The Witch (2015) arvostelu – Night Visions: Back to Basics 2016 avajaisnäytös

the witch poster
The Witch (2015)

Keltään ei varmaankaan ole jäänyt huomaamatta, että kulttielokuvafestivaali Night Visions alkoi eilen. Festivaalin avajaiselokuva, Robert Eggersin debyyttiohjaus The Witch: A New-England Folktale (Yhdysvallat/Iso-Britannia/Kanada/Brasilia 2015) on kirvoittanut alan harrastajissa sen verran kuplintaa, että pakkohan tämä oli käydä katsomassa. Niille, jotka eivät jatka lukea juttua loppuun asti, kerrottakoon tämä: parempaa avajaiselokuvaa Night Visions tuskin olisi voinut valita.

Vuosi 1630, Massachuttes. Maanviljelijä William (Ralph Ineson) riitaantuu uudisraivaajayhteisön silmäätekevien kanssa ja muuttaa perheineen syrjäistäkin syrjäisemmän ryteikön laidalle. Pian koko perhe saa huomata, ettei elämä parane asuinpaikka vaihtamalla. Vilja ei ota kasvaakseen uusilla kotikulmilla, perheen kaksoslapset juttelevat vuohipukin kanssa ja lapsikatraan vanhin Thomasin (Anya Taylor-Joy) lähestyy uhkaavasti murrosikää. Kaiken kukkuraksi perheen nuorin tulokas, vauvaikäinen Samuel, katoaa jäljettömiin kesken viattoman leikin.

THE WITCH thomasin caleb
Thomasinin ja Calebin maailman on harmaa ja ahdas.

Tapahtumia kuvataan ennen kaikkea Thomasinin näkökulmasta. Tyttö käy läpi hankalaa elämänvaihetta: hän ei ole enää yksi perheen lapsista, muttei myöskään pääse vielä osalliseksi aikuisten maailmaan. Olin huomaavinani pitkin elokuvaa hyvin hienovaraisia viittauksia Thomasinin heräilevään seksuaalisuuteen, mutten ole varma, mikä tällä kertaa oli katsojan silmässä ja mikä itse elokuvassa. Myös toiseksi vanhin lapsi Caleb (Harvey Scrimshaw) alkaa aavistella, ettei viaton lapsuusaika jatku ikuisesti.

Perhe kärsii kylmää ja nälkää, äiti Katherine (Kate Dickie) suree menetettyä Samuelia, Williamia stressaa muuten vain ja purkaa ahdistustaan hakkaamalla kasapäin halkoja. Maailma on tunkkaisen harmaa, eikä toivoa paremmasta ole näköpiirissä. Selittämätön uhka alkaa värittää perheen arkea yhä tummemmin varjoin.

THE WITCH william
Isä William käyttää kirvestä stressinhallintaan.

Pidän jokseenkin omituisena ja erittäin harmillisena, ettei The Witch päässyt Suomessa kaupalliseen teatterilevitykseen. Kyseessä on sentään erittäin tasainen, joka suhteessa huoliteltu elokuva. Siitä ei voi osoittaa yhtäkään osa-aluetta, joka olisi laiminlyöty tai hoidettu hutiloiden – melko harvinaista, kun puhe on 2010-luvulla tehdystä kauhuelokuvasta.

Ja sen kauhunkin kanssa on vähän niin ja näin. Monet kirjoittajat ovat pitäneet The Witchiä ennen kaikkea pelottavana elokuvana – itse en osaa tähän kokemukseen samaistua. Elokuvassa on toki pari nokkelaa ja raastavaa kauhukohtausta, mutta kokonaisuutena The Witch on velkaa pikemminkin (psykologisen) draaman kuin kauhun traditioille.

Itse en siis kuvailisi The Witchiä pelottavaksi, vaan pikemminkin kauniiksi, visuaalisesti ainutlaatuiseksi elokuvaksi. Elokuvan värimaailma on kuulaan harmaa ja nostalgisen tunkkainen. Aurinko näyttää sammuneen Uuden Englannin yläpuolelta kokonaan, ja taivas roikkuu perheen kotitalon yllä raskaana ja kosteana. Kasvillisuus on kituliasta ja kuihtunutta – aivan kuin elokuvan maailmassa vallitsisi ikuinen lokakuu. Ei ihme, että keskushahmojen mielenterveys joutuu koetukselle. Elokuvan raisu loppukohtaus tuntuu yli tunnin jatkuneen harmauden jälkeen upean värikylläiseltä ja raivokkaalta.

THE WITCH katherine caleb
Katherine ja Caleb, taustalla kinastelevat kaksoset.

