Marnie – vaarallisella tiellä (1964) arvostelu

marnie vaarallisella tiellä 1964 alfred hitchcock
Marnie – Vaarallisella tiellä (1964)

Marnie – vaarallisella tiellä (Yhdysvallat 1964) tuo läheisesti mieleen Alfred Hitchcockin Psykon (1960). Marnie (Tippi Hedren) on kuin naispuolinen versio Norman Batesista: mieleltään järkkynyt, pelokas ja epäsosiaalinen, huijari, varas ja patologinen valehtelija.

Elokuvan alussa Marnie ryöstää työnantajansa kassakaapista merkittävän rahasumman ja pakenee tekaistun identiteetin turvin. Pian Marnie alkaa valmistella seuraavaa ryöstöä: hän pestautuu Rutland-kustantamoon sihteeriksi ja pohtii, kuinka saisi nikkaroitua esimiehen toimistossa sijaitsevan kassakaapin auki. Ennen kuin Marnie ehtii miettiä suunnitelmaa valmiiksi, kustantamon omistaja Mark Rutland (Sean Connery) kiinnostuu nuoresta neidistä ja päättää ottaa selvää, mitä tämän viileän ulkokuoren taakse kätkeytyy.

Hitchcock ohjasi Marnien kultakautensa loppusuoralla. En ihmettele, miksi se tunnetaan huonommin kuin Hitckcockin muut 1960-luvun alun elokuvat: se on rytmitön, ristiriitainen ja yliampuva. Aivan kuin Hitchcock olisi hukannut tahtipuikkonsa, joka heilui niin napakassa rytmissä vielä pari vuotta aikaisemmin.

Vaikka Marniessa on monta asiaa pielessä, on elokuva sen verran kiinnostavaa katsottavaa, että sille kannattaa uhrata parituntinen. Sen merkitys myöhempien elokuvien – erityisesti kauhuelokuvien – suhteen on huomattava.

marnie 1964 sean connery tippi hedren
Marnie kesyttää sisäiset demoinsa Rutlandin (vas.) avulla.

Hitchcock suosi naispääosien roolituksessa vaaleita näyttelijättäriä: Janet Leigh, Kim Novak, Grace Kelly – ja Tippi Hedren. Hitckcock oli kuulemma sitä mieltä, että vaaleat näyttelijättäret ovat sopivampia uhrin rooliin – joskin hyvin harva Hitchcockin naisista on uhri. Pikemminkin Hitchcockin blondit ovat kuin Bond-tyttöjä: kauniita, rohkeita, itsenäisiä ja vahvoja.

Tippi Herdenin Marnie on kuitenkin poikkeus sekä Hitchcockin vaaleiden naisten joukossa. Marnie nimittäin todellakin on uhri, vakavasti traumatisoitunut ja siksi hyvin ahdistunut – ja vaarallinen. Marnien ensi-iltaa seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä tämäntyyppinen (nais)hahmo on tullut hyvin tutuksi erityisesti kauhuelokuvissa; hänelle ovat läheistä sukua muun muassa Carrien (1975) nimihahmo ja Day of the Womanin (eli I Spit on Your Graven, 1978) mikäs-sen-tytön-nimi-nyt-olikaan.

marnie tippi hedren
Myrskykohtausten liioiteltu tyyli heijastelee Marnien sisäistä kokemusmaailmaa.

Marnie tuo mieleeni myös italialaiset giallo-kauhuelokuvat. Sen visuaalisuudessa korostuu kirkas verenpunainen väri, jolla on erityinen merkitys myös giallossa. Marniessa nähdään myös yllättävää, hyvinkin graavia väkivaltaa. Siinä missä Psykon suihkukohtauksen tehot perustuvat musiikkiin ja nopeaan leikkaukseen, on Marnien kliimaksikohtaus rakennettu toisenlaisista elementeistä, joita on sittemmin käytetty ahkerasti kauhuelokuvissa. – Vaikka elokuvan loppukohtaus on toteutettu tökerösti, on se samalla erittäin liikuttava. Kohtauksen emotionaalinen teho perustunee osittain juuri siihen, kuinka karkeasti ja konstailemattomasti se on toteutettu.

