10 parasta levyä

Facebookissa kiersi haaste: 10 päivää, 10 lempilevyä. Pelkät kannet, ei selityksiä. Ryhdyin tuumasta toimeen ja postasin kymmenen kantta. Nyt on selitysten aika. Levyt on järjestetty KonMarin hengessä kansikuvan tummuusasteen mukaan.

Arvo Pärt: Alina (1999)

Arvo Pärtiä taitavat kuunnella omassa tuttavapiirissäni melkein kaikki. Niin yleistä Pärt-diggailu on, että sitä ei voi pitää kunnollisena taidemusiikin kuuntelun meriittinä.

Alina-albumilla on kolme versiota Spiegel im Spiegel -sävellyksestä ja kaksi Für Alinasta. Ihastuin taannoin ensin Spiegel im Spiegeliin, joka on näistä sävellyksistä ikään kuin helpompi: siinä on enemmän vaihtelua, ja sen duurivoittoinen pohjavire on houkuttelevampi kuin tummasävyinen Für Alina. Nykyään kuuntelen kuitenkin näistä kahdesta sävellyksestä mieluummin Für Alinaa – löydän sen varjoisista suvannoista enemmän merkitystä kuin aurinkoisesta Spiegel im Spiegelistä.

Alla olevassa videossa Pärt kertoo omia ajatuksiaan Für Alinasta. Tämä kannattaa katsoa – myös ja etenkin siinä tapauksessa, jos et ymmärrä klassisesta musiikista mitään.

Olen kirjoitellut Pärtistä aiemminkin: Arvo Pärt: 24 preludia yhdelle fuugalle.

Current 93: Thunder Perfect Mind (1992)

Pidin Thunder Perfect Mindia pitkään Current 93:n välityönä. Sen yksinkertainen ja pelkistetty soundi pettää: riisutun, akutistisen ja haparoivan äänimaailman sisään kätkeytyy jotain suurta. Tällä albumilla David Tibet tuntuu pääsevän lähemmäs gnostilaista, mystistä Kristusta, joka peittyi bändin aiemmassa tuotannossa synkeän thelemistimökän alle ja joka kätkeytyi myöhemmässä tuotannossa ehkäpä liiankin vahvasti meikattujen allegorioiden taakse.

Bubbling under:
Current 93: Of Ruine or Some Blazing Starre (1994)
Nature & Organization: Beauty Reaps the Blood of Solitude (1994)
Current 93: All the Pretty Little Horsies (1996)
Current 93, Michael Cashmore & Christoph Heemann: An Introduction to Suffering (1999)

Harold Budd & Brian Eno + Daniel Lanois: The Pearl (1984)

The Pearl on luultavasti eniten kuuntelemani albumi kautta aikain. Oikeastaan sana ”kuunnella” voi johtaa harhaan: näin eteeristä ambientia on hyvin vaikea kuunnella. Kyse ei ole niinkään musiikista, johon keskitytään tai johon eläydytään, vaan eräänlaisesta äänen luomasta tilasta tai äänitapetista, jonka keskelle kuulija asettuu.

Pidän Brian Enon ambientista kovin paljon sen analogisuuden ja orgaanisuuden vuoksi. Syntetisaattoreilla tehty ambient kuulostaa korvaani yleensä liian hygieeniseltä. Toisaalta monien pianoa käyttävien ambient-tekijöiden nauhoitukset tuntuvat täysin tyhjänpäiväiseltä pimputukselta. Brian Enon tuotannossa on toisin: siinä on varjoja, syvyyttä ja kutkuttavaa hitautta.

Bubbling under:
Harold Budd & Brian Eno ‎– Ambient 2 (The Plateaux Of Mirror) (1980)
Jon Mark: The Standing Stones of Callanish (1988)
Jon Mark: A Sunday in Autumn (1994)

Coil: The Ape of Naples (2005)

Coil yhdistelee musiikissaan elementtejä muun muassa industrialista, ambientista, experimentalista ja noisesta. Erityisesti bändin lopputuotannon ”pehmeämmät” levyt ovat minulle hyvin rakkaita.

Coilin jäsenet olivat varsin kiinnostuneita yhdestä jos toisestakin henkis-maagisesta viritelmästä, mikä vaikutti vahvasti heidän musiikkiinsa. Oma arvostukseni esimerkiksi Aleister Crowleyta kohtaan on lähellä pyöreää nollaa, mutta jokin arvo hänen työllään on ollut, kun hän on kerran onnistunut innoittamaan tällaisen musiikin syntyä. Coilin viimeisiä julkaisuja leimaa vahva eteerinen ja taianomainen tunnelma; en tiedä, missä määrin tämä kertoo jäsenten omasta ”maagisesta työstä”. Näin vain on. Kuunnelkaa hieman The Last Amethyst Deceiveriä ja yrittäkää olla toista mieltä

Ja hei, kas: mähän olen kirjoittanut Coilista jokusen sanan aiemminkin.

