Foodfight! (2012) arvostelu – Maailman huonoin elokuva?

foodfight-2012
Foodfight (2012)

Foodfight! (Yhdysvallat 2012) on luultavasti huonoin koskaan näkemäni elokuva. Se on niin huono, että jopa The Incredibly Strange Creatures kalpenee sen rinnalla. Se on niin huono, että katselukokemus muuttuu psykedeeliseksi matkaksi kohti oman itsen tiedostamatonta puolta. ”Miksi edes katson tätä?” ”Miltä tämän oikein pitäisi näyttää?” ”Mitä tästä pitäisi ajatella?” Paljon suuria kysymyksiä, vain vähän vastauksia.

Kun supermarketin valot sammuvat iltaisin, alkaa käytävillä kuhista: kaupassa asustavat brändimaskotit heräävät eloon. Tuotemerkkikaupungin katujen turvallisuudesta vastaa Dex Dogtective (Charlie Sheen), joka suunnittelee pyytävänsä vaimokseen rusinapaketin maskottia Sunshine Goodnessia (Hilary Duff). (Joo, luitte oikein. Foodfight!issa tosiaan on hahmo, jonka nimi on Sunshine Goodness. You can’t make this shit up.) Ihana Sunshine kuitenkin katoaa mystisesti juuri ennen kosintaa.

Dex yrittää etsiä mielitiettyään ja masentuu, kun tutkimukset eivät tuota tulosta. Hän saa kuitenkin muuta ajateltavaa, kun markettikaupunkiin ilmestyy uusi tuoteryhmä, Brändi X, jota edustaa ”kuvankaunis” maskotti Lady X (Eva Longoria). Pian käy ilmi, että Brändi X:n valtava koneisto aikoo jyrätä pienet, itsenäiset tuotemerkit marketin hyllyiltä. Dex päättää pelastaa kaupungin uuden jättibrändin ylivallalta.

Tai jotain sinnepäin.

foodfight-dex-sunshine
Dex Dogtective ja Sunshine Goodness eivät katso toisiaan silmiin.

Foodfight!in tuotantohistoria on surullista luettavaa. Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Lawrence Kasanoff  loi elokuvan alkuperäiskonseptin jo vuonna 1999 ja sai saman tien idealleen mittavan 25 miljoonan dollarin rahoituksen. Komeasti käyntiin lähtenyt tuotanto kompastui kuitenkin vuonna 2002, kun Kasanoff ilmoitti, että elokuvan keskeneräiset animaatiomateriaalit oli varastettu. Tuotantoa päätettiin kuitenkin jatkaa, ja se sai jopa lisää rahoitusta. Samalla ääninäyttelijöiksi pestattiin tunnettuja nimiä: Charlie Sheen, Hilary Duff, Eva Longoria, Christopher Lloyd.

Foodfight!in piti tulla teattereihin vuonna 2005. Ei tullut. Elokuvaa raavittiin kaikessa hiljaisuudessa kasaan aina vuoteen 2011 asti, jolloin se huutokaupattiin ja viimeisteltiin niin halvalla ja nopeasti kuin mahdollista. Ensi-ilta koitti viimein vuonna 2012, jolloin Foodfight! pääsi Yhdysvalloissa hyvin suppeaan teatterilevitykseen. Euroopassa teatterikierros jätettiin kokonaan väliin, ja elokuva julkaistiin suoraan DVD:llä.

Ensi-iltaan mennessä Foodfight!in tuotantoon oli uponnut noin 45–65 miljoonaa dollaria (arviot elokuvan tuotantokustannuksista vaihtelevat eri lähteissä). Vertailun vuoksi: suurin osa suomalaisista kokoillan elokuvissa tuotetaan alle miljoonan euron budjetilla. Kallein suomalainen animaatioelokuva on Niko 2 – lentäjäveljekset, joka tuotettiin reilulla 7 miljoonalla eurolla. Euro ja dollari ovat tällä hetkellä lähes samanarvoiset, joten budjettien summittainen vertailu on melko helppoa.

Ja tällainen tuosta yli 45 miljoonan dollarin elokuvasta tuli:

Mun kapasiteettini ei yksinkertaisesti riitä ymmärtämään, kuinka tällaisen pökäleen tekemiseen on voinut upota noin valtava määrä rahaa.

