NSU – Saksan uusnatsimurhat (2016) arvostelu

NSU - Saksan uusnatsimurhat
NSU – Saksan uusnatsimurhat (2016)

Ajoittain Yleisradio on liikkeissään ihailtavan nopea: kiitos Ylen, olemme saaneet katseltavaksemme ensimmäisenä Pohjoismaana uunituoreen NSU – Saksan uusnatsimurhat -minisarjan (Mitten in Deutschland: NSU, Saksa 2016). Olin asiasta kohtuullisen innoissani, koska NSU-murhat ja ennen kaikkea niiden tekijät ovat kiinnostaneet minua siitä lähtien, kun tapauksesta alettiin uutisoida. Englanninkieliset mediat eivät ole taustoittaneet keissiä järin hyvin (täkäläisistä medioista puhumattakaan), eikä saksani ole niin sujuvaa että lukisin mielelläni saksankielisiä uutisia. Myös saksankielisissä medioissa vaikuttaa olevan varsin nihkeästi tietoa siitä, millaista elämää NSU-kolmikko oikein vietti viimeiset 13 vuotta ennen paljastumistaan.

Mistä ihmeestä on kyse? No tästä: 1990-luvun lopussa kolme saksalaista uusnatsia – Beate Zschäpe, Uwe Mundlos ja Uwe Böhnhardt – pakeni poliisia maan alle. Vuosien 2001–2011 välillä kolmikko toteutti useita pankkiryöstöjä ja pommi-iskuja sekä murhasi kymmenkunta ulkomaalaistaustaista miestä. He kutsuivat itseään nimellä Nationalsozialistischer Untergrund eli NSU.

Syksyllä 2011 Mundlos ja Böhnhardt ampuivat itsensä pieleen menneen pankkiryöstön jälkeen. Zschäpe antautui poliisille ja on siitä lähtien käynyt oikeutta osallisuudestaan NSU:n toimintaan.

NSU Saksan uusnatsimurhat beate mundlos
Natsipuput Beate ja Mundlos. (Mundlosia näyttelevä Albrecht Schuch muuten on hiton söötti.)

NSU-minisarja jakautuu kolmeen jaksoon. Ensimmäinen jakso kertoo Zscäpen, Mundlosin ja Böhnhardtin 90-luvusta aktiivisen ja radikaalin oikeistoryhmittymän parissa. Toisessa jaksossa paneudutaan NSU:n uhreihin ja heidän omaisiinsa, ennen kaikkea ensimmäisen uhrin perheeseen. Kolmas jakso keskittyy NSU:n rikosten tutkintaan ja saksalaisten tiedustelu- ja poliisiorganisaatioiden keskinäisiin ristiriitoihin.

Sanotaan tämä suoraan: Sarjan ensimmäinen jakso on loistava. Siinä kerrotaan moralisoimatta ja ymmärrettävällä tavalla, kuinka Beate (Anna Maria Mühe), tyystin tavallinen itäsaksalainen teinityttö, päätyy oikeistoradikaalien seuraan. Nuori Beate viettää aikaansa punkkareiden ja vasemmistolaisten kanssa, ja käy jopa hajottamassa natsien kerhotalon ikkunan. Myöhemmin hän päätyy itse hengailemaan saman kerhotalon katon alle. Kyse on alkuun vain hauskanpidosta: kuunnellaan musiikkia, juodaan kaljaa ja remutaan yhdessä. Oikeistolaisnuoriso tarjoaa moniongelmaisen äidin kasvattamalle Beatelle perheen, jollaista hänellä ei koskaan aikaisemmin ole ollut. Kerhotalolla hän tuntee olevansa turvassa, ystävien ympäröimänä. Sieltä hän löytää myös elämänsä miehen – tai oikeastaan kaksi.

NSU-kolmikosta tekee erikoisen joukkion se, millaiset siteet heidän välillään vallitsivat. Zschäpella oli sutinaa kummankin Uwen kanssa – ensin Mundlosin, sitten Böhnhardtin. Ideologia on kuitenkin kolmikolle niin tärkeä, ettei tunteiden ja henkilökohtaisten ristiriitojen anneta lyödä kiilaa aatetoverien väliin.

saksan uusnatsimurhat
Uwe, Beate, Uwe. (Sanoinko jo, että Mundlosia näyttelevä Albrecht Schuch on hiton söötti?)

