Robert W. Chambers: Keltainen kuningas (1895/2014) arvostelu

Keltainen kuningas
Keltainen kuningas (1895)

Robert W. Chambersin Keltainen kuningas -novellikokoelma koki uuden tulemisen vuonna 2014 True Detective -sarjan ensimmäisen kauden myötä. Kuten moni muukin, menin ja ostin kirjan englanninkielisen laitoksen saman tien True Detectiven innoittamana. Myöhemmin saman vuonna teoksesta ilmestyi suomenkielinen käännös. Tänä vuonna luin sekä alkukielisen kokoelman että suomennoksen.

Teos koostuu kymmenestä novellista, joista neljä ensimmäistä sijoittuvat jonnekin Edgar Allan Poen ja H. P. Lovecraftin kirjallisten linjojen välimaastoon. Viimeiset neljä puolestaan ovat varsin perinteisiä kertomuksia taiteilijanelämästä, rakkaudesta ja aikuistumisesta. Kokoelman kaksi keskimmäistä novellia ovat kummajaisia, joita on hankala sijoittaa genrekentällä minnekään.

Laitetaas tähän väliin hieman musiikkia. Fraasi ”where black stars hang” toistuu teoksessa muutamaan kertaan. On vaikea kuvitella, että Lustmordin The Place Where the Black Stars Hang -klassikkoalbumin nimen yhtäläisyys tähän fraasiin olisi sattumaa. Hiton hyvä levy, ei voi muuta sanoa. (Ja ei – tätä ei käännetä suomeksi muotoon ”missä mustat starat hengailee”).

Neljää kauhunovellia yhdistää mystinen Keltainen kuningas -näytelmä, jonka huhutaan tekevän lukijoistaan mielipuolia. Näytelmä on kuin hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä: novellien hahmot himoitsevat tuota vaarallista, monissa maissa kiellettyä teosta, vaikka tietävät sen sivuilla piilevästä vaarasta. Chambers tekee viisaasti jättäessään näytelmän täsmällisen sisällön paljastamatta: tuntematon kauhistuttaa paljon enemmän kuin mikään kuvitelavissa oleva. Saamme kyllä tietää muutamia yksityiskohtia näytelmän sisällöstä, mutta kokonaiskuvaa emme voi muodostaa.

Teoksen ensimmäinen novelli, ”Maineiden paikkaaja” (”Repairer of Reputations”) on kerronnallisesti ehkäpä kokoelman kiinnostavin. Novellin minäkertoja on erinomainen esimerkki epäluotettavasta kertojasta. Nuori minäkertoja Hildred on kolauttanut päänsä hevosen selästä pudotessaan ja joutunut tämän seurauksena viettämään aikaa mielisairaalassa. Hildred visioi vallankaappausta, jonka takana ovat kosmiset voimat ja jonka hän on valmis toimeenpanemaan teoksen nimihahmon eli ”maineiden paikkaajana” toimivan herra Wilden avulla. Juuri kertojan epäluotettavuuden vuoksi novelli aukeni minulle alkukielellä melko huonosti, ja suomennos selvensi monia epäselviksi jääneitä kysymyksiä.

Teoksen toinen kertomus, ”Naamio” (”The Mask”) kertoo kahdesta nuoresta taiteilijasta ja naisesta, joita he molemmat rakastavat. Toinen heistä keksii keinon jähmettää eläviä kasveja ja eläimiä patsaiksi. Asetelma tuo vahvasti mieleen Poen ”The Oval Portrait” -novellin, jossa niin ikään käsitellään taiteen, elämän ja kuoleman välistä kolmiyhteyttä. ”Naamio” on neljästä kauhunovellista vähiten ”kauhumainen”; osaltaan se muistuttaa huomattavasti kokoelman loppupään taiteilijanovelleja.