The Witchin näyttelijäntyö on huiman laadukasta. Parikymppinen Anya Taylor-Joy vetää Thomasinin roolin hämmästyttävän kypsästi. Samaan kehun voi lausua myös Calebia näyttelevästä Harvey Scrimshaw’sta. Game Of Thronesin Lysa Arrynina tunnetun Kate Dickien mielipuolista työskentelyä Katherine-äitinä on ilo katsella. Ainoastaan perheen kaksosia esittävien lapsinäyttelijöiden suoritukset jäävät jokseenkin kankeiksi – mutta eipä alakouluikäisiltä näyttelijöiltä voi kummoisia roolisuorituksia odottaa.

Ja sitten ne huonot uutiset: Night Visions järjestää The Witchistä vielä yhden näytöksen lauantaina 16.4. klo 16:45. Valitettavasti näytös on kuitenkin loppuunvarattu. Viime hetken peruutuspaikkoja voi tulla kärkkymään paikan päälle.

Märisen vähän tähän loppuun: Kulttuuriareena Gloria (jossa kävin The Witchin katsomassa) on elokuvien katselupaikkana melkoinen antikliimaksi. Ensimmäinen vastoinkäyminen tapahtui jo aulassa, kun selvisi, että narikkakäytäntö kieltää laukkujen viemisen saliin. Lähipiiriini on sattunut liian monta tapausta, joissa narikasta on erehdyksessä ojennettu ison rahan edestä omaisuutta väärälle asiakkaalle, enkä siksi nykyään mielelläni jätä narikkaan mitään rahanarvoista. Tiedustelin, kuka korvaa, jos tavaraa ei esityksen jälkeen löydykään narikasta, ja arvasihan sen: ei ainakaan paikan omistaja eli Helsingin kaupunki. Voi saakeli, miten asiakaslähtöistä toimintaa – laukku on pakko jättää narikkaan, mutta vastuu tavaran säilymisestä pysyy asiakkaalla. Damned if you do, damned if you don’t. Narikan kundit olivat kuitenkin sen verran symppiksiä, etten pahoittanut mieltäni kovin pitkäksi aikaa. (Ja kyllä: sain kaikki kamani esityksen jälkeen takaisin.)

Kuten kaikki varmasti tietävät, Gloriaa ei ole ensisijaisesti suunniteltu elokuvahommia silmällä pitäen. Kevyistä irtotuoleista järjestetty katsomo ja vaatimattoman kokoinen kangas vielä menevät, mutta katsomon porrastuksen puuttuminen on melko paha puute. Siinä vaiheessa, kun salin pisin raitapaitahipsteri päätti parkkeerata ruhonsa eteeni tasalattiaisessa katsomossa, arvelin saavani katsella seuraavat kaksi tuntia sänkistä niskaa hyvän elokuvan sijaan. Onneksi kaikkeen löytyy ratkaisu: kenottamalla omaa rankaani tarpeeksi mielikuvituksellisiin kulmiin saavutin lähes esteettömän näköyhteyden valkokankaalle. Selkä ei kiitä, ei myöskään niska. Tulevissa Gloria-näytöksissä pidän visusti huolen siitä, että istun jonkun itseäni lyhyemmän takana tai mielellään salin eturivissä. Festivaalin järjestäjät ovat varmasti tehneet parhaansa hyvien esityspaikkojen löytämiseksi, joten asiasta nillittäminen tuntuu hieman epäreilulta. Toivottavasti Night Visions pääsee mahdollisimman pian pyörittämään elokuvia Maximissa ja voi lausua hyvästit Glorialle.

Tänään käyn tsekkaamassa pari festivaalinäytöstä lisää: vuorossa ovat Alex van Warmerdamin Schneider vs. Bax ja Mickey Keatingin Darling. Palataan näihin huomenna tai viimeistään ylihuomenna.

Vielä tähdet The Witchille. Se viiteen tähteen vaadittava ekstramagia jää tällä kertaa uupumaan, muuten kokonaisuus on erinomainen. Jään seuraamaan mielenkiinnolla ohjaaja Eggersin tulevia edesottamuksia.

*****

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”The Witch (2015) arvostelu – Night Visions: Back to Basics 2016 avajaisnäytös

    1. Heini L.

      Kiitos kommentista! Blogitekstisi perusteella sain sen käsityksen, että myös Joensuussa The Witch on myynyt melkein täyden salin; sama juttu oli viime perjantaina Tampereen Niagarassa Cinemadrome-festareilla. Kysyntää lisänäytöksillekin vaikuttaisi olevan. Elokuvan jääminen pois kaupallisesta teatterilevityksestä on harmi siinäkin mielessä, että elokuvan englanti on suhteellisen vaikeaselkoista – suomenkielinen tekstitys ei olisi ollut pahitteeksi…

      Off-topic: hieno juttu että Joensuussa järjestetään yhä noita koko yön kauhuelokuvakimaroita. Kokeilimme samantyyppistä joitain vuosia sitten täällä Lahdessa, mutta näytökset vetivät niin huonosti, että perinnettä siitä ei tullut :|

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s