Nikki Sixx & Ian Gittins: Heroiinipäiväkirja (2007) arvostelu

heroiinipaivakirja
Heroiinipäiväkirja (2007)

Nikki Sixx & Ian Gittins: Heroiinipäiväkirja (The Heroin Diaries: A Year in the Life of a Shattered Rock Star, 2007, suom. 2008)
Lukuhaasterasti: 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Koen tarvetta selittelyyn: unelmatyöslotti tuntui alkuun mahdottomalta täyttää. Ei tämän ikäisenä enää unelmoida ammateista – mutta toista se oli lapsena! En voi kieltää, etteikö rock-tähden ”ammatti” olisi kiehtonut lapsenmieltäni 90-luvun lopussa, kun löysin Guns N’ Rosesin musiikin. Se, etten ole musiikillisesti lainkaan lahjakas, ei vaikuttanut asiaan mitenkään. Menköön tämä siis paremman puutteessa unelmatyöstä – tiedän, että mitään järkevämpää en tähän slottiin voi keksiä.

Meinasin lukea Mötley Crüe -basisti Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjan jo vuonna 2008, kun sen suomennos julkaistiin. Itse asiassa jopa ostin kirjan tuoreeltaan lahjaksi silloiselle poikaystävälleni, josta sittemmin tuli avopuolisoni. Päätimme lahjoittaa oman niteemme pari vuotta myöhemmin eräälle henkilölle, jonka uskoimme tuolloin hyötyvän kirjasta enemmän kuin me. Motiivi oli suunnilleen sama kuin Sixxin syy kirjan julkaisemiselle:

Miksi olen — — päättänyt julkaista [nämä päiväkirjat] ja näyttää maailmalle, millainen sekopäinen, huumehöyryinen mielipuoli olin menestykseni huipulla?

Siihen on hyvin yksinkertainen syy. Jos yksikin ihminen lukee tämän kirjan ja välttyy joutumasta sille tielle, jolla minä olin, minun kannatti kertoa henkilökohtaisesta helvetistäni muille.

Valitettavasti kirjasta ei tiettävästi ollut auttamaan häntä, jolle oman niteemme annoimme.

En ole koskaan ymmärtänyt Mötley Crüen musiikkia. Olen yrittänyt monta kertaa – ei vain toimi. Pakotin itseni kuuntelemaan Heroiinipäiväkirjaa lukiessani Girls, Girls, Girlsiä ja Shout at the Deviliä – ei toimi, ei. Silti halusin jostain itsellenikin hämärästä syystä tutustua kirjaan. Ehkäpä tärkein syy lukupäätökseeni oli kirjan omaperäinen taitto ja visuaalinen ilmiasu. Yksikään Heroiinipäiväkirjan aukeama ei koostu pelkästään tekstistä, vaan mukana on aina myös jotakin graafista materiaalia. Keksin kirjan ulkoasusta vain yhden moitteen: tekstin luettavuus on ajoittain kärsinyt erikoisista taittoratkaisuista. Esimerkiksi punainen teksti mustalla pohjalla ei oikein toimi. Lisäksi otsikoissa ja myös kirjan kannessa käytettyä ”risuaitafontti” on minusta melko lapsellinen. (Alkukielisessä painoksessa sitä ei tietääkseni käytetty, ei ainakaan kannessa. Muutoinkin alkukielisen painoksen typografiavalinnat vaikuttavat onnistuneen suomenkielistä käännöstä paremmin paremmin. Nyt jälkikäteen voin vain harmitella, etten lukenut teosta alkukielellä.)

Heroiinipäiväkirjan myyntilukemat ovat huikeita. Jopa kirjan suomenkielisestä käännöksestä on tehty tähän mennessä (ainakin) kahdeksan painosta. Tämä ei ole mikään yllätys – Heroiinipäiväkirja on todella myyvä, suuriin yleisöihin vetoava paketti. Tunnustuskirjallisuus (”näin mä mokasin ja perseilin”) myy aina, samoin legendaaristen rock-tähtien elämäkerrat ja muistelmat. Heroiinipäiväkirjan myyntiä vauhdittavat entisestään sen visuaalinen ilme sekä vaarallinen, kiistanalainen aihe – eli heroiiniriippuvuus.

