Perikato (2004) arvostelu — Natseja ja ihmisiä

perikato elokuva 2004
Perikato (2004)

Perikato (Der Untergang, Saksa/Itävalta/Italia 2004) kertoo kolmannen valtakunnan kuolonkouristuksista ja Adolf Hitlerin viimeisistä elinpäivistä. Elokuvan suurin ansio on siinä, että se onnistuu välittämään sen murskaavan tunnelman, joka vallitsi natsieliitin keskuudessa kolmannen valtakunnan viimeisten päivien aikana. Lähes jokainen Führerbunkerin asukas tiesi sen: kolmas valtakunta oli kuin juna, jonka raiteet johdattavat suoraan päin peruskallion jyrkkää seinää. Suuntaa ei voitu enää muuttaa eikä vauhtia hidastaa.

Koko Saksan kansa opetettiin kansallissosialistien hallinnon ajan uskomaan tuhatvuotiseen valtakuntaan ja suureen tulevaisuuteen. Kansallissosialistien valtaannousun ja sen valloitussodan, joka myöhemmin opittiin tuntemaan toisena maailmansotana, piti olla pelkkä alku Saksan kansan loistokaudelle – ja kuinkas sitten kävikään?

Perikato 2004
Sotatoimia johdetaan ahtaasta karttahuoneesta käsin.

Minua on riivannut jo pitkään halu ymmärtää, mikä ja miksi Saksassa oikein tapahtui vuosina 1920—1945. Silti vasta nyt uskallan väittää voivani edes jossain määrin ymmärtää, miltä toisen maailmansodan päättyminen ja kolmannen valtakunnan kaatuminen on tuntunut niistä saksalaisista, jotka kannattivat avoimesti kansallissosialistista ideologiaa.

Muistan elävästi, kun Perikato tuli ensi-iltaan vuonna 2004. Vaikka elokuva otettiin pääosin erittäin positiivisesti vastaan, törmäsin sanomalehdissä ja elokuvamedioissa myös kriittisiin huomioihin. Kritiikin ydin oli siinä, että kansallissosialistit kuvataan Perikadossa ”liian inhimillisinä” – liian selvästi tuntevina ihmisinä ja liian vähän sadistisina ja ylpeinä hirviöinä, jollaisina natsit on tyypillisesti totuttu elokuvissa näkemään. Ilmeisesti kritiikin takana on olettamus siitä, että tietyn henkilön tilanteeseen ja tunteisiin samastuminen tarkoittaa automaattisesti hänen ideologiansa ja maailmankatsomuksensa hyväksymistä.

Olen ihmeissäni, kuinka kukaan aikuinen ihminen voi sekoittaa nämä asiat – ymmärtämisen ja hyväksymisen – keskenään. Jos tietyn henkilön tunteiden ymmärtäminen tarkoittaisi myös hänen ideologiansa kritiikitöntä jakamista, emme voisi koskaan tuntea varauksetonta empatiaa ketään kohtaan.

perikato 2004
Göbbelsin lapsikatras laulaa setä Hitlerille.

Tähän pohdintaan Perikadossa kannustaa ennen kaikkea Magda Göbbelsin (Corinna Harfouch) hahmo. Magda edustaa kansallissosialistisen maailmankuvan ideaalinaista: voimakastahtoista ja tehtävilleen täysin omistautunutta äitiä. Hänen on niin uskollinen aatteelleen, että voi hyväksyä ajatusta elämästä ilman kansallissosialismia, vaan päättää mieluummin surmata itsensä ja lapsensa. Magda kirjoitti kaksi päivää ennen kuolemaansa näin:

By now we have been in the Führerbunker for six days already—daddy, your six little siblings and I, for the sake of giving our national socialistic lives the only possible honourable end — — Our glorious idea is ruined and with it everything beautiful and marvelous that I have known in my life. The world that comes after the Führer and national socialism is not any longer worth living in and therefore I took the children with me, for they are too good for the life that would follow, and a merciful God will understand me when I will give them the salvation.

