Minimalism (2015) arvostelu ja taas vähän KonMarista

Minimalism 2015 dokumentti

Minimalism (2015)

Minimalism: A Documentary About the Important Things (Yhdysvallat 2015) on dokumentti länsimaisesta, tavaran kyllästämästä elämäntavasta ja ihmisistä, jotka ovat hylänneet tämän elämäntavan. Dokumentti keskittyy kahden minimalistisen elämäntavan valinneen kaveruksen, Ryan Nicodemuksen ja Joshua Fields Millburnin ajatuksiin ja kiertuematkaan ympräri Amerikkaa. Nicodemus ja Milburn ovat kirjoittaneet valinnoistaan ja elämäntavastaan Everything That Remains -kirjan ja kiertävät dokumentin mittaan promotoimassa teostaan ja puhumassa minimalistisesta elämäntavasta.

Dokumentissa on vahvasti kapitalismikriittinen perusvire. Ihmisten tarve ostaa jatkuvasti enemmän, hienompaa, kalliimpaa ja parempaa nähdään dokumentissa pakonomaisena oman statuksen kiillotuksena ja epätoivoisena yrityksenä täyttää omaa sisäistä tyhjyyttä. Perusajatus on se, että yritämme jatkuvalla ostamisella tehdä elämästämme onnellista ja hyvää, vaikka tosiasiassa onni ja laadukas elämä eivät ole riippuvaisia tavaroista.

Milburnin ja Nicodemuksen ajatuksissa on paljon samaa kuin japanilaisen Marie Kondon luomassa KonMari-metodissa. Molemmissa ajatussuuntauksissa kehotetaan kyseenalaistamaan jokaisen esineen tarpeellisuus ja järjestämään elämä siten, että arki pyörii mahdollisimman vähäisellä tavaramäärällä. Näin elämästä tulee kevyempää ja yksinkertaisempaa.

Ryan ja Joshua, minimalismin airueet.

KonMari-skenessä ollaan yleisesti ottaen tarkkoja siitä, että KonMaria ja minimalismia ei samasteta toisiinsa. Minimalismi nähdään ainakin KonMari-piireissä elämäntapana, jossa pyritään omistamaan mahdollisimman vähän esineitä. KonMari puolestaan nähdään ajatukseksi siitä, että säilytetään ainoastaan ne esineet, jotka tuottavat iloa.

Nämä lähestymistavat ovat näennäisesti hyvin lähellä toisiaan, mutta käytännössä niiden välillä on suuri ero. Esimerkiksi laajaa kirjastoa tai kenkäkokoelmaa tulisesti rakastava ihminen saa Marie Kondolta synninpäästön – kunhan kokoelman jokainen esine tuottaa iloa. Minimalistiseen elämäntapaan tämä ei mahdu. Tavaroiden vähäinen määrä nähdään itseisarvona.

Tai näin ainakin luulin ennen kuin katsoin Minimalism-dokumentin. Nyt en enää ole lainkaan varma, mitä minimalismi oikein on. Ajoittain dokumentissa minimalismi samastetaan tavaroiden vähäiseen määrään, toisinaan taas siihen, että vain tärkeät ja iloa tuottavat esineet säilytetään. Kumpi sitten on minimalismin ydin? Tämä jää dokumentin myötä epäselväksi. Olen hämilläni.

Minimalism-dokumentissa esitellään Life Edited -koteja.

Dokumentissa olisi ehkäpä voinut tuoda voimakkaammin esille sitä, että kukin toteuttaa minimalismia omalla tavallaan. Dokumentissa haastatellaan kaveria, joka on karsinut oman omaisuutensa 51 esineeseen ja viettää kiertolaiselämää: hänellä ei ole pysyvää kotia, vaan hän vaihtaa kaupunkia ja jopa maata sen mukaan miltä tuntuu. Kahteen laukkuun mahtuvaa omaisuutta on helppo kantaa muutoissa mukana.  Mahtavaa, että hän on löytänyt itselleen sopivan elämäntyylin – mutta ehkäpä dokumentissa olisi voinut painottaa, ettei tämä elämäntyyli ole mikään minimalismin ultimaattinen ihanne ja tavoiteltava päätepiste. Jokainen saa(nee?) karsia tavaramäärän juuri itselleen sopivaksi.

Ylipäätään dokumentista jää vahvasti se vaikutelma, että sen todellinen tarkoitus ei ole käsitellä monipuolisesti minimalismia ilmiönä, vaan pikemminkin markkinoida Nicodemuksen ja Milburnin brändiä ja kirjaa. Tämä on vahvasti ristiriidassa elokuvan kapitalismi- ja mainoskriittiseen eetokseen nähden. Jos dokumentissa olisi kerrottu, että Nicodemuksen ja Milburnin kirjasta syntyvät tulovirrat ohjataan vaikkapa hyväntekeväisyyteen, olisi tilanne ratkaisevasti toisenlainen. Nyt vaikutelma on kuitenkin ristiriitainen: ensin kritisoidaan yhtiöiden markkinointiviestintää, kapitalistista järjestelmää ja kuluttajien yrityksiä kasvattaa omaa tulotasoaan – ja sen jälkeen seurataan kirkkain silmin, kuinka kaksi kaveria brändäävät taitavasti omaa versiotaan minimalismista – ja tekevät brändillään rahaa.

