Cronenberg x 2: Stereo (1969) & Crimes of the Future (1970) arvostelu

Stereo (1969) & Crimes of the Future (1970)

Stereo (1969) ja Crimes of the Future (1970) ovat David Cronenbergin ensimmäiset elokuvaohjaukset. Elokuvat antavat paljon erityisesti niille, joille Cronenbergin myöhempi tuotanto on paitsi tuttua, myös mieleistä. Poissa ovat Kärpäselle, eXisteniZille, Videodromelle ja muille arkkityyppisille Cronenberg-elokuville ominaiset erikoistehosteet. Sen sijaan aiheet ovat miehen myöhemmistä teoksista hyvin tuttuja: ihmiskehon muutokset, sairaudet ja rappio, seksuaalisuus ja sen monimuotoinen kerrostuminen.

Stereo (Tile 3B of a CAEE Educational Mosaic) on naamioitu opetusvideon muotoon. Se kuvaa tutkimusta, joka käsittelee telepatiaa, valtaa ja seksuaalisuutta. Osa koehenkilöistä läpikäy leikkauksen, jossa heidän kurkunpäätään ja aivojaan muokataan – tavoitteena on ohjata koehenkilöitä telepaattiseen kommunikaatioon tuhoamalla neurologiset ja biologiset edellytykset puheen tuottamiseen.

stereo cronenberg
Stereo (1969)

Stereossa ei ole lainkaan diegeettistä ääntä tai musiikkia – ääniraita koostuu anonyymien tutkijoiden voice-over-kommentaarista, jossa he selostavat tutkimusprojektin lähtökohtia, kulkua ja tuloksia. Elokuvan viehätys liittyy merkittävässä määrin tämän kommentaarin objektiivisuuteen ja ”kylmyyteen”: vaikka koehenkilöt ovat läpikäyneet mitä raskaimpia ja omituisimpia kokemuksia, eivät tutkijat suostu viittaamaan siihen, millaisia tunteita tai ajatuksia nämä kokemukset heissä aiheuttavat.

Koehenkilöt ovat kuin toistensa kanssa leikkiviä koiranpentuja tai lapsia. Arki sujuu toisiin tutustuen ja tunnustellen. He kiertävät toisiaan, nuuhkivat, koskettavat ja lopulta tunkeutuvat toisiinsa läpikotaisin. Välillä tulee kinaa.

Voice-over-kommentaarissa telepatiaa kuvataan viestintämuodoksi, joka ei edellytä aisteihin perustuvaa havaintoa. Muutos, jonka telepaatit käyvät läpi kokeen myötä, johtaa kuitenkin paradoksaalisesti siihen, että juuri aistien ja aistillisuuden merkitys kasvaa. Kun puhe ja kuuloaisti menettävät merkityksensä, nousevat kosketus ja seksuaalisuus yhä tärkeämpään osaan koehenkilöiden elämässä.  Koetta tarkkailevat tiedemiehet ruokkivat tätä kehitystä tarjoamalla koehenkilöille afrodisiakaa eli lemmenrohtoa, joka saa koehenkilöiden väliset rajat hämärtymään yhä enemmän.

stereo cronenberg
Stereo (1969)

Ihmisten välinen yhteys ei ole koskaan ollut pelottavampaa. Eräs koehenkilöistä alkaa eriyttää itseyttään kahteen osaan: todelliseen, yksityiseen minäänsä ja telepaattiseen, jaettuun minäänsä. Telepaattinen minä on keinotekoinen ja näytelty, eikä minuuden kokonaisuus voi toimia silloin, kun se tukahduttaa koehenkilön todellista, yksityistä minää. Lopputulos: yksityinen minä purkautuu muiden telepaattien tietoisuuteen väkivaltaisina ja ahdistavina kuvina. Koehenkilöt masentuvat.