Tämä teksti ei ole Perikadon käsikirjoittajien sepitettä, vaan lainattu sanasta sanaan kirjeestä, jonka tosielämän Magda kirjoitti vanhimmalle lapselleen. Hiljaseksi vetää. Magda ei surmannut lapsiaan ”pahuuttaan”, vaan koska halusi säästää lapsensa sellaiselta elämältä, jota hän ei pitänyt elämisen arvoisena.  – Juuri Magdan kirjeen myötä aloin ymmärtää, kuinka lohduttomana ja vaikeana vannoutuneet kansallissosialistit kokivat ajatuksen siitä, että heidän pitäisi jatkaa elämäänsä kolmannen valtakunnan romahtamisen jälkeen.

Perikato on täynnä erinomaisia näyttelijävalintoja ja roolisuorituksia. Bruno Ganz tekee Adolf Hitlerinä luultavasti elämänsä parhaan roolin; hän seilaa roolisuorituksessaan jatkuvasti äärimmäisen raivon ja hellyttävän sympatian välillä. Ganzin Hitler ei ole hirviö, vaan sairas ja onneton ihminen. Magdaa esittävä Corinna Harfouch onnistuu roolissaan julmuuteen ja itsetuhoon asti omistautuneena äitinä erinomaisesti. Joseph Göbbelsiä esittävän Ulrich Matthesin suoritus jää vaisummaksi, vaikka casting on tämänkin hahmon suhteen hyvin onnistunut. Mainittakoon vielä Albert Speeriä esittävä Heino Ferch, joka luo roolihahmostaan juuri sellaisen ”hyvän natsin”, jollaisena Speer tunnetaan.

Perikato Eva Braun Juliane Köhler
Juliane Köhler tekee hienon roolin iloluontoisena Eva Braunina.

Perikadon katselun ja kuluneen syksyn julkisen keskustelun myötä olen alkanut pohtia, mitä oikeastaan tarkoittavat sellaiset tokaisut kuin ”natseja/rasisteja/fasisteja/[jotain muuta ihmisryhmää] täytyy vastustaa” tai ”vastustan natseja/rasisteja/fasisteja/[jotain muuta ihmisryhmää]”. Minun on vaikea samastua tällaiseen lausumaan, sillä en ymmärrä, mitä järkeä on jonkin ihmisryhmän vastustamisessa. Ei kai vika ole ihmisissä, vaan ideologioissa, maailmankuvissa, ajatuksissa? Ehkä myös keinoissa, joilla näitä ideologioita pyritään ajamaan?

Myös sitä, mitä tarkoitetaan vaikkapa natsismilla, fasismilla tai rasismilla, on syytä pysähtyä pohtimaan. Asia on ollut viime aikoina kovin ajankohtainen: monet ovat luonnehtineet vaalien jälkeen Donald Trumpia fasistiksi (tässä yksi esimerkki). En ole kuitenkaan nähnyt, että kukaan tällaisia kommentteja lausuneista olisi vaivautunut kertomaan, mitä hän fasismilla tarkoittaa. Koska fasismi on jo lähtökohtaisesti hyvin hajanainen ja kontekstisidonnainen ilmiö, jolla ei ole minkäänlaista ideologista perusteosta, olisi tämän asian käsittely sitäkin tärkeämpää. Fasismista näyttää kuitenkin tulleen eräänlainen leimakirves, jonka merkityssisällöstä kukaan ei ole kiinnostunut keskustelemaan – ja joka on näin ollen tyhjentynyt merkityksistä.

Mitä fasismilla tai natsismilla siis tarkoitetaan tänä päivänä, ja miksi niitä täytyy vastustaa? Onko ongelma natsin ja fasistin ideologiassa, puheissa vai teoissa? Mitä natsin tai fasistin täytyy lakata tekemästä, jotta häntä ei tarvitse enää vastustaa? Mitä konkreettisia asioita natsismin ja fasismin vastustaminen pyrkii poistamaan maailmasta (natsismi ja fasismi eivät kelpaa vastauksiksi)?