Näinkin voi asua.

Mietin dokumentin myötä jälleen kerran omaa suhdettani materiaan. Vaikka KonMarin ja oman maritusprosessin myötä asiaa on tullut pohdittua paljon, löysin Minimalism-dokumentin myötä jälleen uusia näkökulmia asiaan. KonMarin fokus on selvästi olemassa olevien tavaroiden käsittelyssä ja karsimisessa. Minimalism-dokumentissa taas painotetaan sitä, kuinka ja miksi tavarat alun perin asuntoon tulevat. Huomasin, että dokumentissa kuvattu pakonomainen ostaminen on aina ollut minulle vierasta. En ole vaivautunut koskaan toteuttamaan Project 333 -haastetta, koska taidan elää jatkuvasti sen sääntöjen mukaan. Olen suorastaan laiska ostosten tekijä, ja olen aina harkinnut kaikkia hankintojani huolellisesti. Siksi ollen KonMarin omaksuminen on käynyt minulle helpommin kuin monelle muulle, ja Minimalism-dokumentissa kuvattu pakkomielteinen ostotarve tuntui hyvin vieraalta.

Dokumetissa jätettiin käsittelemättä täysin asia, joka aiheutaa KonMari-skenessä jatkuvaa keskustelua: kuinka hankkiutua eroon tavarasta, joille ei voi itse enää tarjota kotia? Kysymys on vaikea. Moni liittää sekä minimalistiseen elämäntapaan että KonMariin ekologisia ja eettisiä ihanteita. Kuinka ne toteutuvat, jos käyttökelpoista tavaraa heitetään roskiin? Ihmisillä on nurkissaan valtava määrä tavaraa, joille jollakulla periaatteessa saattaa olla käyttöä: vanhoista lakanoista voi tehdä matonkuteita ja VHS-kasettien nauhoista askarella jotakin hauskaa. Vanhat petivaatteet kelpaavat varmaankin löytöeläinkotiin. Mutta kuinka löytää se yksi miljoonasta, joka näitä turhiksi käyneitä, pääasiallisen käyttöarvona menettäneitä esineitä todella tarvitsee? Ja kuinka kuljettaa tavarat vastaanottajalle, jos omaa autoa ei ole? Miten paljon ihmisen täytyy nähdä vaivaa voidakseen hankkiutua tavarasta eroon ”eettisesti”, ja missä vaiheessa tavaran saa hyvällä omallatunnolla heittää roskikseen?

Dokumentissa haastatellaan Project 333:n luojaa Courtney Carveria.

Näihin kysymyksiin ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia. Tosiasia on, että jos kotoa löytyy satoja poistettavia esineitä, ei kukaan jaksa ruveta myymään niitä erikseen kirpputorilla – puhumattakaan VHS-nauhoista ja vanhoista Kuukausiliitteistä, joiden kysyntä on äärimmäisen marginaalista. Juuri tavarasta eroon hankkiutumisen vaikeus muodostuu usein marituksen tai minimalistisen elämäntavan aloittamisen esteeksi. Tämä on minimalismin ”pimeä puoli”, jota mielestäni olisi pitänyt myös käsitellä dokumentissa.

Kaikkiaan dokumentti oli kaikessa yksinkertaisuudessaan omaan makuuni liian yksioikoinen. Dokumentissa esitetään ongelma – liika tavara ja yleinen länsimaisen elämäntavan tyhjyys – ja siihen ratkaisu – minimalismi. Simple as that. Tiedättekö, mikä minulle tulee tästä mieleen? Ostos-TV. Puuttui vain, että dokumentin lopussa olisi kehotettu katsojaa tilaamaan Nicodeumuksen ja Milburnin uusin kirja tai hintavat liput heidän seuraavaan esiintymiseensä. Minimalism ei ole dokumentti, se on myynninedistämistä.

*****

Mainokset

Tietoja Heini L.