Myös ”Lohikäärmeen pihalla” (”In The Court of the Dragon”) tuo mieleen Poen novellit, erityisesti ”The Man in the Crowd” -kertomuksen. Myös tämän novellin minäkertojana on nuori mies, joka on pahaksi onnekseen tutustunut Keltainen kuningas -näytelmään. Hän tulee etsimään turvaa ja mielenrauhaa jumalanpalveluksesta, jossa hän kuitenkin kohtaa demonisen olennon. Tämä olento alkaa seurata ja vainota minäkertojaa ympäri Pariisia. Novelli on taskukokoinen helmi – kompakti ja tasapainoinen. Pidän aivan erityisesti novellin päätösvirkkeestä, joka hehkuu kosmista kauhua:

Sitten vajosin syvyyksiin ja kuulin Keltaisen Kuninkaan kuiskaavan sielulleni: ”Kuinka kauhistuttavaa onkaan vaipua elämän jumalan käsivarsille!”

”Keltainen merkki” -novelli on tämän novellikokoelman huipentuma ja ”pääkertomus”. Kuten ”Naamio”, myös tämä novelli keskittyy nuoren taiteilijan ja hänen rakastettunsa suhteen kehittymiseen – ja heidän luhistumiseensa sitä mukaa, kun ne tutustuvat Keltainen kuningas -näytelmään. ”Keltainen merkki” on oma suosikkini kokoelman teksteistä. Se on myös teoksen ”lovecraftilaisin” ja pelottavin teksti. Mukana on myös aavistus makaaberista, väkivaltaan ja mädännäisyyteen nojaavasta kauhukuvastosta, josta muissa novelleissa (ehkäpä ”Maineiden korjajaa” lukuun ottamatta) pysytellään erossa.

Teoksen puolimatkaa merkkaa kaksi kokoelman outolintua: scifin ja fantasian suuntaan taittava ”Demoiselle d’Ys” sekä runomainen ”Profeetan paratiisi”. Viimeksi mainitusta en saanut mitään otetta, joten ei enempää kommentteja siitä. ”Demoiselle d’Ys” puolestaan on kaunis ja melankolinen tarina nuorukaisesta, joka hukkaa itsensä vieraaseen maisemaan ja kohtaa siellä rakkautensa. Myös tämä novelli tuo vahvasti mieleen Poen ”boy meets girl and then she dies” -novellit – niinkin vahvasti, että olisin voinut uskoa tämän tekstin kokonaan Poen kirjoittamaksi.

Ja sitten ovat teoksen katunovellit, joista kukin kuvaa Pariisin Latinalaiskortteliin asettuneiden, nuorten amerikkalaistaiteilijoiden yhteisöä: ”Neljän tuulen katu”, ”Ensimmäisen ammuksen katu”, ”Niittyjen neidon katu” ja ”Rue Barrée” (eli suomeksi ”suljettu katu”). En pysty kommentoimaan näitä novelleja erikseen – niin samankaltaisia ne keskenään ovat. Nuori amerikkalainen taiteilija asettuu latinalaiskortteliin ja rakastuu ranskattareen – vain huomatakseen, että hänen rakkautensa tiellä on este. Sen jälkeen este poistuu, tai sitten ei. Sama kaava kaikissa.

En sano että nämä novellit olisivat huonoja, mutta kieltämättä koin lievää pitkästymistä niitä lukiessani. Oikeastaan juuri näiden novellien vuoksi päätin lukea teoksen myös suomeksi – oliko minulta jäänyt englanninkielisissä teksteissä jotakin tärkeää ymmärtämättä, vai miksi neljä viimeistä tarinaa tuntuivat niin kovin… yhdentekeviltä? Ei ollut. Nämä novellit ovat yksinkertaisesti tylsiä, luki niitä millä kielellä tahansa.

King in yellow
King in Yellow; englanninkielisen laitoksen kansi

Sananen lukemistani laitoksista: Englanninkielinen nide on kenties rumin koskaan näkemäni kirja. Kannen maalaus on niin tökerö ja amatöörimäinen, että silmiin koskee. Sisäsivujen taitossa en näe kuitenkaan ongelmaa. Suomenkielisen laitoksen kansi on kyllä näyttävä, mutta ei mielestäni sovi Chambersin kauhutarinoiden henkeen – tämän kannen perusteella voisi kuvitella, että kirja on jonkinlainen Alien– ja The Mummy -elokuvasarjojen sekasikiö.

