Bojack Horseman (2014–) arvostelu

bojack horseman
Bojack Horseman (2014–)

Tiedättekö, milloin elämä on parhaimmillaan? Silloin, kun hullaannut useiden tuotantokausien mittaiseen televisiosarjaan, jonka tekoa ei ole vielä lopetettu. Silloin elämällä on ainakin hetken aikaa Oikea Tarkoitus. Jokaiseen päivään on mukava herätä – joka ilta on mukavaa lähteä töitä kotiin, kun tiedät, että kotona sinua odottaa Netflixin lämmin lepatus.

Minun elämälläni oli hetken aikaa tarkoitus. Tuo tarkoitus oli Bojack Horseman, Netflixin animoitu alkuperäiskomedia. Ahmin sarjan neljä tuotantokautta alle kahdessa viikossa, enkä malta odottaa, että tätä namia saadaan lisää. (Jatkoa on luvassa näillä näkymin syksyllä 2018.)

Bojack Horseman on omituinen sarja. Sen lajityyppi on tummanpuhuva komedia, kohderyhmä suunnilleen samat aikuiset, jotka pitävät astetta roisimmista perhesitcomeista kuten Family Guy ja F is for Family. Sarjassa näkyy kuitenkin poikkeuksellisen syvä ymmärrys draamasta ja hahmojen kehityksestä. Kepeähkönä komediana alkanut tarina saa yhä tummempia sävyjä  tuotantokausi toisensa jälkeen. Näin upeaa kehitystä saa yleensä nähdä vain draamavetoisissa feature-elokuvissa – ei animaatiosarjoissa.

Bojackilla ja Horsin’ Around -kollega Sarah Lynnillä on paljon yhteistä: menneisyys televisiossa ja vakava päihdeongelma.

Sarjan nimihahmo Bojack Horseman on parhaat päivänsä nähnyt televisiojulkkis, joka näytteli 90-luvulla suositussa Horsin’ Around -sitcomissa. Suursuosio nousi Bojackin hattuun ja työnsi tämän jyrkkään alamäkeen. Horsin’ Aroundin tuotannon lopettamisen jälkeen Bojackilla on vain luksuskotinsa Hollywoodin rinteillä, kroonistuva päihdeongelma ja joukko rikkoutuneita ihmissuhteita.

Sarjan alussa Bojack suunnittelee tekevänsä näyttävän paluun julkisuuteen omaelämäkertansa myötä. Elämäkerran kirjoittamisessa häntä auttavat agentti ja (ex-)rakastajatar Princess Carolyn ja haamukirjailija Diane Nguyen. Hoodeilla heiluvat myös Dianen poikaystävä ja Bojackin rakkain vihollinen Mr. Peanutbutter  ja hyväntahtoinen pummipoika Todd Chavez, joka majailee Bojackin sohvalla ja pitää tälle seuraa tämän synkimpinäkin hetkinä.

Näennäisesti sarja kertoo Hollywoodin (tai Hollywoon, kuten sitä aletaan sarjassa kutsu) ja koko viihdeteollisuuden pinnallisuudesta ja raadollisuudesta. Tosiasaissa hahmojen ongelmat eivät kuitenkaan liity viihdeteollisuuteen, vaan huonoon itsetuntoon ja elämän mittaan syntyneisiin henkisiin haavoihin. Mitä paremmin tutustumme Bojackiin ja kumppaneihin, sitä selvemmin näemme heidän itsetuhonsa ja surunsa. Käytännössä jokainen sarjan keskeisistä hahmoista on rikki (ehkäpä Mr. Peanutbutteria lukuun ottamatta), kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan. Kukin myös sinnittelee omaan tyyliinsä päivästä toiseen, jatkaa hengittämistä parhaansa mukaan, säröistä ja ruhjeista huolimatta.

Diane, teini-ikäinen poptähti Sextina Aquafina ja Princess Carolyn keskustelevat abortista.

Bojack on, kuten hänen Beatrice-äitinsäkin hänelle sanoo, ”syntynyt rikkinäisenä”. Kukapa tämän tietäisi paremmin kuin juuri Beatrice, joka on traumatisoinut ainoan lapsensa jatkuvalla painostuksella, väheksynnällä ja kritiikillä. Ensimmäisten kolmen tuotantokauden ajan näemme Beatricen yksinkertaisesti hirviönä, mutta neljännellä kaudella saamme tutustua yhden jakson hänen omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Tämä on yksi sarjan parhaista jaksoista. Ymmärrämme, että Bojackin perhetaustassa piilee trauma, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, kehittyy, kasvaa ja muuttaa muotoaan. Bojackin traumat tulevat komeasti esille huumetrippikohtauksessa, jossa sivutaan Bojackin masennuksen ja riippuvuuksien monimutkaisia taustoja.