Tällaiset kysymykset voivat tuntua hulluilta, niin itsestään selvinä näitä asioita pidämme. Mielestäni on kuitenkin välttämätöntä määritellä tarkasti, konkreettisesti ja selväsanaisesti, mitä oikeasti vastustetaan ja miksi, ennen kuin vastarintaan ryhdytään. Jos tätä ei tehdä, ei vastarinta ei ole terveellä pohjalla. Ne asiat, joita pidämme itsestään selvinä ja joita emme kyseenalaista, muodostuvat lopulta oman maailmankuvamme mustiksi aukoiksi.

Olen nähnyt Perikadon vain kerran aikaisemmin, varmaankin vuonna 2005. Noihin aikoihin Perikato-videoparodiat eivät olleet vielä nousseet netti-ilmiöksi. – Jos ilmiö ei ole jollekulle tuttu, tässä yksi esimerkki:

Jännitin ennen elokuvan uusintakatselua, ovatko nettiparodiat onnistuneet vesittämään karttahuonekohtauksen. Onko alkuperäisen kohtauksen tunnelma menetetty parodiavideoiden katselun myötä?

Vastaus on: ei, paitsi ihan vähän. Perikadon tunnelma sakeutuu heti elokuvan alussa niin melankoliseksi, että katsojan mieli on jo aika matalalla karttahuonekohtauksen alussa. Tiettyjen dialogin kulminaatiokohtien myötä mieleen tulee, mitä Hitlerin suuhun on kyseisen kohdan puitteissa erilaisissa videoissa laitettu, mutta koomiseksi kohtaus ei ole silti muuttunut. Elokuva ei ole parodiavideoiden myötä menettänyt lainkaan alkuperäistä vaikutusvoimaansa.

Perikato saattaa olla paras toisesta maailmansodasta koskaan tehty elokuva; tähän mennessä näkemistäni elokuvista sille vetää vertoja vain Lopullinen ratkaisu (Conspiracy, Iso-Britannia/Yhdysvallat 2001).

*****

Mainokset

8 kommenttia artikkeliin ”Perikato (2004) arvostelu — Natseja ja ihmisiä

  1. Pardicie

    Oivallinen arvostelu taas kerran ja hyvää pohdintaa myös kommenteissa. Ei noihin voi paljonkaan lisätä, veitte sanat suustani.
    Myös mun suosikkilistallani ovat sekä Downfall että Conspiracy. Enkä minäkään tiennyt että jälkimmäinen on remake. Pitää yrittää etsiä alkuperäistä. Harvoin tulee vastaan elokuva, joka osaa olla kiehtova ja mielenkiintoinen, vaikka kuvaa lähes kokonaan yhtä kokousta reaaliajassa ja kuulostaa äärimmäisen tylsältä.
    Downfalliin liittyen suosittelen etsimään käsiinsä 2 levyn erikoisversion, jossa on extroina monta hyvää dokumenttia. Tunnin mittainen ja perusteellinen Behind the scenes löytyy myös youtubesta, mutta ilman tekstejä, joten jos saksankieli ei ole kunnolla hallussa, se ei paljoa anna. Dokumenteissa käsitellään osittain samoja aiheita mitä tässä arvostelussa ja mieleen on jäänyt erityisesti Corinna Harfouchin(Magda Göbbels) haastattelu, joka on lähes tuskaisaa katsottavaa siinä mielessä että Harfouch tuntuu hyvin ahdistuneelta yrittäessään ymmärtää näyttelemänsä hahmojan tekoja ja mielenliikkeitä ja selvittäessään niitä. Äh, en nyt osannut sanoa tuota kunnolla ja loin melkoisen lausehirviön, mutta ehkä ymmärrät mitä ajan takaa.
    DVD:n lisämatskuissa on jopa virtuaalinen 3D kierros bunkkerissa.