Ensimmäinen jakso päätyy vuoteen 1998, jolloin kolmikko vetäytyi maan alle ja aloitti elämänsä valeidentiteettien varjossa. Tähän päättyy koko sarjan oikeasti kiinnostava osa. Kaksi viimeistä jaksoa olivat ainakin minulle lähinnä ajanhukkaa.

Usein kuulee valiteltavan sitä, kuinka tiiviisti erilaisia rikoksia kuvaavat lehtijutut, kirjat ja elokuvat keskittyvät nimenomaan tekijöihin ja heidän elämäntarinoihinsa. Rikollisille myönnetty julkisuus on jossain määrin omiaan synnyttämään ns. jäljittelyrikoksia. On ehdotettu, että tämän efektin torjumiseksi julkisuudessa pitäisi käsitellä enemmän uhreja, heidän omaisiaan sekä väkivallan aiheuttamaa surua ja pelkoa. Ilmeisesti tämän takia sarjan toisessa jaksossa keskitytään Zschäpen, Böhnhardtin ja Mundlosin rikosten uhreihin.

Vaikka tarkoitus on hyvä, ei homma toimi. Sarjan toisessa jaksossa tavatut uhrit ja heidän omaisensa eivät ole kiinnostavia. Omaisten suru on toki yleisinhimillistä ja riipaisevaa, mutta tässä yhteydessä sitä keskittyisi mieluummin niihin asioihin, jotka tekivät murhasarjasta poikkeuksellisen. Jakso ei haasta katsojaa – se vain jättää hänet vellomaan omaisten hämmennykseen ja melankoliaan. Suoritus on niin vaisu, että harkitsin jättäväni jakson katselemisen kesken. (En kuitenkaan jättänyt.) – Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: Almila Bagriacik tekee komean roolisuorituksen NSU:n murhaaman kukkakauppiaan tyttärenä.

NSU Saksan uusnatsimurhat
Risti roihuaa Jenan yössä.

Kolmas jakso on kuin sekoitus saksalaisia dekkarisarjoja ja True Detectiveä. Tutkintaorganisaatiot sotkevat toistensa työtä yrittäessään löytää NSU-kolmikkoa. Jaksossa vihjataan, että tiedustelutoiminnan siteet ääriryhmiin ovat liiankin lämpimät ja että viranomaiset suorastaan veljeilevät oikeistorikollisten kanssa tiedusteluyhteistyön varjolla. Jakso on rakenteeltaan rikkonainen, ja kronologiaa soudetaan ees taas milloin mihinkin suuntaan. Kokonaisuus on lähes yhtä pitkäveteinen kuin sarjan toinen jakso.

Olen kahlannut elämäni aikana aika paljon kansallissosialisteja ja heidän ideologiaansa käsitteleviä teoksia. Tähän on hyvin yksinkertainen syy: haluan ymmärtää. En ole erityisen kiinnostunut laajentamaan tietojani siitä, mitä tapahtui, vaan siitä, miksi niin tapahtui. Juuri siksi pidin sarjan ensimmäisestä jaksosta niin paljon: se onnistuu jossain määrin selittämään, miksi Beate Zschäpe lyöttäytyi oikeistoradikaalien seuraan ja kuinka hänestä tuli lööppien ”natsimorsian”. Toinen ja kolmas jakso eivät käsittele tätä asiaa lainkaan. Itse asiassa Zschäpe, Böhnhardt ja Mundlos esiintyvät näissä jaksoissa vain vilaukselta. Harmi. – Ehkäpä sarjan kaksi viimeistä jaksoa ovat objektiivisesti arvioituna mukiinmeneviä; minun odotuksiani ja toiveitani ne eivät kuitenkaan vastanneet, joten petyin niihin väistämättä.