Ehkäpä kaikkein voimakkaimmin rikkinäisyyden teemat nousevat esille Bojackin ja haamukirjailija Dianen yhteentörmäyksissä. Myös Dianen varhaisimmat haavat ovat syntyneet lapsuudessa: hän ei saanut perheeltään arvostusta tai tukea, vaan pilkkaa ja hyljeksintää. Diane onnistuu kuitenkin pitämään paketin kasassa huomattavasti paremmin kuin Bojack, joskin myös hänen kohdallaan nuoruuden kokemukset näkyvät vaikeina ihmissuhteina ja kyvyttömyytenä onneen.

Bojack sanallistaa oman surunsa ja viallisuutensa tyhjentävästi ensimmäisellä tuotantokaudella:

You know, sometimes I think I was born with a leak, and any goodness I started with just slowly spilled out of me and now its all gone. And I’ll never get it back in me. It’s too late. Life is a series of closing doors, isn’t it?

bojack horseman
Toddin ja Mr. Peanutbutterin tempaukset tuovat sarjan synkimpiinkin jaksoihin kevyttä huumoria.

Murheen ja masennuksen vastapainona elokuvassa on upeaa, asiatonta ja räjähtävää huumoria. Se on pisteliästä ja tummanpuhuvaa, muttei tämän päivän mittapuulla erityisen ”törkeää” tai tulenarkaa. Huumoria johdetaan niin absurdeista tilanteista ja tapahtumista, oudoista hahmoista ja heidän välisistä suhteistaan (mitä pitäisi ajatella kissasta ja hiirestä, jotka ryhtyvät seurustelemaan?), menneille vuosikymmenille ominaisista ilmiöistä (”This is a song from the 80’s!”) ja siitä, että hahmot päästelevät suustaan asioita, joita ei oikeasti ”saisi” sanoa.

Yksi lempihahmoistani on Kevin aka Vincent Adultman. Ainoastaan Bojack näkee, ettei Vincent ole ”bisnestehtaalla” työskentelevä mies, vaan trenssiin pukeutunut poikakolmikko. Princess Carolyn, joka on Vincentin todelliselle luonteelle täysin sokea, alkaa seurustella tämän oudon ”miehen” kanssa. Luvassa on sotkua ja huutonaurua (tämän uskaltaa mielestäni katsoa ilman pelkoa spoilereista):

Katsoin Bojack Horsemania aluksi vain yhden jakson ja olin jättää koko homman siihen. Tälle sarjalle on kuitenkin annettava aikaa – makeimmat hedelmät eivät kypsy nopeasti. Ensimmäinen tuotantokausi on tässä tapauksessa pelkkää alkulämmittelyä. Mitä paremmin katsoja oppii hahmot tuntemaan, sitä syvemmin heidän ongelmansa häntä koskettavat – ja sitä enemmän sarja myös naurattaa.

*****

Mainokset

F is for Family, 2. kausi (2017) arvostelu

F is for Family, 2. kausi

F is for Family (2015–) vain paranee toisella tuotantokaudellaan. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi oli parasta perhekomediaa vuosiin. Kuuden jakson mittaisella kaudella ehdittiin kuitenkin lähinnä esitellä hahmot ja luoda pikainen vilkaisu kunkin ongelmiin. Vasta toisella kaudella alkaa kunnolla tapahtua.

Perheenisä Frank Murphy (Bill Burr) on kiukkuisempi kuin koskaan aiemmin. Sen jälkeen, kun Frank sai kenkää Mohican Ariwaysin keskitason johdosta, työstressi ei ole kiristänyt hänen pinnaansa – sen tilalle ovat tulleet rahahuolet, pelko työttömyyden pidentymisestä ja alemmuudentunne siitä, ettei hän pysty ruokkimaan perhettään. Frank on niin ylpeä ja uppiniskainen, ettei hän pysty edes hakemaan työttömyyskorvausta, vaan mieluummin laskeskelee perheen väheneviä pennosia kotonaan ja rukoilee, että Mohicanilta soitettaisiin ja pyydettäisiin takaisin töihin.

f is for family
Kun Sue on töissä, Frank ottaa kotiäidin roolin ja vetää jopa paikallista tyttökerhoa.