Kumpaankaan laitokseen ei ole vaivauduttu kirjoittamaan varsinaista johdantoa tai esipuhetta, mitä pidän erittäin vakavana puutteena. Erityisen ikävää tämä on suomenkielisessä laitoksessa – Chambers kun ei ole suomalaisille lukijoille järin tuttu, joten johdanto olisi ehdottomasti tullut tarpeeseen. Takakannessa sentään valotetaan hieman Chambersin kirjailijahahmoa ja sitä, mistä hänet tänä päivänä tunnetaan.

Englanninkielisessä teoksessa on kyllä ”johdantona” H. P. Lovecraftin kirjoittama, kahden kappaleen mittainen luonnehdinta Chambersin tuotannosta. Tämä ”johdanto” on irrotettu Lovecraftin vuonna 1927 julkaistusta Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa -teoksesta, eikä se siis erityisesti auta lukijaa hahmottamaan Chambersin merkitystä tai perintöä tämän päivän näkövinkkelistä. Myös takakanteen on painettu Lovecraftin tekstiä. Kyllä on tämän laitoksen toimittajaa laiskottanut!

Chambersia verrataan ja rinnastetaan nykyään ennen kaikkea Lovecraftiin – kaipa lähinnä siksi, että Lovecraft imi vaikutteita Chambersilta ja lainasi osia tämän kehittämästä tarinastosta omaan Cthulhu-mythokseensa. Chambersin novellit muistuttavat kuitenkin mielestäni selvästi enemmän Poen kertomuksia kuin Lovecraftin tuotantoa. Tämä ei sinänsä häiritse minua, itsehän pidän Poen tarinoista yli kaiken. Lovecraftia ja lonkeroita odottaville lukijoille Chambersin novellit saattavat kuitenkin tuottaa pettymyksen.

Robert W. Chambers: King in Yellow (1895)
Lukuhaasterasti: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä -> myyntiin.

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas (King in Yellow, 1895, suom. 2014)
Lukuhaasterasti: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.
Mistä peräisin: Kirjastosta.
Keltainen kuningas @ Adlibris

 

Mainokset

Jerry Hopkins & Danny Sugerman: Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980) arvostelu

Jim (No One Here Gets Out Alive), 1980

Jerry Hopkinsin ja Danny Sugermanin Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980) on ensimmäinen Jim Morrisonista kirjoitettu elämäkerta. Sittemmin Morrisonin elämästä on varmasti kirjoitettu muitakin elämäkertoja, joista monet ovat varmasti monilla tavoin parempia kuin tämä pioneeriteos. Tartuin Jimiin ennen kaikkea siksi, että se sattui olemaan sopivasti ns. tyrkyllä.

Morrison eli lyhyen mutta tapahtumarikkaan elämän. Hänestä tuli ihailtu ja palvottu tähti vain 21-vuotiaana. Morrison tunnetaan paitsi saavutuksistaan musiikin saralla, myös aikansa tärkeimpänä miespuolisena seksisymbolina. Lähes koko uransa ajan Morrison harmitteli sitä, että hänet nähtiin ensisijaisesti rock-tähtenä, eikä yleisö ottanut häntä vakavasti runoilijana. Julkisuuden luomat paineet ja sisäiset demonit ajoivat Morrisonin jo varhain viattomista päihdekokeiluista sairaalloiseen riippuvuuteen.