Jokaisen käsikirjoittajan ja kirjailijan kannattaa odotella ja harkita tovi, ennen kuin alkaa työstää tarinaa ajankohtaisesta ”historiallisesta” tapahtumasta. Olen usein kuullut sanottavan, että seitsemän vuoden gäppi on hyvä minimi tapahtumien ja siitä kertovan fiktion välillä, ja uskon, että tämä on hyvä nyrkkisääntö. NSU-minisarjan tekijät ovat heittäneet tällä periaatteella vesilintua: tapahtumien oikeuskäsittely on edelleen kesken.

Erityisen ongelmallisen sarjasta tekee se, että tekijät sanoutuvat irti kaikesta vastuusta todenmukaisuuden suhteen. Ensimmäisen jakson alussa kerrotaan, että sarja perustuu tositapahtumiin, mutta ”sisältää fiktiivisiä aineksia eikä siis ole tarkka kuvaus tapahtumista”. Asia selvä: perustuu tositapahtumiin, muttei väitä kuvaavansa asioita siten kuin ne tapahtuivat.

NSU Saksan uusnatsimurhat lava
Musiikki on keskeinen osa natsialakulttuurin vetovoimaa.

Rehellisesti sanottuna oli mielestäni virhe tehdä tällainen sarja nyt, kun tapaus yhä kuplii kannen alla. Fiktionalisoinnin ja tulkinnan aika on myöhemmin – sitten, kun asiaan liittyvää tietoa on saatu pureskella tarpeeksi. Tällä erää NSU:sta olisi kannattanut tehdä pikemminkin dokumentti, ei fiktionalisaatiota.

NSU-kolmikon elämän kiinnostavin vaihe eli vuosina 1998–2011 vietetty maanalainen jakso jätetään sarjassa kokonaan käsittelemättä. Miten Zschäpe, Mundlos ja Böhnhardt käytännössä onnistuivat pakoilemaan poliisia 13 vuoden ajan? Millaisia vaikeuksia he kohtasivat? Millaiset heidän keskinäiset välinsä olivat? Toivoivatko he koskaan, etteivät olisi vetäytyneet maan alle? Ja ennen kaikkea: kuinka heidän suhtautumisensa ideologisiin kysymyksiin muuttui, vai muuttuiko se lainkaan? Näistä asioista saadaan toivottavasti tulevaisuudessa jotakin kovakantista luettavaa.

Jos NSU:n ensimmäinen jakso olisi itsenäinen televisioelokuva, antaisin sille vähintään neljä tähteä. Toinen ja kolmas jakso ovat korkeintaan kahden tähden arvoisia. Näin epätasaisen kokonaisuuden tähdittäminen on jokseenkin mieletöntä, joten jätetään tähdet tällä kertaa antamatta.

NSU – Saksan uusnatsimurhat on katsottavissa Yle Areenassa toukokuun loppuun saakka.

Mainokset

8 kommenttia artikkeliin ”NSU – Saksan uusnatsimurhat (2016) arvostelu

  1. Pardicie

    Hyvä arvostelu ja itsekin pidin eniten tuosta ensimmäisestä osasta. Mitään painavampaa tai perusteltua mulla ei ole lisättäväksi, mutta ihan pakko kommentoida yhtä asiaa: Joku muukin huomasi että yksi näyttelijöistä oli tosi söpö. Naurahdin ääneen kun huomasin kuvatekstit. Tosin hiukset päässä Schuch on vielä söpömpi. Kannattaa googlailla.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Kiitos! Googlettelinkin tämän sarjan katsottuani, miltä Schuch on muissa rooleissaan näyttänyt – mies taipuu kyllä moneksi. :)

      Tykkää

  2. Moi.

    Katsoin ekan, tosin vähän huolimattomasti. Ehkä kyllästyin sen vuoksi, ettei se oikein tuonut asiaan mitään hirveän uutta: yhteiskunnallinen murros, jossa ihminen hukkaa vanhan toimivan itsensä ja koska luonto kammoaa tyhjyyttä, jotakin on saatava tilalle. Mitä se sitten taas on, riippuu paljolti yksilön taustasta ja arvoista ja miksi ne sitten taas ovat mitä ovat, on se suuri kysymys mistä vaikkapa kriminologia yrittää saada tolkkua. Sitä tyttöä katsoessa ja sen taustoja miettiessä heräsi kysymyksiä esim. sen älykkyydestä. Kuten huomaat, jo ajatus ”ihan tavallisesta tytöstä” katoaa horisonttiin. Tavallinen suhteessa keneen? Saksalaisille se sarja on varmasti tärkeä., mutta minusta se näytti vanhojen juttujen toistolta. Niitä kahta muuta katoin noin minuutin. Ei tullut hukattua siis aikaa. Oikein tunsin itseni onnekkaaksi kun mollasit ne ajanhukaksi.