Heroiinipäiväkirjan on varmasti kahlannut läpi valtava määrä sellaisia lukijoita, jotka ”eivät yleensä lue mitään”. Kuten eräs toverini totesi, sekä Heroiinipäiväkirja että Mötley Crüen Törkytehdas-historiikki ovat kirjoja, joiden lukemiseen ”kannattaa varata lava kaljaa ja vapaa viikonloppu – se riittää”. Vakavasta aiheesta huolimatta Heroiinipäiväkirja on letkeää ja kevyttä luettavaa. Suomennosnide on yli 400-sivuinen, mutta luin sen silti alle kahdessa vuorokaudessa. Jos haluaa löytää vielä Heroiinipäiväkirjaakin helpompaa luettavaa, lienee paras kääntyä Vihreä varis -sarjan puoleen.

Sixxin heroiininkatkuiset päiväkirjamerkinnät alkavat vuoden 1986 lopusta ja jatkuvat aina vuoden 1987 jouluun. Suurin osa merkinnöistä koostuu Sixxin mustatuntuu-vuodatuksista ja päivän tapahtumien raportinomaisista luetteloista. Nistiarjen sivussa seurataan myös Mötley Crüen Girls, Girls, Girls -albumin äänityksiä ja albumin promootiokiertuetta. Sixx listaa päiväkirjansa alussa kolme syytä kirjoittamiselle:

1. Minulla ei ole enää yhtään ystävää.
2. Jotta voin lukea tästä, mitä tein edellisenä päivänä.
3. Jos heitän veivini, ainakin elämästäni jää jäljelle kasa papereita — —.

Sixxin motiivi tekstien kirjoittamiselle ja motiivi niiden julkaisemiselle ovat selvässä ristiriidassa keskenään. Siksi se päämäärä, jota Sixx Heroiinipäiväkirjan julkaisemisella (omien sanojensa mukaan) tavoittelee – ”Jos yksikin ihminen lukee tämän kirjan ja välttyy joutumasta sille tielle, jolla minä olin…” – ei toteudu järin hyvin. On selvää, ettei Sixxin elämä heroiinikoukussa ollut mukavaa. Etenkin teoksen alkupään kuvaukset vaatekomerossa aseen kanssa piileskelevästä addiktista eivät ole kaunista luettavaa. Erityisen etovia ovat selostukset tilanteista, joissa Sixx etsii genitaaleistaan sopivaa suonta rännitettäväksi – kaikki muut suonet ovat piikittämisestä jo niin tohjona, että neula on pakko suunnata alapäähän. Myös Sixxin kuvaukset henkilökohtaisesta hygieniastaan ovat havahduttavia. Silti teos ei kokonaisuudessaan muistuta sairaskertomusta, vaan vauhdikasta kuvausta rock-elämästä. On musiikkia, biletystä, kauniita naisia ja yleistä hauskanpitoa. Välillä touhu menee vain överiksi – mutta hei, pojat ovat poikia! Sixx ei kuvaa itseään varoittavana esimerkkinä, vaan pikemminkin kapinallisena rock-idolina ja kärsivänä taiteilijana.

Kirjan tekstimassa jakautuu kahteen osaan: varsinaisiin päiväkirjamerkintöihin ja kommentaariin. Jälkimmäisen kirjoittamiseen on osallistunut Sixxin lisäksi joukko hänen ystäviään, perheenjäseniään ja yhteistyökumppaneitaan. Näistä ”jälkiviisauksista” löytyy elementtejä, jotka demonstroivat tehokkaasti liiallisen päihteidenkäytön tuhoisaa vaikutusta. Vanityna tunnetty tyttö, jonka kanssa Sixx päiväkirjavuotensa seurusteli, saarnaa kommentaarissa Jeesuksesta ja Saatanasta sellaisella vauhdilla, että oksat pois. Siinä missä Sixx on raitistumisensa jälkeen pystynyt rakentamaan itselleen puitteet, joissa elää normaalia elämää, on Vanitylla käynyt huonompi tuuri: huumeet on korvattu pahimmanlaatuisella kristillisellä paasauksella. Uskoontulo on varmasti hyvä vaihtoehto verrattuna huumeisiin, mutta Jeesuksenkin voi löytää monella tavalla. Vanityn kommenttien sisäisestä epäloogisuudesta huomaa, että usko on hänelle pelkkä nuora, joka pitää epätoivoisen ihmisrievun joten kuten kiinni elämässä.

