Ysärikirja (2017) arvostelu

ysärikirja arvostelu
Ysärikirja (2017)

Ysärikirja (2017) tekee tiiviin läpileikkauksen 90-luvun ilmiöihin, musiikkiin, elokuviin ja teknologiaan. Tämä huolellisesti kuvitettu ja taitettu kirja on helppolukuinen, kevyt ja pintapuolinen. Kirjan rakenne on yksinkertainen: se jakautuu yhteentoista lukuun eri aihepiirien ja elämänalojen mukaan; oman lukunsa ovat saaneet muun muassa ysärin ruokakulttuuri, pukeutuminen ja muoti, televisio-ohjelmat ja leluvillitykset. Lukujen väleissä kurkistetaan yksi kerrallaan kuhunkin ysärin vuoteen.

Teoksen kirjoittajat Essi Huuhka ja Aino Tormulainen ovat eläneet lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa 90-luvulla. Ehkäpä juuri tästä syystä Ysärikirjassa keskitytään vahvasti lasten ja nuorten kulttuuriin. On leluja, teini-ilmiöitä ja nuorisomuoteja. Toki teoksessa käsitellään myös sellaisia ilmiöitä, jotka ovat koskettaneet väestöä kokonaisuudessaan – tällaisia ovat ennen kaikkea sisustukseen, teknologiaan ja ruokakulttuuriin liittyvät luvut. Kaikkiaan tällaiset ”koko kansan ilmiöt” jäävät kirjassa kuitenkin nimenomaan ysärilapsia ja -nuoria koskettaneiden aiheiden varjoon.

Tämä ei ole sen enempää moite kuin kehukaan. Olen itsekin elänyt ysärillä sekä lapsuuteni että ensimmäiset teinivuoteni, ja siksi kirjassa käsitellyt aiheet tuntuvat hyvin läheisiltä ja kiinnostavilta. Voin kuitenkin arvella, että iäkkäämmälle lukijakunnalle kirja ei kenties avaudu samalla tavalla.

Ainoat aiheet, joiden käsittely tuntuu teinimeininkipainotuksen vuoksi vaillinaiselta, ovat politiikka ja ideologiat. Näille aiheille on varmasti suotu runsaasti palstametrejä toisentyyppisissä teoksesissa – ehkäpä myös tässä kirjassa olisi kuitenkin voinut suoda aiheille omat lukunsa. Se olisi toisaalta rikkonut teoksen kymmenjakoisen lukujaottelun.

Teoksen kirjoittajat käsittelevät 90-lukua leimallisen suomalaisesta näkökulmasta. Luvuissa toistuvat kuvaukset siitä, kuinka tietyt ilmiöt levisivät Suomeen hieman hitaammin kuin muualle maailmaan ja kuinka ne mukautuivat suomalaiseen yhteiskuntaan ja elämäntapaan. Tämä tekee kirjasta kotoisan, kiinnostavan ja hyvin tehokkaan nostalgiatriggerin.

Ysärikirjan ehkäpä parasta antia ovat kuvat. En tiedä mistä kirjoittajat ovat kaivaneet kaikki nämä minttikuntoiset pipot, lelut, karkkiaskit, julisteet ja lehdet – joko he ovat päässeet käsiksi asialleen omistautuneen ysärikeräilijän kokoelmiin, tai sitten heillä on käynyt esineiden löytämisen suhteen mieletön tuuri. Valokuvat esineistä ovat laadukkaita ja yksinkertaisia – juuri sellaisia kuin tällaisessa kirjassa pitääkin.

Kirjan molemmat kirjoittajat ovat ammatiltaan tutkijoita. Tämä näkyy kirjan äärimmäisen huolellisessa kielessä ja täsmällisessä lähteiden merkintätavassa. Toisaalta kokonaisuudesta on tullut harmillisen luettelomainen: kerrotaan, että ysärillä oli tämmöstä, tuommosta ja vielä sellastakin. Mutta mistä syntyi ysärin henki? Mikä oli ysärillä kaikkein oleellisinta? Mistä syntyy käsityksemme ja mielikuvamme siitä, mikä on ysäriä? Teoksessa ei pohdiskella, väitetä, arvoteta tai tulkita – siinä vain luetellaan faktoja siistien kuvien koristamilla sivuilla.

Ysärin todellinen luonne jää tavoittamatta. Ehkä rima olisi kannattanut nostaa korkeammalle – uskon, että tekijöillä olisi ollut aiheesta enemmänkin annettavaa.

Ysärissä riittää siis edelleen runsaasti työsarkaa. Markkinoilla olisi varmasti tilaa erityisesti esseetyyppisille teksteille vuosituhannen viimeisestä vuosikymmenestä.

