Thomas Ligotti: Teatro Grottesco (2007) arvostelu

Teatro Grottesco (2007)
Teatro Grottesco (2007)

Thomas Ligottin Teatro Grottesco (2007) on kokoelma nihilismin ja eksistentialismin turvottamia, epätoivoisia  ja rumia kauhunovelleja. Kyseessä on ensimmäinen  (joskaan ei varmasti viimeinen) kosketukseni Ligottin tuotantoon.

Teoksen novellit on jaettu kolmeen osaan: Derangements (Häiriöt), Deformations (Epämuodostumat) ja The Damaged and the Diseased (Vaurioituneet ja sairaat). Viimeistä lukuun ottamatta en osaa nähdä näitä osia kovinkaan yhtenäisinä temaattisina kokonaisuuksina. The Damaged and the Diseased -osan tarinoita yhdistävät taide ja taiteilijat, joiden elämä ei suinkaan ole miellyttävää – taiteilijan osa on raskas, ja se, joka tämän uran valitsee, on tuomittu tuhoon ja hulluuteen. Derangements ja Deformations keskittyvät molemmat kuvaamaan erilaisia todellisuuden repeämiä ja poikkeamia.

Kokoelman toisen novellin myötä hoksasin, että nyt ollaan oikeasti jännän äärellä. The Town Manager -novelli kertoo pikkukaupungista, jonka arkea kontrolloi asukkaille tuntematon ”kaupunginjohtaja” (en ole aivan varma, kuinka ”town manager” pitäisi suomentaa). Hän antaa käskyjään anonymiteetin suojasta – kukaan ei tunne häntä, eikä kukaan siis jää suremaan, kun hän eräänä päivänä katoaa. Pian hänen tilalleen ilmestyy uusi kaupunginjohtaja – yhtä kasvoton ja etäinen kuin edellinenkin. Hän alkaa raivata tieltään edellisen kaupunginjohtajan toteuttamia uudistuksia ja sekoittaa asukkaiden arkea.

Luen The Town Manageria kuvauksena hallinnosta, jonka alaisia me kaikki olemme. Johtajan päätösten vaikutus tavallisten kansalaisten arkeen on lähes rajaton, eikä edes mielivaltaisimpia päätöksiä voi estää. Valta ei ole dialogia, vaan se toimii ylhäältä alaspäin. Mieleen tulee 1960-luvun klassikkosarja The Prisoner: Sillä, kuka vallan käytännössä toimeenpanee, ei ole niinkään merkitystä. Vallan konkreettiset ilmentymät ovat yhdentekeviä. Johtajat vaihtuvat, mutta yksi asia säilyy – hallinnon mielivaltaisuus.

Teoksessa on toinenkin novelli, jossa johtajan poissaolo ja vaihdos heijastuu keskushahmojen arkeen. Our Temporary Supervisor kuvaa tehtaan arkea ja työntekijöitä, joiden tehtävänä on yksitoikkoinen manuaalinen väkertely. Tehtaaseen ilmaantuu uusi työntekijä, tehokkaampi, taitavampi ja ahkerampi kuin muut. Vaivihkaa uuden työntekijän suoritustasosta tulee uusi normi – tauot jäävät pitämättä ja yöunet lyhenevät, vaikka tehtaan johto ei ole nostanut minimivaatimuksia. Novellin tapahtumilla on selvä vastine työelämässä: kun yksi alkaa ylisuorittaa, eivät muut voi enää olla tyytyväisiä oman työskentelynsä tasoon. Ylisuorittamisesta ja yhä pidemmiksi venyvistä työpäivistä tulee uusi normi. Kuulemani mukaan tällaisille kertomuksille on kehitetty jo oma nimensä: corporate horror.

Teoksen kaikki novellit on kirjoitettu minä-muodossa. Tyypillisesti tämä ”minä” jää lukijalle vieraaksi ja abstraktiksi – ikään kuin hän edustaisi vain oman viiteryhmänsä näkökulmaa, kuin hänellä ei olisi persoonaa ollenkaan. Teoksen novellien kieli on hyvin abstraktia ja lyyristä. Osalle lukijoista tuottaa varmasti haasteita saada kerronnasta otetta – tämä ei edusta sitä konkreetista, dialogi- ja toimintavetoista kerrontaa, jota nykyajan ihanteena pidetään.

On nautinto lukea Ligottin tekstiä ääneen – kokeilkaapa lukea vaikkapa tämä pätkä The Bungalow House -novellista:

I know in a way I never knew before that there is nowhere for me to go, nothing for me to do, and no one for me to know. The voice in my head keeps reciting these old principles of mine. The voice is his voice, and the voice is also my voice. And there are other voices, voices I have never heard before, voices that seem to be either dead or dying in a great moonlit darkness. More than ever, some sort of new arrangement seems in order, some dramatic and unknown arrangement – anything to find release from this heartbreaking sadness I suffer every minute of the day (and night), this killing sadness that feels as if it will never leave me no matter where I go or what I do or whom I may ever know.

Tässä käy ilmi erinomaisesti esille se, mikä kaikkia Ligottin novelleja yhdistää: pohjaton epätoivo, merkityksettömyys, olemassa olon tyhjyyden aiheuttama kauhu.

Enempää en voi enkä jaksa sanoa. Ei helvetti, miten hyvä kokoelma tämä onkaan.

Thomas Ligotti: Teatro Grottesco (2007)
Lukuhaasterasti: 1. Kirjassa muutetaan (kokoelman avaavassa Purity-novellissa).
Mistä peräisin: Lainattu kaverilta (kiitos!).

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s