Guns N’ Roses ja minä, osa 3: Onneksi on internet

Älä lue tätä tekstiä. Lue sen sijaan juttusarjan aiemmat osat, Guns N’ Roses ja minä, osa 1: Kuinka rock-musiikki teki minusta elitistin ja Guns N’ Roses ja minä, osa 2: Use (and lose) your illusion. Jos teit sen jo, jatka toki lukemista.

Palataan varhaisteini-ikäisen Heinin todellisuuteen ja illuusioihin. Vuosituhat vaihtui. Menin yläasteelle. Kävin ensimmäistä kertaa ihan oikeilla festareilla. Löysin black metalin, 70-luvun progen ja muut vanhempieni vinyylihyllyn aarteet, dark waven ja goottirockin, death metalin, funeral doomin, neofolkin, industrialin, ambientin, folkin (ilman etuliitettä) ja black metalin (taas, ja taas, ja taas) – en ehkä tässä järjestyksessä, mutta kuitenkin. Kaiken uuden musiikin keskellä seurasin edelleen Guns N’ Rosesin uraa, jonka alkoi näihin aikoihin saada uusia, jännittäviä käänteitä.

Guns N’ Roses teki paluun keikkalavoille vuonna 2000 uudella kokoonpanolla, jonka ainoa alkuperäisjäsen oli W. Axl Rose. Ensimmäinen suurempi comeback-esiintyminen tapahtui seuravaana keväänä Rock in Rio -festivaaleilta. Olin noihin aikoihin yhä niin kiintynyt bändiin, että hankin välittömästi konserttitaltioinnin bootleg-VHS:nä – se taitaa olla edelleen tallella vaatimattomassa videokokoelmassani. Olen kelaillut tuota surkealaatuista tallennetta ees taas lukemattomia kertoja. Tuoreeltaan pelkästään tallenteen symbolinen merkitys riitti lumoamaan minut: Guns N’ Roses elää! Tämän täytyy olla alku jollekin suurelle ja mahtavalle!

Kyllä, näin minä ajattelin. Tämä on osoitus siitä, kuinka sitkeästi esiteini-ikäinen voi pitää kiinni lapsenuskostaan. I used my illusion. – Tavallaan olin oikeassa: ilman GN’R:n comeback-keikkaa en kenties koskaan olisi koskaan tutustunut Bucketheadin musiikkiin – mutta se on jo oman tekstinsä aihe (tekstin, joka on muhinut blogin luonnoksissa jo yli vuoden ja jota en ehkä koskaan saa valmiiksi).

Koska en (onneksi?) ole enää 13-vuotias, osaan nyt katsoa konserttitaltiointia kriittisemmin. Koko keikka on hirvittävä. Rose on hengästynyt ja haparoi laulussaan. Kerran hän sekoaa sanoissaan ja lopettaa kappaleen tahdin tai pari myöhemmin kuin muu bändi. Hänen äänessään on edelleen läsnä kaikki se potentiaali, joka teki hänestä yhden kaikkien aikojen hienoimmista rock-vokalisteista. En tiedä, mikä häntä tarkalleen ottaen vaivaa – kaikki vain menee pieleen. Aivan kuin hän ei tajuaisi vanhentuneensa lähes kymmenen vuotta  sitten edellisen Guns N’ Roses -konsertin. Use Your Illusion -kiertueen aikoihin 30-vuotiaan Rosen jalka nousi kepeästi tiheisiin juoksuspurtteihin. Vuonna 2001 hän on 38-vuotias, ja sen huomaa: hän huohottaa ja hikoilee kuin sika.

Niin tärkeä muusikko kuin Bucketheadista minulle tulikin, on myönnettävä, että hän on täysin väärä henkilö soittamaan Slashin säveltämiä sooloja. Pidänkin eniten niistä Rock in Rio -pätkistä, joissa Buckethead ei ”coveroi” Guns N’ Rosesia, vaan soittaa jotain omaansa – kuten tässä upeassa, Robin Finckin kanssa improvisoidussa instrumentaalipätkässä. Voi vain arvella, kuinka mahtavia juttuja Buckethead ja Finck olisivat voineet yhdessä tehdä, jos he olisivat soittaneet samassa bändissä vähän pidempään.