Vaikka Marnie sisältää ainakin Hitchcockin mittapuulla varsin graafista väkivaltaa, on sen ilmaisu silti hyvin tyyliteltyä. Keinotekoiset ukonilmat, loppukohtauksen liioitellut ilmeet ja valkokankaan säännöllisin väliajoin täyttävä, kuumeinen punaväri ovat tuovat mieleen saksalaisen ekspressionismin. Alun pitkä, dialogiton montaasi ja puheäänen irrottaminen kuvaraidasta elokuvan loppukohtauksessa ovat hyvin kiinnostavia ilmaisullisia valintoja. Tyylikeinot tukevat ennen kaikkea Marnien subjektiivisia kokemuksia, joissa hän elää traumaansa uudelleen ja uudelleen.

marnie tippi hedren
Punainen väri on keskeinen osa Marnien avaintraumaa.

Marniesta olisi helppo kaivaa hyvin ankeita näkemyksiä naissukupuoleen liittyen. Marnie on kuin villieläin: kun hän joutuu epämiellyttävään tilanteeseen, hän reagoi vaistonvaraisesti primitiivisellä voimalla. Hän ei osaa keskustella itseään ulos tukalista tilanteista, vaan panikoi ja hyökkää. Elokuva tuokin mieleen Jacques Tourneurin Kissaihmiset.

Äkkiseltään ajateltuna Marnien välittämä kuva eri sukupuolista näyttää jokseenkin ankealta. Marnie on kilari ämmä, Rutland taas kyökkipsykologi, joka päättää alentuvasti pelastaa neidon hädässä. Ja millä keinoin! Yritetäänkö Rutland kuvata läpeensä positiivisena hahmona, jonka kaikki teot Marnieta kohtaan ovat enemmän tai vähemmän oikeutettuja? Vai onko myös Rutlandin hahmo sittenkin tarkoitus nähdä epätäydellisenä ja ”syntisenä”? Välittääkö Rutland Marniesta aidosti, vai onko nainen hänelle todellakin kuin sirkuseläin – olento, jonka poikkeuksellinen luonne tarjoaa hänelle jännittävää viihdykettä?

marnie
Marniessa on myös perinteisen detektiivin elementtejä.

Marnieta olisi helppo syyttää sovinismista ja ankeiden stereotypioiden vahvistamisesta. En kuitenkaan tee niin. Sen sijaan ajattelen, ettei Marnie yritä kertoa mitään naisista yleensä; pikemminkin se on yksilötarina, kertomus yhdestä kärsivästä naisesta, jonka kohtaloa tai käytöstä ei voi yleistää kaikkiin tai edes suureen osaan naisista.

Marniessa ei ole läpeensä positiivisia eikä läpeensä negatiivisia hahmoja. Katsojan ei ole helppoa löytää elokuvasta samastumiskohdetta. Siinä missä Marnie muuttuu elokuvan mittaan yhä helpommin samastuttavaksi, käy kehityskulku Rutlandin suhteen päinvastaiseen suuntaan. Rutland onnistuu kyllä auttamaan Marnieta, mutta hän ei tee sitä pyyteettömästi, vaan sortuu paikoin suoranaiseen hyväksikäyttöön. Marnien maailma ei ole mustavalkoinen, vaan täynnä harmaan sävyjä.

Jos Marniesta tehtäisiin nyt uusintafilmatisointi, ehdottaisin elokuvan nimirooliin Eva Greeniä.

*****

Marnie Blu-ray @ Discshop

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Marnie – vaarallisella tiellä (1964) arvostelu

  1. Olen nähnyt tämän elokuvan pari kertaa, vuosia sitten, mutta samaa mieltä olen. Juuri kun katsojana olen sympatiseeraamassa Marnieta, hänen käytöksensä muuttuu. Sama miespääosan suhteen. Epätasapaino heiluu puolelta toiselle ja katsoja ei tiedä mitä uskoa. Se luo tietysti kauhua.

    Yliampuva elokuva on, mutta loppukohtaus jää mileen. Kuinka tyhjää tai turhaa kaikki yritys.

    Liked by 1 henkilö

    1. Heini L.

      Marnien loppukohtaus on yksi mieleenpainuvimmista lopetuksista, jotka viime vuoden aikana näin. Se on oudosti leikattu, näyttelijöiden ilmeet ylikorostuvat ja vaikutelma on suorastaan koominen ja korni. Samalla pienen tytön hätä ja trauma on kuitenkin onnistuttu tuomaan tavattoman vahvasti ja aidosti esiin. Todella outo kohtaus, joka herättää ristiriitaisia tunteita.

      Olen nähnyt Marnien kaksi kertaa, ja elokuva tuntui vain paranevan toisella katselukerralla. Mitä enemmän täät mietin, sitä nerokkaammalta elokuvalta Marnie kaikessa ristiriitaisuudessaan tuntuu.

      Liked by 1 henkilö

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s