Essi Huuhka & Aino Tormulainen: Ysärikirja (2017)
Lukuhaasterasti: 8. Suomen historiasta kertova kirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

 

Mainokset

Elaine Cunningham: Drowin tytär (1995) arvostelu

Drowin tytär (1995)

Elaine Cunninghamin Drowin tytär (1995) kuuluu Forgotten Realms -sarjaan, joka tunnetaan ennen kaikkea R. A. Salvatoren Musta haltia -kirjoista ja Drizzt Do’Urdenin hahmosta. Salvatoren teoksia pidetään yleisesti ”halpisfantasiana”, ja tuo leima onkin levinnyt pitkälti myös muihin Forgotten Realms -kirjoihin. Tämä ei tee täysin oikeutta Drowin tyttärelle tai muille Elaine Cunninghamin kirjoille. Myös Cunningham kirjoittaa bulkkifantasia, mutta hän tekee sen paljon taitavammin kuin Salvatore tai vaikkapa Dragonlance-parivaljakko Hickman & Weis.

Luin Drowin tyttären ja jokusen muun Cunninghamin teoksen yläasteikäisenä. Halusin nyt kokeilla, miltä tällaisen fantasian lukeminen tuntuu hieman vanhempana. Odotukset eivät olleet korkealla – kokeilin pari vuotta sitten paluuta Dragonlancen maailmaan, eikä se trippi ollut mukava. Cunningham yllätti kuitenkin positiivisesti.

Drowin tytär on ensimmäinen osa Drowprinsessa-kirjasarjaa, joka kuvaa drowhaltia Liriel Baenren seikkailuja. Toisin kuin haltiat yleensä, maan alla Uumenenalassa asuvat drowit ovat petollisia, itsekkäitä ja kilpailunhaluisia. Drowien yhteiskunta on vahvasti matriarkaalinen, ja useimmat miehet saavat drowyhteisöissä tyytyä apupojan, opettajan tai soturin asemaan.

Nuori Liriel on sekä syntyperänsä, maagisten lahjojensa että kauneutensa vuoksi poikkeusyksilö kotikaupungissaan Menzoberranzanissa. Hän tahtoo kehittää taitojaan magian saralla, mutta kaupungin valtasuhteiden vuoksi Baenren suvun matriarkka lähettää Lirielin Arach-Tinilithiin, jossa hänen on tarkoitus opiskella Lloth-hämähäkkijumalattaren papittareksi. (Joko drowinkieliset nimet alkavat riittää?) Kapinamieli kytee Lirielissä. Hän kiinnostuu maanpinnan maailmasta ja päättää tehdä sen, mihin vain harva drow on ryhtynyt: nousta maan päälle. Matka valon maailmaan on Lirielille äärimmäisen vaarallinen, sillä jokaisen drowin synnynnäinen taikavoima kuihtuu pois heidän poistuessaan Uumenenalasta. Näin käy myös Lirielille.

Toinen teoksen keskeisimmistä hahmoista on soturi Fjodor Rashemenilainen. Rashemenilaiset ovat tunnettuja taisteluraivoksi kutsutusta, transsinomaisesta tilasta, joka tekee heistä väsymättömiä ja vaarallisia taistelijoita. Fjodorin ongelmana on, että hän ei hallitse omaa taisteluraivoaan, vaan vaipuu uhkatilanteessa tahtomattaankin raivon valtaan. Silloin hän enää erota ystävää vihollisesta, vaan saattaa käydä myös kumppaneidensa kimppuun. Fjodorin tavoitteena on löytää keino, jolla hän voi hallita taisteluraivoaan.

Lirielin ja Fjodorin tiet risteävät. Aluksi he ovat toisilleen vihollisia, mutta huomaavat pian voivansa hyötyä yhteistyöstä. Heidän lähtökohtansa ja tapansa ovat erilaiset, eikä kulttuurien yhteentörmäyksiltä vältytä. Petollisuuteen ja omaneduntavoitteluun tottuneen Lirielin on vaikea ymmärtää Fjodorin kirkassilmäisyyttä ja suoraselkäisyyttä, jotka näyttäytyvät paikoin hänelle silkkana itsetuhoisuutena. Tämä kulttuurien ja luonteiden välinen ero on kirjan kiinnostavimpia elementtejä.

Oma lempikohtaukseni kirjassa on se, jossa lukija kohtaa Fjodorin ensimmäistä kertaa. Fjodor on päättänyt tunkeutua metsän keskellä sijaitsevaan mökkiin, sillä hän aavistaa, että hänen etsimänsä amuletti on mökissä. Valitettavasti mökki ei ole mikä tahansa hökkeli – sillä on linnun jalat, joilla se tepastelee ympäri pientä metsäaukiota. Kohtaus oli jäänyt vahvasti mieleeni ensimmäiseltä lukukerralta. Linnunjalkainen mökki lienee lainaa slaavilaisesta kansanperinteestä, jossa tunnetaan Baba Yaga -niminen, linnunjalkaisessa mökissä asuva noita.