Toinen kommentaattori, joka onnistuu vakuuttavasti demonstroimaan päihteidenkäytön ikäviä seurauksia, on Guns N’ Rosesin (entinen nykyinen!?) kitaristi Slash. Sixx mainitsee eräässä päiväkirjamerkinnässä, että kostean illan päätteeksi Slash oli unissaan laskenut alleen isäntänsä vierasvuoteeseen. Kommentaarissa Slash vahvistaa tarinan paikkansapitävyyden ja kertoo, että humalainen vuoteenkastelu oli hänelle noihin aikoihin säännöllinen ongelma. Myös Slashin entinen tyttöystävä on päässyt kommentaariosiossa ääneen: hän kertoo ostaneensa Slashille jopa aikuisten vaippoja, joita kitarasankari ei kuitenkaan koskaan suostunut käyttämään. Mielikuva Slashin kusisista nahkabyysista demonstroi rock-glamourin nurjaa puolta paljon paremmin kuin Sixxin sivukaupalla jatkuvat nyyh olen yksin, mulla on paha olla -vuodatukset.

Heroiinipäiväkirjan luettuani hoksasin, mikä yhteys sen ja vastikään lukemani Aleister Crowleyn elämäkerran välillä on: sekä Sixx että Crowley olivat/ovat olleet pitkän linjan heroiiniaddikteja, ja kummankin miehen seksielämä oli/on ollut luonteeltaan varsin railakasta. Keskeisen eron Crowleyn ja Sixxin välille tekee se, että Crowley kuoli riippuvaisena, Sixx puolestaan raitistui ja viettää tällä hetkellä ilmeisen mukavaa elämää. Tarkoituksenani on lukea lähiaikoina myös Jim Morrisonin elämäkerta, jossa päihteet ja seksi näyttelevät niin ikään keskeistä osaa. Voin vakuuttaa, että alkuvuoden lukuvalintojeni seksi- ja polakkapainotteisuus on pelkkää sattumaa.

Vasta Heroiinipäiväkirjan lukemisen myötä tajusin, kuinka vahva side Mötley Crüen ja Guns N’ Rosesin välillä aikanaan oli. Tämä tuntuu hieman hämmentävältä, sillä olen aina pitänyt Mötiköitä ja Gunnareita hyvin erityylisinä bändeinä. Gunnareiden kultakauden tyyli on bändin Hollywood glam -juurista huolimatta maanläheinen ja hyvin perinteisellä tavalla ”rock”, kun taas Crüe menee meikki- ja tukkatouhuissaan erikoisuudentavoittelun ja tarkoituksellisen showkeimailun puolelle. Tuntuu oudolta, että Gunnarit ovat jopa lämpänneet Mötleyn keikkoja – on vaikea ymmärtää, kuinka samat ihmiset voivat lämmetä molempien bändien musiikille (sanon minä, jonka levyhyllyssä Burzum, Arvo Pärt ja Lana del Rey asuvat sulassa sovussa).

Slashin Heroiinipäiväkirjaan tekemät kommentit herättelivät myös kiinnostusta lukea jokin Guns N’ Roses -historiikki; pikaisella vilkaisulla niitä näyttääkin olevan tarjolla ainakin viisi erilaista. Myös Slashin, Duff McKaganin ja Steven Adlerin muistelmat löytyvät lähikirjastosta, Axl Rose -elämäkertoja siellä on jopa kaksin kappalein. Kun 90-luvun lopulla aktiivisesti fanitin bändiä, ei tällaisesta bändikirjojen runsaudenpulasta voinut edes haaveilla. – Tuosta oikeanpuoleisessa sivupalkissa näkyvästä Goodreads-vimpaimesta näette, mihin GN’R-kirjaan päätin lopulta tarttua.

Heroiinipäiväkirja (pokkari) @ Adlibris
Heroiinipäiväkirja (kovakantinen) @ Adlibris

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s