sävyttynyttä kuvaa pakanoista, samaa voi sanoa myös elokuvien antropologikuvauksista.

Dani tempautuu mukaan pakanarituaaleihin.

Dani on toista maata. Alkukankeuksien jälkeen hän heittäytyy juhlimaan kylän asukkaiden kanssa. Hän saavuttaa käännekohdan osallistuessaan perinteiseen tanssikilpailuun muiden kylän tyttöjen kanssa. Kesken tanssin hän huomaa ymmärtävänsä ympärillään tanssivia ruotsalaistyttöjä ja voivansa puhua heille. Yhteisön voima on Hårgassa niin vahva, että ihmisten tietoisuudet ja elämykset suorastaan sulavat yhteen. He jakavat keskenään kaiken: ilon, ahdistuksen, kiihkon, jopa kiiman.

Lopulta juuri Hårgan yhteisöllisyys pelastaa Danin. Kotonaan hän oli yksin, hiljaisuuden ympäröimä ja poikaystävänsä hyljeksimä. Hårgassa häntä tuetaan jokaisessa käänteessä. Pakanayhteisö kyllä ruhjoo ja traumatisoi häntä, mutta sen jälkeen tuudittaa hänet levolliseen, aurinkoiseen uneen.

Midsommar on täynnä hedelmällisyyteen liittyvää symboliikkaa.

Elokuvan tekijät – ennen kaikkea käsikirjoittajat ja puvustajat – ovat selvästi perehtyneet pohjoismaisiin pakanauskontoihin ja riimukirjoitukseen. Riimuihin syventynyt katsoja varmaankin saisi paljon elokuvan estettiikasta irti (itse en tunne riimukirjaimistoa niin hyvin, että voisin ottaa asiaan tässä sen kummemmin kantaa). Elokuvan tanssikohtaus on saanut vaikutteita niin sanotusta Hårgadansenista, jossa nuoret kokoontuvat tanssimaan uupumukseen asti juhannusiltana. Myös ättestupa eli sukujyrkkämä ja ätteklubba eli sukunuija vilahtavat elokuvassa – nykytiedon mukaan nämä ovat kuitenkin pelkkiä myyttejä. Oli sukujyrkkämä pelkkää legendaa tai tiukkaa historiallista faktaa, se havainnollistaa hyvin yhteisöllisyyden negatiivisia puolia.

Hårgassa aurinko ei laske.

Elokuvan ohjaaja Ari Aster on ohjannut Midsommaria ennen vain yhden kokoillan elokuvan eli Hereditaryn. Vaikka Asterin tuotanto featureohjaajana on toistaiseksi lyhyt, on hänen elokuvissaan jo havaittavissa selkeitä toistuvia elementtejä.

Aster on hyvin kiinnostunut perheistä. Elokuvissa toistuu tietty itselle rakkaiden ja jopa omaan perheeseen liittyvien asioiden uhraaminen. Myös ambivalentit loput alkavat muodostua Asterin tavaramerkeiksi. Lisäksi representaatio kiinnostaa Asteria: hän asettaa usein fiktion maailman eräänlaisen miniversion kertomastaan tarinasta. Hereditaryn nukketalot kuvasivat päähenkilöiden tarinaa pienoiskoossa, Midsommarissa puolestaan pakanakylän komeat seinämaalaukset sekä Christianin ja Danin kotien seinille ripustetut teokset vihjaavat tuleviin tapahtumiin. Myös Midsommarin kameran liikkeet tuovat paikoin mieleen Hereditaryn: toisinaan kamera lävistää seinät ja katon, aivan kuin ne puuttuisivat – kuin nukkekodissa.

Midsommar on hehkuva, kirkas, kaunis ja outo elokuva. Siitä tulee samaan aikaan sekä hyvä että paha mieli. Yksinkertaisten, selkeän ja valmiiksi pureksitun viihde-elokuvan ystäville en sitä suosittele, kaikille muille kyllä.

*****

Mainokset