Kun kertasin tätä tekstiä valmistellessani varten Guns N’ Rosesin vanhoja videoita ja Rock in Rion keikkataltiointia, panin merkille, kuinka samankaltaisia hahmoja Slash ja Buckethead oikeastaan ovat. Kummankin esiintymisasu on vakiintunut ja helposti tunnistettava. Molemmat pyrkivät asustevalinnoillaan ja liikkeillään piilottamaan kasvonsa yleisöltä. Molemmat tykkäävät pitää suunsa kiinni ja kiusaantuvat, jos heiltä kysytään jotain. Molemmat ovat kehittäneet äärimmäisen omaleimaisen ja tunnistettavan soittotyylin. Äkkiä Bucketheadin valinta Guns N’ Rosesin soolokitaristiksi ei tunnukaan niin oudolta. Hän on kuin Slashin varjo (siinä mielessä kuin C. G. Jung käsitettä käytti): äärimmäisen tekninen, kirjaimellinen ja suoritusorientoitunut vastine sydämelliselle Slashille.

Kun  Buckethead erosi Guns N’ Rosesista vuonna 2004, huomasin olevani paljon kiintyneempi Bucketheadin siihenastiseen soolotuotantoon (Colma, Monsters and Robots, Giant Robot, Bucketheadland ja niin edelleen) kuin Guns N’ Rosesin musiikkiin. Veljeni pyysi ikuisuuslainassa olleet GN’R-ceedeensä takaisin. Rippasin levyt mp3-tiedostoiksi ja unohdin ne vuosikausiksi kiintolevyn syövereihin.

Kului vuosi, toinen, kolmas, neljäs. Vuonna 2008 tapahtui se, mitä kukaan ei enää uskonut tapahtuvaksi: Guns N’ Rosesin kuudes studioalbumi Chinese Democracy ilmestyi.

Olen kuunnellut viimeisen kahdeksan vuoden aikana Chinese Democracya enemmän kuin mitään muuta Guns N’ Rosesin albumia. Minun mielestäni se on hyvä levy. En tiedä, mitä Axl Rosen äänelle tapahtui Rock in Rion ja Chinese Democracyn välissä. Ehkä hän on kaikki nämä vuodet ollut oivallinen studiolaulaja, ehkä ainoastaan keikkojen suhteen on välillä ollut vaikeaa. Kuunnelkaa, kuinka siistiltä hän kuulostaa vaikkapa Better-kappaleella.

Chinese Democracya vaivaa vain yksi ongelma: se ei kuulosta lainkaan Guns N’ Roses -albumilta. Slash ja Izzy Stradlin olivat niin keskeisiä vaikuttajia Guns N’ Rosesin soundin synnyssä, ettei bändi yksinkertaisesti ”kuulosta itseltään” ilman heitä. On kuitenkin kysyttävä: Onko tällainen kritiikki reilua? Guns N’ Roses ei kuulosta ”itseltään” – mutta mitä sitten? Maailma on muuttunut sitten vuoden 1991, joten olisi kai täysin kohtuutonta odottaa, että Guns N’ Roses ei olisi muuttunut lainkaan.

Vaikuttaa siltä, että ihmiset pettyvät Chinese Democracyyn juuri sen takia, ettei se kuulosta 90-luvun alun Guns N’ Rosesilta. Tosiasiassa tämän ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Ne, jotka pystyvät hyväksymään ja ylittämään tämän, oppivat yleensä pitämään Chinese Democracysta. Albumia luonnehditaan osuvasti L.A. Weeklyssä: ”Chinese Democracy is criminally underrated. It’s now the ultimate ’I used to hate it but now I love it’ record — –.” Chinese Democracya ei kannata ajatella Guns N’ Roses -albumina, vaan pikemminkin albumina, jolla laulaa W. Axl Rose. Ja hyvin laulaakin.