Bubbling under:
Coil: Musick To Play In The Dark² (2000)

Guns N’ Roses: Appetite for Destruction (1989)

guns-n-roses-appetite-for-destruction

Tutustuin Guns N’ Rosesin musiikkiin 90-luvun viimeisinä ihanina vuosina. Bändi oli vetäytynyt hiljaiseloon jo vuosia aiemmin grungen ja muiden ironisten, elämäntuskaisten virtausten tieltä. En osaa sanoa, mihin 10-vuotias Heini Guns N’ Rosesissa ihastui – bändin übercoolilla habituksella oli asian kanssa luultavasti jotakin tekemistä. Nykyään yhtye näyttäytyy minulle viimeisenä stadionrockin uskottavana tekijänä – oman lajinsa viimeisenä edustajana, jonka mukana suoraviivainen ja viaton classic rock sairastui ja kuoli.

Ja onhan näiden biisit vaan törkeän hyviä.

Lisää omasta historiastani Guns N’ Rosesin parissa ja pohdintoja bändin musiikista voit lukea täältä, täältä ja täältä.

Bubbling under:
Buckethead: Bucketheadland (1991)
Buckethead: Colma (1998)

Death in June: Rose Clouds of Holocaust (1995)

Kun 8-luokkalainen Heini kuuli ensi kertaa Death in Junen musiikkia, jotain kolahti. Pidän Junen karsitussa, jopa epämusikaalisessa ilmaisussa sen luomista tunnelmista. 90-luvun June-levyt ovat neofolk-klassikkoja, joita leimaa aurinkoinen ja heleä pohjaväre.

Rose Clouds of Holocaust on Death in Junen huipputeos. Jos et ole koskaan kuullut neofolkia etkä tiedä, mitä se edes on, kannattaa kuunnella tämä levy. (Genreen voi toki tutustua myös lukemalla meikäläisen tekstisarjaa aiheesta tai sukeltamalla Looking for Europe -teokseen.)

Jos muuten mietit, onko tää joku natsilevy, suosittelen lämpimästi tutustumaan holocaust-sanan etymologiaan ja merkityksiin.

Bubbling under:
Death in June: But, What Ends When the Symbols Shatter? (1992)

Bobby Beausoleil & The Freedom Orchestra: Lucifer Rising (1980)

Jos Lucifer Risingia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi tuo sana maaginen. Albumi koostuu suurimmaksi osaksi urkuvoittoisesta, hieman progehtavasta, tummasävyisestä rockista, joka luikertaa korvasta sisään ja toisesta ulos kuin käärme.

Albumin tausta on konstikas. Musiikki sävellettiin ja äänitettiin Kenneth Angerin loistavaa Lucifer Rising -lyhytelokuvaa varten (hassua, etten ole koskaan tullut kirjoittaneeksi tästä mestariteoksesta blogiin). Sävellystyön teki Bobby Beausoleil, joka oli 60-luvulla varsin läheisissä väleissä Charles Mansonin kanssa ja joka tuomittiin vuonna 1969 Gary Hinmanin murhasta. Elinkautinen vankilatuomio ei kuitenkaan estänyt Beausoleilin sävellys- ja äänitystyötä.

Lopputuloksena on upea, tunnelmaltaan uskalias ja vaarallinen occult rock -henkinen albumi, joka on parhaimmillaan osana Lucifer Rising -elokuvaa, mutta joka toimii erinomaisesti myös sellaisenaan.

Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows: Dead Lovers’ Sarabande (Face One) (1999)

Voi tytöt ja pojat, kuinka rakastinkaan Sopor Aeternusin musiikkia yläasteikäisenä – erityisesti 90-luvun puolivälin ja lopun albumeita.

Soporin varhaistuotantoa leimaavat perinteiset klassisen musiikin instrumentit sekä kuolemanhalua ja vieraantuneisuutta hehkuvat lyriikat. Myös keskushahmo Anna-Varney Cantodean kokema kehoristiriita on vahvasti läsnä lähes kaikilla albumeilla. Nuorempana kuuntelin Dead Lovers’ Sarabande -albumiparia kirjaimellisesti kuolleen rakastetun elegiana, jossa ensimmäinen levy kertoo rakastajan viimeisistä hetkistä ja hyvästeistä, toinen taas kuoleman jälkeen jatkuvasta elämästä. Sittemmin olen tulkinnut albumeita pikemminkin jäähyväisinä Anna-Varneyn miehiselle olemuspuolelle.

Pidemmät analyysit Soporin musiikista voi lukea täältä: Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows ja minä.