Jim on tyyliltään hyvin vanhanaikainen teos. Se pyrkii koostamaan Morrisonin elämästä eheän, suorastaan romaanimaisen kertomuksen, jossa kohtaukset seuraavat sujuvasti toisiaan kuin elokuvassa. Toisin kuin tämän päivän elämäkerrat yleensä, Jim ei ristivalota aihettaan. Teoksessa ei kerrota, kuinka teoksessa kerrotut tiedot on kerätty ja kuka Morrisonin elämästä on sanonut mitäkin. Näin ollen lukija ei voi arvioida eri tietojen luotettavuutta. Jokaisen elämäkerran arvoisen ihmisen elämään liittyy ristiriitaisuuksia ja epäselvyyksiä, joiden selvittelyyn tarvitaan eri kertojien kokemusten vertailua. Jim Morrisonin elämään niitä mahtuu varmasti poikkeuksellisen paljon. Siksi tällainen ”yhteen totuuteen” nojaava lähestymistapa tuntuu erityisen ongelmalliselta juuri Morrisonin elämäkerrassa.

Kirjan luettuani huomasin pohtivani, millainen merkitys tällä teoksella on ollut Morrisonin postuumin tähtikuvan kannalta. Mieleen muistuu Maurice Zolotowin kirjoittama Marilyn Monroen elämä, jolla oli valtava vaikutus siihen, mitä ja millä tavalla Marilynista myöhemmin on kirjoitettu. Juuri Hopkinsia ja Sugermania on luultavasti kiittäminen siitä, että muistamme Jim Morrisonista hänen taiteensa lisäksi ennen kaikkea hänen päihdeongelmansa, moniavioisen elämäntapansa ja ahdistuksensa siitä, että hänen tähti-imagonsa jätti jatkuvasti varjoon hänen runolliset saavutuksensa ja tavoitteensa. En väitä, että tämä olisi jollain tavalla valheellinen kuva Morrisonista – mutta täydellinen se ei varmasti ole. Postuumiin tähtikuvaan mahtuu vain tietty määrä ominaisuuksia, jolloin vähemmän tärkeät ja kiinnostavat ominaisuudet saavat väistyä ja lopulta unohtua.

Eräässä suhteessa jälkimaailma on unohtanut Hopkinsin ja Sugermanin kirjoitukset. Teoksen lopussa spekuloidaan lyhyesti sillä mahdollisuudella, että Morrison ei tosiasiassa olisikaan kuollut Pariisissa heinäkuussa 1971, vaan kenties lavasti oman kuolemansa vetäytyäkseen viettämään rauhallista, tähtikultista irrallista elämää. On kiistämätöntä, että Morrisonin kuolemaan liittyy ratkaisemattomia kysymyksiä. Esimerkiksi hänen kuolinsyynsä on hämärän peitossa, sillä hänen ruumiilleen ei tehty ruumiinavausta. Ainoa Morrisonin läheinen, joka tiettävästi näki hänen ruumiinsa, oli Morrisonin elämänkumppani Pamela Courson, jonka psyykkinen tila ja toisaalta suhde Morrisoniin asetavat hänen luotettavuutensa kyseenalaiseksi. Muut Morrisonin hautajaisiin osallistuneet näkivät vain suljetun arkun. Tätä seikkaa vasten tuntuukin erikoiselta, ettei Morrisonin kuolemaa ole voimakkaammin kyseenalaistettu.

Jim on paitsi Jim Morrison -elämäkerta, myös The Doors -historiikki. Morrison oli erittäin karismaattinen ja omalakinen keulahahmo yhtyeelleen, ja siksi The Doorsia ja Morrisonia on vaikea, aika ajoin jopa mahdoton erottaa toisistaan. Varsinaisissa The Doors -historiikeissa syvennytään varmasti asioihin, joita Jimissä ei käsitellä, mutta bändin uran ja tyylin keskeiset elementit käydään perinpohjaisesti läpi myös tässä Morrison-elämäkerrassa. Teoksessa myös jossain määrin tulkitaan Morrisonin laulutekstejä ja etsitään niihin kytköksiä Morrisonia edeltäneestä kirjallisesta perinnöstä.

