Joker (2019) arvostelu – Hirviön synty

Joker (2019)

Joker (2019) on elokuva, joka kääntää koko Batman-franchisen päälaelleen. Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) työskentelee esiintyviä taiteilijoita välittävän agentuurin klovnina ja yrittää elättää pienellä palkallaan itseään ja sairasta Penny-äitiään (Frances Conroy). Arthurilla on vaiva, joka tekee ihmisten keskellä olemisesta hänelle vaikeaa: kun hän hermostuu, ahdistuu tai säikähtää, hän alkaa nauraa pakonomaisesti. Arthur vältteleekin ihmisiä ja elää hyvin eristäytynyttä elämää kahden äitinsä kanssa.

Arthur on jo lapsuudessaan saanut pelattavakseen huonot kortit. Elämä ei muutu siitä helpommaksi – häntä simputetaan, huijataan ja lyödään. Silti Arthur yrittää. Hänellä on unelma: hän tahtoo stand-up-koomikoksi. Ongelmana kuitenkin on – kuten Arthurin äiti rutikuivaan sävyyn toteaa – ettei Arthur ole hauska. Hän on yhä lähellä unelmansa toteutumista kuin reilusti ylipainoinen tyttö, joka haaveilee ballerinan urasta.

Arthur yrittää, kestää ja pinnistelee. Lopulta hänen identiteettinsä alkaa järkkyä ja särkyä. Jäljelle jää tyhjä taulu, jonka pinnalle Arthur voi luoda itsensä uudelleen. Pintaan ei ilmestykään Arthurin omakuvaa, vaan uusi, värikkäämpi ja ilkeämpi hahmo.

Jokeri on syntynyt.

Arthur haluaa tuoda ihmisille iloa, mutta joutuu itse ottamaan turpaansa kerta toisensa jälkeen.

Jokerin alkupuolella Arthur käy purkamassa sydäntään sosiaalityöntekijälle. Juuri näissä kohtaamisissa Arthurin sisäinen elämä paljastuu kaikessa ankeudessaan. Kun sosiaalityöntekijä kyselee kuulumisia, alkaa Arthur avautua:

You just ask the same questions every week. ”How’s your job? Are you having any negative thoughts?” All I have are negative thoughts.

”All I have are negative thoughts.”

Tuskin olen kamalasti väärässä, jos oletan, että suunnilleen näin melkein jokainen masennuksesta kärsivä haluaisi lääkärilleen sanoa. Jo kysymyksenasettelun ja vastauksen välinen epätasapaino kertoo, kuinka eri maailmoissa parantaja ja parannettava elävät. Miten tästä pitäisi sitten jatkaa, kun aivoissa huutaa jatkuvasti moittiva ja musertava ääni? Miten tästä pitäisi nousta jaloilleen? Kuinka tulla näkyväksi, kun koko maailma ummistaa itsepäisesti silmänsä?

Arthur on niin rikki, että pelkkä ajatuskin hänen korjaamisestaan tuntuu – no, suorastaan naurettavalta.

Arthurin nauru tekee kipeää.

Juuri kouristuksenomainen ja tuskansekainen nauru on Fleckin tunnusomaisin piirre. Hänen äitinsä on kehottanut pienestä pitäen poikaansa hymyilemään ja olemaan iloinen. Nuori Fleck ottaa kehotuksen juuri niin tosissaani kuin lapsi vain vanhempansa kehotuksen voi: kivuliaimpina hetkinään hän hymyilee ja lopulta nauraa. Nauru kääntyy itseään vastaan – siitä tulee kivun merkki.

Joker tuo mieleen Victor Hugon hämmästyttävän syvästi unohdetun L’Homme qui rit -romaanin ja sen pohjalta tehdyn Nauruihminen-filmatisoinnin (A Man who Laughs, 1928). Tiettävästi Nauruihminen vaikutti tuntuvasti vuonna 1940 ensiesiintymisensä tehneen Jokerin syntyyn. Nauruihminen kertoo nuoresta miehestä, jonka kasvot on silvottu siten, että hän näyttää nauravan jatkuvasti. Tosiasiassa hän on syvästi traumatisoitunut kokemansa pahoinpitelyn ja laiminlyönnin seurauksena. Glasgow-hymy hänen kasvoillaan on groteski merkki kärsimyksestä.

Arthurin pellemaski muistuttaa Glasgow-hymyä.