    Tuo ylläoleva parodia multa oli näkemättä (siis olen kyllä nähnyt monta muuta versiota) ja voi olla itseasiassa niistä kaikkein paras. Kiitos linkistä. Näiden asioiden vastapainoksi kaipaa välillä rapsakkaa huumoria.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Conspiracyssa onkin kiehtovaa juuri se, miten kuivakka elokuva se pinnalta katsottuna on. Jos emme tietäisi, mihin Conspiracyssa kuvatut tapahtumat käytännössä johtivat, ei elokuva olis varmaankaan erityisen kiinnostava. Se valtava ero, mikä vallitsi keskitysleirien arjen ja holokaustin mobilisoinnista vastanneiden henkilöiden todellisuuden välillä, on kiinnostava – kuinka samanaikaisesti ihminen voi toimeenpanna täysin epäinhimillisiä asioita ja elää silti sisäsiistiä, tasapainoista elämää.

      Harfouchin roolityö Perikadossa ei tosiaan ole ollut helppo. Magda Göbbels ylipäätään on todella kummallinen hahmo – ja samalla, kun sanon näin, koko lähestymistapani tuntuu väärältä… Meidän on tietenkin vaikea ymmärtää äitiä, joka surmaa omat lapsensa. Asiaa voi lähestyä vain sitä kautta, että rouva Göbbels on ajatellut tekevänsä lapsilleen palveluksen – että hän on uskonut kivenkovaan, että kuolema on parempi vaihtoehto kuin elämä kansallissosialismin jälkeen. Asiaa voisi yrittää selittää myös sillä, että Magda oli huono ja itsekäs äiti, joka tappoi lapsensa vain sen takia, ettei hän itse voinut jatkaa elämää – mutta tämä selitys on mielestäni liian helppo. ”Sehän oli natsi, eli paha.” En halua tyytyä tähän selitykseen, koska se tarkoittaa aidan ylittämistä juuri siitä kohtaa missä se on matalin.

      Kiitos vinkistä! Täytyy tsekata tuo dokumentti viimeistään sitten, kun seuraavan kerran tulee tarve fiilistellä Perikatoa. :)

      Tykkää

      1. Pardicie

        ”Asiaa voi lähestyä vain sitä kautta, että rouva Göbbels on ajatellut tekevänsä lapsilleen palveluksen – että hän on uskonut kivenkovaan, että kuolema on parempi vaihtoehto kuin elämä kansallissosialismin jälkeen.”

        Näin mä uskon itsekin. Nyt haluan itseasiassa katsoa elokuvan uudelleen (olen nähnyt parikin kertaa, mutta niistä on aikaa) ja keskittyä enemmän siihen miten Madgan hahmo on esitetty. Muutoinkin olen paljon enemmän kiinnostunut Hitlerin lähimmistä alaisista kuin Adolfista itsestään. Naiskohtalot ovat erityisen mielenkiintoisia ja niitä voi peilata niin montaa eri taustaa vasten. Ainakin mun kohdallani on vielä löytymättä mm. sellainen elokuva, jossa Eva Braunin hahmoon syvennytään tarkemmin. En tiedä onko sellaista vielä olemassakaan, mutta toivottavasti osuu vielä joskus kohdalle.

        Tykkää

      2. Heini L.

        Historiallinen Braun oli ylipäätään niin kummallinen hahmo, etten ota hänestä yhtään selvää. Hän on kaikissa lähteissäkin kuin verhon takana – aivan kuten hän oli eläessäänkin: hänen ja Hitlerin suhdehan ei ollut varsinaisesti julkinen. Vaikuttaa siltä, että hänestä on jäänyt historiankirjoihin hyvin vähän mielekästä, luotettavaa ja kuvaavaa tietoa. Veikkaan, että jos Hitler ja Braun olisivat olleet aviopari ja julkisessa suhteessa, tietäisimme Braunista nyt paljon enemmän.

        Onko Sokurovin Moloch (1999) jo tuttu? Sekään ei varsinaisesti keskity Braunin kuvaamiseen, mutta se vähä mitä Evaa siinä nähdään, on mielestäni ihan kiinnostavaa kuvausta. Muutenkin Moloch on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani tästä aihepiiristä.