Jäin itse kaipaamaan lisätietoja monista Morrisonin elämän kannalta keskeisistä hahmoista: kumppani Pamela Coursonista, musiikkikriitikko Patricia Kennelystä, The Doorsin muista jäsenistä, Morrisonin vanhemmista ja sisaruksista. Erityisen suuri pettymys teoksessa on se, että Pamela Coursonin elämää Morrisonin kuoleman jälkeen ei käsitellä lainkaan. Kukaan tuskin kiistää sitä, että Coursonilla oli äärimmäisen tärkeä rooli Morrisonin elämässä. Siksi on hämmentävää, että hänen elämästään Morrisonin leskenä ei kerrota mitään – ainoastaan se, että Courson kuoli kolme vuotta Morrisonin jälkeen.

En tiedä, miksi Courson edes kiinnostaa minua. Hän muistuttaa monessa suhteessa Nancy Spungenia: kumpikaan näistä naisista ei sinänsä itse tehnyt mitään merkittävää, vaan he nousivat julkisuuteen kuuluisien puolisoidensa rinnalla. He rahoittivat elämisensä ja huumeidenkäyttönsä puolison tienesteillä. Näiden hahmojen asema mahdollistaa helpon ja laiskan elämän, mutta julkisuus ei yleensä esitä heitä kiitollisessa valossa. En todellakaan tiedä, kuinka näihin hahmoihin pitäisi suhtautua – ennen kaikkea heidän tarinansa herättävät minussa sääliä ja surua. Nancysta sentään kirjoitettiin elämäkerta, Pamelasta vastaavaa ei tietääkseni ole tehty.

Jim on oman aikansa tuote ja kiinnostava esimerkki 70-luvun elämäkertakirjallisuudesta. Vanhahtavan tyylin ja jokseenkin yksinkertaisen lähestymistavan vuoksi suosittelisin kuitenkin tarttumaan ensisijaisesti johonkin tuoreempaan Morrison-elämäkertaan – parempiakin teoksia aiheesta on varmasti kirjoitettu. Oma painokseni on lisäksi täynnä kirjoitusvirheitä, jotka toivottavasti on korjattu myöhempiin painoksiin.

Jerry Hopkins & Danny Sugerman: Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980, suom. 1981)
Lukuhaasterasti: 35. Kirjan nimessä on erisnimi.
Mistä peräisin: Lapsuudenkodin kirjahyllystä.

HBO Nordic – Kokemuksia

Kirjoittelin jokin aika sitten fiiliksiäni SF Anytime -elokuvakirjastosta. Koska elokuvakirjastojen ja suoratoistopalveluiden arvosteluille tuntuu olevan kysyntää, ajattelin nostaa esille omia kokemuksiani myös muista palveluista. Nyt vuorossa HBO Nordic, joka on minulle tuttu jo vuosien takaa. Mutustelin HBO Nordicin käytettävyyttä pari vuotta sitten Game of Thronesin viitoskautta käsittelevässä tekstissä. TL;DR: vuonna 2015 HBO Nordicissa ärsyttivät PS4-sovelluksen puute, käytettävyysongelmat eri desktop-selaimien kanssa, pätkiminen hitaalla yhteydellä (jolla Netflix kuitenkin pyöri täysin ongelmitta) ja sekalainen ärsyttävä känkkäränkkä.

Kehitys kuitenkin kehittyy ja HBO Nordic sen mukana: vuoden 2015 loppupuolella saimme käyttöömme PS4-sovelluksen. Hurraa! Ei enää piuhojen kanssa taistelua ja telkkarin edessä lojuvaan läppäriin kompastelua! Toistaminen hitaalla yhteydellä toimii omien kokemuksieni mukaan tänä päivänä paremmin kuin pari vuotta sitten, eli ilmeisesti palvelun tekniikkaan on panostettu.

HBO Nordicin tekninen käytettävyys ja käyttöliittymä eivät silti edelleenkään vedä vertaa Netflixille. PS4-sovelluksen käyttöliittymän logiikan sisäistämiseen kuluu tovi poikineen – ja sopimuskauden uusiminen se vasta vaikeaa onkin. Miksi katseluoikeutta ei voi ostaa suoraan PS4-sovelluksesta käsin, vaan katsoja pakotetaan desktopin ääreen säätämään laitekoodien kanssa? Miten hitossa Netflix hoitaa tämänkin asian niin helvetisti paremmin? Kun tänä keväänä uusin sopimuskautta katsellakseni Twin Peaksia, meinasin jättää homman kesken ihan vain katseluoikeuden ostamiseen liittyvien hankaluuksien vuoksi. Huono käyttäjäkokemus vituttaa aina – olivat Twin Peaksin uudet jaksot kuinka must-see tahansa.