Olen eteläsuomalainen elokuvaharrastaja, joka hurahti leffoihin varhaisteininä. Pyrin hahmottamaan elokuvaa laajalla skaalalla ja pitkällä historiallisella tähtäimellä. Bloggaan elokuvien lisäksi televisiosarjoista, videopeleistä, kirjallisuudesta ja musiikista.
Kategoria(t): Elokuva-arvostelu, Arvostelu Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Minimalism (2015) arvostelu ja taas vähän KonMarista

  1. Juha Saari sanoo:

    Tavaran hankkiminen ei ole sinänsä mulle riesa, mutta kirjani ovat minulle se juttu, joka vanhetessa on alkanut huolestuttaa. Lähinnä etteivät ne jää jälkeläisten riesaksi (ks. vaikkapa juttuni Vankilakirjat ja Kirjoihin varastoitunut aika). Lahjoitin satoja kirjoja Vaasan vankilaan ja (heh) vapauttavalta tuntui. Huomasin myös hyllyä siivotessani, mihin kirjoihin en koskenut tai enää palannut. Jatkan lahjoittamista ja kaverinkin sain siihen mukaan. Luopumiseen voi jäädä myös koukkuun. Kaikki lukeminen alkoi tuntumaan siltä, että se pitää perustella itselleen. Piti ihan tietoisesti kysyä sen mielekkyyttä. Liittyy ikään ehkä tuokin. Mitä enemmän aikaa eli ” ikuisuutta” on jäljellä, sitä helpompi ajatella materian ja henkisten toimintojen tukevan itseä ja arvojaan ja edelleen: fetisoida tärkeitä kirjoja hyllyynsä; tehdä niistä olemassaolonsa pesiä, tärkeitä esineitä, joissa ideat sijaitsevat ja joissa niihin palata. Kun siivosin hyllyä, mietin tosissani, mihin aidosti vielä aion ja ehdin palata. Jokainen käteeni ottama vähänkin tärkeämpi teos vaati säilyttämisen perustelua. Ja sittenkin vielä tuntui että petän itseäni.

    Tykkää

    • Heini L. sanoo:

      Joskus aikanaan kirjoitit jossain, varmaan blogissasi, hieman tähän liittyen kirjoista ja lukemisesta, jotenkin näibn: ennen sitä ajatteli, mitä kaikkia kirjoja voisi ja haluaisi lukea, mutta nykyään ajatus on kääntynyt toiseen muotoon: mitä kaikkea ehtii lukea jäljellä olevien vuosien aikana? Minusta tämä oli hyvä ajatus, ja tätä pidän mielessäni myös omia lukuvalintoja tehdessäni, vaikka en ole vielä edes kolmeakymmentä täyttänyt.
      Tämä muuttaa ajattelutapaa oleellisesti. Elämä on AINA liian lyhyt turhille kirjoille, eikä hyllymetrejä ole järkevää käyttää keskinkertaisuuksien säilyttämiseen.

      Omat kirjani mahtuvat nykyään kahteen hyllyriviin (kirjoja on nyt ehkä noin 50 kappaletta – silmämääräinen arvio) ja sieltäkin riittää varmasti karsittavaa. Kaikkein rakkaimmat tietenkin säästän. Osa kirjoista on mennyt Konttiin, osa sairaalaan jossa työskentelee tuttuja. Paljon puhutaan siitä miten käytetyt kirjat ovat nykyään ”roskaa”, mutta kyllä vain sairaalassa niille on kuulemma kummasti lukijoita. Voin vain kuvitella, miten oma pollani hajoaisi, jos joutuisin pitkäaikaishoitoon enkä saisi käsiini yhtäkään kiinnostavaa kirjaa, jonka parissa viettää aikaa. Vankiloissakin kirjoille varmasti riittää käyttäjiä.

      Tykkää

  2. Teemu Kunto sanoo:

    Oon samaa mieltä siitä, että pojat on tuotteistanut aika hyvin oman settinsä. Ja että dokumentti ei ole hirveän loppuun asti mietitty tai edes kovin laadukas. Toki se on tehtykin hyvin pienellä budjetilla ja kotikutoisin menetelmin. Toisaalta mun mielestä siinä kyllä aika hyvin esiteltiin just minimalismin tosi erilaisia reseptejä. Minusta konmari keskittyy aivan liikaa tavaraan ja sen järjestämiseen, minimalismin tarkoitus kun on nimenomaan vapauttaa tavaran kahleista. Tavarasta eroon hankkiutumisen keinoista olisi kyllä tosiaan syytä puhua enemmän.

    Tykkää

    • Heini L. sanoo:

      Kyllä, KonMarissa fokus tavallaan on tavarassa – siinä, että kaikki, mitä omistaa, on tarpeellista ja hyvää. Tämä metodi ehkä kiehtoo minua juuri sen takia, että mielelläni kyllä nautin tavarasta ja siitä, että tavarat ovat järjestyksessä. Toisaalta KonMarin puolellakin kritisoidaan erittäin jyrkkäsanaisesti sitä, että tavaroita vain järjestellään ja että kaaos yritetään selättää esimerkiksi ”innovatiivisilla” säilytysjärjestelmillä. Ensin karsitaan, vasta sitten järjestetään.

      Asiaa sotkee paljon sekin, että minimalismi voidaan ymmärtää paitsi elämäntapana, myös sisustustyylinä. Ja sisustamisessa on tavallaan aina pohjimmiltaan kyse tavarasta.

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s