Mainittakoon samalla myös, että Joker muistuttaa paikoin Ichi the Killer -elokuvan Kakiharasta, jonka pukeutumistyyli ja kasvoihin leikattu hymy muistuttavat Jokeria hämmästyttävän paljon. Myös Kakiharan hahmo on syntyisin sarjakuvasta. Erojakin on: Arthur pakenee konflikteja ja ahdistuu kohdatessaan väkivaltaa – Kakihara suorastaan etsiytyy vaikeisiin tilanteisiin ja nauttii väkivallasta ja kivusta. Molemmille on kuitenkin ominaista se, että tuska ja nauru sekoittuvat toisiinsa. (Muistaako Ichi the Killeriä enää kukaan? Se oli niin kova juttu joskus 2000-luvun alussa.)

Joaquin Phoenix on Jokerin/Arthur Fleckin roolissa upea. Kuka yllättyi? Mestarin, Herin ja Walk the Linen jälkeen tuskin kukaan. Phoenix laihdutti roolia varten verrattain nopeasti yli 20 kiloa. Hänen kehonsa on elokuvassa niin luiseva ja outo, että toisinaan mietin, onko jälkituotannossa käytetty CGI-apuja. Hänen rintakehänsä näyttää suorastaan epämuodostuneelta – kuin valtavalta pajukopalta. Phoenix tuo roolihahmonsa rumuuden, herkkyyden ja pahuuden pintaan hämmentävän elävästi.

Tyhjään tauluun ilmestyvät Jokerin kasvot.

Olemme tottuneet näkemään Bruce Waynen orporessukkana, joka kasvaa lopulta vanhempiensa kuoleman kostavaksi ja rikollisia niittaavaksi heerokseksi. Joker paljastaa kolikon toisen puolen ja kuvaakin Thomas Waynen (eli Bruce Waynen isän) upporikkaana kusipäänä ja roistokapitalistina. – Wayne kuvataan niinkin ”mulkkuna” ja retorisesti taitamattomana  hahmona, ettei hahmo ole enää täysin uskottava. Politiikassa todennäköisesti toimii henkilöitä, jotka ajattelevat Waynen tavoin – ja jotka onnistuvat nousemaan valtaan keskiluokan ja jopa köyhemmän kansanosan äänillä, koska he ajattelevat ennen kuin puhuvat. Waynen kusipäisyys on liian julkista.

Olen kuullut väitteitä, joiden mukaan Joker ihannoi väkivaltaa (ehkä jopa kannustaa siihen?) ja mielisairauksia. En ymmärrä, mistä tällaiset kommentit tulevat.

Arthur luo nahkaansa.

Tai siis ymmärränhän mä: on kiva itkeä julkisesti aina, kun elokuvantekijä yrittää ymmärtää maailmaa ympärillään sen sijaan, että paukuttelisi vain menemään DC Cinematic Universe -hengessä.

Pum pum! Kräts, pa-dam!

Joker yksinkertaisesti pyrkii kuvaamaan, kuinka jo lapsena rikkoutunut, periaatteessa hyväntahtoinen ihminen kohtaa päivä toisensa jälkeen laiminlyöntiä, torjuntaa ja menetyksiä. Hän on maailmalle näkymätön – kuten Muumi-tarinoiden Ninni. Hänen todellisuudentajunsa järkkyy, ja hän alkaa vahingoittaa muita. Pohjimmiltaaan Jokerin tarina onkin tarina kouluampujista ja muista joukkomurhaajista. Hänen kohtaloaan ei esitetä hohdokkaana. Hän ei ole sankari. Hän on surullinen, traaginen hahmo.

Penny-äiti on yksi Arthurin harvoista sosiaalisista kontakteista.

Jotkut ovat osoittaneet huolensa siitä, että Joker kannustaa ihmisiä väkivaltaan. En usko tähän tai pelien ja elokuvien raaistavaan vaikutukseen ylipäätään. Elokuvat eivät tee yksinäisistä nuorista miehistä väkivaltaisia – maailma tekee. Lisäksi on hyvä kysyä, mikä tekee Jokerin väkivallasta pahempaa kuin DC:n, Marvelin, Stallonen tai Lundgrenin elokuvien väkivallasta. Tiedänhän minä vastauksen itsekin: Jokerin väkivalta – se vähä, mitä elokuvassa näemme – on luonteeltaan ahdistavaa. Se järkyttää ja inhottaa. DC:n ja Stallonen väkivalta on kuin tanssia – näyttävää ja taiten organisoitua. Siitä ei tule kenellekään paha mieli.

Jokerista tulee.

*****

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s