Minulta vei lähes 20 vuotta ymmärtää, kuinka ainutlaatuinen muusikko Axl Rose oikeasti on. Asia nousi mieleeni vuonna 2014 julkaistun The Vocal Ranges of The World’s Greatest Singers -listan myötä. Listassa Rosen äänialan laajuudeksi annetaan noin viisi ja puoli oktaavia. Rock-laulajalle tällainen oktaavimäärä on aivan käsittämätön saavutus. Vasta tämän listauksen myötä rupesin tietoisesti kiinnittämään Rosen laulutekniikkaan huomiota. Hiljalleen aloin kuulla Guns N’ Rosesin biiseissä ja Rosen äänessä asioita, joille olin nuorempana täysin kuuro. Erityisesti hänen äänensä sävyn muutokset ovat huimia: ero korkean devil woman -kimityksen ja Rosen luontaisen, pehmeän baritonin välillä on valtava. Tällä hetkellä minun on vaikea ymmärtää, kuinka en nuorempana ole hoksannut Rosen äänen ja tekniikan omalaatuisuutta.

Rosen monipuolisuus laulajana tulee kenties kaikkein parhaiten esille It’s So Easy -kappaleessa. Nuorempana jopa luulin, että kappaleessa on kaksi tai kolme eri laulajaa – niin paljon Rosen erilaiset ”äänet” eroavat toisistaan. Hänet tunnetaan ennen kaikkea korkeista nuoteistaan, mutta tarvittaessa hän pääsee myös sangen mataliin ääniin.

Silläkin uhalla, että minua syytetään romanttisen taiteilijaneromyytin elättelystä: Guns N’ Roses ei todennäköisesti olisi mitään ilman Axl Rosea. Sanon tämän siitä huolimatta, että Rose vaikuttaa mielestäni itsekkäältä ja tylsältä tyypiltä, jonka ego on vuosien varrella paisunut räjähdysherkkiin mittasuhteisiin. Izzyn biisintekotaidoilla ja Slashin trademark-soundilla on tietenkin varsin suuri merkitys kokonaiskuvassa, mutta juuri Rosen loppumaton lavaenergia ja raivo leimaavat bändin ilmaisua enemmän kuin mikään muu elementti. Valitettavasti tuo sama raivo sai bändin muut alkuperäisjäsenet iskemään pillit pussiin.

Hypätään vuoteen 2016. Klassisen kokoonpanon ydinjengi päätti muutama kuukausi sitten lyödä hynttyyt jälleen yhteen: Axl Rose, Slash ja Duff McKagan soittivat huhtikuussa yhdessä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1993. Ja kas: reunion-keikat ovat olleet painajaismainen antikliimaksi. Kaikki kolme alkuperäisjäsentä vaikuttavat nuutuineilta ja väsyneiltä. Axl Rose… ei näytä itseltään. En viitsi edes sanoa, miltä hän näyttää. Murtuneen jalan vuoksi tuoliin sidottu Rose on kuin Niskavuoren vanha emäntä, joka on rakennuttanut itselleen valtaistuimen maailman keskipisteeseen ja katselee nyt tyytyväisenä, kun kyykytetyt palkkarengit häärivät ympärillä.

Mutta Rosen ääni – se on ennallaan. Hän kuulostaa ihanalta, aivan samalta kuin vuonna 1988. Se ei valitettavasti riitä. Mä haluaisin nähdä livenä tämän bändin…

Early Guns N' Roses

Guns N’ Roses 80-luvun puolivälin tienoilla.

…enkä tätä:

Axl Rose Chair

Guns N’ Roses huhtikuussa 2016.
Slash ja Duff eivät halunneet kuvaan, ja kai bändissä on muitakin jäseniä.

Mieluummin katselen Rosen käärmetanssia Youtubesta ja teeskentelen, ettei viimeistä kolmeakymmentä vuotta ole tapahtunut.

Onneksi on internet.

Se minusta ja Guns N’ Rosesista. Ensi viikolla on luvassa juttua bändin Watch You Bleed -historiikista. Myös Schizoblogissa on kirjoiteltu alkuvuodesta Guns N’ Rosesista, elämästä, menneisyydestä ja nykyisyydestä. Aurinkoon tuijottelua -blogissa käsiteltiin jokin aika sitten bändin klassisen kokoonpanon reunion-kiertuetta. Hyviä kirjoituksia molemmat. Menkää ja lukekaa!

Mainokset

Tietoja Heini L.