Frankin oloa ei varsinaisesti kohenna se, että vaimo Sue (Laura Dern) porskuttaa menemään uudessa työpaikassaan Plast-O-Warella. Oma työpaikka ja rooli perheen elättäjänä tuovat Suelle itseluottamusta. Plast-O-Waren sisäisessä kulttuurissa ei kuitenkaan ole hurraamista: firman keskijohdon herrat latelevat Suelle vihjailevia kommentteja ja pilkkaavat tämän halua osallistua yrityksen kehittämiseen. Sue saa kuitenkin tukea Vivianilta, joka opettaa, että törkykommentteihin on vastattava samalla mitalla.

Kontrastiksi Frankin ja Suen arjen haasteille saamme nähdä myös vilauksia pariskunnan ensimmäisistä yhteisistä vuosista. Sue opiskelee collegessa, Frank unelmoi lentäjän urasta. Molemmat ovat nuoria ja kauniita.

Nuori Sue ei malta odottaa, mitä maailma onkaan varannut hänen osakseen. Mutrusuinen kämppis kummastelee vieressä.

Kevin (Justin Long) sukeltaa yhä syvemmälle puberteetin kurimukseen. Tytöt kiinnostavat ja pukille pitäisi päästä, mutta sopivia tyttöystäväehdokkaita ei ole näköpiirissa. Kukaan ei ymmärrä – eivät tytöt, eivät kaverit eikä varsinkaan kaljuuntuva ja junttimainen Frank-isä. Kevin purkaa pahaa oloaan musisointiin ja pilvenpolttoon ja panetustaan ankaraan masturbointiin.

f is for family
Kevinin Merlin’s Monocle -bändi soittaa toisella tuotantokaudella ensimmäisen keikkansa.

Yksi sarjan huippukohtauksista liittyy juuri Kevinin pullistelevaan libidoon: pikkuveli Bill (Haley Reinhart) saa isoveljensä kiinni nyrkkipyykiltä ja järkyttyy. Kohtauksesta muistuu mieleen edellisen tuotantokauden tilanne, jossa Bill todistaa omien vanhempiensa hetekajenkkaa. Tuleeko Billin traumakokemuksista tuotantokaudesta toiseen jatkuva perinne?

Vaikka veljesten ikäero ei ole suuri, elävät he tyystin toisenlaisissa maailmoissa. Vähänpä Bill tietää, että todennäköisesti vain parin vuoden kuluttua hän itse alkaa vietää ahkerasti aikaa käsivoidepurkin ja naisten alusvaatekuvaston parissa.

Muutoin tuotantokausi on Billin osalta vaisu ja tapahtumaköyhä. Samaa voi sanoa myös perheen nuorimmaisesta eli Maureenista, josta alkaa kuoriutua todellinen matemaattinen superlapsi. Kiinnostavin Maureeniin liittyvä käänne liittyy juuri hänen koulumenestykseensä. Maureen saa matematiikankokeesta täydet pisteet – ja koska tyttö ei vain voi olla matematiikassa lahjakas, häntä syytetään lunttaamisesta. Maureen on siis sarjassa toistaiseksi statisti, mutta oletan, että hänellä on edessään vielä kiinnostavia käänteitä.

f is for family
Vic pehmittelee radiokanavan deejiitä.

Toisen tuotantokauden linjoista erottuvat edukseen erityisesti Suen ja Kevinin tarinat. Heidän osaltaan sarja tarjoaa jatkuvasti jotakin uutta ja tuoretta. Frankin hahmo on niin voimakas ja karikatyyrimainen, että hänen osaltaan käänteet ovat hivenen ennalta arvattavia. En sinänsä moiti käsikirjoitusta hänenkään tarinansa osaltaan – se ei vain ole yhtä kiinnostava kuin Suen ja Kevinin kokemukset. Mainita täytyy myös perheen naapuri, naisiin ja kokaiiniin mieltynyt Vic (Sam Rockwell), jonka rooli sarjassa varmaankin kasvaa seuraavalla tuotantokaudella. Niin, seuraava tuotantokausihan siis on luvassa.