Bubbling under:
Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows: Dead Lovers’ Sarabande (Face Two) (1999)
The Cure: Pornography (1982)

Les Joyaux de la Princesse: In Memoriam P. Henriot 1889-1944 (2004)

In Memoriam P. Henriot on varmaankin tämän listan haastavin albumi. Minulta vei lukemattomia kuuntelukertoja, ennen kuin pääsin käsiksi siihen nerouteen, jonka tämä albumi kätkee sisälleen.

Les Joyaux de la Princessen musiikki koostuu suurelta osin vahvasti muokatuista, esimerkiksi puhetta tai orkestraalista musiikkia sisältävistä ääniraidoista. Näitä raitoja on kerrostettu ja sulatettu yhteen siten, että lopputuloksena on ilmava ja utuinen äänitila.

In Memoriam -albumilla on käytetty runsaasti Ranskan entisen pääministerin Philippe Henriotin puheita. Monet ovat miettineet, liittyykö albumin teemaan jonkinlainen ideologinen viesti. Minua ei kiinnosta. En edes osaa ranskaa niin hyvin, että saisin Henriotin puheesta juuri mitään selvää.

Jos saisin ottaa autiolle saarelle mukaan yhden levyn, se olisi luultavasti tämä.

Bubbling under:
Death In June & Les Joyaux de la Princesse: Östenbräun (1989)
Les Joyaux de la Princesse & Regard Extrême: Die Weiße Rose (1995)

Urfaust: Geist ist Teufel (2003)

Ihmettelikö kukaan, missä kaikki black metal -viipyvät? Tulihan näitä sentään yksi.

Tutustuin Urfaustiin hieman alle parikymppisenä, kun koin monen gootti-neofolk-painotteisen vuoden perästä jälleen vetoa black metaliin. Urfaustin ihanan suttuista äänimaailmaa oli särinän (vrt. Les Joyux de la Princesse) parissa vietettyjen vuosien jälkeen aika helppo lähestyä.

En näihin aikoihin osannut suhtautua black metalin teatraalisiin show-elementteihin kovinkaan myötämielisesti. Urfaustin ilmiannista nämä puuttuvat: poissa ovat corpsemaskit, niittivyöt ja maailmankatsomuksella kyllästetyt sanoitukset. On vain kaksi miestä, rummut ja kitara sekä vino pino keskiyläsaksaksi kirjoitettuja sanoituksia, joiden merkitystä ei tunne kukaan muu kuin bändin jäsenet – ehkä eivät hekään.

Näytebiisin äänenlaatu on mitä on, mutta ei haittaa – nyt on kuitenkin kyse lo-fi black metalista.

Bubbling under:
Funeral Mist: Maranatha (2008)

Valitsin tälle listalle sellaisia albumeita, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen. Jos olisin koonnut listalle kymmenen hyvää levyä, olisi se varmasti näyttänyt toisenlaiselta. Kukin näistä albumeista ovat painaneet jälkensä minuun, muuttaneet minua, opettaneet minulle jotakin.

Toivottavasti listalta löytyi uusia tuttavuuksia mahdollisimman monelle. Kerro toki kommentilla, millaisia fiiliksiä lista tai sen näytepalaset nostattivat!

Mainokset

6 kommenttia artikkeliin ”10 parasta levyä

  1. Terve.

    Ei tärkeysjärjestyksessä koska se ei ole mahdollista. Mutta 8 ensimmäistä ovat pysyviä suosikkeja. Muut häilyy.

    Jonathan Richman: Modern Lovers
    Television: Marquee Moon
    Neil Young: Massey Hall 1971
    Magnus Lindberg: Kraft
    Cecil Taylor: Conquistador!
    AC/DC: Back in Black
    Keith Jarrett: Changes
    Elvis Costello: Juliet Letters
    Pierre Boullez: Pli selon pli/Répons
    Mahler: 5. sinfonia, mutta ehdottomasti Leonard Bernsteinen johtamana (Toinen vaihtoehto olisi ollut Sibeliuksen 5. myöskin Bernsteinin johtamana. Beckin Mutations oli myös siinä ja siinä tähän joukkoon.)

    Liked by 1 henkilö

    1. Heini L.

      Mahlerin vitonen on tosiaan hyvä, sitä tuli kuunneltua paljon niihin aikoihin kun luin Thomas Mannin Tohtori Faustusta. En muista kenen johtama versio oli suosikkini, joku niistä kyllä nousi yli muiden. Myös Sibeliuksen viidettä (ja kolmatta myös) kuuntelin joskus paljon, oikeastaan liikaakin – tuli yliannostus.

      Tee ihmeessä oma postauksensa näistä blogiisi, niin pääsevät muutkin lukemaan. :)

      Tykkää

      1. Heini L.

        Oon mää sinunkin juttujasi säännöllisesi WP:n lukusovelluksen kautta lukenut. :) Pää on vaan niin täynnä sahanpurua etten saa kommentoitua blogeihin mitään. Hyvä että saa tekstiä aikaiseksi tänne omaan alustaan.

        Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s