        Tykkää

  2. Joel

    Tullut myöskin pyöriteltyä näitä samoja kysymyksiä ja olen saanut sellaisen kuvan että nämä vastustettavan ideologian omaavat ihmiset vain halutaan pitää kaukana – ymmärrettävistä syistä – koska keskustelusta ei odoteta syntyvän rakentavaa. On myöskin nykypolitiikalle ominaista ettei ajatukset pohjaa kovinkaan vankalle filosofiselle pohjalle, joka näkyy sitten näissä emanaatioiden laadussa.

    Liked by 1 henkilö

    1. Heini L.

      Näinhän se on. Ajattelen, että kyse ei tarvitse olla edes keskustelusta (ymmärrän, että kun vastapoolit yrittävät käydä dialogia, syntyy pahimmassa tapauksessa vain älämölöä), vaan asioiden perustelemisesta itselle, ehkä jossain määrin myös ”oman skenen” edustajille. Miksi minä vastustan/me vastustamme tätä asiaa, mihin me sillä pyrimme? Se, että nämä asiat pystyy perustelemaan itselleen täysin rehellisesti ja johdonmukaisesti, on mielestäni kaikkein tärkeintä.

      Tykkää

      1. En ole likikään yhtä iso Perikadon ihailija, mutta näyttelijätyö on ensiluokkaista. Tuo mainittu Conspiracy on muuten saksalaisen alkuteoksen remake. Olen nähnyt brittiversion, joka on hyvä, ja kovin mielelläni näkisin myös tuon toisen.

        Luulen, että ihmisille on ominaista ajattelun helpottamiseksi lokeroida monimutkaisia ilmiöitä yksinkertaisiksi käsitteiksi, jotka sitten degeneroituvat pikkuhiljaa tunnistamattomiksi. Mitä esim. ”kielioppinatsi” oikeastaan tarkoittaa suhteessa alkuperäänsä? Mutta koska jokaisen keskustelun aloittaminen käsitteiden määrittelemisellä on niin kuluttavaa, me tyydymme näihin kehnoihin työkaluihin. Mistä seuraa kehnoa keskustelua.

        Kommunikaatiota ei helpota sekään, että leireiksi ryhmittyvät ihmiset jostain syystä mieluummin yhdistyvät vastustamaan jotakin kuin puhumaan jonkin puolesta. Kun kaksi negatiivisesti varautunutta joukkoa kohtaa toisensa, ovat edellytykset kehitykselle ja eteenpäin menemiselle aika heikot.

        Tykkää

      2. Heini L.

        Enpä tiennyt, että Conspiracy on remake – kiitos tiedosta! Se ei Conpiracyn arvoa mitenkään vähennä, mutta ilman muuta alkuteos alkoi kiinnostaa. IMDb:n tiedoista päätellen tuota on levitetty Saksan ulkopuolella varsin pienimuotoisesti. Eli käytännössä tämän näkeminen vaatii kyllä vähän vaivannäköä.

        Olen pannut merkille saman ilmiön: asioiden vastustaminen on usein helpompaa ja suositumpaa kuin asioiden puoltaminen ja niiden edistäminen. On niin helppoa olla anti-jotain, mutta niin vaikeaa olla pro-jotain-muuta. Jotain puoltaessaan tulee antaneeksi itsestään paljon enemmän ja asettaa itsensä alttiiksi monille haavoittaville asioille – kritiikille, pilkalle, vastustukselle. Samaa riskiä ei ole, kun ilmaisee itseään vain vastustamisen kautta.

        Natsi-sana on minusta muuttunut sellaisten ilmaisujen kuin ”kielioppinatsi” ja ”se on hirvee natsi!” (viitattaessa henkilöön, joka on luonteeltaan vaativa ja autoritäärinen) myötä ongelmalliseksi – sanaan on tullut selvästi halveeraava sävy. ”Natsi” on paitsi nimitys tietyn ideologian kannattajalle, myös haukkumasana. Tällainen kielenkäyttötapa ei ehkä kannusta meitä kovinkaan rakentavaan keskusteluun.

        Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s