Ennen teoksen uusintakierrosta yritin palauttaa mieleeni mahdollisimman paljon yksityiskohtia teoksesta. Silti Baba Yaga -mökkikohtaus oli ainoa kohtaus, jonka pystyin selvästi muistamaan. Lisäksi muistin tärkeimmät hahmot eli Lirielin ja Fjodorin, ja sen, että he eroistaan huolimatta ryhtyvät yhteistyöhön. Kaikki muu oli pyyhkiytynyt mielestäni pois.

Kun luin teosta uudelleen, kaikki sen elementit tuntuivat kuitenkin tutulta: ”Niin juu, tässä oli tämäkin juttu”… On jännittävää muistaa ja kokea tutuiksi asioita, jotka olin jo unohtanut täysin. Kirjan loppuun päästessäni koko teos tuntui läpikohtaisin tutulta.

Kaunokirjallisilta arvoiltaan Drowin tytär ei vakuuta – eikä sen tarvitsekaan, onhan kyse kioskifantasiasta.  Teos on täynnä alleviivaavaa elehdintää ja kirvelevää tunteilua – aivan kuten kaikki oman lajityyppinsä teokset. Cunningham tekee kuitenkin työnsä verrattain tyylikkäästi. Mistään pahimman luokan fantasiasiirapista ei ole kyse. Suomenkielinen käännös on kiitettävän huolellisesti tehty.

Elaine Cunningham: Drowin tytär (Daughter of the Drow, 1995, suom. 2000)
Lukuhaasterasti: 31. Fantasiakirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Bojack Horseman (2014–) arvostelu

bojack horseman
Bojack Horseman (2014–)

Tiedättekö, milloin elämä on parhaimmillaan? Silloin, kun hullaannut useiden tuotantokausien mittaiseen televisiosarjaan, jonka tekoa ei ole vielä lopetettu. Silloin elämällä on ainakin hetken aikaa Oikea Tarkoitus. Jokaiseen päivään on mukava herätä – joka ilta on mukavaa lähteä töitä kotiin, kun tiedät, että kotona sinua odottaa Netflixin lämmin lepatus.

Minun elämälläni oli hetken aikaa tarkoitus. Tuo tarkoitus oli Bojack Horseman, Netflixin animoitu alkuperäiskomedia. Ahmin sarjan neljä tuotantokautta alle kahdessa viikossa, enkä malta odottaa, että tätä namia saadaan lisää. (Jatkoa on luvassa näillä näkymin syksyllä 2018.)

Bojack Horseman on omituinen sarja. Sen lajityyppi on tummanpuhuva komedia, kohderyhmä suunnilleen samat aikuiset, jotka pitävät astetta roisimmista perhesitcomeista kuten Family Guy ja F is for Family. Sarjassa näkyy kuitenkin poikkeuksellisen syvä ymmärrys draamasta ja hahmojen kehityksestä. Kepeähkönä komediana alkanut tarina saa yhä tummempia sävyjä  tuotantokausi toisensa jälkeen. Näin upeaa kehitystä saa yleensä nähdä vain draamavetoisissa feature-elokuvissa – ei animaatiosarjoissa.

Bojackilla ja Horsin’ Around -kollega Sarah Lynnillä on paljon yhteistä: menneisyys televisiossa ja vakava päihdeongelma.

Sarjan nimihahmo Bojack Horseman on parhaat päivänsä nähnyt televisiojulkkis, joka näytteli 90-luvulla suositussa Horsin’ Around -sitcomissa. Suursuosio nousi Bojackin hattuun ja työnsi tämän jyrkkään alamäkeen. Horsin’ Aroundin tuotannon lopettamisen jälkeen Bojackilla on vain luksuskotinsa Hollywoodin rinteillä, kroonistuva päihdeongelma ja joukko rikkoutuneita ihmissuhteita.

Sarjan alussa Bojack suunnittelee tekevänsä näyttävän paluun julkisuuteen omaelämäkertansa myötä. Elämäkerran kirjoittamisessa häntä auttavat agentti ja (ex-)rakastajatar Princess Carolyn ja haamukirjailija Diane Nguyen. Hoodeilla heiluvat myös Dianen poikaystävä ja Bojackin rakkain vihollinen Mr. Peanutbutter  ja hyväntahtoinen pummipoika Todd Chavez, joka majailee Bojackin sohvalla ja pitää tälle seuraa tämän synkimpinäkin hetkinä.

