Leena Krohn: Umbra. Silmäys paradoksien arkistoon (1990) arvostelu

leena-krohn-umbra
Umbra (1990)

Leena Krohn: Umbra. Silmäys paradoksien arkistoon (1990)
Lukuhaasterasti: 16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Tämä lukuhaasteen kohta on outo. ”Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta” – niin, siis ennen kuin mitä? Ennen kuin kuulin kirjasta? D’oh! Leena Krohnin Umbra tuntui kuitenkin sopivan slottiin kohtuullisen hyvin. Krohn on minulle ennalta varsin tuttu kirjailija; olen lukenut hänen laajasta tuotannostaan vain pienen osan, mutta kuitenkin nidemäärässä laskettuna huomattavasti enemmän kuin kenenkään muun kotimaisen nykykirjailijan tuotantoa. Kun taannoin pääsin opiskelemaan yliopistoon, oli yhtenä pääsykoekirjana Krohnin Mehiläispaviljonki. Sattuneesta syystä tunnen kyseisen romaanin detaljit edelleen melko hyvin. – Siitä pääsykoekeväästä tuntuu olevan ikuisuus, vaikkei siitä oikeasti ole kuin kahdeksan vuotta… Joka on oikeastaan melko pitkä aika. Jos olisin saanut heti opiskelut aloitettuani lapsen, se menisi tänä vuonna peruskoulun toiselle luokalle. Huh-huh! Mihin aika oikein katoaa?

Mistäs tämä sivupolku oikein lähti… Tosiaan. Vaikka Krohnin tuotanto on minulle melko hyvin tuttu, en ollut kuullutkaan Umbra-romaanista ennen kuin nimi nousi esiin VLMedian uutiskirjeessä: ”Leena Krohnin Umbra-romaaniin perustuvassa ja Maria Ruotsalan ohjaamassa elokuvassa Umbra on lääkäri ja tutkija määrittelemättömässä paikassa tulevaisuudessa”, kerrotaan vuonna 2013 ensi-iltaan tulleesta Apeiron-elokuvasta. Ohoh, Leena Krohnin romaaniin perustuva elokuva – miten en ole bongannut tätä aiemmin? VLMedia julkaisee Apeironin DVD:nä aivan näillä näppäimillä (virallinen julkaisupäivä taitaa olla huomenna), ja tarkoitukseni on kirjoittaa elokuvasta blogiin mahdollisimman pian.

Umbra koostuu hajanaisista, toisiinsa vain hatarasti kytkeytyvistä tarinaryhelmistä – varsin tyypillistä Krohnia, siis. Tarinoiden keskiössä törmäilee ja kompastelee Umbra, lääkäri ja ihmisyyden tutkija, joka keräilee vapaa-ajan harrastuksenaan paradokseja. Elokuvan nimeksi valittu Apeiron viittaa romaanin (minun mielestäni) kiinnostavimpaan tarinaan: Umbran vastaanotolle tuodaan nainen, joka on vääntänyt kehonsa ympyrän muotoon. Pian nainen ilmeisesti kyllästyy olemaan ympyrä ja vaihtaa asentoa: hänestä tulee apeiron, kyljelleen kellahtanut kahdeksikko eli äärettömyyden symboli. (Krohnin kirjan apeironnainen on eittämättä tarkoitus tulkita ennen kaikkea metaforiseksi olennoksi. En silti malta olla mainitsematta, että kyllä ihmisranka tällaisiin asentoihin taipuu, kun vain tarpeeksi taivuttaa. Esimerkiksi kapotasana on hyvin lähellä ympyrää. Apeiron puolestaan on läsnä supta kurmasanassa – ainakin minun silmäni löytää sen. – Mutta älkää ihan oikeasti kokeilko näitä kylmiltään.)

Kuten Krohnin romaanit yleensäkin, on Umbra sangen tapahtumaköyhä teos. Olennaista ei ole se, mitä tapahtuu, vaan se, millaisia olentoja päähenkilö vastaanotollaan ja muualla maailmassa kohtaa. Heidän tapansa olla maailmassa riittää jo sinällään tekemään kohtaamisista kiinnostavia. Suurin osa kirjan mittaan tavatuista hahmoista on Umbran potilaita, jotka etsivät ratkaisua ongelmiinsa Uupuvain Apu -keskuksen vastaanotolta. Mukaan mahtuu kuitenkin myös kotikäyntejä ja vapaa-ajan sosiaalisia kohtaamisia.  Useimmiten ihmiset pyytävät Umbralta apua, mutteivät aina – toisinaan Umbra itse joutuu altavastaavan asemaan.