Olen eteläsuomalainen elokuvaharrastaja, joka hurahti leffoihin varhaisteininä. Pyrin hahmottamaan elokuvaa laajalla skaalalla ja pitkällä historiallisella tähtäimellä. Bloggaan elokuvien lisäksi televisiosarjoista, videopeleistä, kirjallisuudesta ja musiikista.
Kategoria(t): Musiikki Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Guns N’ Roses ja minä, osa 3: Onneksi on internet

  1. Jenni sanoo:

    En enää muista, mitä googlettamalla päädyin blogiisi, mutta jatkoin mielenkiintoisten Guns N’ Roses-tekstiesi lukemista. Olin juuri lauantaina Hämeenlinnassa kyseisen bändin keikalla ja olihan se hieno kokemus. Bändi on minulle rakas ja se on ollut iso osa elämääni. Olen syntynyt vuonna 1989 ja teininä (ja välillä vieläkin) toivon, että olisinpa ollut nuori, kun Gnr oli parhaimmillaan. Olisinpa saanut nähdä heidät 80-luvulla tai 90-luvun alussa. Teininä huoneeni seinät ja kaapinovet olivat täynnä Guns N’ Rosesin julisteita, postikortteja ja lehtijuttuja. Ostin niitä huuto.netistä. Youtubea ei ollut, mutta latasin musiikkivideoita, haastatteluja ja keikkavideoita. Laatu oli suurimmassa osassa ihan kuraa, mutta se ei haitannut. Legendaarista Ritz ’88 keikkaa katsottiin kaverin kanssa melkein tippa linssissä ja toivottiin, että olisipa saanut olla tuolla. Jack Daniel’sia tuli maistettua vaan siksi, että sitähän nekin joi, ainakin Slash. (Hirveän makuista)

    Ennen keikkoja katselin vuoden 1992 Tokion keikkadvd:t läpi ja samalla yritin pitää mielessä, että älä toivo liikoja. Bändi ei välttämättä kuulosta ja saatika näytä enää samalta. Varovasti koitin katsoa youtubesta uusimpia keikkavideoitakin, ettei odotukset olisi ”liian korkealla”. Olen silti onnellinen, että ostin lipun keikalle. Se harmitti, etten saanut Golden Circle-lippua. Olisi pitänyt jättää peruslippu ostamatta ja ostaa gc-lippu myöhemmin joltakin. No, minkäs teet. Halusin keikalle siitäkin syystä, että pääsen näkemään Axlin, Slashin ja Duffin yhdessä lavalla. Saan kuulla vanhat biisit ja pääsen laulamaan ja fiilistelemään. Nyt on jotenkin haikea olo, kun keikka on ohi ja saattaa jäädä viimeiseksi kerraksi, kun bändin näki. Olitko itse keikalla?

    Tykkää

    • Jenni sanoo:

      Heti lähetä-nappia painettuani luin ja tajusin, että ei, et ollut Hämeenlinnassa :D

      Tykkää

    • Heini L. sanoo:

      Kiitos kivasta kommentista! Ensinnäkin on mukava kuulla, että meitä ”myöhäissyntyisiä” GN’R-faneja on enemmänkin. Näiden GN’R-aiheisten tekstien julkaisun myötä useampikin ihminen on lähestynyt minua ja kertonut omista kokemuksistaan GN’R-fanina aikana, jolloin bändin kulta-aika oli jo ohi. Meitä on siis enemmänkin; emme vain olleet tietoisia toistemme olemassa olosta ennen internetin, foorumeiden ja somen yleistymistä.