HBO Nordic saa kuitenkin pisteitä siitä, että sen sisältöä voi selata vapaasti kirjautumatta palveluun. Toisin sanoen kuluttaja voi selvittää, mitä hän palvelun ostaessaan saa. Avoimuus on hieno juttu. Miinusta kuitenkin siitä, että katsoja ei voi edes desktop-versiossa selata tarjolla olevia sisältöjä tekijän nimen, tuotantovuoden tai ikärajan mukaan. Myöskään hakutoiminto ei tunnista tekijöiden nimeä, mitä pidän todella suurena puutteena. Ja PS4-sovelluksen selaustoiminto vasta hankala onkin!

Entä sisältö? HBO Nordicin tarjonnan ydin ovat HBO:n tuottamat, korkeiden tuotantoarvojen sarjat. HBO:n ja HBO Nordicin brändit huokuvat laatua: suuria budjetteja, hyvää käsikirjoittamista, kauniita lavasteita ja tasokasta näyttelijäntyötä. Juuri HBO:n sarjoissa kiteytyy kaikkein voimakkaimmin 2000-luvulle ominainen ”sarjojen elokuvallistuminen”. Käsityksemme siitä, mitä televisiosarjat ovat, ei ole ennallaan – ja se on pitkälti HBO:n levittämien sarjojen ansiota. Nykyään sarjat voivat olla elokuvan mittasuhteisiin yltäviä spektaakkeleita, jotka saatetaan ahmaista kokonainen kausi kerrallaan. Vastaavaa ei löydy muualta. Käänsi asiaa miten päin tahansa, Netflixin katalogi on HBO Nordicin valikoimaan verrattuna ”halpis”.

Itse asiassa HBO Nordicin hankala käyttöliittymä ja laadukas valikoima välittävät yhtä ja samaa arvomaailmaa: tyyli ennen kaikkea. Netflix on kaikessa käytettävyydessään helposti lähestyttävä ja jopa arkinen, HBO Nordic taas massiivinen, hieno ja kiiltävä, mutta vaikea ja raskas. En sano, että antaisin HBO Nordicille sen käyttöliittymän kankeudet ja rajoitteet anteeksi sen massiivisuuden kustannuksella. Palvelun kannattaa ja täytyy tähdätä käytettävyydessä samaan korkeaan laatuun, jonka se on saavuttanut sisällöissä.

Tälläkin hetkellä juuri HBO Nordic on puutteistaan huolimatta ainoa suoratoistopalvelu, jonka käytöstä maksan. Omat suosikkini sarjan tarjonnasta ovat True Detective (ja kakkoskausi), Game of Thrones (yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän) ja Penny Deadful. Tällä hetkellä kesken on Westworldin ensimmäinen tuotantokausi (uuuuhh!) ja Penny Deadfulin kolmas tuotantokausi (aaaahh!). Sen jälkeen vuorossa ovat varmaankin Vinyl, The Deuce ja The Wire, ehkä myös The Knick. The Leftoversia on kehuttu kovasti, mutta minussa kytee epäilys, onko tämä sarja sittenkään minua varten. Vanhemmista klassikoista kiinnostavat Six Feet Under, Dexter ja The Sopranos – jep, nämä ovat minulle käytännössä täysin tuntemattomia. Myös Lost kiinnostaa – mutta mitä ihmettä, miksi sitä ei löydy HBO Nordicin valikoimasta?

Auttakaa naista mäessä: mitä HBO Nordicilta kannattaisi oikein katsoa?

(Ensivaikutelmiani Netflixistä raportoin taannoin Aseman puolella.)