Aloitetaan ilmeisimmästä: Foodfight! on uskomattoman ruma elokuva. Toteutus on teknisesti kiusaannuttavan kehno ja viimeistelemätön. Hahmojen ulkoasu ja ”lavasteet” ovat täynnä mauttomia ja räikeitä yksityiskohtia. Vaikuttaa siltä, että konseptikuvitusvaihe on jäänyt kokonaan väliin.

foodfight-lady-x
Lady X on ”upea”.

Koska erilaisten ilmeiden luominen on animoinnin kenties haastavin osa-alue, on myös se näköjään skipattu. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kullakin hahmolla on vain yksi ilme. Kun hahmot eivät voi ilmaista tunteitaan ilmeillä, on ne ilmaistava alleviivaavalla dialogilla, käsiä heiluttelemalla ja oudoilla ballerinapyörähdyksillä. Hahmot siis huitovat ja heiluvat puhuessaan kuin balettitanssijat.

Koska hahmojen äänettömään ilmaisuvoimaan ei ole jaksettu tai osattu animoinnissa panostaa, on heidän kasvoilleen jähmettynyt koko elokuvan ajaksi lasittunut ilme. Hahmot eivät oikeastaan koskaan katso toisiaan silmiin, sillä he eivät yksinkertaisesti osaa suunnata katsettaan. Erityisesti Sunshine Goodness tuijottaa koko elokuvan ajan suoraan neljänteen todellisuuteen.

foodfight-ei-nain
Sanoinko jo, että Foodfight!in tuotantoon upposi yli 45 miljoonaa dollaria?

Elokuvan konsepti ei välttämättä ole aivan susi; se muistuttaa hieman tänä vuonna ensi-iltaan tulleen Sausage Partyn perusideaa. Käsikirjoitusvaiheessa homma on kuitenkin kussut pahasti. Dialogi on masentavan huonoa ja täynnä outoja, alatyylisiä kaksimielisyyksiä. Nykyään huolimattomasti kätketyt rivoudet ovat kai välttämätön osa koko perheen elokuvia, sillä ilman niitä aikuiset eivät jaksa katsella elokuvia pilttiensä kanssa. Ei siinä mitään, jos pikkutuhmuudet ujutetaan elokuvaan tyylikkäästi ja jos ne ovat hauskoja. Foodfight!issa ne eivät sitä ole. Ne ovat yksinkertaisesti outoja.

Vai mitä ajattelette tästä Brändi X:n komentajan kommentista?

This isn’t very much fun, is it? I think I just wet myself. It feels rather nice.

Vetää hiljaiseksi.

foodfight-natsi
Brändi X:n natsikomentaja laskee alleen.

Pyrin tavallisesti välttämään huonoja elokuvia. Elämäni on yksinkertaiseesti liian lyhyt käytettäväksi sellaisten katseluun. Foodfight!in kohdalla päätin tehdä poikkeuksen, ja se kyllä kannatti: tämä elokuva on hyvä muistutus siitä, ettei sujuva elokuvailmaisu oikeasti ole helppoa. Elokuvan luoma illuusio ja suspension of disbelief voivat rikkoutua pienistäkin asioista. Foodfight!issa tuota illuusiota ei koskaan pääse edes syntymään.

Suomessa Foodfight!ia levitti SF Film, jonka julkaisema DVD on onnistuttu jo myymään loppuun. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä tämän elokuvan sisäänostajat ovat ajatelleet. Foodfight! on levinnyt DVD:llä ympäri maailmaa hämmästyttävän hyvin, enkä keksi tälle muuta selitystä kuin sen, että elokuva on liimattu levityksessä jonkin isomman paukun kylkiäiseksi. Ilmeisesti SF Filmillä on kuitenkin katsottu elokuva alusta loppuun, sillä DVD:n kansi on toteutettu samalla sekopäisellä mentaliteetilla kuin itse elokuva: takakansiteksti on ehkäpä huonoin elokuvan markkinointiteksti, jonka olen koskaan lukenut. Jopa elokuvan julkaisuvuosi on kannessa väärin.

Unohtakaa Jean Cocteau ja Luis Buñuel; Foodfight!ia surrealistisempaa elokuvaa ei ole olemassa. En voi edes antaa sille tähtiä, sillä se ei yksinkertaisesti mahdu asteikkoon.

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s