Mikä tästä sarjasta tekee niin hyvän? Kolme asiaa: erittäin onnistunut ajankuva (ja siihen liittyvä kevytnostalgia), tehokas, nopeatempoinen ja uskottava dialogi (etenkin Frankin hahmon osalta) ja loistava hahmogalleria. Simpsonit kalpenevat F is for Familyn rinnalla.

*****

Richard Condon: Mantšurian sankari (1959) arvostelu

Mantsurian sankari
Mantšurian sankari (1959)

Richard Condonin Mantšurian sankari (The Manchurian Candidate, 1959) on aivopesuun ja mielenhallintaan liittyvän salaliittofiktion ja poliittisen trillerin klassikko. Romaani on tullut tunnetuksi Suomessa ennen kaikkea John Frakenheimerin Mantsurian kandidaatti -elokuvan myötä. Kirjaa ei meillä ilmeisesti ole kovin laajasti luettu – ymmärtääkseni vuonna 1960 julkaistusta suomennoksesta on otettu vain yksi painos. Hoi vaan, Otava! Olisiko jo uuden painoksen aika? On kansallinen häpeä, että näin tiukan romaanin saatavuudesta ei pidetä huolta.

Romaanin päähenkilö Raymond Shaw on monella tapaa erikoislaatuinen olento. Hänen laskelmoiva äitinsä on tehnyt pojastaan kylmän ja sosiaalisesti rajoittuneen rautalankaihmisen, jonka on vaikea sietää minkäänlaista ihmisseuraa. Misantropiastaan huolimatta Raymond on kuitenkin kunnostautunut maanmiestensä suojelussa: hän on osallistunut Korean sotaan vuonna 1952 ja oman joukkueensa pelastaakseen asettanut itsensä vakavaan vaaraan. Romaanin alussa tapaamme Raymondin vastaanottamassa urhoollisuusmitalia näistä ansioista.

Vai menikö tarina sittenkään aivan näin? Mitä joukkueen miehille oikeastaan tapahtui Koreassa? Vuosia myöhemmin joukkuetta johtanut majuri Ben Marco alkaa nähdä hirvittäviä painajaisia, joissa hän näkee Shaw’n murhaavan kaksi joukkuetoveriaan kiinalaisten ja venäläisten viranomaisen järjestämässä näytöksessä. Unet ovat poikkeuksellisen realistisia. Kun Marco on univajeissaan menettämäisillään järkensä, hän saa kuulla, että eräs toinenkin joukkueen mies näkee samoja painajaisia. Totuus joukkueen sotaretkestä alkaa kiertyä auki.

Käsite ”Mantsurian kandidaatti” on vakiintunut osaksi kieltämme. Sillä voidaan viitata joko poliittiseen toimijaan, joka hakeutuu virkaan tietyn ryhmän edustajana vesittääkseen tämän ryhmän toimintaa ja edistääkseen vastapuolen intressejä. Käsite onkin noussut juuri tässä merkityksessä esille amerikkalaislehdissä viime kuukausien aikana: Donald Trumpia epäillään venäläismieliseksi Mantsurian kandidaatiksi. – Lisäksi käsitteellä viitataan usein aivopestyyn sätkynukkeagenttiin, joka suorittaa orjallisesti ja kyseenalaistamatta kaikki hänelle annetut käskyt – myös ne, jotka ovat hänen oman asemansa kannalta epäedullisia. Käskyn suorittamisen jälkeen agentti ei muista tapahtuneesta mitään.

Mielenhallinnan keinot ovat saaneet 2000-luvun mittaan nousseen salaliittoteoriainnostuksen myötä valtavasti huomiota ja palstatilaa erilaisissa verkkomedioissa. Erityisesti arkkityyppi aivopestystä, vailla omaa tahtoa toimivasta poptähdestä on mediassa esillä uskomattoman paljon. Menneillä vuosikymmenillä mielenhallinta assosioitiin kuitenkin selkeämmin politiikkaan ja ennen kaikkea kylmään sotaan: aivopesun kohteiksi ei epäilty poptähtiä, vaan kahden suurvallan välillä sukkuloivia agentteja. Aivan erityisesti mielenhallinta ja sen kytkökset kylmään sotaan nousivat esille Kennedyjen murhien, ydinsodan uhkan ja MKUltran leimaamalla 60-luvulla. Mielenhallintaan liittyvä tarinaperinne on valtavasti velkaa Mantšurian sankarille, jonka voisi kai sanoa yksin luoneen aivopestyn sätkynukkeagentin arkkityypin. Ja juuri tämän tradition varaan rakentuvat myös nykypäivän salaliittoteoriaverkot. Sen vaikutus tämän päivän populaarikulttuuriin on valtava – siitä huolimatta, että vain harva taitaa romaania nykyään tuntea.