Stereossa kaikuu 60-luvun aate: tiedemiehet koettavat muuttaa maailmaa ja tehdä telepatiasta välineen ihmiskunnan yhdistymiseen ja sopusointuun. Cronenberg kuvaa keveän ironisesti kuvaa mahdollisuutta ihmisten väliseen, saumattomaan ymmärrykseen ja rakkauteen – aivan kuin sanoen, ettei tämä oikeasti näin yksinkertaista ole. Stereon tuotantoaikaan 60-luvun henki ja aate röhkivät jo henkitoreissaan, ja moni suhtautui jo niille ominaisiin ajatuksiin kriittisesti, jopa ivallisesti.

Crimes of the Future cronenberg
Crimes of the Future (1970)

Myös Crimes of the Future kuvaa maailmaa tieteellisestä näkökulmasta. Voice-over-mikrofoni on tällä kertaa annettu ihotautien asiantuntija Adrian Tripodille, joka etsii vanhaa opettajaansa, mieleltään sairastunutta Antoine Rougea. Maailmassa riehuu Rougen taudiksi nimitetty, tappava sairaus, joka on surmannut satoja tuhansia naisia – voi jopa olla, että naissukupuoli on kuollut lähes sukupuuttoon. Ainakin yksi pieni tyttö on vielä elossa, mutta hän ei ole vielä lähelläkään sukukypsyyttä.

Elokuvan alussa Tripod johtaa Rougen perustamaa, Ihotalo-nimistä hoitolaitosta, joka on erikoistunut nykyaikaisen kosmetiikan aiheuttamien ihosairauksien ja -ongelmien hoitoon. Tripodilla ei tosin ole paljoakaan johdettavaa: Ihotalossa on vain yksi potilas ja kaksi harjoittelijaa, jotka näyttävät kantavan suurimman vastuun yksinäisen potilaan hoidosta. Tripod kuluttaa aikaansa kävellen ympäri autiota hoitolaitosta, tuijotellen ulos sen suurista ikkunoista ja kummastellen yliaktiivisten hessuhopojensa puuhia.

Crimes of the Future cronenberg
Crimes of the Future (1970)

Lähdettyään Ihotalosta Tripod päätyy työskentelemään sukupuolitautien tutkimukseen erikoistuneessa laitoksessa. Siellä hän tutustuu potilaaseen, jonka sairaus – kenties jonkinlainen syöpä? – saa kehon kuplimaan ihastuttavan monimutkaisia, mutta silti täysin turhia, ylimääräisiä elimiä (miten tyypillistä Cronenbergia!). Lisäksi Tripod tutustuu terapiamuotoon, joka perustuu jalkojen käsittelylle. Tripod ei ole kovin yksityiskohtainen kuvatessaan terapian taustateoriaa – kyse näyttää kuitenkin olevan eräänlaisesta semieroottisesta, homoseksuaalisesti virittyneestä hoitomuodosta. Lopulta Tripod sekaantuu salaliittoon, joka koostu pääosin heteroseksuaalisesti orientoituneista pedofiileista.

Ehkä paras lopettaa juonen referointi tähän. Kaikille on varmaankin tullut jo selvästi, ettei tarinassa ole juuri järkeä. Silti, tai sen vuoksi, Crimes of the Future laittaa aivot hauskasti hyrräämään ja ihon sähköiseksi. Jos samalla DVD-julkaisulla levitettävää Stereota ei lasketa, en ole koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista.

Crimes of the Future cronenberg
Crimes of the Future (1970)

Kuten olette varmaankin jo huomanneet, en osaa juuri tulkita kumpaakaan Cronenbergin lyhytelokuvista. Ne ovat yksinkertaisesti liian omituisia, liian kaoottisia, liian vaikeita hahmottaa lineaarisesti. Cronenbergin myöhemmän tuotannon ystäville ne ovat pakollista katsottavaa – muiden ei kannata vaivautua.

Stereo ja Crimes of the Future ovat molemmat katsottavissa YouTubessa.

*****

Mainokset