Apeironnaisen lisäksi pidin erityisesti rreH nieKistä kertovasta luvusta. Tätä miestä vaivaa omituinen ongelma: hän elää ajassa takaperin. Tulevaisuus on hänen menneisyyttään ja menneisyys tulevaisuuttaan. Kommunikointi sujuu häneltä hitaasti, sillä hänen on muodostettava lauseet takaperoisesti, jotta muut ihmiset ymmärtäisivät häntä. (Jep, kuulostaa vähän Benjamin Buttonin ihmeelliseltä elämältä.) Mies on kuitenkin muutakin kuin kirjallinen kuriositeetti. Umbra ei voi häntä auttaa, joten hän joutuu poistumaan vastaanotolta tyhjin käsiin. Mies saa kuitenkin Umbran pohtimaan: onko jossakin kuoleman tuolla puolen taso, jossa ajan suunta lakkaisi olemasta ja jossa nieKin kaltaiset ihmiset voivat vaivattomasti kohdata ”meidät tavalliset”? Onko niin, että lopulta kaikki aikaan ja paikkaan liittyvät subjektiiviset elämykset nujertuvat maailman painon alla?

Umbra jäi lukukokemuksena vaisuksi ja korkeintaan taskulämpimäksi. Tuntuu, että Krohn on kirjoittanut samaa tekstiä uudelleen ja uudelleen viimeiset 30 vuotta. Tavallaan se on ihailtavaa, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei tämä yhtään kyllästytä. Miten vain, olen valtavan onnellinen siitä, että meillä on Leena Krohn. Kukaan muu ei saa tiristettyä yksinkertaisista ja vähän lapsellisistakin huomioista samanlaista pohjatonta viisautta kuin hän.

Vielä pari ajatusta lukuhaasteesta. Umbra olisi sopinut mainiosti myös kirja, jonka kansi on mielestäsi ruma -slottiin. En ole nähnyt pitkään aikaan näin kamalan rumaa kirjan kantta. Kyllä huomaa, että nide on peräisin vuodelta 1990. Jos kauheaa kantta ei oteta lukuun, ei teoksen ensimmäisessä painoksessa ole painotuotteena mitään vikaa. Monissa WSOY:n kustantamisssa Krohnin romaaneissa on jollain tapaa yhtenäinen typografinen, pehmeä ilme: tietyntyyppinen sivunumerointi, sama fontti. Umbran typografinen muotoilu on siis jo muista romaaneista tuttu. Tämä kertoo kirjailijan ja kustantajan pitkästä yhteistyöstä. En muista törmänneeni vastaavaan jatkuvuuteen tuoreempien kirjailijoiden kohdalla – ja niinhän se on, ettei kustannusmaailma muutenkaan ole enää entisensä. Krohn viihtyi WSOY:n tallissa vuodet 1976–2003 ja julkaisi tänä aikana parikymmentä teosta. Vuonna 2004 hän siirtyi Teoksen talliin. Reilu puoli vuosikymmentä myöhemmin moni kokenut suomalainen kirjailija teki saman liikkeen – siis liikkeen WSOY:n ovista ulos ja jonkin toisen kustantamon ovista sisään. Kun Jari Tervo siirtyi alkuvuodesta vihdoin Otavan leipiin, ei WSOY:n listoilla taida olla enää yhtäkään menneiden vuosien suurista tähdistä – eikä uusia tähtiä ole saatu haalittua talliin vanhoja korvaamaan. WSOY:n käytävillä mahtaa olla autiota.

Leena Krohn: Umbra @ Adlibris

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Leena Krohn: Umbra. Silmäys paradoksien arkistoon (1990) arvostelu

    1. Heini L.

      Oletko lukenut Krohnilta jotain muuta? Melkeinpä suosittelisin ennemmin Mehiläispaviljonkia tai Tainaronia kuin Umbraa – jos eivät siis ole jo ennestään tuttuja.

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s