Odotukseni Mantšurian sankarin suhteen olivat todella korkeat. Olin Peter von Baghin suosituksesta katsonut Frankenheimerin elokuva-adaptaation vuosia aiemmin, ja vaikken muistanut juonesta oikeastaan mitään, olivat elokuvan suggestio- ja triggerikohtaukset jääneet vahvasti mieleeni, ja juuri näiden elementtien kuvaus kiinnosti myös romaanissa.

En joutunut pettymään: Condon on rakentanut kirjallisen agenttinsa toimintajärjestelmän tavattoman kiehtovaksi. Hypnoosin ja suggestion avulla agentin mieleen luotu koneisto aktivoituu yksinkertaisesta lauseesta: ”Etkö pelaisi aikasi kuluksi pasianssia?” Kun pelaaja kääntää korttipakasta esille ruutukuningattaren, on koneisto viritetty ja valmis toimimaan. Näennäisesti harmiton lause ja ikoninen, visuaalisesti hyvin tunnistettava ruutukuningattaren hahmo ovat avaimia Mantšurian sankarin kauhuun.

Romaanin keskeiset hahmot kuvataan taitavasti ja havainnollisesti. Vaikka erityisesti Raymond Shaw’n ja hänen äitinsä Eleanor Iselinin hahmot ovat todella äärimmäisiä ja liioiteltuja, onnistuu Condon kuvaamaan heidän psyykeään uskottavalla ja johdonmukaisella tavalla. Ben Marco, jonka näkökulmaan romaani jossakin määrin samastuu ja jonka ajatuksista ja tunteista saamme tietää enemmän kuin mistään muusta hahmosta, tuo hahmogalleriaan tervetullutta tervettä järkeä.

…tai sitten ei. Romaani on avoin myös sille tulkinnalle, että Marco itse asiassa onkin tehokkaamman, täysin kätketyn mielenhallinnan uhri. Mitä pitäisi ajatella kohtauksesta, jossa Ben Marco kohtaa tulevan sydänkäpysensä Rosien junamatkalla? Heidän keskustelunsa on sanalla sanoen erikoinen:

”Maryland is a beautiful state”, she said.
”This is Delaware.”
”I know. I was one of the original Chinese workmen who laid track on this stretch, but nonetheless Maryland is a beautiful state. So is Ohio, for that matter.”

Mitä Rosie puhuu kiinalaisista työmiehistä? Repliikissä ei ole mitään mieltä – itse asiassa ne kuulostavat jonkinlaiselta koodikieleltä. Onko myös Ben Marco sittenkin ohjelmoitu reagoimaan tiettyihin triggereihin samaan tapaan kuin Raymond? Onko Rosie Marcon ”ohjaaja”, joka aktivoi koneiston näennäisesti sattumanvaraisen ensitapaamisen aikana? Ehkäpä Marcon ja Raymondin ainoa ero on se, että romaanin kertoja on tietoinen Raymondin ohjelmoinnista mutta Marcon ohjelmoinnista ei?

Aivan täydellinen tämäkään romaani ei ole. Teoksen loppupuolella tapahtumat etenevät verkkaiseen alkuosaan nähden liiankin rivakasti. Erityisesti Raymondin rakkauselämään liittyvät käänteet seuraavat toisiaan niinkin nopeasti, etten saanut kuviosta kunnolla otetta. Teoksen loppuosa olisikin kaivannut hitaamman tahdin kuvausta. Myös Raymonkin sadistiäidin toiminnan motiiveja olisi voitu käydä romaanin loppupuolella lävitse hieman seikkaperäisemmin.

Näistä seikoista huolimatta Mantšurian sankari on paras vuosiin lukemani romaani. Täytyypä kaivella Frankenheimerin elokuva jostakin ja virkistellä muistia myös adaptaation osalta.

Richard Condon: Mantšurian sankari (The Manchurian Candidate, 1959, suom. 1960)
Lukuhaasterasti: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.
Mistä peräisin: Kirjastosta.