Näennäisesti sarja kertoo Hollywoodin (tai Hollywoon, kuten sitä aletaan sarjassa kutsu) ja koko viihdeteollisuuden pinnallisuudesta ja raadollisuudesta. Tosiasaissa hahmojen ongelmat eivät kuitenkaan liity viihdeteollisuuteen, vaan huonoon itsetuntoon ja elämän mittaan syntyneisiin henkisiin haavoihin. Mitä paremmin tutustumme Bojackiin ja kumppaneihin, sitä selvemmin näemme heidän itsetuhonsa ja surunsa. Käytännössä jokainen sarjan keskeisistä hahmoista on rikki (ehkäpä Mr. Peanutbutteria lukuun ottamatta), kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan. Kukin myös sinnittelee omaan tyyliinsä päivästä toiseen, jatkaa hengittämistä parhaansa mukaan, säröistä ja ruhjeista huolimatta.

Diane, teini-ikäinen poptähti Sextina Aquafina ja Princess Carolyn keskustelevat abortista.

Bojack on, kuten hänen Beatrice-äitinsäkin hänelle sanoo, ”syntynyt rikkinäisenä”. Kukapa tämän tietäisi paremmin kuin juuri Beatrice, joka on traumatisoinut ainoan lapsensa jatkuvalla painostuksella, väheksynnällä ja kritiikillä. Ensimmäisten kolmen tuotantokauden ajan näemme Beatricen yksinkertaisesti hirviönä, mutta neljännellä kaudella saamme tutustua yhden jakson hänen omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Tämä on yksi sarjan parhaista jaksoista. Ymmärrämme, että Bojackin perhetaustassa piilee trauma, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, kehittyy, kasvaa ja muuttaa muotoaan. Bojackin traumat tulevat komeasti esille huumetrippikohtauksessa, jossa sivutaan Bojackin masennuksen ja riippuvuuksien monimutkaisia taustoja.

Ehkäpä kaikkein voimakkaimmin rikkinäisyyden teemat nousevat esille Bojackin ja haamukirjailija Dianen yhteentörmäyksissä. Myös Dianen varhaisimmat haavat ovat syntyneet lapsuudessa: hän ei saanut perheeltään arvostusta tai tukea, vaan pilkkaa ja hyljeksintää. Diane onnistuu kuitenkin pitämään paketin kasassa huomattavasti paremmin kuin Bojack, joskin myös hänen kohdallaan nuoruuden kokemukset näkyvät vaikeina ihmissuhteina ja kyvyttömyytenä onneen.

Bojack sanallistaa oman surunsa ja viallisuutensa tyhjentävästi ensimmäisellä tuotantokaudella:

You know, sometimes I think I was born with a leak, and any goodness I started with just slowly spilled out of me and now its all gone. And I’ll never get it back in me. It’s too late. Life is a series of closing doors, isn’t it?

bojack horseman
Toddin ja Mr. Peanutbutterin tempaukset tuovat sarjan synkimpiinkin jaksoihin kevyttä huumoria.

Murheen ja masennuksen vastapainona elokuvassa on upeaa, asiatonta ja räjähtävää huumoria. Se on pisteliästä ja tummanpuhuvaa, muttei tämän päivän mittapuulla erityisen ”törkeää” tai tulenarkaa. Huumoria johdetaan niin absurdeista tilanteista ja tapahtumista, oudoista hahmoista ja heidän välisistä suhteistaan (mitä pitäisi ajatella kissasta ja hiirestä, jotka ryhtyvät seurustelemaan?), menneille vuosikymmenille ominaisista ilmiöistä (”This is a song from the 80’s!”) ja siitä, että hahmot päästelevät suustaan asioita, joita ei oikeasti ”saisi” sanoa.

Yksi lempihahmoistani on Kevin aka Vincent Adultman. Ainoastaan Bojack näkee, ettei Vincent ole ”bisnestehtaalla” työskentelevä mies, vaan trenssiin pukeutunut poikakolmikko. Princess Carolyn, joka on Vincentin todelliselle luonteelle täysin sokea, alkaa seurustella tämän oudon ”miehen” kanssa. Luvassa on sotkua ja huutonaurua (tämän uskaltaa mielestäni katsoa ilman pelkoa spoilereista):

Katsoin Bojack Horsemania aluksi vain yhden jakson ja olin jättää koko homman siihen. Tälle sarjalle on kuitenkin annettava aikaa – makeimmat hedelmät eivät kypsy nopeasti. Ensimmäinen tuotantokausi on tässä tapauksessa pelkkää alkulämmittelyä. Mitä paremmin katsoja oppii hahmot tuntemaan, sitä syvemmin heidän ongelmansa häntä koskettavat – ja sitä enemmän sarja myös naurattaa.

*****