    T.juha

    Liked by 1 henkilö

    1. Heini L.

      Tavallisuus on tietenkin hyvin hämärä ja suhteellinen käsite, eräänlainen sosiologinen kaikkien keskiarvojen keskiarvo, jota kukaan todellinen ihminen ei oikeasti edusta. Oikeastaan tarkoitan tässä kohtaa tavallisella suunnilleen samaa kuin samastuttavalla tai ymmärrettävällä. You know, kansallissosialismi ja uusnatsismi näyttäytyvät meille usein täysin käsittämättöminä ilmiöinä, ja on kiinnostavaa, kun ne yhtyvätkin johonkin sellaiseen, jota pidämme täysin tavallisena. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta; Hannah Arendt kirjoitti nämä jutut puhtaaksi jo 60-luvulla… Mutta minusta tämä aihe ei vain koskaan tunnu tyhjenevän.

      Kansallissosialismista ja tavallisuudesta ilmeistyi muuten tänä vuonna kiinnostava kirja, Katarina Baerin He olivat Natseja, jossa Beer kertoo omista (saksalaisista) isovanhemmistaan. Taisin vähän pettyä kirjaan kokonaisuutena, se kun tuntuu väistelevän näitä oikeasti isoja kysymyksiä – mutta olen silti iloinen, että luin sen.

      Tykkää

  3. Kiitos, hieno arvio. Olen itse katsonut vasta ensimmäisen osan. Se piti jakaa kahteen katselukertaan, kun alkoi ahdistaa liikaa. Olen niin samaa mieltä kanssasi, että jakso teki hyvin ymmärrettäväksi Beaten valinnat ja kehityksen. Välähdyksinä tuli esiin myös se yhteiskunnallinen konteksti, se epävarmuuden tila, toiveiden ja pettymysten kierre, joka Saksojen yhdentymisen aikaan Itä-Saksassa vallitsi. Katsomiseni taustalla häilyi yhtäältä ajatus Suomen nykytilanteesta, miten lähellä nuo asiat ovat tapahtua täällä ja toisaalta Christiane F, joka kuvaa edeltävää, ehkä Beaten äidin sukupolvea jaetussa Berliinissä.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Konteksti tuotiin tosiaan jaksossa hyvin esiin: Itä-Saksan olot, muurin murtuminen ja kapitalismin saapuminen, työttömyysongelmat. Tai ainakin minulle syntyi se vaikutelma, että kuvaus oli tässä suhteessa onnistunut – olin muurin murtumisen aikaan taaperoikäinen enkä siis osaa oikein arvioida, miten todenmukainen sarjan ensimmäinen jakso tässä suhteessa on. En ole aiemmin tajunnut, että uusnatsisinen liikehdintä oli todellakin noin valtava ilmiö Itä-Saksassa.

      Yksi olennainen tekijä siinä, että katsoja pysty ymmärtämään Beaten valintoja, on se, että päätoolin näyttelijä tekee todella hyvää työtä. Hieno suoritus nuorelta näyttelijältä! Minulle oli uutta tietoa se, että Beaten isä oli romanialainen ja ettei Beate siis ole ”puhdasverinen” (tai no, miten tämä mahdetaan tämän päivän uusnatsien keskuudessa määritellä…). Asetelmasta tulee mieleen mainio The Believer -elokuva (https://en.wikipedia.org/wiki/The_Believer_%28film%29), joka on valitettavasti aivan aliarvostettu ja liian harvoin esitetty.

      Christiane F. on minulle (vain) nimeltä tuttu elokuva, on kyllä pidemmän aikaa kiinnostanut katsoa se. Hyvä kun mainitsit tästä, täytyykin katsoa saisinko elokuvasta DVD:n käsiini!

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s