      Jätin tosiaan itse Hämeenlinnan-konsertin väliin. Joulukuussa kävin kyllä laittamassa Ticketmasterin verkkokaupassa liput ostoskoriin, mutta tulin viime hetkellä toisiin ajatuksiin. Syitä oli kaksi:
      1) Isoissa konserteissa (ja toki myös ulkoilmafestareilla) käyminen on vaivalloista, aikaavievää, raskasta ja kallista. Koko viikonloppu menee tapahtumaan valmistautumisessa ja siitä toipuessa. Olen liian vanha ja mukavuudenhaluinen tällaiseen. :)
      2) Halusin varjella omaa solipsistista kokemustani bändistä. Koko Not in this Lifetime -kiertue edustaa jotain ihan muuta kuin mitä Gn’R alunperin edusti. Toki mietin, että haluanko jättää tämän ainutlaatuisen tilaisuuden käyttämättä… mutta jatkoinkin ajatusta pidemmälle: tilaisuutta mihin? Tilaisuutta nähdä nuoruuteni lempibändi livenä – vai tilaisuutta turmella rakas, vaarallinen ja uhmakas mielikuvani kyseistä yhtyeestä? Ymmärrän hyvin niitä 55 000:tta, jotka valitsivat toisin kuin minä ja saapuivat konserttiin – mutta koska oma ennakkoasenteeni koko juttuun on näin kompleksinen, totesin että keikkakokemukseni tuskin voisi näistä lähtökohdista muodostua mitenkään positiiviseksi. Paras siis jättää väliin.
      On kuitenkin ollut mukava kuulla, että yleisö nautti keikasta. Toisaalta järjestelypuolen ongelmista luettuani olin hyvin onnellinen, että päätin skipata konsertin.

      Satuin itse olemaan Hämeenlinnassa aivan muissa asioissa keikan jälkeisenä päivänä, ja oli hauska bongailla katukuvasta keikalta ostettuja paitoja. Tykkäsin näkemieni kiertuepaitojen visuaalisesta ilmeestä – ne näyttivät siltä, kuin ne olisi painatettu 90-luvun alussa Use Your Illusion -kiertuetta varten. Vain kiertueen nimi ja vuosiluku paljastivat, että kyse onkin comeback-kiertueen paidoista.
      Tämä sinänsä kertoo koko bändin tämänhetkisestä olemassa olon tarkoituksesta paljon: Guns N’ Roses ei toimi tai keikkaile tuodakseen esiin sitä, mitä se nyt on, vaan sitä, mitä se oli 30 vuotta sitten. Sen ei edes kannata tuoda esille uusia visuaalisia tai musiikillisia ideoita. Kyse on eräänlaisesta näytelmästä: vuoden 2017 Guns N’ Roses yrittää ikään kuin esittää 90-luvun alun Guns N’ Rosesia. Tämä nykyinen Guns N’ Roses on siis oikeastaan eräänlainen coverbändi – siitäkin huolimatta, että nykyisessä kokoonpanossa on mukana yli puolet klassisen kokoonpanon jäsenistä.

      Tykkää

  2. juha saari sanoo:

    On todella kiinnostavaa kuulla, miltä rose kuulostaa ac/dc:n laulajana (minulle siis back in black on yksi kolmesta rakkaimmasta roklevystäni). Vai onkos se niiden kiertueella ollut ku vakkarilta meni kuulo? Tiiätkö sie?

    Tykkää

    • Heini L. sanoo:

      Olihan se joo ainakin osan kiertueessa tuuraamassa vakivokalistia ja nyt sitten vakimiehityksessä. Oon yrittänyt sulkea silmäni ja korvani tältä, jotenkin AC/DC ja Rose on semmonen yhdistelmä että eiiiii…. En tiedä, minusta tämä ei vaikuta kovin hyvältä: https://www.youtube.com/watch?v=XymxcG7pdqI

      Lisäksi mietin, tarkoittaako Rosen hyppääminen AC/DC:n kelkkaan käytännössä sitä, että GNR ei enää julkaise mitään uutta. Rose ei muutenkaan ole enää kovin luomisvoimainen, ja jos hän ryhtyy aktiivisesti tekemään jättikiertueita kahden bändin kanssa, niin mahtaako uusia biisejä syntyä enää? En odota että sieltä olisi mitään mestariteoksia tulossa, mutta Chinese Democracy oli minusta hyvä levy ja voihan olla, että myös seuraava täyspitkä (jos sellaista tulee) olisi vähintään kuuntelemisen arvoinen. (Tosin en ole kuullut että kukaan olisi Chinesen ilmestymisen jälkeen mitään huhuja uudesta levystä, ja sen ilmestymisestähän on kulunut jo kahdeksan vuotta. Eli huonoltahan tää näyttää joka tapauksessa.)

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s